keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Videopelimeme: päivä 24 - Peli, josta en uskonut pitäväni, mutta aloinkin pitää

Videopelimeme menee toiseksi viimeisessä osassaan. Tällä kertaa sain taas melkoisen pähkinän purtavaksi, mutta lopulta löysin vastauksen kuitenkin. Joskus se vain vaatii hieman enemmän ajatustyötä.



Päivä 24 - Peli, josta en uskonut pitäväni, mutta aloinkin pitää


Jouduin miettimään pitkään vastausta tähän kysymykseen, koska ensin ajattelin, etten edes pelaa sellaisia pelejä, joista oletusarvoisesti en usko pitäväni. Hyvin pitkälti tämä onkin totta, mutta jokunen poikkeus on osunut kohdalle. Isossa osassa näistä tapauksista aavistukseni on osunut oikeaan; en lopulta ole todellakaan innostunut pelistä. Keksin kuitenkin yhden poikkeuksen sääntöön (näitä voi olla muitakin, olen vain kenties unohtanut).

Dirge of Cerberus: Final Fantasy VII herätti minussa vahvoja epäilyksiä, koska sen pelityyli nyt ei ollut perinteistä Final Fantasya nähnytkään. Olin myös kuullut kauhutarinoita, kuinka sen pelaaminen padillä on lähes mahdotonta ja aivan hirveää ja ei siihen kukaan pysty.


En itse asiassa edes hankkinut kyseistä peliä sen ilmestyessä, minun ei ollut tarkoitus hankkia sitä lainkaan. Sitten kävi klassinen tilanne ja satuin bongaamaan sen törkeän halvalla alennuslaarista. Keräilyn vuoksi peli lähtikin koristamaan hyllyä... ja siellä se nökötti vuoden tai pari ilman, että otin edes muoveja pois päältä.

Paljon myöhemmin koitti Vaihtoehtoinen juhannus, joka muutti kaiken. Vietimme ystäväni kanssa juhannusta varsin rauhallisissa merkeissä ja päätimme piristää iltaa jollain pelillä. Syistä, joita en enää muista, päädyimme lopulta repimään muovit Dirge of Cerberuksen päältä.

Alun kokemus oli juuri niin karsea kuin kauhujutut antoivat ymmärtää. Tässä suora lainaus aiemmasta postauksestani:

"Ystäväni aloitti pelaamisen, kun olimme ensin kuolanneet hyvän tovin alkudemoa. Hän taisi selvitä ensimmäiseen portaikkoon asti, minkä jälkeen ruutuun lävähti "Game Over". Tämän seurauksena ohjain päätyi minulle. Kontrollien hakemisessa meni oma aikansa ja kameran hallitseminen tuntui oikeastaan lähes mahdottomalta. Pääsin kuitenkin juoksentelemaan Kalmissa ehkä hitusen ystävääni pidemmälle... lähinnä siksi, että olin ehtinyt oppia ehkä jotain ystäväni yrityksestä. Joka tapauksessa ensimmäisen chapterin loppu ei ollut lähelläkään, kun ruutuun pamahti uudestaan jo tuttu teksti: "Game Over". Hyvä tytöt, näin sitä pelataan oikein taidokkaasti."
Eli eihän siitä mitään tahtonut tulla. Sen verran olimme kuitenkin saaneet maistiaisia (voi se alkuvideon ihana Vincent!), ettei lopettaminenkaan enää ollut vaihtoehto. Homma ei silti meiltä sujunut, mutta saimme yllättäen kolmannen osapuolen pelaamaan pelin meille läpi ja itse istua nakotimme vieressä. Tähän meni juhannusaaton ilta ja seuraava aamu ja fiilis oli kuin olisi katsellut pitkää elokuvaa.

