sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Jos luolastoon haluat mennä nyt...

Takana pari luolastoa, jotka olivat taas vähemmän kivoja. Eivät mitenkään ahdistavia, lähinnä vain pistivät ärsyttämään. Ensimmäinen siis siksi, että piti muistaa joka kerroksessa taikoa float, ettei ottanut osumaa lattiasta ja toinen monsterioviensa takia. Eivät ne olleet mahdottomia, mutta... no, toistan itseäni... ärsyttäviä.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että tuli hoidettua nuo pari paikkaa pois alta. Olin hiukan hermostunut Asuran ja Leviathanin kanssa taistelemisesta, mutta molemmat hoituivat ihan hyvin. Asura tykkäsi laittaa porukkaa välillä kumoon ja taistelu venähti melkein puoleen tuntiin, mutta voitin joka tapauksessa. Kyllähän naikkonen aika kätevästi paranteli itse minun hahmojani reflectin heittämisen jälkeen :)

Muistelin lukeneeni jostain, että Leviathan olisi kovempi pala, mutta en kyllä havainnut tätä käytännössä. Ensinäkään Leviathanin iskut eivät olleet yhtä voimakkaita kuin Asuran ja toiseksi taistelu kesti huomattavasti vähemmän aikaa. Se oli varsin kivuton ottelu edelliseen verrattuna.

Toisessa luolastossa vastaan tuli Demon Wall, joka ei sekään ollut niin kova kuin olisi voinut kuvitella. Tuli taas mieleen kaksitoista, jossa on myös noita seiniä kaksin kappalein. Tosin lienee kyseiset seinät ovat viittaus neloseen eikä toisinpäin ;)

Luolan jälkeen Kain teki jo odotetun takinkääntötempun. Ei, en ollut lukenut siitä mistään, mutta olin jo tovin pohdiskellut, meinaako herra ihan tosiaan jäädä minun puolelleni vai puukottaako selkään tilaisuuden tullen. Oikeastaan tuo Dark Crystalin saaminen oli suorastaan looginen kohta tälle tempaukselle. Okei, Golbezilla on ilmeistä valtaa Kainiin, mutta miksi juuri lohikäärmeritariin... Kainilla lienee taipumusta pimeyden puolelle tai jotain.

Uskoisin, että herra palaa vielä Cecilin ja (erityisesti) Rosan rinnalle. Kain on kyllä sinällään jännä hahmo, en tykkää näistä hänen tempauksistaan, mutta silti tykkään miehestä itsestään jollain tasolla. Tosin Edge vie joka tapauksessa voiton, se ninja on purrr.

No juu, fanityttöilyt sikseen. Käväisin vielä kääpiöiden luona ja lensin sitten takaisin yläpuoliseen maailmaan. Kenties kohta pääsen vierailemaan kuussa?

lauantai 28. toukokuuta 2011

"Tämä on minun tarinani!"

Suuri nälkäinen seikkailu, viimeistä kampaajaa etsimässä, Tiduksen kootut toilailut...



Jep. Olemme nyt neljä kertaa kokoontuneet tietyllä porukalla pelaamaan FFX:ä läpi. Osa on pelannut pelin aiemmin, osa ei ole koskaan sitä kokeillut. Hyvin on joka tapauksessa sujunut. Oikeastaan kolme ensimmäistä kertaa menivät oikein mallikkaasti eteenpäin, kertaakaan ei edes tarvinnut pysähtyä grindaamaan. Aiemmin vaikeilta tuntuneet kohdatkin hoituivat varsin kivuttomasti, eivätkä cloisterit olleet niin loputtoman pitkiä ja hankalia kuin muistelin.

Ensimmäiset vaikeudet tulivat eteen nyt neljännellä pelikerralla. Edessä oli kolmas Seymour-taistelu, johon aikoinaan jumahdin peräti kolmeksi vuodeksi (suurin osa ajasta tosin meni siinä, etten vain yksinkertaisesti viitsinyt enää yrittää). Tälläkin kertaa Game Over läjähti ruutuun aika turkasen monta kertaa, en tainnut enää edes pysyä laskuissa.

Grindaamiseen menikin sitten useampi tunti, mutta ainakin oli hyvää juttuseuraa sinä aikana. Tuli myös dupattua uusiksi ennen taistelua tuleva välidemo. Tidus ja Seymour keskustelivat kampaajasta ja Tiduksella taisi olla hiuslakka hukassa (lienee helppo päätellä, että Seymourilla lakka ei todellakaan ole hukassa).

Myös seuraava bossitaistelu sai meidät repimään hiuksia päästämme tai ainakin minut. Olimme fiksusti Seymourin jälkeen juosseet karkuun aika monesta "ärsyttävästä" rivitaistelusta, joten yhtäkkiä olimmekin bossitaistelussa ilman overdriveja sen enempää hahmoilla kuin aeoneillakaan.

Taistelu venähti pitkäksi, mutta voitettiin kuitenkin Lulun biolla. Joo, ei ehkä se tyylikkäin voitto, mutta voitto kuitenkin. On tuota taktiikkaa tullut käytettyä pari kertaa aiemminkin, kun on hätä iskenyt. Mm. Sochen Cave Palacen aavevihollisen (FFXII) olen kerran hoitanut tuolla tavoin, samoin Orphanin Final Fantasy XIII:n lopussa. Toimiva kikka, jos vain onnistuu pitämään oman porukan hengissä riittävän kauan.

Illan päätteeksi pääsimme Zanarkandiin, jossa seikkailemista jatkamme heinäkuussa. Tidus siis nähköön nälkää siihen asti... tosin taitaapa kaveri joutua näkemään nälkää vielä sen jälkeenkin, ruokaa ei pelissä näytä kovin usein olevan tarjolla, vaikka poika on useampaan kertaan ilmaissut olevansa nälkäinen.

Kaiken kaikkiaan nämä peli-illat ovat olleet varsin antoisia, vaikka hahmoja onkin dissattu urakalla (tai ehkä juuri siksi ;D). Auronista ei ole valittamista, mutta esim. Tidus ja Wakka ovat saaneet melkoista arvostelua osakseen, erityisesti Tidus. Hauskaa oli, kun seurasin yhden peliä aiemmin pelaamattoman reaktioita ensimmäisen illan aikana. Ehdimme pelata ehkä viitisen minuuttia, kun hän jo tokaisi: "Mikä tota jätkää vaivaa?!?"


Niin, se on erittäin hyvä kysymys, johon en taida osata vastata. Siispä tyydyn vain olemaan tyytyväinen siihen, etteivät omat uneni ole (yleensä) yhtä ärsyttäviä.

torstai 26. toukokuuta 2011

Siedätyshoitoa

Olin viime viikonloppuna Helsingissä tapaamassa ystäviäni sekä miittaamassa Kristallimaailman (suomalaisen Final Fantasy fan fictionin foorumi) väkeä. Miitin jälkeen kaksi ystävääni piti minulle siedätyshoitotuokion koskien Finaleissa esiintyviä torneja, tarkalleen ottaen sitä pahinta: Pharoksen majakkaa.



Homma toimi niin, etten itse saanut pelata, vaan minun tuli katsella, kun toinen ystävistäni pelasi. Alku meni hiukan ohitse, koska raastava nälkä vaati toimenpiteitä, mutta loppuajan seurasin kyllä melkoisen kiltisti. Sanoisin, että Pharoksen alemmat kerrokset (huom! ei alapuoliset kerrokset, ne ovat kokonaan oma lukunsa, niihin tarvittanee lisähoitoa) sujuivat aika kivuttomasti. Jostain syystä minua hermostuttaa black orbsien metsästäminen ja hermostutti se nytkin, muttei yhtä pahasti, kun ei itse tarvinnut pidellä ohjainta.

Bossitaistelut olivat minun näkökulmastani kivuttomia. Tosin niitä en ole niin kammoksunutkaan. Kun menin Pharokseen ensimmäistä kertaa, ongelmana olivat riviviholliset eivät bossit... niin omituiselta kuin se saattaakin kuulostaa.

Sanoisin, että peli meni aika hyvin. Edes kohta, jossa pitää luopua yhdestä "taidosta" (kartta, esineet, taiat tai aseet), ei ahdistanut pahemmin. Ystäväni valitsi esineet, itse olen aina valinnut kartan, mikä on voinut olla syynä ahdistukseen. Vaikkei vanhoissa Finaleissa ole ollut samanlaista karttaa kuin näissä uudemmissa, olen jotenkin tullut siitä riippuvaiseksi. Kartan puuttuminen aiheuttaa jonkinasteista hermostuneisuutta. Esineiden puuttuminen ei niinkään. En vain ole raaskinut itse koskaan luopua niistä, koska olen ajatellut, että jos kuitenkin tarvitsen... siitä huolimatta, etten käytä esineitä juuri ollenkaan. Ensi kerralla siis taidan tehdä saman ratkaisun kuin ystäväni.

Ahdistavin kohta oli kenties se, jossa on valittava oikean värinen "pylväs", että pääsee eteenpäin. Ei valinta sinänsä, senhän voi luntata tarvittaessa läpipeluuohjeesta, mutta yhdellä alueella hengailee harmaita lentäviä lohikäärmeitä, ja ei, vaikka pidän yleisesti ottaen lohikäärmeistä, ne otukset eivät ole kivoja. Olen joskus ottanut niiden kanssa yhteen erittäin huonoin seurauksin.

