sunnuntai 7. elokuuta 2011

Final Fantasy -haaste: Päivä 28

Päivä 28 - Ensimmäinen Final Fantasy -pelipakkomielle

No, minuthan tämä pelisarja kaappasi mukaansa heti, kun pääsin sitä kokeilemaan. Olen kertonut tämän tarinan varmaan jo muutamaan kertaan, mutta ehkä annan mennä vielä kerran ja yritän sitten jatkaa sitä hieman ensikosketusta pidemmälle. Ne, jotka eivät enää kestä/halua kuulla, voivat hypätä edemmäs tekstissä tai takaisin eilisen juttuihin ;)



Oli toukokuinen ilta, ei vielä erityisen lämmin, takkia oli pakko pitää, jos aikoi tareta. 16-vuotias Afeni oli käymässä M:n luona yhdessä J:n ja S:n kanssa. Tapansa mukaan hän oli kivunnut parvekkeen kautta sisään, koska ei ollut halunnut herättää M:n äitiä. Siinä sitä sitten seisoskeltiin neljästään parvekkeella ja polteltiin tupakkaa, jota luonnollisesti oli vain kahdella meistä. Naisena olemisessa on etunsa, joten jämät oli helppo pummata itselle.

Kertoilin siinä pojille, että olin lainannut eksältäni PlayStation 1:n. Olin nimittäin hiljattain hankkinut parit Tomb Raider -pelit ihan omaksi, mutta pelikoneeseen en ollut vielä saanut säästettyä tarpeeksi rahaa. Arvioin, että syksyyn mennessä minulla olisi summa kasassa, kun sain sata markkaa kuussa ja kesällä olisi mahdollisuus tehdä ylimääräisiä hommia lisärahan toivossa.

Pojat nyökkäilivät, mutta totesivat sitten, että jos meinaan pelikoneen hankkia, pitäisi sille olla kunnon pelejäkin. Puhahdin jotain epämääräistä ja kysyin, kehtasivatko he haukkua hankintojani. Tomb Raiderhan oli parasta heti Resident Evilin ja Dino Crisisin jälkeen! M:n  sanoi näyttävänsä minulle heti tupakan jälkeen jotain vielä parempaa.

Epäilin vahvasti, mutta seurasin poikia kuitenkin sisälle. Hiippailimme M:n huoneeseen ja tällä kertaa minä pääsin istumaan pelituoliin, mikä kunnia. Vastusteluistani huolimatta minulle lyötiin peliohjain käteen ja jätkät heittivät värinätehosteesta läppää, jota en tässä viitsi toistaa.

Protestini läpästä jäivät sanomatta, kun katseeni nauliintui tv:n ruutuun. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa, en yhtä kaunista alkudemoa kuin Final Fantasy VII:ssa, vaikka olin pelaillut kyllä aiemminkin. Okei, Midgar ei paikkana näyttänyt kovinkaan kauniilta tai kutsuvalta, mutta hyvä elämä, että ne grafiikat olivat uskomattoman hienot! Vau!

Hahmot eivät näyttäneet yhtä hienoilta kuin olin alkuvideon perusteella odottanut, mutta ei se ollut niin kamalaa, että olisi varsinaisesti haitannutkaan. Olin tottunut pelaamaan jo Nintendo-aikaan, joten silmäkarkki ei ollut pelissä pääasia (eikä sivumennen sanoen ole vieläkään).

Tunsin sydämeni pamppailevan, kun nousin junasta ja tuli ensimmäinen taistelu. Onneksi ohjeita tuli niin pelin kuin kaverienkin puolesta. He myös neuvoivat, ettei hahmojen nimiä kannata muuttaa, koska pelissä on ihan oikea tarina. Cloud sai siis olla Cloud.

Pelasin opastettuna aina 7th Heavenia ennen tulevalle tallennuspisteelle asti. Ensimmäinen bossitaistelu oli hurjan pelottava, jännitin sitä älyttömän paljon, mutta, kiitos poikien, selvisin hengissä. Vielä suurempi ahdistus pukkasi, kun tajusin, että minulle annettiin tietty aika päästä ulos makoreaktorista, mutta yllättäen selvisin siitäkin. Ostinpa jopa kukankin Aerithilta, mutta vain koska minun käskettiin tehdä niin.

Ensimmäinen pelikertani oli jännittävä, ehkä jopa hieman pelottava. Paineet olivat kovat, koska en halunnut mokata jätkien silmissä. Olisin saanut kuulla Game Overista koko tulevan kesäloman, joten se ei vain tullut kyseeseen.

Koska oli torstai-ilta, jouduin valitettavasti lähtemään kotiin yhdeksältä. Pyysin pelin lainaan ja sain sen, mutta vaatimuksena oli palauttaa se kuukauden päästä. Olin pelannut Tomb Raidereita läpi paljon lyhyemmässä ajassa, joten en uskonut asian olevan minkään sortin ongelma. No, myöhemmin huomasin kyllä, ettei peli ollut ihan niin lyhyt, enkä saanutkaan sitä annetussa ajassa pelattua. Jäin nimittäin jumiin moneen kohtaan, koska en viitsinyt kehittää tarpeeksi.

Joka tapauksessa... pitkästä aikaa skippasin perjantai-illan riennot tyttöjen kanssa. En tosin kertonut, mitä olin tekemässä, mutta jäin joka tapauksessa kotiin ja pelailin peliä eteenpäin. Jouduin kesken kaiken tekstaamaan M:lle, koska jäin jumiin kohtaan, jossa Tifan, Cloudin ja Barretin pitää painaa yhtäaikaa tietokoneiden nappeja eli käytännössä X:ää piti näpäyttää juuri oikeaan aikaan. En vain onnistunut siinä millään, joten ajattelin tekeväni jotain väärin. Kyllä sekin lopulta meni, mutta opin samalla itsestäni uuden asian. Se X:n painaminen oikealla hetkellä on minulle vaikeaa. Se on sitä edelleen, jumahdan tuohon kohtaan joka hemmetin kerta... sekä kaikkiin muihinkin, jotka kyseistä taitoa vaativat. Olen siis oppinut inhoamaan tuollaisia kohtia.