Tuo kokemus oli mielenkiintoinen. En pelannut itse, mutta peli tempaisi minut täysillä mukaansa. Se palautti minut vuosien taakse, kun ensimmäistä kertaa astelin Nibelheimin kartanoon ja kun sain kellarista löytyneen arkun auki. Se muistutti minua hetkestä, kun salaperäinen ninja hyökkäsi kimppuuni metsässä ja onnistuin päihittämään hänet. Se muistutti minua siitä, miten paljon Vincent ja Yuffie minulle teininä merkitsivät, miten ihastunut heihin olin. Kaikki tuo tuli ryminällä takaisin.

Dirge of Cerberuksen seuraaminen käynnisti jonkinlaisen hyökyaallon. Tuon juhannuksen jälkeen loppukesä pyöri pelin ympärillä. Opettelin pelaamaan sitä itse, koska halusin nauttia siitä uudestaan. Se oli työtä, hikeä ja tuskaa, mutta opin ja onnistuin. Myös ystäväni taisi käydä luonani sitä pelailemassa, joten en ollut täysin yksin fanitukseni kanssa.

Peli toi mukanaan Gacktin musiikin. Muistan tuon kesän siitä, että herran levyjä tuli kuunneltua lähes taukoamatta. Vielä nykyisinkin, jos kuulen melkein minkä tahansa Gacktin biisin, se laukaisee tunnereaktion tuolta kesältä. Se yhdistyy Dirge of Cerberukseen, Vincentiin ja Yuffieen, vaikkei kyse olisi edes pelissä olleesta kappaleesta.

Pelin jälkimainingeissa aloitin juhannuksen jälkeisellä viikolla myös uuden ficin kirjoittamisen. Projekti S. R.:stä tuli pitkän romaanin pituinen tarina, josta suurimman osan kirjoitin kyseisen vuoden heinäkuun aikana. Loppuviimeistelyt tosin veivät sitten vielä vuoden verran ja ficci valmistui seuraavan vuoden heinäkuussa. Hyvän tovin elin ja hengitin Dirge of Cerberusta ja Projekti S. R.:ää. Minulla ei oikeastaan niiden (ja töiden) lisäksi ollut hetkeen muuta elämää.

Syksyllä sitten tapahtui omassa elämässä kaikenlaisia mullistuksia, minkä vuoksi pelaaminen jäi pikku hiljaa taustalle. En ole enää vuosiin tarttunut Dirge of Cerberukseen uudestaan ja yrittänyt pelata sitä vielä kerran, mutta muistot ovat lämpimiä ja Vincent & Yuffie -fanitus voi hyvin. Odotankin sen saavan uutta pontta taas Final Fantasy VII Remaken myötä.

Tulossa vielä: Eeppisin kohtaus pelissä

Lue myös:


Vaihtoehtoinen juhannus
Olen niin pahoillani...
Projekti S. R. -ficci (Huom! Osa sisällöstä on K-18 materiaalia!)


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Trails in the Sky - ensivaikutelmat

Aina ei tarvitse pelata niitä pelimaailman uutuuksia, koska vanhoissakin peleissä riittää tutustuttavaa. Tällä kertaa vuorossa onkin minulle uusi kokemus, mutta maailmalle jo pelihistorian puitteissa suhteellisen vanha teos.


Laitoin Trails in the Skyn hankintaan Steamin alennuksesta, koska eräs pitkäaikainen kaverini oli siitä puhunut paljon. Toki sitä olivat muutamat muutkin suositelleet, mutta kaverin sana painoi ehkä vaakakupissa silti enemmän. Ostovaiheessa minulla oli kuitenkin melko paljon muuta pelattavaa kesken, joten jätin pelin odottamaan. Kaveri vielä varoitteli sen olevan vanha ja seikan näkyvän mm. grafiikoissa, mutta koin varoituksen jokseenkin turhana. Olen pelannut vanhempia pelejä ennenkin ja vain harvoissa tapauksissa pelin graafinen puoli on noussut kynnyskysymykseksi. Ja jos se nousee, kyse ei useinkaan ole pelin iästä vaan esimerkiksi värimaailmasta ja taidetyylistä, joka sitten töksähtää ja pahasti syystä tai toisesta (esim. Persona-pelit).

Trails in the Sky ilmestyi Japanissa ensimmäisen kerran jo vuonna 2004. Länsimaissa se nähtiin vasta vuonna 2011. Peli tuli alun perin Windowsille, mutta on sen jälkeen julkaistu myös PSP:lle, PS3:lle (vain Japanissa) ja PS Vitalle.

PC-pelaamisen sietämätön vaikeus


Olen sanonut tämän ennenkin, mutta: minä en tykkää pelata PC:llä. Pelit, jotka olen tietokoneella läpäissyt on laskettavissa yhden käden sormilla. Sen sijaan konsolipelejä on tullut paukutettua läpi huomattavasti enemmän. En osaa määritellä tähän tarkkaa syytä. Jossain vaiheessa uskoin asian liittyvän ergonomiaan, mutta nyt minulla on jokseenkin ergonominen työpöytäkokonaisuus ja silti PC:llä pelaaminen tökkii. Edes padin hankkiminen ei ole nostanut miellyttävyyspisteitä.

Yksi syy saattaa olla se, että miellän tietokoneen työvälineeksi. Palkkatöissä sitä saa yleensä näppäillä ihan kiitettävästi, mutta sen lisäksi vietän tietokoneella aikaa naputtaessani uuden kirjan käsikirjoitusta tai blogipostausta, joskus fan fictioniakin. Kun pelaan, vaihdan ikään kuin vapaalle, ja heittäydyn mukavasti sohvalle ohjain kädessä. Tuon langallisen ohjaimen kanssa en voi tehdä niin vaan minun on pysyttävä työpöytäni ääressä myös pelatessa.

Miten tämä liittyy Trails in the Skyhin? Valitettavasti hyvinkin vahvasti.

Ostin pelin Steamistä. Se tarkoittaa, että minun pitäisi viihtyä sen parissa noin 80 tuntia työpöytäni ääressä nakottaen. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä pitänyt suosiolla yrittää etsiä PSP-versio jostain ja testata sitä. Ei PSP:lläkään kovin mukava ole pelata, mutta se päihittää PC:n miellyttävyydessään mennen tullen.

No, peli kuitenkin on jo hankittu enkä halua ostaa sitä toiseen kertaan, joten joudun valintani kanssa elämään. Tämä on kuitenkin tarkoittanut todella hidasta etenemistä. Jaksan pelata vain silloin tällöin ja lyhyissä pätkissä, joten en ole vielä kovinkaan pitkällä.


Tarinan hehkeä nautinto


Nyt kun PC-pelaamisesta on taas naristu, voinkin mennä asiaan. Trails in the Sky ei ole missään nimessä huono peli vaan alku on ollut oikein viihdyttävä. Tarinaa on kiva seurata ja se on vaikuttanut ainakin semi-mielenkiintoiselta. Toistaiseksi se ei ole kovin paljon minulle vielä avautunut, mutta JRPG:t ylipäätään kuoriutuvat yleensä auki hitaanpuoleisesti, joten en ole asiasta huolissani.

Pelin hahmot vaikuttavat myös symppiksiltä. Päähahmo, Estelle, on varsinkin virkistävän erilainen naishahmo. Hän ei tunnu olevan erityisen hyvä missään vaan on pikemminkin vähän laiska ja saamaton tekijä, mutta pärjää siitä huolimatta ihan kivasti. Hänellä on myös äkkipikainen luonne ja jokseenkin terävä kieli, mikä ei aina kanssaihmisiä miellytä. Toisaalta hän myös uhkuu positiivista energiaa, toisaalta painaa menemään "lyö ensin, kysele sitten" -asenteella. Hän on hyvin toiminnallinen ja vahva naishahmo, ei mikään pelastettava prinsessa. Tosin sanottava on, että Estellellä on paljolti perinteisiä JRPG-päähahmopiirteitä. Erona on vain se, että pääasiassa nämä samat piirteet liitetään yleensä nuoriin mieshahmoihin, ei naisiin.