Pakoon onneksi pääsee, mutta kohta oli silti sellainen, että olisin halunnut mennä peiton alle piiloon... eli hermoilen sitä luultavasti jatkossakin. Sanoisin kuitenkin, että muu torni sujui hienosti. Ei se niin kamalalta vaikuttanut tuota kohtaa lukuunottamatta, joten voitanee sanoa, että tehtävä onnistui melkein täydellisesti.

Mainittakoon vielä, että se kohtaus huipulla on kaiken vaivan ja ahdistuksen arvoinen. Tällä hetkellä olen melkoisen varma, että se on kaikkien aikojen suosikkikohtaukseni Final Fantasy -historiassani. Siinä tapahtuu niin paljon ja niin monien hahmojen välillä. Sanaton viestintä on yhtä kiehtovaa, ellei jopa kiehtovampaa, kuin sanallinen ja tunnelma on käsinkosketeltava.

Jeps, ehkä tästä tornikammosta vielä joskus toivutaan. Ainakin nyt on otettu askel eteenpäin. Kiitokset vain Crow ja Emmi, erityisesti Crow, koska sinähän sitä ohjainta pitelit ja idean keksit ;)

tiistai 17. toukokuuta 2011

Paluu kuolleista

Ihan alkuun asiaan kuulumaton huomautus, että minua kismittää suunnattomasti Bloggerin jumittaminen, joka aiheutti sen, että kaksi edellistä tekstiäni vaihtoivat mystisesti paikkaa. Baabelin tornit on nimittäin oikeasti kirjoitettu jo torstaina 12.5., mutta jostain syystä Blogger nyt päätti siirtää sen lauantaille 14.5.

Mutta se siitä. Olen taas jatkanut nelosen parissa puurtamista. Aiemmin pohdiskelin hahmojen itsensä uhraamista ja Cidin kurjaa kohtaloa. No, aika pian sain huomata, että olin vetänyt turhan pikaisia johtopäätöksiä, mikä on tietysti varsin positiivinen asia. En tosin vieläkään ymmärrä, miten Cid muka selvisi räjähdyksestä. Ehkä minulta meni jokin repliikki ohitse tai muuta vastaavaa, mutta aivoni eivät taivu tajuamaan tätä juttua.

Toisaalta Yangin suhteen olen täysin varma comebackista, ja kyllä hänenkin kohtalonsa kovin lopulliselta näytti. Saa nähdä, selvitetäänkö näitä kohtauksia missään vaiheessa tarkemmin, mutta veikkaan, että ei. Palomin ja Poromin osalta juttu on aika selvä, joko heidät voidaan parantaa softilla tai jollakin vastaavalla. Supersoftilla? ;D

Kallistun edelleen sille kannalle, että pelissä toistuu itsensä uhraaminen muiden vuoksi tai suuremman hyvän. Tosin useimmat hahmot ilmeisesti tekevät paluun. Ehkä tarkoitus on sanoa, että uhrautumalla muiden puolesta, saa itselleen uuden mahdollisuuden? En tiedä, eihän tuolla välttämättä edes ole syvällisempää merkitystä, mutta ehdin taas pohdiskella asiaa, kun grindailin hahmojani korkeammille leveleille.

Mielenkiinnolla odotan jatkoa. Seuraavalla kerralla voisi taas yrittää mennä eteenpäinkin pelissä. Olen nyt muutaman pelisession tuskaillut kehittämisen parissa, joten hinku juonen pariin alkaisi olla jo kova. Yhden sivutehtävän ajattelin kuitenkin suorittaa ensin (mikäli siinä onnistun), sen jälkeen voisi pyrkiä kohti uusia käänteitä.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Baabelin tornit



Olen tainnut viime aikoina muutaman otteeseen mainita Final Fantasyissa esiintyvät tornit, lähinnä nyt nelosen osalta. Ryhdyin pohdiskelemaan asiaa ja olen tosiaan tullut siihen tulokseen, että kärsin jonkinlaisesta tornikammosta. Se on sinänsä jännä ilmiö, koska tällaista ei esiinnyt reaalimaailmassa. Viihdyn korkeissa paikoissa ja tykkään vierailla esim. linnojen torneissa oikein mielelläni. Myös Näsinneula on minusta esimerkiksi erittäin kiva paikka.

Noh, syystä tai toisesta Final Fantasyissa esiintyvät tornit kuitenkin karmivat minua. En ole vieraillut niissä kaikissa, mutta osassa kuitenkin. Mikä niissä sitten oikeasti on...? Hemmetin hyvä kysymys, johon yritän hakea vastausta.

Tower of Owen (FFIII)

Olen jumissa tässä kohtaa kolmosessa. Menin torniin jo kerran, mutta kuolin oman tyhmyyteni takia sen huipulle, enkä ole saanut aikaiseksi mennä enää uudestaan.

Kyseisessä tornissa ei pääse etenemään, jos ei ole muuttanut itseään sammakoksi. Luonnollisesti taisteleminen tuossa tilassa ei suju kovin hyvin ja satunnaistaisteluita kuitenkin satelee niskaan. Loikkivasta olemuksestani huolimatta onnistuin sinnittelemään huipulle asti, mutta juttu tössähti bossitaisteluun. Minulla kun ei sattunut olemaan Maiden kissejä tai Toad-tilaa poistavaa taikaa vai olivatko MP:t lopussa... No, joka tapauksessa koko tiimini kurnutti eikä todellakaan pärjännyt Meduusaa vastaan. Ymmärrettävästi Game Over -ruutu välähti esiin varsin pian.

Pahinta kolmosessa on se, ettei tuollaisissa paikoissa pääse tallentamaan. Minun on siis todellakin loikittava koko torni uudestaan, ennen kuin pääsen yrittämään taistelua Meduusaa vastaan. Tietysti ensin on käytävä ostamassa Maiden kissejä riittävä määrä. Ehkä vielä joskus...

Tower of Zot (FFIV)

Tämä torni aiheutti minulle ahdistuksen jo DS-versiota pelatessa. Minulle riitti, että näin tornin. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja marssin sinne sisälle. Levelini eivät luultavasti olleet tarpeeksi korkeat, koska olin vähällä kuolla jokaiseen satunnaistaisteluun. Ahdistusta lisäsi se, että maailmankartalla grindaaminen oli suorastaan epätoivoista, koska vihollisista sai todella vähän expoa.

Jotenkin tornissa lurkkivat vihollisetkin näyttivät inhottavilta ja olivat tosiaan vähällä tappaa minut. Lisäksi huipulla odottanut Magus Sisters sai minut repimään hiuksia päästäni, koska en tiennyt, millä taktiikalla kolmikon olisi voittanut ja läpipeluuopasta ei tietenkään voinut vilkaista.

Suurin syy siis paniikkiin taisivat olla huonot levelit. Sama rumba luonnollisesti toistui myös PSP-version kanssa, joskin Magus Sistersistä selvisin tällä kertaa yllättävän hyvin.

Shinra Building (FFVII)

Tämä on ensimmäinen FF-"torni", johon törmäsin ja jossa koin, jos en kauhunhetkiä, niin inhonhetkiä ainakin. Ensin tosin seurasi suunnaton turhaumus, sillä erehdyin lähtemään etenemään portaita pitkin. Nehän luonnollisesti tuhottoman pitkät, mutta alaskaan ei viitsinyt takaisin lähteä. Eikä siellä tainnut pahemmin aarteitakaan olla.

Seuraava ahdistuksen aihe oli kohta, jossa piti hiippailla vartijoiden ohitse. Okei, sitä ei ole pakko tehdä, mutta enhän minä tiennyt sitä ensimmäisellä pelikerralla. Toisekseen tapani mukaan en ollut kehittänyt hahmoja tarpeeksi, joten taisteleminenkin oli aika tuskaista, kun vartijat sitten huomasivat minut useampaan otteeseen.

Tuskailin myös loppupuolella vastaantulleita taisteluita. En älynnyt vaihdella materioita, joten... Noh, eiväthän ne kovin hyvin menneet. Kaveri onneksi vinkkasi minulle muutaman hävityn kerran jälkeen, että jotain ehkä kannattaisi tehdä. Juu, kyllä, olen tyhmä, kun en tuota itse tajunnut.

Ensimmäisen kerran sekoilujen takia kyseinen rakennus aiheuttaa minulle edelleen ahdistusta, vaikka se ei oikeasti ole niin kauhean kamala paikka.

Centra Ruins (FFVIII)

Paikka, johon ei muistaakseni ole edes pakko mennä. Silti sinne piti nokkansa mennä tunkemaan. Jo pelkästään se, että aika alkaa juosta, saa hien valumaan pitkin selkää ja sydämen hakkaamaan. Kellon tikittäminen saa minut aina hermostumaan.

En ole kasia kovin paljon edes pelannut, mutta kyseiseen paikkaan en välittäisi mennä enää koskaan. Voin katsoa, kun joku toinen pelaa kyseisen kohdan, mutta silloin tunnen, kuinka adrenaliini kohisee suonissa ja sydän tykyttää. Ehkä tässä paikassa juuri karmivinta on aika ja satunnaistaistelut, joihin joutuminen luonnollisesti syö sitä.

Pharos at Ridorana (FFXII)

Huokaisin helpotuksesta, kun pääsin pois Giruveganista. Kun sitten Strahlilla kiidettiin seuraavaan kohteeseen, tuijotin avautuvaa näkymää kauhulla. TORNI. Aiemmissa peleissä aiheutunut ahdistus hiipi puseroon.

Tällä kertaa sentään levelini olivat kohollaan, mutta jostain syystä paikan musiikki saa edelleen kylmät väreet kipittämään pitkin selkärankaani. Pahinta täällä on ehkä kohta, jossa pitää valita, mistä "taidosta" luopuu. Ensimmäisellä kerralla luovuin kartasta ja rynnin paniikissa alueen läpi vaivautumatta ajattelemaan kunnolla. Seurauksena oli luonnollisesti toivoton pyöriminen ja eksyminen. Taisin vaeltaa nelisen tuntia kahden tallennuspisteen välillä ja stressihormoonit olivat tapissa.

Seuraavaksi sitten ahdistuin kohdassa, jossa pitää päätellä, minkä värin suuntaan on lähdettävä. Mokasin ja päädyin mätkimään loputtomaa määrää zombeja, kunnes lopulta kaikki kuusi hahmoa olivat kanveesissa ja Game Over välähti ruutuun. Myönnän sortuneeni tämän jälkeen läpipeluuohjeeseen, sillä en halunnut edes yrittää uudestaan samaa kurimusta.

Pharoksen plussaksi on pakko sanoa kohtaus majakan huipulla. Se on rakkautta ja sen voisin katsoa uudestaan ja uudestaan. Voi Balthier, voi Fran <3

Taejin's Tower (FFXIII)

Myös tämän paikan musiikki sai kylmät väreet taas vauhtiin. Lisäksi tornissa pyörivät viholliset rökittivät minua oikein kunnolla, kunnes pysähdyin suosiolla grindaamaan. Yllättävää kyllä, suoritin tämän operaation sisällä tornissa. Turvallisesti tietenkin mahdollisimman lähellä tallennuspaikkaa.

Tässä tornissa on jotain erikoista. Se pelottaa ja karmii minua, mutta jollain kierolla tavalla myös pidän siitä. Toisella kerralla se menikin jo paremmin, koska olin grindannut jo ennen sitä. Tehtävien suorittaminen tornissa on nyt jo ihan kivaa, mutta ensimmäisellä kerralla pelkäsin koko ajan kuolemaa. Sydän jyskytti ja kädet hikosivat niin, ettei ohjain meinannut pysyä otteessa.

Edelleen torni herättää minussa negatiivisia tunteita, mutta myös positiivisia. En osaa määritellä sitä. Osa viehätyksestä on varmaan siinä, että se on viimeisiä mielenkiintoisia paikkoja pelissä (Oerban ohella), mutta sitten se on kuitenkin torni ja Finalien tornit ovat pelottavia paikkoja.


Odotan sekä mielenkiinnolla että kauhulla tulevia torneja, joissa en ole vielä vieraillut. Luultavasti ahdistun heti, kun pelissä mainitaankin, että seuraavaksi on edessä torniin kapuaminen, mutta kenties selviän niistäkin. Toivottavasti.

Ehkä joskus opin rakastamaan kyseisiä paikkoja?

Eblanin prinssi



Tänään ehdin taas palata pelin pariin ja saavuin jo kauan odottamaani kohtaan. Vihdoin viimein sain Edgen osaksi tiimiäni. Herran ulkonäköhän on oikein miellyttävä, ainakin niiltä osin, mitä on nähtävissä. En tiedä, riisuuko hän huivia kasvojensa edestä missään vaiheessa, mutta se olisi kieltämättä kiva yllätys.

Ihan hirveän kauan en jaksanut pelata, koska Babilin torniin palaaminen nosti taas stressitasoni melkoisen korkealle (olisin oikeastaan voinut kirjoittaa edelliseen merkintään myös siitä), mutta hetken ehdin tosiaan kyseisen prinssin seurassa viettää. Ja kyllä, ensivaikutelman perusteella sanoisin pitäväni hänestä.

Edge vaikuttaa hitusen omahyväiseltä flirttailijalta, joten saan edelleen niitä Balthier-viboja hänestä. Tosin pelissä on paljon vähemmän puhetta kuin sarjan myöhemmissä osissa, mutta kyllä näiden repliikkien varassa kuitenkin jonkinlaisen tulkinnan pystyy tekemään. Lisäksi minulla on jonkinlainen fiksaatio ninjojakin kohtaan, ei yhtä paha kuin merirosvoja (tai ilmapiraatteja), mutta aika voimakas joka tapauksessa. Toisekseen Edgen hiukset ovat todella kivat, sellaiset, joita tekisi mieli pörröttää. Tiedä sitten, miten herra moiseen suhtautuisi...

Jostain syystä minulla on tapana tykästyä myös hahmoihin, joilla on jonkinlaisia ongelmia lapsi-vanhempisuhteessaan (esim. Sephiroth, Balthier ja kai Kujankin tavallaan voi tähän laskea). Edgen ongelmat eivät ehkä suoraan johdu hänen vanhemmistaan, mutta pelin tapahtumien perusteella sanoisin silti, että hänellä on aika paha äiti- ja isäongelma. Onneksi se sai ratkaisunsa kuitenkin. Tietysti ratkaisu kuoleman kautta ei ehkä ole se toivotuin.

Jeps, lyhyesti sanottuna, minulla on nyt sellainen kutina, että Eblanin ninjaprinssi voi hyvinkin varastaa oman siivunsa sydämestäni. Onneksi se iso ja sinne mahtuu monta FF-hahmoa.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Nukkeja ja torneja

No niin, ikävät nuket on hoidettu, mutta kyllä ahdisti. En edes tiedä, miksi... Hetken luulin, etten vieläkään pääse taistelua läpi, kun nuket ehtivät kuin ehtivätkin yhdistyä, mutta sain onneksi sen ison nuken sitten nitistettyä. Golbez tuotti myös hieman päänvaivaa, mutta selvisin kuitenkin Cecilin ja Rydian voimin.

Tosiaan, Rydia tuli takaisin entistä ihanampana. En tiedä, mikä siinä hahmossa niin kiehtoo, mutta kiehtoopa kuitenkin. Nättihän tyttö on kuin mikä, mutta muutenkin varsin viehättävä.

Kuten pelin läpi pelanneet tietävät, seuraavaksi oli vuorossa Babilin torni. Siis oikeasti?! Monta tornia tarvitaan yhteen Final Fantasyyn? Eikö yksi piinapilari olisi riittänyt? Joo, kärsin tosiaan jonkinlaisesta tornikammosta, sillä ahdistuin pelkästä ajatuksestakin. Päätin kuitenkin hoitaa paikan läpi tänään, koska muuten olisin taas tavalliseen tapaani jäänyt jumittelemaan.

Torni ei - yllättävää kyllä - ollut niin paha kuin ounastelin, vaikka tälläkin kertaa karkailin taisteluista päästäkseni sen nopeammin läpi. Bossitaistelu hullua tiedemiestä (jonka nimeä en muista) vastaan ei myöskään ollut niin kamala kuin pelkäsin sen olevan, selvisin jopa ensimmäisellä yrittämällä, vaikka Cecil ja Rydia menivät kuolemaan ennen varsinaista bossitaistelua.

Päästyäni tornista Baroniin saakka tallensin pelin ja päätin lopettaa tältä illalta. Jäin kuitenkin pohtimaan, että nelosessa tuntuu olevan teemana itsensä uhraaminen suuremman hyvän vuoksi. Tähän mennessä sen ovat tehneet ainakin Palom ja Porom, Tellah, Yang ja Cid. No, kaksosista tiedän, että he tekevät comebackin ja uskon myös Yangin tulevan takaisin... ainakin mies näkyi alkuvideossa tyttärensä kanssa. Voisi olettaa, että saadakseen lapsia ja kasvattaakseen niitä täytyy pysytellä hengissä.

Cidistä en tiedä, kuoliko hän... ainakin räjähdys oli sellainen, että näin voisi kuvitella käyneen. Jotenkin kovin surullista. Hahmo ei lukeudu omiin suosikkeihini, mutta sääli silti. Tosin eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka tulisi jokin twisti ja Cid palaisikin elävien kirjoihin. Jotenkin Tellahin poismeno on helpompi hyväksyä, koska hän lähti tyttärensä luokse. Mutta niin, jään odottelemaan, miten tässä käy.

Peli kiehtoo kyllä koko ajan enemmän. Tarina on kiinnostava ja Rydian paluu lisäsi kiinnostavuutta entisestään. Odotan siis mielenkiinnolla seuraavaa käännettä ^^

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Grindausta

Hah, suunnitelmieni vastaisesti päätin eilen mennä pelissä eteenpäin kehittämättä hahmoja. No, sain hyvin äkkiä nenilleni, kun Cal- ja Brena-nuket tulivat vastaan. Enhän minä niille mokomille pirulaisille pärjännyt. Onnistuin kyllä pitkittämään taistelua niin kauan, kun MP:tä ja Ethereitä löytyi, mutta aika äkkiä tiedostin, ettei voittoa ollut tulossa.

Tänään sitten päätin palata alkuperäiseen suunnitelmaan ja siirtyä suosiolla grindaamaan. Reilun tunnin käytin siihen aikaa, sitten PSP:stä loppui akku. Sain kuitenkin kerrytettyä Cecilille viisi leveliä lisää, luulisin sen riittävän nukkejen lahtaamiseen... parempi ainakin olisi.

Joku niissä nukeissa ahdistaa suunnattoman paljon, mutta täytyy silti mennä taisteluun lähiaikoina. En halua jättää sitä roikkumaan. Sitten niiden jälkeen Golbez... tosin sitten saan myös Rydian takaisin, jos oikein muistan. Ihanainen Rydia <3

Odotan tosiaan kovasti Rydian palaamista joukkoon, samoin Edgeen tutustumista. Tällä hetkellä nuo kaksi hahmoa kiinnostavat eniten. Kiinnostavien listalla tosin ovat myös Porom, Kain ja Edward. Loput ovat lähinnä neutraalilla maaperällä, joskin Cecil ja Rosa kallistuvat hieman jo tylsien puolelle.

Mitään hyvää ficci-ideaa ei toistaiseksi ole tullut, mutta ehkä sellainen vielä ilmestyy. Joka tapauksessa haluaisin nelosesta ainakin yhden one-shotin kirjoittaa jo senkin takia, että siitä on kirjoitettu melkoisen vähän. Ja onhan siinä liuta kiinnostavia hahmoja, jotka ansaitsevat päästä ficceihin seikkailemaan. Ehkä kuitenkin odotan, että saan pelin pelattua sekä mahdollisesti myös jatko-osan. Sitten voin ryhtyä pohdiskelemaan, mitä niistä raapustelisi.

Tämmöinen vähän turha höpinämerkintä, mutta tulipahan nyt ainakin kerrottua, missä mennään tällä hetkellä.

torstai 5. toukokuuta 2011

Läpi magneettikentän ja halki tornin

Final Fantasy IV:n läpipeluuprojekti jatkuu. Syystä tai toisesta magneettiluola ja Zotin torni muodostuivat aiemmin inhokkipaikoikseni, enkä kyllä nytkään niissä erityisen hyvin viihtynyt. Minulle oli ylipäätään aika iso kynnys aloittaa pelaaminen taas, kun edellinen tallennus oli juuri ennen kyseistä luolastoa.

Otin nyt kuitenkin itseäni niskasta kiinni, sillä viivytteleminen olisi johtanut vain viivyttelyn kierteeseen, kunnes peli olisi jäänyt pölyttymään. Painelin siis luolaston läpi ja onneksi voitin Dark Elfin yhdellä yrittämällä, koska muuten olisin taas juminut veetutuksessa muutaman päivän. Taistelu veti suhteellisen tiukille, mutta selvisin joka tapauksessa. Sen verran myönnettäköön, että itse luolasto tuli vedettyä läpi pakenemalla taisteluista.

No, luolasta rämmittiin ulos ja liihoteltiin mustan chocobon selässä takaisin chocobometsään, josta ratsastin pois keltaisella chocobolla. Kävin moikkaamassa Troian linnanväkeä ja Edwardia, kuten hommaan kuuluu ja jatkoin sitten Zotin torniin samalta istumalta, etten jäisi arpomaan sinne menoa päiväkausiksi. (Tunnen itseni, jos joku mesta on epämiellyttävä viivyttelen sinne menoa tahallaan.)

Torni vedettiin samalla periaatteella kuin sitä edeltävä luolasto. Tiedän, ettei se ole kovin fiksua tulevaa ajatellen ja ehkä pidänkin nyt sitten grindausillan huomenna. Magus Sisters oli minulle varsin haasteellinen, kun tahkosin peliä DS:llä, mutta tällä kertaa taistelu hoitui suhtkoht näppärään. Tiesinhän, mitä tein, enkä häslännyt turhia. Siskoksia seurannut tuulihirviö (jonka nimeä en muista) sen sijaan tuotti jo hieman päänvaivaa, koska en vain saanut ajoitettua Kainin jump-iskua oikein. Mokoma pääsi joka kerta terrorisoimaan minua tornadolla. Onneksi tämäkin taistelu silti hoitui ensimmäisellä yrittämällä, joten ärsyttävä torni on takanapäin.

Tämä voi kuulostaa typerältä, mutta olen erittäin helpottunut. Nuo kaksi paikkaa vain nostavat niskakarvani pystyyn... tosin jokaisesta Finalista taitaa löytyä torni, joka kammottaa minua. Ehkä kärsin vain yleisesti tornikammosta?

Edelleenkään peli ei ole herättänyt mitään suuria tunteita tai erityisempiä ajatuksia. Sitä olen pohtinut, että Cecil ja Rosa ovat aika tylsä pari... jostain syystä Kain vetoaa minuun huomattavasti enemmän. Lohikäärmeritarin haarniska ei ole kovin kiehtova, saati sitten tyylikäs, mutta varmaan siinä on taas tätä pahan pojan vetovoimaa. Kain kun kuitenkin tuntuu häilyvän siinä hyvän ja pahan harmaassa välimaastossa, eikä häntä voi määritellä suoraan mustaksi tai valkoiseksi.

Jeps, mutta ihan lempihahmoksi asti Kain ei kuitenkaan vielä ole noussut. Rydia ja Porom johtavat tällä hetkellä, Edgeen tutustumista odotan kovasti. Minulla on sellainen kutina, että joko hän ärsyttää minut hengiltä tai sitten pidän hänestä. Se jääköön nähtäväksi ;)

Huomenna siis grindausilta, jos vain kerkiän ylitöiltä, japanin kokeeseen lukemiselta ja kirjoittamiselta. Jos huomenna ei ehdi, niin perjantaina viimeistään. Raportointi jatkukoon, kun on jotain kerrottavaa.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Dark knightista paladiniksi

Aloitin melkein pari viikkoa sitten Final Fantasy IV:n taas alusta. Olen pelannut sitä kerran joskus vuosia, vuosia sitten, mutta silloin en innostunut tarinasta kovinkaan paljon. Viime vuonna pelailin DS-versiota sen sijaan kovinkin ahkerasti (on muuten melkoista silmäkarkkia se, ainakin minusta). Pelisessioni jäi kuitenkin kesken, kun Final Fantasy XIII ilmestyi ja tempaisi minut pauloihinsa.

Viimeisen vuoden aikana olenkin pelannut lähinnä kolmeatoista. Satunnaisesti on myös muita Finaleita tullut tahkottua sekä parissa peliporukassa vielä joitain tiettyjä. Tällä hetkellä on muutaman ihmisen kanssa Final Fantasy IX:n läpipeluu menossa sekä jokusen japaninryhmäläisen (nykyisten, vanhojen ja parin "ulkopuolisenkin" :D) kanssa Final Fantasy X. Ehkä noistakin pelisessioista voisi joskus kirjoitella jotain...

Mutta jospa sitten menisin asiaan. Heti kärkeen pelissä tuli After Yearsin videopätkä, joka oli kieltämättä  innostava. En kuitenkaan hypännyt suoraan jatko-osaan, koska en ole koskaan nelosta loppuun asti pelannut. Kun nyt sitten taas aloitin alusta, täytyy myöntää, että olin yllättävän hukassa. Olin tottunut DS:n grafiikoihin ja paikat näyttivätkin yhtäkkiä erilaisilta, joten hain hetken suuntaa ihan tosissani. Myös ääninäyttelyn puuttuminen tuntui alkuun kummalta, mutta siihen kuitenkin tottui pian. Grafiikat ovat myös samalla tavalla söpön pehmeät kuin ykkösen PSP-versiossa.

Olen pelaillut aika hitaasti nyt. After Years meinaa kovasti houkuttaa, koska haluaisin nähdä jotain uutta. Toisaalta kannattaisi vain tahkota peliä nyt nopeasti eteenpäin, niin pääsisin tapahtumiin, joita en ole vielä nähnyt. Tällä hetkellä vain sekä Final Fantasy XII ja Tactics houkuttelisivat kovasti, mikä vaikeuttaa nelosesta innostumista.

Tällä hetkellä olen siis juuri ohittanut kohdan, jossa Cecil muuttuu dark knightista paladiniksi. Sivumennen sanoen paladinin asu on paljon tyylikkäämpi kuin se peltikypärä ;D Muistan ensimmäisen kerran tuossa kohdassa, kun ensin innostuin Cecilin levelien noustessa huimaa vauhtia, sitten tajusin, että kappas, herrahan putosi takaisin ykköslevelille ja kirosin raskaimman kautta. Tällä kertaa en ollut levelittänyt Ceciliä niin paljon kuin viimeksi, joten en sylkenyt jutulle... olinhan osannut siihen varautua.

Nyt jännittelen sitä, kuinka paljon grindaamista on luvassa. Toivon, ettei sitä tarvitsisi tehdä kauheasti, että pääsisin juonessa joutuisasti tosiaan eteenpäin. Tarkoitus on pelailla joka ilta vähäsen ennen nukkumaanmenoa :)

Peli sinänsä ei ole vielä herättänyt mitään suuria tunteita. Rydian katoaminen ja Palomin ja Poromin kohtalo aiheuttivat kyllä melkoisen tunnemyrskyn aiemmin, mutta tällä kertaa sitäkään ei ole luvassa, kun jo hieman tietää, mitä tuleman pitää. Lupaan joka tapauksessa palata tämän aiheen pariin viimeistään siinä kohtaa, kun pääsen hieman pidemmälle ja itselleni uusiin tapahtumiin.