maanantai 27. helmikuuta 2012

Vetoava fantasiatarina

[Tämä blogaus spoilaa The Last Storya, lukeminen omalla vastuulla.]

Viikonloppuna tuli pelattua Viimeistä tarinaa, mitä nyt kipeilyltä ja porukoilla vierailemiselta ehdin. Noiden syiden vuoksi pelikelloon ei ole vielä ihan hirvittävästi tunteja kertynyt, olisikohan pikkuisen vajaa kymmenen. Kyseessä on kuitenkin vain kuulemma noin kolmenkymmenen tunnin peli, joten vajaa kolmannes yhdessä viikonlopussa on ihan hyvin. Alun perin ajatuksena oli, että olisin pelaillut tätä, kun miesystävä saa Mass Effect 3:n hankittua, mutta nyt tavoitteena onkin saada tämä peli loppuun ennen sitä. Mies nimittäin koukuttui tarinaan yhtä pahasti kuin allekirjoittanut, joten peli ei etene, elleivät molemmat pääse sohvan ääreen istahtamaan. Siispä muutin suunnitelmiani ja Mass Effect -session aikana taidankin paukuttaa läpi Final Fantasy: Crystal Chroniclesia.

Mutta jos sitten palaisi illan blogauksen aiheeseen...


Sanoisin edelleen, että The Last Story vie mukanaan samalla tavalla kuin ysi ja kaksitoista aikoinaan. Maailmoissa on samaa fiilistä, vaikka ne eivät todellakaan ole samanlaisia. Myös hahmot selkeine persoonallisuuksineen ja puhetyyleineen tekevät hyvän vaikutuksen, lisäksi heidän välistä kemiaansa seuraa mielellään. Pidän myös siitä, että heidän taustojaan valotetaan sopivilla pelipätkillä. Osittain näistä pätkistä kyllä tulee sellainen "no, tämäpä sattui sopivasti" -fiilis, mutta huomio ei jää kaivelemaan.

Hieman on tullut myös ihmeteltyä hahmojen motiiveja joihinkin toimiinsa. Gurakien laivaston seuraaminen ja otusten tukikohtaan hyökkääminen neljän hengen voimin (ja erityisesti healerin jättäminen pois partysta) tuntuivat täysin kuolleena syntyneiltä ideoilta, joiden motiivit eivät meille pelatessa valjenneet. Tämä kävi vähän nyppimään, muttei kuitenkaan niin paljon kuin FFXIII-2:n järjettömät "juonenkäänteet".

Hämmentävää kyllä, joudun sanomaan, että pidän jopa pääparista, mitä ei ole hetkeen tapahtunutkaan. Ei heissä ole mitään erityisen suurta hehkua, mutta enpä heistä ärsyynnykään. Söpö ja kiva pari ovat ja toivon, että he saavat toisensa lopussa. Lisäksi toivoisin Miranian ja Yurickin välille jotain säpinää, he voisivat sopia toisilleen. Syrenia tarvitsee ehdottomasti itselleen oman Vanillen vastineen ja Dagranillekin joku söpö tyttö olisi omiaan. Lowellia en välittäisi puolestaan parittaa kenellekään, mutta kiva comic relief hän on.

Tarina ja hahmot siis toimivat minulle edelleen. Musiikkien osalta on sanottava, että pahin nostalgiahuuru on alkanut haihtua jo hiljalleen. Uematsu on tehnyt tasaisen hyvää työtä, mutta vielä ei ole tullut vastaan mitään todella hyvin kolahtavaa kappaletta. Sitä siis vielä odotellaan...

Ehkä eniten minulle tökkäisee taistelusysteemi. Ensin ajattelin ongelman olevan siinä, etten vain hallitse vielä Wiin ohjaimia. Nyt alkaa olla pakko todeta, että vika taitaa olla korvien välissä. Jostain syystä hahmotuskykyni joutuu venymään äärirajoilleen tiukimpien taisteluiden aikana, enkä yksinkertaisesti kykene havainnoimaan kaikkea, mitä ruudulla tapahtuu, mistä taas seuraa se, että seilaan jossain parin energiapisteen ja kuoleman välillä. Ilman miesystävän neuvoja en luultavasti olisi selvinnyt useimmista bossitaisteluista. Pitäisi varmaankin hankkiutua tutkimuksiin, ehkä hahmotuskyvyssäni on jotain puutteita :D Jotenkin hämmentää, koska alkuvaikeuksista huolimatta opin pelaamaan DoC:stakin, mutta tämä taistelusysteemi pistää minut totisesti seinää vasten.

Ajoittaisesta tuskasta huolimatta haluan pelata pelin loppuun asti. Tällaiselle storyhunterille se on liian houkutteleva herkkupala, jotta sen voisi jättää kesken. Minä nyt vain rakastan keskiaikafantasiaa ja hyviä hahmoja, tässä pelissä on tarjolla molempia. Toisaalta tuntuu, että tämä peli on kuin vanhempi Final Fantasy, siinä on samaa vetovoimaa. Toisaalta The Last Story taas ei kuitenkaan ole mikään Final Fantasy -kopio vaan täysin oma juttunsa. Tätä on vaikea selittää, mutta ei kai tähän  mitään absoluuttista totuutta ole tarjollakaan.

Ja hei, yksi loistava asia on mainittava! The Last Story ei ole toistaiseksi vaatinut hetkeäkään grindaamista! Toivon, että sama linja jatkuu, ja saan porhaltaa juonessa eteenpäin ilman turhien taistelujen mättämistä.

Tässä taitaa olla taas kaikki tältä erää. Tosin pakko on vielä lisätä kuva eilisillan pelisession ajalta. Tuli nimittäin nähtyä yksi pelihistoriani epäilyttävimmistä virnistyksistä.



3 kommenttia:

  1. Hahmot ovat ehdottomasti pelin vahvuus. Tykkäsin oikeastaan melkein kaikista, mutta vielä en paljasta, ketkä lopulta päätyivät suosikeikseni. ;D

    Päätarinasta en ehkä pitänyt ihan niin paljon kuin hahmojen välisestä jutustelusta, mutta kyllä se sen verran kiinnosti, että pelin jaksoi pelata loppuun. Ja jäi siitä sentään positiivisempi tunne kuin viimeisimmästä Finalista.

    Pelin tosiaan pääsee grindaamatta läpi. :P Itse jouduin hankkimaan muutaman levelin ennen viimeistä bossia, mutta muuten ylimääräisiä taisteluja ei tarvittu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, älä paljasta.

      Päätarina on ollut ihan ok tähän asti minusta. Ehkä hieman kliseinen, mutta se nyt ei yleensä minua niin kamalasti haittaakaan. Odottelen mielenkiinnolla seuraavia käänteitä. Tosin sitä ennen täytyy ilmeisesti käydä vielä Horacelle naaraamassa yksi kaivo. En hypi innosta, mutta en taida viitsiä jättää väliinkään. Eiköhän siitäkin keikasta jotain hyödy.

      Poista
    2. Onnistuinpas kuulostamaan negatiiviselta. :P Ei se kliseisyys minuakaan haittaa, ja ne asiat, jotka omalla kohdallani tökkivät, olivat oikeastaan aika pikkujuttuja. Yleisesti ottaen siis tykkäsin, ja kyllähän sitä tuli viikonloppuna liimauduttua aika tiiviisti television ääreen. :D

      Tänään iski jälkijunassa pieni haikeus siitä, että peli on jo ohi. Olisi varmaan pitänyt pelata vähän pienemmissä annoksissa, mutta konsolin omistajan kiireiden takia oli pakko saada se nopeasti läpi. :/

      Poista