Sen sijaan toinen päähahmo, Joshua, on rauhallisempi tapaus, joka ajattelee tunteen sijaan järjellä ja tekee parhaansa pitääkseen äkkikäänteisen ottosiskonsa aisoissa. Hän vaikuttaa persoonana miellyttävältä, sellaiselta, että hänen kanssaan voisi tulla oikeassakin elämässä toimeen. Tässä mielessä Joshua onkin ehkä enemmän mieleeni kuin Estelle, niin virkistävä neitokainen kuin hän onkin.



Muut mukiinmenevät ominaisuudet


Trails in the Skyn pelaaminen ei tunnu vaikealta (jos ei lasketa sitä, että PC:llä pelaaminen on minulle henkinen koettelemus joka kerta). Jouduin tosin hieman säätämään, että sain ohjaimen toimimaan, mutta taisi mennä kokemattomuuden piikkiin. En ole kovin montaa kertaa ohjainta tietokoneelle vielä viritellyt.

Harmaita hiuksia aiheutti ohjaimen näppäinten arpominen, mutta oikeat löytyivät kyllä yritys-erehdys-menetelmällä. Sen jälkeen käytännön puoli onkin sujunut vähintäänkin kohtalaisesti.

Myös taistelusysteemi näyttäisi olevan simppeli. Se ei ole noussut suosikkilistalleni, mutta se on sellainen, että sen kanssa voi hyvin elää. Vuoropohjaisuus on ihan jees, mutta niin on sekin, että vuorot voi erikoisiskuilla ohittaa.

Mitä pelin visuaaliseen puoleen tulee, olen tykännyt siitä paljonkin. Se miellyttää silmää värien puolesta, mutta ihan yleisestikin ottaen katselen maisemia ja hahmoja mielelläni. Hahmojen kävely on ehkä vähän hassua, muttei sellaista, että se minua erityisemmin haittaisi. Visuaalinen kokonaisuus toimii siis oikein hyvin yhteen.

Matka jatkuu


Tarkoitus olisi saada peli pelattua ennen kuin The Zodiac Age ilmestyy. Olen kuitenkin alkanut epäillä, ettei näin tule käymään. Etenen toistaiseksi niin hitaasti, ettei näin pitkää peliä välttämättä saa loppuun heinäkuun alkupuoleen mennessä.

En silti aio luovuttaa. Trails in the Sky on vaikuttanut vähintäänkin ihan kivalta ja voi vielä paljastua tosi kivaksikin. Siispä eteenpäin. Ehkä vielä jonain päivänä myös PC:llä pelaaminen muuttuu takkuisasta miellyttäväksi.


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Mitä tehdä, kun puoliso ei tykkää pelaamisesta?

Jos pelaajan puolisolla ei aina ole helppoa, ei välttämättä ole sillä pelaajallakaan, jonka puoliso ei pelaa. Miten siis toimia, jotta seesteinen yhteiselo olisi mahdollista? Onko olemassa oikotietä onneen vai johtaako harrastus väistämättä ristiriitoihin? Tässä muutama niksi, joilla pääsee puoliväliin vastaan kumppania.


Parisuhteessa eläminen ei ole aina helppoa, väistämättä ristiriitoja tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Toisilla ne ovat suuria, toisilla pienempiä, mutta harvassa taitavat olla ne pariskunnat, jotka eivät koskaan ole eri mieltä mistään. Erimielisyyden ei tarvitse silti tarkoittaa riitelyä, asiat voi hoitaa myös asiallisesti keskustellen. Jokaisella parilla lienee oma tapansa selvittää vaivaavat asiat, oleellista on, että ne saataisiin jotenkin selvitettyä, jotta suhteella on tulevaisuutta.

Pariskunta voi törmätä monenlaisiin haasteisiin yhteisen matkan varrella, mutta en lähde paneutumaan niihin kaikkiin. Pysähdytään sen sijaan pohtimaan niitä haasteita, joita pelaaminen voi eteen heittää.

Mitä tehdä, kun puoliso ei tykkää pelaamisesta?


Olen valitettavasti törmännyt tähän ongelmaan tuttavapiirissäni. On olemassa puolisoita, jotka demonisoivat oman rakkaansa harrastusta ja valittavat siitä aina tilaisuuden tullen, niin ulkopuolisille kuin sille rakkaallekin. Joskus aihetta voi aidosti olla, esim. peliriippuvuuden kohdalla, mutta silloinkin asiallinen keskustelu vie varmasti pidemmälle kuin valitus ja nalkutus.

Jos puolisosi paljastuu pelinalkuttajaksi, kannattaa asia ottaa reilusti siis puheeksi hänen kanssaan. Rauhallisena hetkenä voi tiedustella puolisolta, mikä pelaamisessa tarkalleen ottaen ärsyttää, tuntuu pahalta tai on ylipäätään ongelmana. Syythän voivat olla moninaiset. Kun ne sitten on kaivettu esille, on mahdollista yhdessä miettiä, miten ongelma ratkaistaisiin.

Tärkeää on muistaa, ettei puoliso ilkeyttään peleistä paasaa. Hän saattaa näyttäytyä pelin loppubossina, jota on mahdoton voittaa, mutta oikeasti hän on pelipartnerisi, jonka kanssa on löydettävä yhteinen taistelutaktiikka. Siten pääsette maaliin yhdessä.

Keskusteltuani tuttavieni kanssa, onnistuin listaamaan muutaman yleisimmän syyn, mikä pelaamisessa ärsyttää. Nyt jaan tämän listan ja ehdotan ratkaisuja.

Pelit eivät tunnu fiksun aikuisen harrastukselta, joten puolison puuhat hävettävät

Pelaamista ei voi ymmärtää, se ei näyttäydy järkevänä toimintana


Tämä on kinkkistä. Puolison kaveripiirissä pelaaminen ei välttämättä ole kuuminta hottia ja hän voi kuulla siitä ikäviä kommentteja kavereiltaan, siis sinun pelaamisestasi. Tietenkään aikuisten ihmisten toimien ei pitäisi kuulua kenellekään, jos laittomuuksiin ei mennä, mutta ihminen on sosiaalinen otus ja oman tuttavapiirin sisäinen sosiaalinen status voi olla jollekulle tärkeä asia. On helpompaa purkaa sitten tuska puolisoon kuin taistella oman lähipiirin yleistä mielipidettä vastaan.

Ratkaisuesimerkki: Keskustelkaa pelaamisen stigmasta. Onko asia oikeasti niin iso juttu kaveripiirissä? Mitäs tapahtuisi, jos epäluuloisille järjestäisi aikuisten peli-illan jonkin kivan porukkapelin parissa?

Puolisoa ei kannata syyllistää hänen asenteistaan, mutta tee asiallisesti selväksi, ettei sinunkaan syyllistäminen harrastuksesta ole oikein.

Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että tämän tyyppinen ongelma alkaa väistyä, kun ikää on tarpeeksi. Hieman päältä parikymppisenä törmäsin tuttavapiirin halveksuntaan pelaamista kohtaan  huomattavasti useammin kuin nykyään. Ehkä päältä kolmekymppisillä ei ole enää aikaa ja kiinnostusta niin usein takertua toisten tekemisiin?

Puoliso saattaa muistaa pelit lapsuudestaan, muttei ole itse pelannut. Hän mieltää pelit lasten jutuksi, joten on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen pelaa 


Yhä useampi tietää, että suurin osa pelaajista on aikuisia ihmisiä ja pelejä on kaikenikäisille. On kuitenkin ihmisiä, jotka edelleen kokevat pelien olevan osa lapsuutta. Jos ei ole itse koskaan ollut erityisen kiinnostunut pelaamisesta, ei välttämättä ole huomannut asiaan liittyviä uutisia ja keskustelua eikä ehkä ole koskaan ottanut selvää, mitä aikuisille on tarjolla. Tämä on täysin inhimillistä, mutta pelaajan ja pelaamattoman parisuhteessa voi aiheuttaa ristiriitatilanteen.

Ratkaisuesimerkki: Pyydä puolisoa tutustumaan harrastukseesi jonkin leppoisan pelin parissa tai ehdota, että hän seuraisi vierestä, kun etenet jossain juonipainotteisessa aikuisille suunnatussa pelissä. Hänestä ei välttämättä tule pelaajaa, mutta ymmärrys saattaa kasvaa.

Pelaaminen on pois yhteisestä ajasta, puoliso jää paitsioon / Pelaaja ei pelatessaan ole henkisesti läsnä, vaikka fyysisesti onkin paikalla


Joskus voi käydä niinkin, että puoliso kokee olevansa elämässäsi kakkossijalla pelien jälkeen. Tämä voi aiheuttaa kiukuttelua ja yleistä negatiivista ilmapiiriä. Kuten edellä, on aika nostaa kissa pöydälle ja puhua asiat halki. Kenties säännöistäkin voi sopia. Esimerkiksi jos puolison kanssa on sovittu treffi-illasta, ei sitä peruta, vaikka lempipelissä tarjoutuisi mahdollisuus lähteä raidille juuri tuohon aikaan. Kiusaus toki voi olla suuri, mutta onko se kiukkuisen puolison arvoista? Oikeasti?

Olen ainakin itse joskus sortunut siihen, että muu ympäriltä unohtuu, kun uppoudun riittävän tehokkaasti jonkin pelin käänteisiin. Sitä sattuu eikä siitä kannata kantaa loputtoman huonoa omatuntoa. Oleellista olisi, ettei puoliso jää jatkuvasti paitsioon pelien ajaessa ohitse.

Esimerkkiratkaisu: Sovitaan, että pelaaminen on omaa aikaa ja siihen saa keskittyä silloin, kun se on ajankohtaista. Silloin kun ohjelmassa on jotain yhteistä, pidetään siitä kiinni ja jätetään pelit sivuun.

Pelaaminen menee kotitöiden edelle


Kukapa sitä tykkäisi siivoamisesta ja tiskaamisesta? En minä ainakaan. Olisi silti tosi epäreilua vain kotiin tultua laittaa pelit pyörimään ja jättää kaikki tekemättä. Yksin asuessa sottaisuudesta kärsii lähinnä itse ja silloin ehkä onkin helppo venyttää siivousväliä niin pitkäksi kuin suinkin. Kun eletään kahden (tai useamman) hengen taloudessa, on toisenkin siisteyskäsitys ja sotkun sietokyky huomioitava. Tarkoitus ei ole, että kumpikaan dominoi, mutta yhteinen kompromissiratkaisu on tarpeen.

Ratkaisuesimerkki: Kotityöt eivät välttämättä töiden jälkeen rentouta samalla tavalla kuin pelaaminen, mutta yhdessä homman hoitaminen käy nopeammin ja kummallekin jää enemmän aikaa omiin juttuihin. Sovitaan siis, että kotityöt hoidetaan ensin, silloin kun niitä tarvitsee tehdä, sen jälkeen on luvassa joko yhteistä aikaa tai molemmille omaa aikaa, kumpi nyt sattuukaan olemaan tuossa hetkessä tarpeellista.

Pelilaitteet eivät sovi sisustusvisioon, koti ei tunnu omalta kaiken tekniikan keskellä


Pelilaitteet ovat usein mustia möhkäleitä, joskin myös värivariaatioita tulee vastaan, valkoista on näkynyt jonkin verran. Ne eivät yleensä ole kovin kauniita sisustuksen helmiä ja sisustusorientoituneelle ne voivat olla jopa jonkinasteinen kauhistus. Jos laitteet vielä itsessään menisivät, on johtoviidakko viimeistään vastenmielinen. Se on onneksi nykyisin hieman pienempi riesa, koska ohjaimet ovat langattomia, mutta kyllä konsoleista ja tietokoneista silti piuha jos toinenkin lähtee.

Ratkaisuesimerkki: Pohtikaa yhdessä, millaiset huonekalut parantaisivat sisustusilmettä ja sallisivat konsoleiden sijoittamisen niihin. Helpottaisiko puolison tuskaa esimerkiksi liukuovinen tv-taso, josta konsoli paljastetaan vain pelatessa? Vai olisiko ratkaisu erillinen pelihuone, jonka sisustuksesta päättää pelaaja muun asunnon jäädessä toisen sisustusleikkikentäksi? Tämä vaihtoehto toki vaatii sen, että tilaa on riittävästi käytettävissä.

Puoliso näkee pelaamisen sukupuolittuneena harrastuksena eikä sen takia hyväksy sitä kohdallasi


Tämä on ongelma, johon veikkaan naisten törmäävän useammin kuin miesten, mutta voi olla, että kokemukseni on varsin subjektiivinen. Tulkaa siis korjaamaan väitteeni, jos kokemuksenne ovat päinvastaisia.

Olen joskus muinoin ollut suhteessa, jossa pelaamiseni koettiin ongelmaksi nimenomaan siksi, että se on miesten harrastus ja siten epänaisellista... ja sehän on ihan kamalaa, jos nainen on epänaisellinen. Näen tällaisessa asetelmassa isomman asenne- ja tasa-arvo-ongelman, joka lähinnä kulminoitui kohdallani pelaamiseen.

Ratkaisuesimerkki: On aika käydä vakava keskustelu asiasta puolison kanssa. Riippumatta sukupuolestasi sinulla on oikeus harrastaa itsellesi mielekkäitä asioita, sama koskee toki puolisoasikin. Kummallakaan ei ole oikeutta yrittää puristaa toista osapuolta haluamaansa muottiin. Joskus tällaisista keskusteluista on hyötyä, joskus valitettavasti ei, ja jälkimmäisissä tapauksissa täytyy sitten miettiä muita ratkaisua. En kuitenkaan suosittele itsesi tunkemista liian ahtaaseen muottiin kenenkään takia.

Puhuminen ja kunnioitus avainasemassa


Kuten edellä olevista esimerkeistä voidaan päätellä pelaamisesta aiheutuviin pulmatilanteisiin pätevät pitkälti samat säännöt kuin muihinkin parisuhteen haasteisiin. On tärkeää kunnioittaa toista ja itseään, on mietittävä yhdessä sopivat säännöt ja rajat ja muistettava puhua asioista asiallisesti. Aina se ei ole helppoa, joskus pinna kiristyy ja sanaisesta arkusta paljastuu muutakin kuin aarteita. Se on inhimillistä, mutta ei tietenkään tavoitetilanne.

Vaikka tämä postaus on ensisijaisesti suunnattu pelaajille, joiden puoliso ei pelaa, tarkoitukseni ei ole sanoa, että vastuu suhteen onnistumisesta olisi yksin pelaajalla. Myös pelaamattomalla puolisolla on velvollisuus nostaa asioita keskusteluun, mikäli jokin pelaamisessa vaivaa. Tie nimittäin kulkee kahteen suuntaan.

Kunnioittakaa siis toisianne ja puhukaa asioista. Yhdessä oleminen on mahtavaa ja mutkat matkassa kuuluvat asiaan. Onneksi pelaajilla on usein ongelmanratkaisukykyä tai vähintäänkin kokemuksia sitkeästä yritys-erehdys-menetelmästä. Joskus näitä voi soveltaa parisuhteeseenkin.

Millaisia kokemuksia sinulla on pelaajan ja pelaamattoman suhteesta? Missä kohtaa ovat kompastuskivet? Entä onko jotain ehdottoman hyviä puolia?

Lue myös:


Miten kolmekymppinen löytää aikaa pelaamiseen?
Pelaaminen ja ystävyyssuhteet
Peliriippuvainenko?


http://www.pelit.fi/