Juonellisesti ja hahmollisesti peli kuitenkin kiinnosti niin paljon, että pieni ärsytys ei minua pysäyttänyt. Olin tuossa vaiheessa jo ehtinyt päättää, että Tifasta ja Cloudista pitää tulla pari, joten sekin ajoi minua eteenpäin. Voi hitsit, että Cloud oli komea ja Tifa kaunis ja he olisivat olleet jotain niin täydellistä yhdessä. Sitten Aerith tuli yllättäen kuvioihin ja rupesi tunkemaan siihen väliin. Vihasin häntä siitä hyvästä älyttömän paljon, mutta jostain syystä jätkät jaksoivat kehua myös häntä. Tifan tissit ja Aerithin ulkonäkö olivat sen toukokuun yleisimmät puheenaiheet, jos pelineuvoja ei jaeltu.

Seuraavan kerran hypin kattoon, kun olin saapunut Junonin alueelle. S oli käymässä meillä ja kertoi, että minun kannattaa mennä läheiseen metsään pyörimään. Kun Yuffie sitten ilmaantui taisteluun, minusta tuntui pahalta ryhtyä hakkaamaan häntä... väärältä suorastaan, mutta tein silti työtä käskettyä. Voitin ja S neuvoi minulle, miten tytölle pitää puhua. Hän myös kertoi, että seuraavassa paikassa minun kannattaisi kehittää Yuffieta oikein urakalla ja pitää hänet ainakin Costa Del Solin rannikolle asti tiimissäni. No, tykästyin likkaan niin paljon, että hän pysyi joukossani aina Rocket Towniin asti.

Sitä ennen piti käydä kuitenkin Nibelheimissa ja Shinran kartanossa. Tällä kertaa vieressä taisi istua J, joka puolestaan neuvoi, miten kassakaappia tulee ronkkia ja miten avaamista seuraava taistelu hoidetaan. Tuohon aikaan en päässyt nettiin kovin aktiivisesti enkä oikeastaan edes tiennyt, että sieltäkin olisi voinut ohjeita saada. Kuvia olin kyllä koulun kirjastossa käynyt tulostamassa seinilleni.

J lähti ja jäin yksinäni hiipimään kartanon kellariin. Pelotti, se paikka oli jotenkin ahdistava. Menin kuitenkin huoneeseen, johon J oli minut neuvonut ja häiriköimään arkussa nukkuvan herran rauhaa. Tapasin ensimmäistä kertaa Vincentin ja olin muuten pirun iloinen, ettei kukaan ollut todistamassa sitä hysteriakohtausta. Siihen asti olin tykännyt vain Cloudista (no, tykkääkö joku muka Barretista?), joten uusi, kiinnostava mieshahmo oli enemmän kuin tervetullut. Sitten kun se mieshahmo oli vielä miljoona kertaa paremman näköinen kuin Cloud ja synkkä ja salaperäinen ja vampyyrimainen ja... *kröhöm*

Aika pian tuon jälkeen jouduin luovuttamaan pelin takaisin M:lle, joka myös halusi päästä taas pelaamaan sitä. Olin murheen murtama, koska olin sen parissa viihtynyt useimmat arki-illat, jos en sitten pyörinyt poikien kanssa pihalla. Viikonlopuistakin osa oli mennyt pelaamiseen.

Käytin aikaani yrittämällä raapustaa tarinaa Vincentistä ja Yuffiesta, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Jostain syystä en koskaan saanut juonta toimimaan. Silti yritin ja raapustelin jotain siinä sivussa myös Cloudista ja Tifasta, tavallaan jatkoin pelaamista paperilla, kun en pleikkarilla voinut. Tomb Raiderit olivat unohtuneet hyllyyn, koska elin Final Fantasy VII:lle.

Sitten koitti päivä, jolloin sain sen verran ylimääräistä, että pääsin ostamaan kasin ja uusi pakkomielle oli syntynyt. Joskus syksyllä taisin ostaa eksäni PS1:n ja eräältä kaverilta sain seiskan ja ysin poltettuina (Huom! Ostin molemmat aitoina versioina heti, kun minulla oli siihen varaa).

Joka tapauksessa seiska oli ensimmäinen FF-pakkomielteeni. Palasin sen pariin heti, kun olin taas uudestaan saanut sen käsiini. Ysiinkään en koskenut heti, koska seiska oli paras asia maailmassa. Nykyisin olen vähän toista mieltä, mutta 16-vuotiaana elämäni taisi hetken jopa pyöriä kyseisen pelin ympärillä. Ja kyllä minun on myönnettävä, että tietyllä tavalla seiska on minulle edelleen erityinen. Aloitin FF-urani sillä, se muutti elämäni. Se laukaisi tapahtumasarjan, joka on johtanut moniin asioihin: uusiin pelikokemuksiin, fan fictionin yli-innokkaaseen kirjoittamiseen, piirtämistaitojen kehittämiseen (olen silti surkea edelleen), FF-ficcifoorumin perustamiseen, uusien ystävien saamiseen ja hysteeriseen fanitukseen. Jos en olisi koskaan joutunut pakotettuksi pelaamaan Final Fantasy VII:ää, olisin saattanut menettää hyvin paljon.

Kiitos pojat <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti