tiistai 29. tammikuuta 2013

Malmeja kaivan mä

Viikonloppu hujahti yhtä kiireisissä merkeissä kuin viikkokin. On taas menossa sellainen vaihe, jossa aika katoaa käsittämättömästi eikä mitään ehdi kunnolla tehdä. Toisaalta viikonloppu oli myös pysähdyttävä hetki, sillä sen enempää cossit kuin ficitkään eivät edenneet. Blogiakaan en ehtinyt miettiä, vaikka kävin toki tarkistamassa, josko kommentteja olisi tullut.

Kuva: Terraria.org


Tarkoitus oli pelailla jo lauantaina kimpassa avomiehen ja tämän veljen kanssa Terrariaa, mutta allekirjoittanut yksinkertaisesti sippasi liian aikaisin. Ilmeisesti japanin tunnit ja leffassa käyminen on kovin väsyttävää puuhaa ;) En siis päässyt osallistumaan illan pelisessioon, koska vetelin autuaasti hirsiä suunnilleen 10 minuuttia koneiden avaamisen jälkeen.

Sunnuntai olikin sitten toinen juttu. Minut istutettiin koneen ääreen suoraan aamiaiselta eikä vaihtoehtoja annettu. Olimme aloittaneet pelin jo aiemmin ja veljekset olivat sitä jatkaneet myös keskenään, joten ensimmäisenä minulle jaettiin kasa uusia varusteita ja sainpa sitten aika pian myös kultaisen miekan ja hakun sekä muuta pientä kivaa.

Terraria on siis peli, jossa rakennetaan taloa, kaivetaan malmeja ja taistellaan mm. zombeja vastaan. Noin tiivistettynä. Toki siinä on kaikenlaista pientä muutakin. Itse olen ottanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseni varastoida taloon pupuja, mutta avomiehen veli käy yhtä tasaiseen tappamassa niitä <_<

Olemme rakentaneet talon lumivuoreen. Siinä on 5 kerrosta maan alla, 2 maan päällä sekä katolla Sauronin silmä (avomiehen veljen älynväläys). Avomiehen veli asuttaa maanpäällisiä kerroksia ja me pariskuntana teimme oman pikkukolmion toiseen ja kolmanteen kerrokseen. Muissa huoneissa asuvat pelin NPC:t ja kellari toimii sekä aarrekammiona että rakentelutilana. Kaikki huonekalut, varusteet yms. pitää siis rakentaa itse.

En oikein tiedä, mitä ajattelisin kyseisestä pelistä. Talon rakentaminen oli minusta ihan kivaa puuhaa, samoin puiden hakkaaminen ja pupujen "pelastaminen". Sen sijaan tarvikkeiden rakentamisesta en oikein välitä enkä taistelemisesta. Limoja ja zombeja nyt tappaa vielä "siinä sivussa", kun on kaivoksessa etsimässä malmeja, mutta yleisesti ottaen taistelu ei innosta minua. Tähän epäilemättä vaikuttaa se, että olen edelleen surkea hiiri + näppäimistö -koordinaation suhteen. Taisteluissa taas pitää reagoida nopeasti, joten kuolo korjaa aika helposti. Miehet tosin ovat opettaneet ja auttaneet minua yllättävän mielellään.

Avomies tykkää kyseisestä pelistä kuin hullu puurosta, mutta itse en tosiaan ole aivan samanlaisiin fiiliksiin yltänyt. Se menee kevyenä ajanvietteenä olematta silti erityisen koukuttava. En ole itse perehtynyt siihen kovin syvällisesti enkä esimerkiksi tiedä, onko pelissä suurempaa päämäärää. Enemmänkin olen vain roikkunut veljesten mukana haalimassa malmeja ja muuta hyödyllistä sekä auttamassa (lue: kuolemassa) bossitaisteluissa. Jostain syystä mukana hengaamiseni on kuitenkin ilmeisen toivottavaa.

Olenkin ollut haistavinani, että minun toivottaisiin osallistuvan enemmänkin yhteisiin pelihetkiin. Taustalla on selkeästi salaliitto, jonka tarkoituksena on korruptoida minut. Terraria on luultavasti vain ensimmäinen askel, seuraavaksi minua luultavasti houkutellaan jo jonkin muun pelin syövereihin.

torstai 24. tammikuuta 2013

Ajatuksia FF-hahmoista osa 11: Leblanc

Tässä onkin taas hetki mennyt eikä blogiin ole tullut kirjoitettua. Lähestyvä Desucon Frostbite sai minut havahtumaan siihen, että olen taas laiskotellut urakalla ja on aika ottaa itseä niskasta kiinni. Eli cossia on tullut väsättyä viimeiset illat aika tiiviisti. Nytkin sormet kimaltelevat kauniisti kultamaalista.

Myös tämä sarja on saanut odottaa jatkoaan aika pitkään, koska kirjoitettavaa on paljon muutakin. Edelleen se kuitenkin jatkuu ja jäljellä on vielä aika turkasen monta osaa (9 tarkalleen ottaen). Eiköhän näitä kevään mittaan tipahtele aina ajoittain blogiin.

Leblanc (Final Fantasy X-2)

Tässäpä taas hahmo, johon olen kiinnittänyt aika vähän huomiota. X-2:n aktiivinen pelaaminenhan ajoittui minulla kuukautta ennen kuin FFXII ilmestyi. Se oli kokemuksena ihan hauska, mutta unohtui autuaasti, kun sain jotain parempaa pelattavaa. Koskaan en ole jaksanut perehtyä pelin juoneen ja hahmoihin sen syvällisemmin, vaikka ajoittain olen pelin pariin palannutkin.

Leblancista on osuva kuvaus tässä Emmin minulle linkkaamassa blogauksessa. Okei, se ei ole kaanonia, mutta joka tapauksessa kirjoitettu paremmin kuin minä tässä kohtaa osaisin. Hahmon luonteesta minulla ei nimittäin ole enää selkeää mielikuvaa, mutta kenties hän ei sitten minussa herättänyt ainakaan suuren suurta inhoreaktiota.

Toisaalta hahmon pukeutumistyyli on sellainen, että olisin voinut häneen ärtyäkin. En tiedä, mitä näitä vaatteita suunnitellessa on ajateltu vai onko ajateltu mitään. Kallistun ehkä enemmän jälkimmäisen kannalle, mutta onpahan ainakin eeppinen asukokonaisuus. Käytännöllisyys on luonnollisesti unohdettu täysin, mutta mitäpä sillä tekisikään. Turhuuksia.

Leblanc on ihan söpö, jos typerät kuteet unohdetaan. Muistikuvieni mukaan hän ei myöskään loppupelissä ole mitenkään erityisen paha, vaikka pahispuolelle osoitetaan. Ehkä vain jokseenkin itsekeskeinen, mutta ei tosiaan paha sanan varsinaisessa merkityksessä.

Jeps, höpinäni eivät nyt ole kovin syvältä luotaavia. Ihan en viitsinyt kaivaa FFX-2:ta hyllystä, jotta olisin voinut hahmoon perehtyä uudemman kerran. Kenties palaa aiheeseen, mikäli jaksan joskus vielä kyseiseen peliin tarttua.

__________________

Sarjassa tulossa
- Serah (FFXIII, FFXIII-2)
- Paine (FFX-2)
- Snow (FFXIII, FFXIII-2)
- Beatrix (FFIX)
- Auron (FFX)
- Rydia (FFIV)
- Faris (FFV)
- Edward (FFIV)
- Edge (FFIV)

perjantai 18. tammikuuta 2013

Ilmaispelien ihmemaassa

Hommasin tiistaina Nokia Lumia 820 -puhelimen. Uusi kännykkä olikin tarpeen, sillä vanha veteli viimeisiään, mutta se ei oikeastaan ole tämän blogin asiaa.

Hankinnan myötä kuitenkin löysin tieni Nokian kauppaan ja sitä kautta ilmaispelien suunnattomaan tarjontaan. Luonnollisesti en kaikkea ole ehtinyt selata läpi enkä välttämättä koskaan kerkiäkään. Muutaman mielenkiintoisen kuitenkin poimin itselleni ja eilen illalla vähän testailin. Tässä siis lyhyet arviot kyseisistä peleistä.

Final Fantasy Trivia

Kuten nimikin jo kertoo, kyseessä on peli, joka sisältää triviakysymyksiä Final Fantasyista. Itse viihdyin tämän parissa pidemmänkin aikaan. Kerralla kysytään 10 kysymystä, mutta pelasin peliä uudestaan ja uudestaan. 215 pistettä tuli yhdellä rupeamalla kerättyä.

Osa kysymyksistä oli todella helppoja ("Kuka on Sephirothin biologinen äiti?") ja osa taas oikeasti sellaista triviatietoa, ettei niitä ollut helppo muistaa, esim. "Kuinka monta potionia FFXIII:n ensimmäinen bossi pudottaa?" (vastaus on muuten kuusi ja ei, en tiennyt sitä ennakkoon). Vaikeita ja helppoja kysymyksiä tuli sopivassa suhteessa ja niitä oli kattavasti eri Final Fantasyista tarjolla. Itse ei voi valita, mistä pelistä kysymykset ovat, vaan ne arvotaan randomisti.

Olisin vielä kaivannut taustamusiikkia peliin. Tosin siinä olisi epäilemättä tulleet tekijänoikeuskysymykset vastaan (eiköhän peli ole fanituotantoa). Musiikkien puuttuminenkaan ei sinällään ole suunnaton tappio, sillä pelin parissa viihtyy hyvin ilmankin.

4/5 pistettä

ClockPuzzle













Final Fantasy XIII-2:ta pelanneet muistavat nämä kyllä. Hemmetin kellopuzzlet. Latasin tämän pelin, vaikka olin kyseisissä puzzleissa jopa surkea. Helpot onnistuivat jotenkin, mutta vaikeammat ei. Yleensä siis tarjosin ohjainta ihan suosiolla avomiehelle.

Noh, tässä pelissä on kaksi vaikeustasoa, joiden alla on vielä erilaisia vaihtoehtoja. Easy-tason pelasin läpi aivan näppärästi, siis kaikki eri vaihtoehdot. Niitä ei tarvinnut edes ajatella, kunhan naputti menemään kerran kellotaulua vilkaistuaan.

Vaihdoin siis hyvin äkkiä medium-tasoon. Siinä jumahdinkin sitten heti ensimmäiseen puzzleen, jonka parissa jaksoin askaroida noin 20 minuuttia enkä edelleenkään ollut saanut läpäistyä sitä. Tur-haut-ta-vaa! Täytyy se nyt jossain vaiheessa vääntää läpi, koska muuten jää vaivaamaan.

Periaatteessa siis ihan kiva peli, mutta vaikeustasoissa voisi olla laajempi skaala. Törkyhelposta hypättiin törkyvaikeaan, joten pelaaja turhautuu joka tapauksessa. Ei näin.

2/5 pistettä

Dragon's Blade

Peli mainosti itseään Final Fantasy -faneille sopivana, joten olihan se aika pakkolataus. Mainospuheessa kerrottiin myös pelattavaa riittävän 60 tunniksi, joten kyseessä on aika massiivinen tuotos kännykkäpeliksi. Toivottavasti tallennusmahdollisuuksia on riittävän usein.

Kyseessä on RPG, joka ulkonäöltään toi mieleen SNESin aikaiset Finalit. Pelin alussa muodostetaan neljän hengen tiimi, joille valittiin ammatit. Omaani päätyi warrior, thief, cleric ja sorcerer eli juuri ne hahmot, jotka olivat valmiiksi valittuina :D Hahmot piti nimetä itse, joten heillä tuskin on kovin suurta persoonallisuutta?

Pelistä on mahdotonta sanoa juuta tai jaata lyhyen kokeilun perusteella. Se vaikutti kivalta, mutta vasta useampi pelitunti taitaa paljastaa todellisuuden.

Snake













Nokian perinteinen matopeli. Kaikkihan tämän muistavat? Peli on kääntynyt sujuvasti kosketusnäytölle, joskin tietysti täysin aitoon tunnelmaan ei pääse, koska näppäimistö näkyy kuvana. Tuntuma siis puuttuu. Mato tuntuu reagoivan hitusen viiveellä käskyihin. En muista, oliko näin alkuperäisessäkin pelissä, mutta se lienee täysin mahdollista.

Kovasti tykkään tästä. Nostalgiahuurussa on mukava elää ;D

4/5 pistettä

Wizard's Choice

Kyseessä on tekstiseikkailu, jossa pelaaja on miespuolinen velho. Pelaajan valinnat määräävät tapahtumat ja siten myös velhon kohtalon. Pelissä on tällä hetkellä kuusi lukua ja ilmeisesti lisääkin on luvassa.

Pelailin hieman ensimmäistä lukua ja tarina vaikutti kohtalaisen kiinnostavalta. Vielä en Kuitenkaan ole päässyt siihen kovin syvälle sisälle. Peli on toiminnaltaan varsin simppeli ja tallentaa koko ajan, joten kännykällä pelaamiseen se tuntuu soveltuvan hyvin.

4/5 pistettä


Yleisesti ottaen olen ihan tyytyväinen löytöihini. En edes odottanut, että valikoima olisi kovin kummoinen, joten yllätyin ihan positiivisesti. Voipi olla, että kahlaan myöhemmin läpi noita ilmaispelejä ja katson, löytyisikö jotain muutakin herkkua :)

maanantai 14. tammikuuta 2013

Teinejä, avaruushaltioita ja yksi vajakkienkeli

Koska en ole missään päässyt höpisemään Star Ocean: The Last Hope Internationalista tarpeeksi, päätin kirjoittaa myös kyseisen pelin päähahmoista jokusen sanan. Juuri kukaan kavereistani ei ole kyseistä peliä pelannut, joten en ole sitten heitä ihan suunnattomasti viitsinyt piinata erinäisillä ajatuksillani. Blogi on siis jälleen kerran hyvä paikka purkautua.

Edellinen postaus ei juuri spoilereita sisältänyt, mutta tässä niitä on. Tosin yleisestikin kannattaa tätä blogia lukiessa pitää mielessä, että spoilereita voi tulla. Kaikesta ei viitsi kirjoittaa vain yleisluontoisesti.

Sanotaan nyt kuitenkin vielä kerran, ettei jää epäselväksi: Postaus sisältää RANKKOJAKIN spoilereita.

Hahmot on käyty läpi siinä järjestyksessä, missä heidät saa pelattaviksi. Ei siis siinä, missä heidät esitellään pelissä.


Edge Maverick

Ensireaktio: "Jahas, taas tyypillinen j-ropejen teinikloppi..."

Ajatukset myöhemmin: Edge on ollut juuri sitä, mitä osasi hahmolta odottaakin. Ärsyttävä, ärsyttävä ja ärsyttävä. Ensin hän on yli-innokas ja pursuaa päätöntä energiaa. Myöhemmin seuraa pakollinen angstikohtaus, joka jatkuu aivan liian pitkään. Lopulta kaveri palaa ennalleen, mutta on ehkä hitusen kasvanut ihmisenä... kait. Ainakin niin tulisi ajatella. Pidän silti häntä edelleen pikkupoikana, joka pitää itsestään aivan liian suurta meteliä ollakseen uskottava, saati kiva hahmo.

Ajatukset pelin jälkeen: Ööh... Minulta luultavasti meni jotain pahasti ohitse. Ensin Edge jää tuhoutuvalle planeetalle muiden paetessa, sitten hän onkin Calnuksella muita vastassa. Mitä hittoa tapahtui? Kaiken järjen mukaan Edgen olisi pitänyt kuolla, en ymmärrä. En siis sano, että olisin halunnut hänen menehtyvän, mutten oikein tykkää toisaalta tällaisesta epärealistisesta käänteestä. Kohtauksen olisi voinut toteuttaa toisinkin.

Yleisesti voi kai sanoa, että Edge tuntui aikuistuvan pelin aikana, mikä on suhteellisen tyypillistä j-ropeista. Monestihan ne ovat päähenkilön kasvutarinoita. Opin itse sietämään kyseistä hahmoa, mutta ei hän suosikkilistalleni päässyt missään vaiheessa. Silti Reimin salainen loppu pisti hymyilyttämään.


Reimi Saionji

Ensireaktio: "Olisi ihan ok, jos ei olisi Edgen perään niin pahasti."

Ajatukset myöhemmin: Reimi ei herätä suuria tunteita suuntaan tai toiseen. En oikein ymmärrä, mitä hän näkee Edgessä, mutta ei se ole syy häntä inhota. Reimi on jokseenkin sellainen peruskiva hahmo, josta ei ole paljoakaan sanottavaa, mutta josta kuitenkin tykkää, kun ei oikein muutakaan voi. Luulisin, että tulisin hänen kanssaan juttuun ihan hyvin, jos tapaisimme todellisessa maailmassa.

Ajatukset pelin jälkeen: Myös Reimi kehittyi kovasti pelin aikana. Hän oppi mielestäni paremmin näyttämään tunteensa ja olemaan avoimemmin oma itsensä. Ilahduin aidosti, että hänen suhteensa Edgeen muuttui oikeaksi seurusteluksi kiertelyn ja kaartelun sijaan. Tai no, ei kai voida enää puhua pelkästä seurustelusta, kun molemmilla oli sormukset Reimin salaisessa lopussa ja ilmaan heiteltiin lupauksia ikuisesta yhdessä olosta. Vaikkei pelin pääpari ollut kovin tärkeä  minulle sinänsä, tästä tuli kuitenkin hyvä fiilis. Ja tavallaan kuulisin hahmojen kohtalosta mieluusti enemmänkin.


Faize Sheifa Beleth

Ensireaktio: "Tyttö vai poika... tyttö vai poika... tyttö! Nöyyyh, se oli ansa!"

Ajatukset myöhemmin: Faize vaikutti kivalta, mutta aika äkkiä sai huomata, että hänellä oli kieli turhan syvällä Edgen ahterissa. Jatkuva lipominen on niin turkasen ärsyttävää, että valitettavasti laskee hahmon pisteitä. Toisaalta sitten taas Faizen ja Lymlen välinen kanssakäyminen nostaa niitä, joten...

Ajatukset pelin jälkeen: "WTH?!?!?! &/%/(%/"

Siis oikeasti! Faize pelin pääpahiksena?! Huomasin kyllä muutoksen hahmossa, mutta ihan tätä en osannut odottaa. Jotenkin Faize teki itsestään ällöttävällä tavalla säälittävän, mikä puolestaan romahdutti hänen pisteensä ihan täysin. Tavallaan ymmärsin hänen pointtinsa, mutta silti sympatia ei oikein riittänyt, eikä tällä ole mitään tekemistä raivostuttavien bossimatsien kanssa.

Sitten vielä se, että myös Faize selkeästi kuoli pelin lopussa. Ainakaan mitään viitteitä ei annettu, että hänellä olisi ollut mahdollisuus pelastua. Silti omassa salaisessa lopussaan hän ilmestyi Lymlen luokse Lemurikselle. Herää kysymys, mistä on kysymys. Sen uskon, ettei Faize Lymlen luokse tullut pahat mielessä, koska hän selkeästi ymmärsi tekojensa vääryyden pelin lopussa, mutta silti olisin halunnut vähän lisäinfoa...


Lymle Lemuri Phi

Ensireaktio: "Aaawwww!"

Ajatukset myöhemmin: "Tupla-aawww!"

Vakavasti puhuen tykkään Lymlestä erittäin paljon. Hän on ehkä jälkeenjäänyt, mutta hyvin suloinen omalla tavallaan. Läpi pelin on ollut hienoa seurata, miten hän alkaa luottaa uusiin ystäviinsä ja avautuu yhä enemmän. Tunne-elämähän hänellä on aivan solmussa eikä hän osaa ilmaista välittämistään kunnolla, mutta oikeastaan se tekee hänestä vai entistä suloisemman. Lymle on yksinkertaisesti halattavan ihana.

Ajatukset pelin jälkeen: Oi voi. Kumpa Lymle olisi ollut samanlainen pelissä kuin sen lopussa. Tykkäsin vielä paljon, paljon enemmän hieman aikuistuneesta Lymlestä. Nyt hän ei ollut enää pikkutyttömäisellä tavalla suloinen, vaan herkkä ja nätti aikuistuva nainen. Ihan aidosti toivon, että hänestä tulee vielä onnellinen... ja kenties sitten Faizen kanssa. Veikkaan, että Faizen salaisen lopun perusteella on kirjoitettu jokunen ficcikin näistä kahdesta.


Bacchus D-79

 Ensireaktio: "..."

Ajatukset myöhemmin: Bacchus ei juuri ajatuksia herätä. Hän on omalla tavallaan ihan symppis, mutta ei silti kipua suosikkilistalle. Hän on ehkä SO4:n hahmoista se, joka ylipäätään herättää vähiten ajatuksia. Pisteet hänelle kotiin kuitenkin aikuisuudesta.

Ajatukset pelin jälkeen: No, ainakin kaveri tajusi, mikä tässä universumissa on oikeasti tärkeää. Täytyy nostaa hattua hänen vaimolleen, joka on kiltisti kotona odottanut, että mies palaa retkiltään. Toivon myös, että Bacchus saa morphus-vartalonsa takaisin, sillä olisihan se pariskunnan kannalta huomattavasti mukavampaa ;)



Meracle Chamlotte

Ensireaktio: "Miau?"

Ajatukset myöhemmin: Meraclessa on pitkälti jotain samaa kuin Lymlessä. Hän on omalla tavallaan oikein suloinen ja herttainen hahmo, mutta osaa myös toisinaan ylittää ärsytyskynnykseni. Enimmäkseen silti pidän hänestä. Meracle tuntuu toimivan pelin comic relief -hahmona aina toisinaan loputtoman nälkänsä ja Sarah'n ahdistelun kanssa.

Ajatukset pelin jälkeen: "Ahahaaa!"

Jotenkin niin pystyn kuvittelemaan Meraclen asumaan Eleynan luokse. Loppu myös viittasi kivasti pelissä mainittuun tarustoon. Ilmeisesti taru on lähtenyt liikkeelle ihan aidoista tapahtumista. Sanoisin myös, että Eleyna on oikein sopiva kasvattiäiti Meraclelle, koska osaa pitää kissatytön kurissa.

Tähän väliin voi myös mainita, että Crowen ilmestyminen paikalle omassa salaisessa lopussaan, oli myös herkullista. Ensin en pitänyt ajatuksesta, mutta toisaalta... Eleyna siis ilmoitti punapäälle heti nähneensä näyn heidän naimisiin menostaan, joten Crowe taitaa olla SO1:n päähahmon esi-isä. Minua kuitenkin kutkuttaa enemmän ajatus perheestä, jossa on Eleyna, Crowe, kasvattilapsi-Meracle ja pariskunnan yhteinen lapsi. Mahtaa meno olla kiinnostavaa xD


Sarah Jerand

Ensireaktio: "Onpas söpö tytsi."

Ajatukset myöhemmin: "ARGHHHH, pidä se suusi kiinni, kiitos!"
Luulin kuvien perusteella, että voisin pitää Sarah'sta, mutta väärässä olin. Hänen honottava puhetyylinsä ja voivotteleva äänensävynsä vain särähtivät välittömästi niin pahasti korvaan, etten yksinkertaisesti halua kuunnella häntä pätkääkään. Jos hän puhuisi normaalisti, saattaisin sietää häntä huomattavasti paremmin.

Siivistä huolimatta Sarah'sta ei oikein tiedä, onko hän lintu vai kala. Puhetyyli ja typerät kysymykset antavat vaikutelman, että hän on aivan pihalla kaikesta ja täysi idiootti, mutta ajoittain hän räväyttää jotain sellaista, että joutuu miettimään, olisiko kaikki muu vain esitystä. Hänestä ei totisesti ota selkoa, joten hän voisi olla mielenkiintoinen tapaus... jos ei tappaisi korviani. Sekin on sanottava, että vaikka Sarah'n voisi ulkoisesti  mieltää aikuiseksi, suunsa avaamalla hän antaa mielikuvan pikkulapsesta. Ei hyvä yhdistelmä.

Ajatukset pelin jälkeen: Ei oikeastaan lisättävää. Kiva, että Sarah oppi lentämään. Valitettavasti minä en oppinut pitämään hänestä yhtään enempää. Honottava puhetyyli on yök.


Myuria Tionysus

Ensireaktio: "Melkoinen hottis, tästä naisesta täytyy saada tietää lisää."

Ajatukset myöhemmin: Myuria osoittautui kaiken kaikkiaan kiinnostavaksi hahmoksi. Alkuun häneen tuntui törmäävän milloin missäkin ja hetken mietin, lukeutuuko hän pelin pahiksiin, mutta ilahduin, kun näin ei ollut.

Myuria on hahmo minun makuuni. Hänellä on kiinnostava menneisyys ja kiehtova asenne elämään. Lisäksi hän on pelin pääpariin ja pikkutyttöihin verrattuna aikuisempi hahmo, joten jos itselle samastumiskohdetta etsisi, hän toimisi siinäkin paremmin. Mielenkiintoisuutta ei tietenkään vähennä hänen upea ulkonäkönsä ja hotit haltiakorvat, mutta rehellisesti sanottuna toivoisin, että hänellä olisi vähän enemmän päällä. Puvun yläosan ei tarvitsisi antaa niin paljon. Suomeksi: haluaisin cossata häntä, mutta en halua vilautella conissa -_-;;

Ajatukset pelin jälkeen: Hmmm, erityisesti Myuriasta olisin kaivannut lisää tietoa. Nyt häntä näytettiin vain Lucienin haudalla ja salaisesta lopusta sai vaikutelman, että hän on vihdoin valmis menemään elämässä eteenpäin. Harmi vain, että mitään muuta ei sitten kerrottukaan. Tykästyin hahmoon, joten kaikki lisätieto hänestä olisi ollut isoa plussaa.


Arumat P. Thanatos

Ensireaktio: "Tuokaa kuolaämpäri!"

Ajatukset myöhemmin: Minulle oli jo aiemmin sanottu, että pelissä on oma Sephirothinsa, joten olin ehtinyt muodostaa ennakkoasenteen Arumatia kohtaan. Kieltämättä näissä kahdessa herrassa on samaa, mutta onneksi Arumatilla ei ole samanlaista maailmantuhoamisvimmaa eikä hän ole pahis, vaikka aluksi niin kuvittelin.

Arumat on itsepäinen ja kuolemahakuinen hahmo. Jälkimmäisestä piirteestä en pidä yhtään, mutta hahmona hän on joka tapauksessa suosikkejani. Okei, hän angstaa ja pahasti, mutta hän tekee sen tyylillä (samoin kuin vaikkapa Vincent FFVII:ssa ;D). Hänenkin kohdalla on myönnettävä, että ulkonäkö haltiakorvineen vaikuttaa osaltaan mielipiteeseeni, mutta kyllä Arumat iskee minuun muutenkin. Plussana on myös se, että hänkin on selkeästi aikuinen.

Ajatukset pelin jälkeen: Jotenkin tykkäsin kamalasti, kun Arumat pidätteli Reimiä loppubossin jälkeen, jottei tämä olisi rynnännyt Edgen luokse ja (varmaan?) kuolemaan. Siinä oli yksi selkeä osoitus siitä, että vaikka Arumat yrittää olla kylmä ja kova, hän kuitenkin välittää uusista ystävistään. Ylipäätään hänen välittämisensä näkee juuri tuollaisista pienistä asioista, vaikkei sanoista voi juuri mitään päätellä.

Arumatin salainen loppu oli aika... no, kliseinen? Hän on jossain planeetalla tappamassa möllejä ja törmää maanasukkaaseen ja sanoo jotain, että häneen on jäänyt ikuiset jäljet maanasukkaista. En muista sanatarkkaa kommenttia. Tässäkin kohtaa olisin kaivannut hieman enemmän tietoa, mutta se oli ihan jees, ettei hän jäänyt muiden eldarien tavoin Lemurikselle asumaan vaan lähti kulkemaan omia polkujaan. Jotenkin suo, kuokka ja eldarialainen -meininki ei olisi sopinut hänen luonteelleen.



Onko joku muu pelannut tätä peliä? Ketkä olivat suosikkihahmojasi ja miksi?

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Viimeinen erä Viimeistä toivoa

Tänään tuli vihdoin pelattua Star Ocean: The Last Hope International loppuun. Kiitokset vain avomiehelle, joka jaksoi istua sohvalla henkisenä tukena ja heitellä parit hyvät neuvot siinä sivussa, kun itse pelasi täppärillä jotain muuta.

Puserrus ei ollut aivan niin paha kuin olin odottanut, mutta bossit aiheuttivat silti ärräpäiden lentelyä. Aika moni hahmoista heitti vievinsä vähintään kolme kertaa ottelun aikana, mutta onneksi koko tiimi ei kuollut kertaakaan. Uudelleen yrittämisen kynnys olisi voinut olla korkeahko.

Erikseen on mainittava paikka kahden loppubossiottelun välissä. Karmivampaa saa hakea. Ainahan siis j-ropeissa nuo viimeiset mestat ovat kokonaan oma lukunsa älyttömyydessään, mutta tämä aiheutti kirjaimellisesti pahoinvointia. Oksennus meinasi kiivetä ylös ruokatorvea pitkin, kun siellä juoksentelin. Jotenkin se äänien, valojen, värien ja taustan liikkeen yhdistelmä ei vain sopinut minulle. Aloin voida pahoin, mikä tietysti vaikeutti pelaamista. Siinäkin mielessä olen tosi tyytyväinen, että pääsin bossit yhdellä yrittämällä, sillä tuo kyseinen paikka ei totisesti huokuttele uudestaan.

Mitä tulee loppubossiin... No, myönnetään, olin hämmästynyt. En osannut ennakoida bossin henkilöllisyyttä mitenkään, vaikka olin kyllä huomannut siihen viitanneet enteet. Olin vain tulkinnut ne hieman eri tavoin enkä olettanut sentään tuolla tavoin kohtaavani tuttua hahmoa. Ihan mielenkiintoinen ratkaisu, mutta olisin kaivannut sen luotaamista hieman syvemmin.

Toinen mieltä vaivaamaan jäänyt asia on eräiden hahmojen pelastuminen. Siis ei se minua haitannut, mutta olisin halunnut kunnollisen selityksen sille. Kaikki olosuhteet antoivat ymmärtää, että kuolo korjasi tietyt henkilöt, mutta loppuvideot paljastivat toisin käyneen. Ehkä minulta meni jotain ohitse, mutta tosiaan en ymmärtänyt, miten ihmeessä he pelastuivat.

Ja tosiaan... pelin alusta asti näin kiitettävästi vaivaa ja pyrin saamaan kaikki Private Actionit. Tuntemattomasta syystä yksi PA jäi näkemättä, mutta ehkä kurkkaan sen Youtubesta. Sen takia en viitsi alkaa pelata peliä uudestaan läpi, varsinkin kun se olisi ollut aika loppupuolella. Tuosta hairahduksesta huolimatta onnistuin saamaan jokaisen tarjolla olleen salaisen lopun, joten voinen olla ihan tyytyväinen lopputulokseen.

Avomiehen puheiden perusteella odotin kyllä hieman pidempiä ja syvällisempiä salaisia loppuja kuin ne olivat. Oli hienoa saada ne, mutta ahneena paskiaisena olisin kaivannut vielä enemmän tietoa hahmojen kuulumisista. Joudun siis ilmeisesti tyydyttämään haluni fanifiktion ihmeellisessä maailmassa, koska kaanon ei tarjonnut vastauksia kaikkiin kysymyksiini.

Kaiken kaikkiaan pelistä voi sanoa, että se oli kokonaisuutena hyvä. Jotkut hahmot olisivat voineet olla parempia ja loput syvällisempiä, mutta yleisesti ottaen tykkäsin. Pelissä oli puuduttavia osioita ja paikkoja, joista tuli vaikutelma, että ne oli tehty samanlaista käytävää kopioimalla. Välillä myös arkut oli hankala erottaa seinästä ja muutenkin värimaailma ankea. Toisaalta iloisia vastakohtiakin oli paljon tarjolla.

Tallennuspaikkojen sijoittelu pelissä oli täysin käsittämätöntä. Toisinaan niitä oli joka kulmalla ja tallentaa ehti koko sydämensä kyllyydestä. Välillä taas sai juosta tuntitolkulla, ennen kuin näki seuraavan tallennuspisteen. Tämän ja erittäin pitkien välivideoiden vuoksi ei peliä kannattanut alkaa pelata, jos aikaa oli käytettävissä vain tunti tai pari. Tallennusväliä oli mahdoton ennakoida... tai olisi ollut, ellei avomies olisi jo peliä kertaalleen läpi pelannut.

Pikkuvioistaan huolimatta The Last Hope vakuutti minut siitä, että Star Ocean -sarjaan kannattaa tutustua tarkemminkin. Siksipä hiljattain on tullut tehtyä pari hankintaa:






















Nyt on vielä ostoslistalla Star Ocean: Till The End of Time. Toivotaan, että se löytyy vielä luotettavalta myyjältä kohtuulliseen hintaan :) Sitten onkin sarja toistaiseksi kasassa. Minulla ei ole tietoa, onko Square Enix joskus tekemässä Star Ocean 5:tä, mutta mikäli sellainen ilmestyy, päätyy se varmasti kokoelmani jatkoksi.

Mutta tosiaan The Last Hope on pelaamisen arvoinen kokemus. Suosittelen sitä lämpimästi. Ja jos mahdollista, kannattaa pelata PS3:n versio (International) ihan sen vuoksi jo, että siinä on tarjolla japanilainen ääninäyttely. Valitettavasti enkkuäänet ovat kamalaa kuraa.

Pyrin pitämään tämän postauksen nyt suhteellisen spoilerivapaana, koska en ollut blogissa julkaissut läpipelauskokemuksiakaan. Myöhemmin aion kuitenkin raapustella loppuun hahmoja käsittelevän postauksen (olen siis jo aloittanut sen kirjoittamisen) ja siinä voikin sitten olla spoilereita eri tavalla.

Btw, jos joku tietää hyviä ficcejä Myuriasta, Arumatista tai Eleynasta, vinkkejä saa antaa (en lue slashia, kiitos).

perjantai 11. tammikuuta 2013

Haluan olla arkeo... haudanryöstäjä!

Pienenä tyttönä tykkäsin kamalan paljon Indiana Jonesista ja halusikin arkeologiksi. Tätä unelmaa yritin toteuttaa vielä vuonna 2009:kin, mutta jäin varasijalle. Samaan aikaan pääsin kunnolla työelämään kiinni, joten yritys päästä yliopistoon jäi siihen. En ole enää sinne hakenut.

Teininä sitten tutustuin Tomb Raider -pelisarjaan. Joku on kai joskus sanonutkin Lara Croftia Indiana Jonesin naispuoliseksi vastineeksi ja ainakin minulle hän sellaisena näyttäytyi. Feministien napinat neidin ulkonäöstä kaikuivat kuin kuuroille korville, minä ihailin Laraa ja halusin olla kuin hän. Olihan hänen elämänsä vielä jännittävämpää kuin Indianan ja hän oli vielä omaa sukupuoltani.

Nyt kun Laraa katson, huomaan kyllä, että hänen vartalonsa on epärealistinen mittasuhteiltaan. Huuletkin näyttävät siltä, että botoxia on saatettu pistää. Silti tuohon näkyyn on tottunut niin perusteellisesti, etten siitä häiriinny.

Tosin joudun myöntämään, että pelien kuvakulmat aiheuttivat joskus turhautumista, jonka voi Laran ulkonäköönkin jossain määrin liittää. Kuka muistaa sen turhauttavan tilanteen, kun edessä olisi vaativa hyppy ja sopivaa kuvakulmaa hakiessa ruudun valloittaa yhtäkkiä joko Laran rintavarustus tai takapuoli?

Niinpä. Kukapa sitä ei muistaisi.

Vanhoista Tomb Raidereista hinkutin ykköstä, kakkosta ja kolmosta. Nelosta ja vitosta olen vuosia myöhemmin ihan vain kokeillut, mutten jaksanut yrittää vetää läpi. Sittemmin kokoelmaa on kartutettu Legendillä, Angel of Darknessilla, Guardian of Lightilla sekä Undergroudilla, joista viimeistä en ole vielä edes ehtinyt testata. Kokeilluista Guardian of Light on ainoa, jossa en tuohon kuvakulmaongelmaan ole törmännyt, mikä johtunee siitä, että se on muista poiketen kuvattu huomattavasti kauempaa. Kaksin peli tosin menisikin mahdottomaksi, jos kamera keskittyisi Laran kurvien ihailuun.

Mutta tosiaan kuvakulmien haasteellisuudesta huolimatta tykkäsin peleistä aikoinani todella paljon. Juonet ovat minulta jo autuaasti päässeet unohtumaan, mutta Laran merkitys ei. Teini-ikäiselle itseään etsivälle tytölle hän todellakin toimi esikuvana, vaikka samaan aikaan aiheutti myös riittämättömyyden tunteita, kun omat tissit eivät sitten millään näyttäneet kasvavan "vaadittuihin mittasuhteisiin" ;D

Mikä Larassa sitten on erityistä? Hän on vahva ja itsenäinen nainen. Hän on selvinnyt melkoisesta menneisyydestä ja kasvanut itsepäiseksi oman tiensä kulkijaksi. Sen lisäksi hän on oppinut, voimakas, taitava ja kaunis. Hänessä yksinkertaisesti on tyyliä. Minäkin halusin olla tuota kaikkea. Tahdoin tietysti isona myös arkeologiksi ja haudanryöstäjäksi ja aika montaa muutakin asiaa, mutta ei Lara silti huono roolimalli ollut... paitsi kenties pukeutumisen kannalta. Hänen pukeutumistyyliään en kuitenkaan koskaan ole matkinut, en edes sen verran, että olisin yrittänyt cossata häntä. Toisaalta voisi olla ihan kivakin joskus heittää Laran vetimet niskaan, mutta katsotaan nyt.

Laran faneilla on tällä hetkellä jännät ajat. Tomb Raider -pelit ovat lähdössä aivan uudenlaiselle linjalle ja itse Larakin on muuttunut kovasti. En ole vielä ehtinyt lukea pelilehtien ennakkoarviointeja, mutta viikonloppuna olisi niitä tarkoitus vilkaista. Ostopäätös roikkuu yhä ilmassa, sillä epäilen lähinnä omia pelaustaitojani. PS3-pelit ovat aika kalliita ja sitten, jos peliä ei opikaan pelaamaan yrittämisestä huolimatta... Toisaalta ei ehkä pitäisi miettiä asiaa tuolta kannalta.

Tällä hetkellä en osaa kommentoida oikeastaan muuta kuin uuden Laran ulkonäköä. Sanoisin, että hänet tunnistaa kyllä, vaikka piirteet ovat muuttuneet. Kroppa on muuttunut realistisemmaksi, mikä on ihan positiivista, kasvonpiirteistä en sen sijaan osaa vielä sanoa, ovatko ne mieleeni vai eivät. Vaativat siis totuttelua. Jos kyseessä olisi täysin uusi pelihahmo, olisin ne luultavasti hyväksyneet mukisematta, mutta nyt mielessä pyörivät kuvat ja mielikuvat yli kymmenen vuoden takaa... ja Angelina Jolien versio Larasta myös. Jännä sinänsä, että se meni minulta alas ilman ongelmaa x)

Laran pukeutumistyyli on tuttu, joskin peittävämpi, mitä joissain peleissä on nähty. Asevalikoima on myös ilmeisesti hieman toisenlainen kuin aiemmin. Uudesta hiustyylistä pidän myös. Letti ei ole yhtä tiukka kuin aiemmin, se näyttää mukavan vallattomalta. Ja niin, realistisuus kaiken kaikkiaan miellyttää silmää.

Trailerin perusteella veikkaisin pelin olevan tyylillisesti erilainen kuin aiemmat Tomb Raiderit. Ehkä nyt on tosiaan päästy eroon tissikuvakulmista, mutta paljon muuta en osaa odottaa. Täytyy nyt tosiaan ensin kahlata läpi ennakkoartikkelit. Myönnän silti, että jopa näin vähäisillä tiedoilla pelin ostaminen vähän kutkuttelisi. Taustalla on luultavasti enemmän nostalgiahuuruja kuin on turvallista edes alkaa laskemaan.

Minulla on jonkinlainen epäilys, että uusi peli jakaa fanikuntaa kahtia. Toiset tykkäävät, toiset kiroavat, kun asiat eivät ole enää kuin ennen. En tiedä, mille kannalle itse lopulta kallistun. Juuri nyt olen positiivisen odottavalla kannalla.

Ehkäpä alan taas haluta haudanryöstäjäksi tai arkeologian opinnot rupeavat kutkuttelemaan?

tiistai 8. tammikuuta 2013

Hei, olen Afeni ja harrastan pelaamista

Pelaajana sitä törmää aina aika ajoin kaikenlaisiin ennakkoluuloihin ja asenteisiin. Epäilemättä vastaavaa sattuu muidenkin harrastusten kohdalla, mutta koska kyseessä on peliblogi, puhun nyt tietenkin vain pelaamisesta. Toisinaan tulee sellainen olo, että haluaisi kiivetä pitkin seiniä, kun ihmiset eivät vain tunnu tajuavan... mutta onhan heilläkin toki oikeus mielipiteisiinsä.

Mitä kommenttia sitten on tullut vuosien varrella vastaan?
- Pelit ovat lapsellinen juttu, pelaajat ovat henkisesti kakaroita
- Pelit ovat vain pojille, ei aikuisille miehille eikä varsinkaan naisille
- Jos pelaat, olet riippuvainen ja tarvitset vieroitushoitoa
- Pelaaminen aiheuttaa ongelmia
- Pelit edistävät aggressiivista ja väkivaltaista käyttäytymistä
- Pelit tuhoavat parisuhteen ja pilaavat perhe-elämän

Kuulostavat varmaan hyvin tutuilta väittämiltä? Osa näistä on esiintynyt mediassa, osa on tullut vastaan keskustelupalstoilla, mutta osa myös pullahdellut tuttujen tai sukulaisten suista kesken kahvipöytäkeskustelun. Kun kommenttia lukee netistä tai lehdestä, siihen osaa vielä suhtautua olankohautuksella... ainahan jotakin virikettä syytetään jostain ikävästä asiasta. Sen sijaan väittelyyn joutuminen tuttavien kanssa on jo jokseenkin rasittavaa, oli kyse sitten työkaverista tai sukulaisesta.

Menemättä peleistä ja pelaamisesta tehtyihin tutkimuksiin ajattelin kommentoida kyseisiä väittämiä ihan vain omalta kannaltani. Minun näkemykseni ei ole absoluuttinen totuus, se on vain joukko yhden pelaajan ajatuksia. Ja jos sinä haluat kertoa oman näkemyksesi, jätä ihmeessä kommentti. Niitä on aina ilo lukea.


"Koska ajattelit aikuistua? Eikö sun pitäis jo kasvaa peleistä ulos?"

Niinpä niin. On olemassa selkeästi lapsille suunnattuja pelejä, mutta aika harvoin jaksan niiden parissa näperrellä. Viimeksi näin kävi eräässä työharjoittelussa, jossa oli tarkoituksenakin viettää lapsen kanssa aikaa häntä kiinnostavien aktiviteettien parissa. Välillä siis tuli tartuttua myös pleikkarin ohjaimeen ja pelailtua kaikenlaista. Näissä peleissä korvat hajosivat suomenkieliseen ääninäyttelyyn, mutta yhteinen puuhaaminen oli kuitenkin kivaa ja lapset selvästi saivat siitä enemmän irti kuin yksinään pelaamisesta.

Siksipä väitänkin, että edes lasten pelien pelaaminen ei ole aikuiselle liian lapsellista puuhaa. Vanhempien on hyvä viettää aikaa jälkikasvunsa kanssa. Tähän ajanviettoon sitten voi kuulua erilaisia asioita, kuten ulkoilua, retkeilyä, sukulaisvierailuja, askartelua, leipomista, kirjojen lukemista, mutta myös pelaamista. Jos lapsi on kiinnostunut peleistä, ei ole ollenkaan pahitteeksi istua hänen kanssaan konsolin ääreen ja tarttua itsekin ohjaimeen. Ensinäkin lapsi nauttii, kun saa opastaa vanhempaa ja olla asiantuntija, toisekseen hän ilahtuu, kun vanhempi on aidosti kiinnostunut asiasta, joka myös lasta kiinnostaa. Ja oikeasti on aika nastaa voittaa isä tai äiti vaikkapa rallipelissä. Vaikka vanhempi ei pelaamista niin omaksi jutukseen mieltäisi, voi lapsen kanssa pelaaminen silti avartaa omaa maailmaa ja antaa lisätietoa siitä, mitä sen oman mukulan päässä pyörii. Ei siis ollenkaan huono asia.

Itselleni kyseisessä harjoittelussa yhteiset pelihetket lasten kanssa tarjosivat suurenkin tietolähteen. Lapset kertoilivat asioistaan pelaamisen lomassa ja luottamussuhde rakentui kuin huomaamatta. Kun olin kiinnostunut lasten kiinnostuksenkohteista, saattoi minulle uskoutua vähän muustakin. Työn näkökulmasta homma siis toimi ja kaiken lisäksi työpäiväni olivat toisinaan turkasen hauskoja. Mikäs sen parempaa?

Mitä taas tulee peleihin, joita pelaan vapaa-ajalla? En pysty edes hyvällä tahdolla väittämään niitä lapsillisiksi. Peleissä voi olla väkivaltaa ja muita rankkoja aiheita, niissä ei ole ikärajaa turhan takia. Monesti taustalla voi myös olla päähenkilön kasvutarina, joka kiehtoo mieltä ja joka pakottaa pelaajankin ajattelemaan. Okei, pelejä voi myös paukuttaa eteenpäin vaivaamatta itseään filosofisilla, moraalisilla tai kasvatuksellisilla pohdinnoilla, mutta itselleni ainakin ne usein tarjoavat hyviä pohdiskelun aiheita.

Oma lukunsa ovat myös peleissä esiintyvät pulmat. Joissain on mietittävä, mikä on paras tapa ratkaista konfliktitilanne ja tekemällä ratkaisulla on myös seurauksensa. Jos valitset typerästi, voi myöhemmin käydä ikävästi. Muunlaisetkaan pulmatehtävät eivät välttämättä ole sen helpompia vaan saattavat vaatia melkoista aivonystyröiden vaivaamista, ennen kuin todella ratkeavat.

Tietysti on olemassa oma joukkonsa lapsellisia, typeriä tai jopa kyseenalaisia pelejä, mutta näillekin on aikansa ja paikkansa. Yleisesti ottaen en silti leimaisi pelejä, pelaamista tai pelaajia lapsellisiksi.


"Vain pikkupojat pelaa, ei aikuiset tosimiehet. Ja itseään kunnioittavat naiset nyt ei ainakaan pelaa!"

Tämä väite kulkee käsi kädessä edellisen kanssa, mutta leimaa lapsellisuuden lisäksi harrastuksen kuuluvaksi ainoastaan pojille. Miksi?

Osasyy on varmasti pelien teemoissa. Monien pelien teemat ovat ns. miehisiä eli sotaa, taisteluja, hirviöiden lahtausta, seikkailuja, autolla ajoa, kaupunkien rakentamista jne. jne. Toisaalta on koko joukko pelejä, jotka ovat aiheeltaan kenties keskimääräistä naisellisempia. On laulua ja tanssia, jumppaa, todellisen elämän simulaatiota ja ties mitä. Itse en tosin pidä tällaisesta jaottelusta miesten ja naisten peleihin... ehkä siksi, etten todellakaan näkisi itseäni pelaamassa "naisten pelejä". Ehkä Simmsiä voisin kokeilla, mutta Singstar on jo suoraan helvetistä ja tanssimaan minua ei ainakaan saada. Mieluummin heilutan miekkaa ja pelastan maailman pahiksilta, kiitos.

Voihan se olla, että pelit olivat joskus enemmän poikien harrastus, voi olla, että ovat edelleen, mutta yhtä hyvin ne sopivat viihteeksi myös aikuisille miehille ja naisille (ja niille pikkutytöillekin). Pelien tarjonta on tänä päivänä niin valtava, että melkein jokainen voi löytää jotain itselleen sopivaa. Karaokea rakastava kenties viihtyisi juuri sen Singstarin parissa, autopelit tarjoavat mahdollisuuden ralliajon huumaan ja seikkailuja janoava voi lähteä pelin avulla vaikka sitten pelastamaan sitä maailmaa. Ei tässä tarvita sukupuoli- tai ikärajoitteita. Enkä nyt sitten tarkoita, että pelien ikärajat pitäisi poistaa. Ne on hyvä olla olemassa, sillä niiden avulla voi jo hieman päätellä, kenelle kyseinen peli voisi sopia. Ei siis kaikille kaikkea vaan jokaiselle jotakin.

Olen siis itseäni kunnioittava nainen ja pelaaja. En näe jälkimmäisen mitenkään syövän pohjaa edelliseltä. Toisaalta en myöskään valitse pelejä itselleni sen mukaan, kummalle sukupuolelle ne on mahdollisesti suunniteltu vaan oman makuni.


"Pelaat miten paljon?! Sulla on kuule paha riippuvuus ja kohta hirveesti ongelmia ton asian takia!"

On olemassa peliriippuvaisia ihmisiä. Hemmetti vie, ihmisiä on kuollut pelien ääreen, kun mokomat ovat jättäneet syömättä, juomatta, nukkumatta ja käymättä vessassa. On myös tapauksia, joiden koulunkäynti, työt ja ihmissuhteet kärsivät pelaamisesta. En yritä kiistää tätä. Pelaaminen voi aiheuttaa lukuisia ongelmia ihmiselle, mutta ei sen takia, että kyse on juuri pelaamisesta. Ihan vastaavasti sama tyyppi voisi olla koukussa esimerkiksi alkoholiin. Toisille kehittyy vakava riippuvuus asioihin, toisilla homma ei vain pysy näpeissä, mutta se ei tarkoita, että sama asia olisi kaikille pahaksi. Suurin osa meistä osaa käyttää alkoholiakin ihan järkevästi.

Pelaaminen on harrastus siinä missä jokin muukin. Se ei ole hyvä tai paha, se vain on. Se voi toisinaan viedä paljon aikaa. Sitä ostaa uuden pelin ja pelaa koko lomansa into piukeana. Kun aamupala on ahdettu kitaan, käynnistetään kone ja paukutetaan menemään lounaaseen asti. Tankkaustauon jälkeen voi ahertaa päivälliseen ja sitten iltapalaan. Nukkumaan mennään, kun pelitilanne sallii tai on pakko esim. seuraavan päivän menojen takia. Työ- tai koulupäivänä uutuuspelin hinkuttaminen luonnollisesti jää vapaa-ajalle, mutta saattaahan se mielessä käydä myös päivän aikana.

Voihan tuo kuulostaa pahalle, mutta entäs, jos seuraat intohimoisesti jonkun kirjailijan tuotantoa. Uusi kirja julkaistaan ja se on saatava heti. Sen jälkeen kirja täytyy suorastaan ahmia, vaikkei satojen sivujen mittaista opusta saa luettua ihan hetkessä. Kappas, päivä hujahti jonnekin, kun päähahmon edesottamuksia oli niin koukuttavaa seurata sivu sivulta. Tai ilta venähti pitkäksi, kun oli pakko lukea "vielä yksi luku". Töissä tai koulussa ajatukset hairahtuvat aika ajoin kiintoisaan tarinaan, mutta hommat tulee silti hoidettua.

Kummassakin tapauksessa tilanne palaa normaaliksi, kun teos on saatu nautittua. Erona on ainoastaan, että kirjan ahmaisijaa ei kukaan syyllistä teostaan toisin kuin pelaajaa. Miksi? No, kirjojen lukeminen on sivistävää ja kehittävää. Sitä tulee pohdittua monenlaista ja lukutaitokin kehittyy, samalla voi myös oppia jotain uutta ja ajatusmaailma voi laajentua, kun päähahmo esittääkin aivan uudenlaisia näkemyksiä asioista. Lisäksi kirjan parissa voi kokea upeita tunne-elämyksiä ja päästä tilanteisiin, joita ei tosielämässä välttämättä kohtaisi. Aika hienoa vai mitä?

Tosin... pelaaminen on myös sivistävää ja kehittävää. Aivan erityisesti jälkimmäistä. Pelit ovat usein englanniksi, joten kielitaito kehittyy ja sanavarasto laajenee. Peli voi tarjota edellä mainittuja moraalisia pulmia pelaajan ratkottavaksi, mutta kehittää myös ajattelukykyä, kontrollia ja reagointikykyä. Ajatusmaailmakin voi kummasti laajentua, kun omat valinnat vaikuttavat siihen, miten maailma pelaajan hahmoa kohtelee. Kun peliin vielä eläytyy, on tarjolla melkoisia tunteita ja huimia tilanteita, joihin eläytyä.

Jep. Ei sitä eroa niin paljon ollutkaan.


"Mutta pelaajista tulee kouluampujia ja muita skitsoja. Pelaaminen tekee aggressiiviseksi hirviöksi."

Ei sitä käy kieltäminen, että jotkut massamurhaajat harrastavat pelaamista. Samat tyypit saattavat vielä kuunnella metallimusiikkiä ja pukeutua mustaan. Nuo kaikki asiat pitäisi ehdottomasti kieltää lailla, sitten voisimme elää turvallisessa maailmassa, jossa kukaan ei satuttaisi ketään.

Tai sitten ei.

Samoja asioita harrastavat mielenterveydeltään normaaleiksi luokiteltavat ihmiset. Itse asiassa suurin osa harrastajista on tällaisia. Vain pieni murto-osa on terroristeja, kouluampujia, massamurhaajia jne. Pelaaminen ei tee kenestäkään hullua tai väkivaltaista, vika on jossain paljon syvemmällä. Jos taas ihmisellä viiraa päässä valmiiksi, hän voi saada kimmokkeensa mistä tahansa. Voi olla, että jokin peli inspiroi häntä, mutta yhtä hyvin kyseessä voi olla lehtiartikkeli, tv-sarja tai naapurin vääränlainen naama.

Toki on sanottava, että pelit voivat joskus nostaa aggressiota. Joskus on tehnyt mieli paiskoa ohjain seinään, mutta en kuitenkaan ole tehnyt sitä. Rage quit on myös ihan tuttu juttu, kun homma ei vain suju. Kirosanatkin lentelevät aina ajoittain tiukassa bossimatsissa tai kiukku nostaa päätään, kun häviö osuu kohdalle. Tosin yhtälailla olen kuullut keuhkoamista urheilutapahtumassa, ompeluporukassa ja jopa kirjoituspiirissä. Kun jokin asia veetuttaa, se veetuttaa. Yleensä juuri asian sujumattomuus saa päässä naksahtelemaan ja ärräpäät karkaamaan huulilta.

Se ei ole vakavaa. Ei pieni hermostuminen tee kenestäkään aggressiivista hirviötä. Se kuuluu elämään. On hyvä oppia erottamaan terve höyryjen päästäminen ja sairas aggressio toisia kohtaan toisistaan.


"Ai, sun mies pelaa? Otan osaa, kantsii alkaa katella parempaa suhdetta  muualta ja älä nyt ainakaan penskoja hommaa sen kanssa."

Minä en olisi huolinut kumppania, joka ei pelaa. Silloin olisi riski, että toinen nalkuttaisi minulle pelaamisesta, vaikken edes käytä siihen viikottain mitenkään järjettömästi aikaa. Olen ollut suhteessa, jossa minun oli jätettävä pelaaminen, koska muuten olisin saanut kuunnella jatkuvaa arvostelua... siitä huolimatta, ettei pelaamiseni ollut toiselta osapuolelta pois sen enempää kuin hänen urheiluharrastuksensa minulta. Ei kiitos enää ikinä sellaista.

Kun puhutaan terveestä pelaamisesta (eikä siitä riippuvuussairaudesta, jota jo aiemmin käsiteltiin), ei sen pitäisi olla parisuhteessa ongelma. Paitsi jos ongelma on toisen osapuolen korvien välissä, hänen asenteessaan. On ihmisiä, jotka arvottavat erilaiset harrastukset omien touhujensa alapuolelle. Jos kuitenkin puolison pelaaminen pysyy järkevissä mittasuhteissa eikä aiheuta sen enempää ongelmia kuin leffojen katsominen tai Salkkarien tuijotus, kannattaa harrastusta vihaavan tarkistaa omaa ajatteluaan. Arvostaako ja kunnioittaako puolisoaan aidosti, kun ei voi hyväksyä tätä sellaisena kuin tämä on harrastuksineen päivineen? Onko hakeutunut suhteeseen vain voidakseen kyykyttää toista ja tehdäkseen tästä mieleisensä? Vai mikä mättää?

Perhe-elämän ja pelaamisen yhdistämisestä minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, koska lapsia ei meidän taloudessa ole. Nyt siis on hyvä tilaisuus tulla osoittelemaan sormella ja huutaa, etten tiedä mistään mitään, koska en ole äiti ;D

Uskallan silti epäillä, että perheelliselläkin on mahdollisuuksia pelata ja vielä ilman, että perhe siitä kärsii. Äidillä ja isällä saa olla omia harrastuksia, kunhan koko perhe otetaan huomioon. Jos oma harrastus sitten on pelaaminen, niin se on. Toinen osapuoli voi käydä vaikka säännöllisesti kahvilassa istumassa kavereidensa kanssa.

Ja niin, pelaamista voi harrastaa koko perheenkin voimin. Parhaimmillaan pelaaminen voi olla koko perhettä yhdistävä tekijä, ei perhe-elämän pilaaja. Asioihin voi suhtautua niin monella tavalla.

En yritä tässä sanoa, että kaikkien pitäisi harrastaa pelaamista tai pitää siitä. Ei tarvitse. Se ei ole kaikkien juttu. En minäkään tykkää juosta pallon perässä ja yrittää potkia sitä salkojen väliin. Joskus vain käy tympimään, kun omaa harrastusta parjataan ja osoitellaan sormella syypääksi siihen, tuohon ja tähän. Luultavasti en sanonut mitään, mitä joku muu ei olisi jo aiemmin huomauttanut, mutta olipahan pakko päästä taas kerran avautumaan.

Afeni kuittaa o7


maanantai 7. tammikuuta 2013

Paritushaaste: Päivä 24

Päivä 24: FF-pari, josta pidät, mutta joka jää toistuvasti toisen parin varjoon fandomissa

Välillä taas FF-asiaa, koska eihän näitä keskeneräisiä juttuja toki tule unohtaa. Hetken pohdiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että tämä on aika turkasen hankala kysymys, koska Final Fantasyt fandomina ovat todella laaja juttu. Olisi helpompaa vastata jonkin yksittäisen pelin kohdalta kuin koko pelisarjan.

Varmaan iso osa suosikkiparituksistani kuitenkin on sellaisia, etteivät ne ihan ykkösenä listoilla ole, jos vaikka katsotaan julkaistujen ficcien määrää FanFiction.Netissä. Tehdäänpä siis vertailua. Ensin suosikkiparituksiani ja sitten parituksia, joiden epäilen olevan suositumpia.

Afenin lista

Fran x Balthier (Final Fantasy XII)
Fang x Vanille (Final Fantasy XIII)
Vincent x Yuffie (Final Fantasy VII)

Luultavasti suositumpia parituksia

Vaan x Balthier (Final Fantasy XII)
Lightning x Hope (Final Fantasy XIII)
Cloud x Reno (Final Fantasy VII)

Ja sitten katsomme, miten kyseiset kuusi paritusta oikeasti rankkautuvat postattujen ficcien perusteella FanFiction.Netissä.

1. Vincent x Yuffie - 1296 ficciä
2. Lightning x Hope - 374 ficciä
3. Cloud x Reno - 257 ficciä
4. Vaan x Balthier - 146 ficciä
5. Balthier x Fran - 143 ficciä
6. Fang x Vanille - 98 ficciä

Noh, kerrankos sitä on väärässä :D En voi ainakaan väittää,että Vincent ja Yuffie jäisivät Cloudin ja Renon jalkoihin, vaikka olisin tosiaan veikannut, että jälkimmäisistä olisi enemmän ficcejä. Nyt tosin tuli mieleen, että kenties Cloudia paritetaan mieluummin Zackille, joten täytynee vielä tarkistaa, miten nuo kaksi sijoittuvat.

Cloud x Zack - 1363 ficciä

Arvasin siis suositummasta parituksesta edes toisen osapuolen oikein ensiyrittämällä. Saanko siis sittenkin oikeuden vänistä tästä aiheesta? ;D Tosin en välttämättä voi väittää, etteivät Yuffie ja Vincent pärjäisi tuolle kaksikolle, kun eroa on kuitenkin vain vajaat sata ficciä.

Mitähän noista muista sanoisi? Olin aika häkeltynyt, miten paljon Lightningista ja Hopesta löytyi juttuja, vaikka olen parituksen tajunnut suosituksi. Itse vain en kykene sitä tukemaan, koska Hope nyt vain on liian nuori Lightningille. Aikuisten ei tule sekaantua 14-vuotiaisiin.

Vaan ja Balthier myös jyräsivät Balthierin ja Franin ohitse, tosin ihan vain muutamalla ficillä. Silti jopa vähän harmitti olla oikeassa. Avomies veikkasi tuloksen menevän toisinpäin ja suureksi harmikseni jouduin hänelle nyt ilmoittamaan, että hän oli väärässä. On siis olemassa myös sellaisia harvinaisia hetkiä, kun toivoisi miehen olevan oikeassa ;)

En tiedä, vastasiko tämä nyt varsinaisesti otsikon kysymykseen, mutta tulipahan höpistyä. Ja ainakin tämä ratkaisi sen, mistä parituksesta kirjoitan seuraavan aiheeseen liittyvän postaukseni. En mene takuuseen, että se on koko FF-fandomin suosituin paritus, mutta olipahan nyt tämän tosi tieteellisen tutkimukseni suosituimmaksi kivunnut kuitenkin.


_____________

30 päivän paritushaaste

Päivä 1: Ensimmäinen FF-parituksesi ikinä
Päivä 2: FF-paritus, johon vasta tutustuit
Päivä 3: FF-OTP:si
Päivä 4: Suosikki-crack-parituksesi Final Fantasyissa
Päivä 5: FF-crossover-paritus, jonka uskoisit toimivan
Päivä 6: FF-peli, josta sinulla on monia parituksia
Päivä 7: FF-paritus, johon petyit
Päivä 8: FF-paritus, josta vain sinä näytät pitävän
Päivä 9: FF-paritus, josta et pidä
Päivä 10: FF-paritus, josta tuli kaanonia, vaikket odottanut sitä
Päivä 11: FF-hahmo, jota voit parittaa useille muille hahmoille
Päivä 12: FF-hahmo, jota et halua parittaa kuin yhdelle tietylle hahmolle
Päivä 13: FF-hahmot, joita paritat, koska paritus aiheuttaa intensiivisiä tunteita fandomin harrastajien parissa (lue: vihaa tai suurta rakkautta)
Päivä 14: FF-pari, josta pidit, vaikka tiesit tarinan päättyvän huonosti
Päivä 15: FF-paritus, jonka kaanon todellakin sotkee
Päivä 16: FF-pahisparitus, josta pidät eniten
Päivä 17: FF-paritus, josta puhut ihmisten kanssa IRL
Päivä 18: Ärsyttävin FF-hahmo, joka yritti tulla parituksen väliin
Päivä 19: Paras sankari x pahis -FF-paritus
Päivä 20: Naurattavin FF-paritus
Päivä 21: Paras FF-paritus, jonka osapuolet ovat toistensa vastakohtia
Päivä 22: Surullisin saavuttamaton FF-rakkaus
Päivä 23: FF-pari, jota aloit parittaa vasta todella pitkän ajan jälkeen
Päivä 24: FF-pari, josta pidät, mutta joka jää toistuvasti toisen parin varjoon fandomissa
Päivä 25: Suosituin FF-paritus fandomissa (tuetko sitä itse?)
Päivä 26: Paras paritus vanhemmissa (ennen FFX:tä) Final Fantasyissa
Päivä 27: FF-hahmot, joita paritit joskus kauan sitten
Päivä 28: FF-pari, jota paritit paljon vähemmän aikaa kuin kuvittelit
Päivä 29: Paras "kuin kaksi marjaa" -FF-paritus
Päivä 30: FF-paritus, jota uskot kannattavasi vuosienkin päästä


PS. Tämä oli 200. postaus blogissa. Kylläpä aika menee äkkiä ja juttuja kertyy huomaamatta. Ehkä sitten joskus voi pitää juhlat, kun tulee 500 ja 1000 postausta täyteen :D


perjantai 4. tammikuuta 2013

Pisin matka

Hankin Steam-tunnukset vasta hiljattain, koska en oikeastaan ole PC-pelaaja. Ensinäkään en edes omista kunnollista pelikonetta, minulla on vain hyvä läppäri. Käytän tietokonettani ensisijaisesti kirjoituskoneena ja netin selaamiseen sekä ylipäätään netissä puuhastelemiseen. Minulla ei edes ole aikomustakaan hankkia pelikonetta. Toiseksi minua ärsyttää se säätäminen, mitä pelien kanssa PC:llä joutuu tekemään. Haluan, että peli toimii välittömästi. Kolmanneksi vihaan pelata hiirellä ja näppäimistöllä, haluan padin, kiitos. Olen siis oikeasti konsolityttöjä.

Silti Steam-tunnukset tuli tehtyä RPG Makerin takia, mutta tässä blogauksessa en aio nyt puhua siitä. Tämä huomio toimi vain pohjustuksena.

Ajankuluksi päätin tsekata, löytyisikö Steamista jotain Finaleihin viittaavaa (onpa yllättävää :P). Kyllähän siellä jotain oli, mutta omaksi hämmästyksekseni huomioni kiinnittyi kuitenkin peliin nimeltä Dreamfall: The Longest Journey. Peli oli seikkailupeli vuodelta 2006 ja paljon muuta en siitä sitten tiedäkään. Sen sai halvalla ja vielä edullisemmaksi tuli ostaa paketti, jossa oli myös alkuperäinen The Longest Journey, jonka myös asensin koneelle, mutten ole vielä edes aloittanut. Miten niin etenen väärässä järjestyksessä?

Kaikkien odotusten vastaisesti päätin jopa sitten kokeilla hankkimaani peliä. Saman tien muistin, miksen pelaa tietokoneella. Kontrollintajuni on syystä tai toisesta olematon hiiren ja näppiksen kanssa. Lisäksi pitäisi varmaan pelata hanskat kädessä, koska kädet kylmenevät ihan liikaa. Ehkä tuo on vain kokemattomuutta, mutta häiritsee peli-iloa melkoisen paljon.

Peli itse kuitenkin vaikutti ihan kivalta, vaikken päähenkilöön, Zoeen, suorastaan ihastunut. Masennusoireista kärsivä elämänsä kanssa hukassa oleva nuori on henkilö, joiden kanssa teen päivittäin töitä. Kun pelatessa alkaa käydä päässään läpi, mistä toimenpiteistä ja millaisesta työotteesta päähahmo voisi hyötyä ja miten asiakaslähtöisyys parhaiten toteutuisi, ollaan vähän väärällä fiiliksellä liikkeellä. Oikeasti.

Onneksi, todellakin onneksi, pelin juoni lähti vilkkaasti käyntiin, enkä siten jäänyt enää vatvomaan omituisia ajatuksiani. Zoen maailma on yhtä aikaa tuttu ja vieras, se lippaa läheltä omaamme, mutta isoveli tuntuu valvovan vielä paljon pahemmin. En ole pelissä kovin pitkällä, mutta jo nyt EYE saa niskavillani pystyyn, hrrr.

Pelin alussa Zoe makaa koomassa ja hänen isänsä istuu sängyn vieressä. Zoe lähtee kertomaan pelaajalle tarinaa, joka sai alkunsa kaksi viikkoa aiemmin. Kaikki, jotka tietävät totuuden, ovat joko kuolleet tai kadonneet maan pinnalta. Ihan mielenkiintoinen lähtökohta.

Niin, Zoe on siis parikymppinen tyttö, joka elää kahden isänsä kanssa. Äiti taisi olla kuollut, jos oikein muistan. Zoen isä on kiireinen työssään ja matkustelee myös paljon, joten käytännössä nuori nainen saa pärjätä omillaan. Hän on keskeyttänyt opintonsa ja ei tiedä, mihin polkunsa suuntaisi. Zoen puheista ja äänenpainoista välittyy välillä terävä sarkasmi, välillä alkava masennus. Hänen ainoana harrastuksenaan on salilla käyminen ja itsepuolustuslajin harjoitteleminen, mutta siitäkin alkaa olla yhä helpompi lipsua. Hän on myös eronnut poikaystävästään, Rezasta, mutta on edelleen tämän kanssa hyvissä väleissä.

Zoe elää tulevaisuuden maailmassa, jossa tosiaan isoveli valvoo puhelimia yms. Taivaalla liitelee ilmalaivoja ja taksin voi kutsua paneelista nappia painamalla. Neitosen kotikaupunki näyttää puolittain perinteiseltä Lähi-idän kaupungilta, puolittain scifi-elokuvasta repäistyltä. Kiehtova paikka kaiken kaikkiaan.
Zoen elämä on tasaisen tylsää ja vailla päämäärää, kunnes eräänä päivänä Reza pyytää häntä hakemaan paketin puolestaan. Siitä alkaakin kiehtova tapahtumakierre, jonka lopputuloksesta minulla ei vielä ole aavistustakaan. En ole vielä pelissä kovin pitkällä, mutta tähän mennessä Reza on kadonnut, EYE lukinnut hänen asuntonsa ja Zoe joutunut kertaalleen EYE:n pidättämäksi. Minulle ei ole täysin selvää, mikä EYE loppujen lopuksi on, mutta epäilen sen olevan jonkinlainen hallituksen isoveli valvoo -järjestelmä.

Satunnaislöydöksi peli on tähän asti ollut koukuttava ja sen pariin on todellakin pakko vielä palata. Hiiri- + näppisongelmakin ratkesi, kun avomies päätti tilata tietokoneelle ohjaimen. En tiedä miksi, koska hän ei itse sellaista PC:llä pelatessa käytä. Kenties ei halunnut kuunnella jatkuvaa kiroiluani. Kiitos joka tapauksessa ihan näin julkisestikin <3 Olisi ollut sääli, jos pelaamiseni olisi kaatunut turhautumiseen ohjaamisen ja kameran käytön hankaluudesta.

torstai 3. tammikuuta 2013

Ken tästä käy, voi viimeisen toivon heittää

Lauantai-ilta sujui yllättäen vähän vähemmän rattoisissa merkeissä. Tosin osasin jo odottaa, ettei kivaa tule välttämättä olemaan. Silti fiilikset pääsivät yllättämään oikein urakalla.

Olen siis aktiivisesti vältellyt Star Ocean: The Last Hope Internationalin pelaamista loppuun, vaikka saatan olla muuta väittänyt. Välttelyyn on ollut selkeä syy: avomies on antanut vähemmän mairittelevan kuvan loppupaikasta ja viimeisestä taistelusta.


Lauantaina sain vihdoin itseäni niskasta kiinni ja tartuin peliohjaimeen jopa kahdesti. Kävin siis välissä saunassa ja mies yritti suostutella minua lopettamaan kesken viimeisen planeetan kahlauksen. En kuitenkaan suostunut, koska tiesin, että aloittaminen uudestaan olisi ollut taas hirveän työn takana.

Planeetan pinnalla juoksentelin yhteensä noin 3 tuntia. Koko homma oli turhauttavaa, koska minulla oli inventory melkoisen täynnä, mistä syystä en saanut arkkuja avattua. Tuli siis käytyä useankin arkun luona aika turhaan. Jostain syystä myös mainaus ja harvestointi (suomeksi malmien kaivaminen kiviseinistä ja rehujen maasta) eivät tuottaneet oikein tulosta, mikä otti sekin päähän. Kun tähän lisättiin ikävät viholliset, epämiellyttävä musiikki ja paikat, joissa hetkellisesti ei voinut käyttää symbologiaa, olin aika kettuuntunut.

Sain kuitenkin viimeisenkin hautajaiskukka-PA:n suoritettua ja pääsin "viimeiseen luolastoon". Ja se oli suoraan Helvetistä. Pahempaan en ole vielä missään pelissä törmännyt.

Pysähtyneisyyden aika.
 Luomisen palatsi olisi voinut olla siedettävä, vaikkakin ärsyttävyydestä ei varmaankaan eroon olisi päästy. Täyttä tuskaa tästä paikasta teki se, että ensimmäinen tallennuspaikka oli ulko-oven ulkopuolella ja toinen juuri ennen loppubossia. Tähän väliin mahtui 4 tuntia ravaamista ympäriinsä.

Okei, hahmot kehittyivät hyvin ja sain paljon rahaa ja kaikkea kivaa, jota en kuitenkaan voi käyttää, ellen juokse paikasta pois aina Calnukselle asti ja sitten takaisin. Eh, 7 tuntia suuntaansa? Unen näitte! Niin hyvää armoria ei ole, että minut saataisiin tuo urakka tekemään. Ihan naurettava ajatuskin.

Joo, ei siihen varmaankaan menisi ihan 7 tuntia suuntaansa, koska nyt tiedän reitin, mutta oikeasti aikaa kuluisi joka tapauksessa paljon. Lisäksi matka on niin veemäinen, että ei kiitos. Kun lähden bossin luota, lähden sieltä voittajana ja rääkkään itseäni viimeisen kerran tuolla kamalalla planeetalla. Sen jälkeen en palaa sinne kuin Calnukselle tekemään kivoja tavaroita. Muuten pidän hauskaa vaikkapa Roakilla. (Peliä on siis mahdollista jatkaa läpäisyn jälkeen.)

Tuo Luomisen palatsi oli oikeasti melkoinen koettelemus. Minulla oli ajatuksena vetää sen päälle loppubossi, mutta se sitten kuitenkin jäi. Alkupään taistelut olivat silkkaa tuskaa. En voinut käyttää kaikkia hahmoja tiettyjen vihollisten status-iskujen takia, joten nämä eivät tietenkään sitten kehittyneet siinä missä toiset. Lisäksi jouduin pelaamaan Reimillä koko ajan erinäisistä syistä, joten nyt neiti on sitten 10 leveliä muita edellä... halusin kaikille tasaiset levelit, mutta ei väkisin.

Pahinta tässä kaikessa kuitenkin oli, että meinasin kuolla toiseksi viimeiseen satunnaistaisteluun ennen tallennuspaikkaa. Jos avomies ei olisi tullut pelastamaan tilannetta, olisi Game Over -ruutu välähtänyt. En tajua, mitä tapahtui, sillä olin samanlaisia (ja pahempia) möllejä paiskonut jo hyvän tovin ongelmitta turpaan. Ehkä olin vain liian väsynyt ja tein huonoja valintoja.

Silloin ei ollut itku kaukana. Ajattelin vain, etten enää ikinä koske koko peliin pitkällä tikullakaan, jos nyt kuolen. Neljä tuntia tuskaista työtä oli takana ja hahmot hyvässä kuosissa. Se kaikki olisi Game Overin myötä valunut viemäristä, koska välillä ei päässyt tallentamaan. En oikeasti tajua, mitä pelintekijät ovat tässä kohtaa ajatelleet. Haastetta saa olla, mutta tuo on jo pelaajan kiusaamista.

Koska selvisin itku kurkussa ja sydän pamppaillen viimeiselle tallennuspaikalle, sain huokaista helpotuksesta. Kello oli tuossa vaiheessa tasan 12 yöllä, joten päätin lopettaa siihen. En muutenkaan ollut sopivassa mielentilassa voidakseni pärjätä loppubosseille ja nauttiakseni loppuvideoista, joita on kuulemma 45 minuuttia, jos saan kaikkien salaiset loput.

Nyt on tavoitteena saada peli loppuun tämän viikon aikana. Sen jälkeen palaan sen pariin korkeintaan edellä mainitun hurvittelun merkeissä. Valitettavasti tämä "viimeinen luolasto" oli minulle niin kamala koettelemus, ettei minulla ole minkäänlaista mielenkiintoa pelata kyseistä peliä kokonaan uudestaan. Hyvä peli, mutta huono loppumesta. Väitän, että pelkästään tallennuspaikkoja lisäämällä tilanne olisi jo korjaantunut siedettäväksi. Nyt se on minulle kestämätön.

Odotan silti loppuvideoita suurella mielenkiinnolla. Haluan oikeasti tietää, mitä kullekin hahmolle tapahtuu pelin varsinaisten tapahtumien jälkeen.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Pelejä, pelejä, pelejä!

Nyt kun blogin teema tosiaan laajeni, ajattelin kertoilla uudestaan, millaisia pelejä olen pelannut ja pelaan tällä hetkellä. Luvassa on siis melkoisen luettolomainen postaus, mutta koettakaa kestää. Osa asiasta voi myös olla tuttua, koska olen täällä jo pelaamisestani puhunut Finaleiden osalta.


Mistä lähdin liikkeelle?


Vuotta en osaa sanoa, mutta aika pieni kuitenkin olin, kun isällä oli Commodore 64 ja sillä sitten tuli pelailtua. Peleinä olivat "putkimiespeli" (jonka oikeaa nimeä en vieläkään tiedä), Hirsipuu ja Dallas-tekstiseikkailu, jota en oikeasti edes osannut pelata, koska englanti ei tuolloin vielä taittunut. Serkku opetti lauseen "Take Sue Ellen", mutta sen kirjoittamisella ei muistaakseni saanut ainakaan mitään positiivista aikaan :D

Little Samson 2
Joitain vuosia myöhemmin isä hankki PC:n, jolla pelasin "tykkitaistelua" pikkuveljen kanssa. Samoihin aikoihin veli sai myös 8-bittisen Nintendon, jolla suosikkipelini oli Little Samson 2. Toki perinteiset Super Mariot tuli myös kahlattua läpi, mutta Little Samson oli parhautta. Ylpeilin sillä, että pystyin pelaamaan lohikäärmeen aloitustason läpi tappamatta ainuttakaan vihollista. Tietysti pelissä oli tarkoitus tappaa kaikki eteen osuva, mutta minä tykkäsin lentää lohikäärmeellä kaiken ohitse, jos suinkin mahdollista.

Hieman myöhemmin veli sai sitten Segan, mutta sille hommattiin koko aikana vain yksi peli eli Sonic 2. Toki välillä kavereilta oli lainassa muitakin, mutta tuo kyseinen peli jäi suosikiksi jo senkin takia, että sitä pelasin eniten. Veli pelasi yleensä Sonicilla, minä Tailsilla. Lisäksi hakkasin serkun kanssa Turtlesia varsin intohimoisesti.


Hiljaisuuden aika


Ala-asteen loppupuolella ja yläasteen alussa oli minulla varsin pelitön kausi. En viettänyt niin paljon aikaa veljieni kanssa eikä minua kai olisi pelihetkiin enää mukaan huolittukaan. Toisaalta minulla ei myöskään ollut omaa pelikonetta, koska olenhan tyttö eivätkä tytöt sellaisia kaipaa. Joskus harvoin minut otettiin mukaan pelaamaan Wormsia tai sain katsella, kun veli tahkosi Wulfensteinia tai Doomia.

No, ei voi kuitenkaan sanoa, että olisin puolustanut omia oikeuksiani älyttömän kärkkäästi. Pelaamisen sijaan keskityin piirrettyihin, näyteltyihin tv-sarjoihin, kirjoihin ja kirjoittamiseen. Keksin myös fanifiktion kirjoittamisen tuolloin ja siitä tuli rakas harrastus, joten olin ihan tyytyväinen olooni myös ilman pelejä.


Uusi tuleminen


8-luokalla kuitenkin aloin seurustella ja pääsin sitä kautta taas peleihin käsiksi. Tällä kertaa alustana oli PlayStation 1 ja pelejäkin oli melkoinen määrä tarjolla. Itse pelasin lähinnä Tekkeniä, mutta sivusta tuli seurattua sellaisia helmiä kuin Resident Evil 1, 2 ja 3 sekä Dino Crisis 1 ja 2. Homma toimi pääsääntöisesti niin, että poikaystävä piteli ohjainta ja hoiti tiukat tilanteet, minä ratkoin puzzlet, koska ne jostain syystä olivat hänelle ylitsepääsemättömän vaikeita :D

Dino Crisis
Täytyy myöntää, että tuon ajan pelit herättävät yhä nostalgiahuurut... joskin vanhojen Ressujen pelaaminen on silti yhtä tuskaa. Nykyisellä telkkarilla kuva ei ole kovin kaunista katseltavaa ja kontrollit ovat valitettavasti yhtä surkeat kuin ennenkin. En vain hallitse sen enempää Ressujen kuin Dino Crisisin kontrolleja, joten kuolo korjaa hyvin äkkiä.

Jossain vaiheessa sitten keksin myös Tomb Raidereiden olemassa olon. Ensin katselin niitäkin sivusta, mutta rohkenin lopulta myös tarttumaan itse ohjaimeen. Tuolloin tuli hakattua Tomb Raiderit 1-3, jotka myös omasta kokoelmasta löytyvät nykyisinkin. Lisäksi pääsin ysiluokan lopulla testaamaan Dead or Alivea (ei aavistustakaan, mitä niistä) ja ihastuin kyseiseen tappelupeliin paljon enemmän kuin Tekkeniin. Nykyinen suosikki on kuitenkin Soul Calibur -sarja.

Teininä aloin myös kiinnittää hahmoihin enemmän huomiota. Tähän tietysti saattoi myös vaikuttaa, että pelien hahmoilla oli enemmän persoonaa kuin niillä, joihin olin 8-bittisen Nintendon aikakaudella tutustunut. Tietyllä tavalla otinkin roolimalleikseni Clairen (Resident Evil 2), Reginan (Dino Crisis) ja Laran (Tomb Raider). Sitä en tiedä, miten hyviä naisen malleja he olivat, mutta jostain syystä halusin olla enemmän heidän kaltaisensa kuin vaikkapa teinisarjojen pissisprinsessa :D Ihastuin myös kovasti Ressun Leoniin ja olen edelleen sitä mieltä, että Leon on kuuminta hottia kyseisessä pelisarjassa. Chris ei jaksa minua sen sijaan kiinnostaa. Naispuolella tykkäilen vieläkin Clairesta, mutta myös Ada on melkoinen pakkaus.


Fantasian nousu


Olen pikkutytöstä asti rakastanut fantasiakirjoja (ja -elokuvia yms.), mutta pelien monipuolisesta tarjonnasta minulla ei ollut käsitystä. Tiesin vain sen, mitä veli pelasi ja mitä poikaystäväni oli pelannut, kun seukkasimme. Lukioaikaan aloin vapaa-ajalla pyöriä yhä enemmän eräässä poikaporukassa, joka myös avarsi maailmaani laajasti.

Minulle esiteltiin Final Fantasy VII. Sitä ennen en tiennyt, että oli olemassa fantasiapelejä tai ylipäätään pelejä, joissa on tosi upeat hahmot ja monimutkainen juoni. Siis joo, Ressuissa yms. on hyvä juoni, mutta kyllä seiskan juoni on jotain ihan muuta. Olen jo blogissa aiemmin kertoillut, miten tarkalleen ottaen seiskan kimppuun päädyin, joten ei kerrata sitä nyt.

Seiska kuitenkin laittoi jonkin ison rattaan pyörimään. Aloin ruinata vihdoin omaa pelikonetta, mutta en saanut. Koin tilanteen epäreiluna, sillä olihan pikkuveli vasta saanut Nintendo 64:n. Säästin sitten pienistä rahoistani ja sain lopulta ostettua PS1:n käytettynä.

Ensimmäiseksi pelikseni hankin Final Fantasy VIII:n, mutta VII ja IX seurasivat sitä hyvin äkkiä. Niiden jälkeen hommailin kolme ensimmäistä Tomb Raideria. Noiden kuuden pelin varassa sitten elin hyvän tovin varsin tyytyväisenä. Suosikikseni nousi kuitenkin hyvin pian FFIX, joten sitä pelailin kaikista eniten.

Ei kulunut kovin kauaa, kun olin jo täysin hurahtanut FF-sarjaan. Se ei tarkoittanut minulle vain hyviä pelejä vaan kokonaista maailmaa. Keräsin kuvia ja pelilehtiä, joissa oli juttua sarjan osista, mutta ryhdyin myös kirjoittamaan ficcejä peleistä.

Meni hyvin pitkään niin, etten oikeastaan muista peleistä ollut kiinnostunut ollenkaan. Finalit olivat (ja ovat :P) parasta ikinä. Jälleen ruinailin uutta pelikonetta porukoilta, tällä kertaa PlayStation 2:ta, mutta en saanut. Siispä säästin ja ostin pelikoneen Huuto.Netin kautta käytettynä, jotta pääsin pelailemaan Final Fantasy X:tä. Ihan pelin ilmestymisen aikaan en sitä kokeilemaan päässyt, koska pelikoneen hankinta tosiaan otti oman aikansa.

Kymppi ei kuitenkaan vakuuttanut minua, joten X-2 meni hankintaan vasta kuukausi ennen FFXII:n ilmestymistä. Odotin jälkimmäistä niin kuumeisesti, että yritin kympin jatko-osalla helpottaa oloani. Se ei ollut mitään parhautta, mutta edelleen siinä on erittäin kiva taistelusysteemi.


Maailma laajenee jälleen


Joskus vähän FFXII:n jälkeen eräs silloisen avomieheni kaveri alkoi viihtyä meillä aktiivisemmin. Hänen kauttaa pääsin taas tutustumaan erinäisiin peleihin, joita en itse voinut kuvitellakaan pelaavani. Seurasin niitä ilolla sivusta ja joitain jopa kokeilin jonkin verran.

Heavenly Sword
Aloitimme pelaamassa läpi Resident Evil 4:n. Tykkäsin siitä erittäin paljon, koska Leon, mutta osasin huonosti pelata sitä itse. Kun meille sitten hankittiin PlayStation 3, tulivat mukaan mm. Resident Evil 5, Metal Gear Solid 4 ja Heavenly Sword. Ressu vitonen ei minuun koskaan iskenyt, mutta miehet tykkäsivät sitä pelailla. MGS 4 taas oli jotain aivan upeaa, joten se pitikin pelata noin vuorokaudessa läpi (välissä oli kuuden tunnin yöunet). Samoin Heavenly Sword upposi täysillä ja oli yhden viikonlopun projekti. Miinusta pelille tosin toi se, että 8 tunnin kestosta puolet meni lopputaisteluun. Ohjain kiersi kaikilla, mutta taistelua ei millään meinattu voittaa.

Itselleni hommasin tietenkin Final Fantasy XIII:n, jota kovin moni tuntuu pitävän FF-sarjan heikoimpana lenkkinä. Itse tykkäsin siitä, mutta myönnän, että siinä on myös paljon ärsyttäviä piirteitä. FFXIII-2 tuli myös ostettua viime vuonna, ja nykyisen avomiehen suosituksesta hankin Star Ocean: The Last Hope Internationalin.


Toisaalta se voi mahtua taskuunkin


Alkuun ajattelin, etten koskaan hommaa mitään käsikonsolia. Toisin kuitenkin kävi, kun sain halvalla Nintendo DS:n ja sille kaksi peliä. Toinen (Another Code - Two Memories) tuli pelattua läpi ja oli aivan ihana, toisen (joku Mario) myin saman tien pois. Käsikonsolin ostamista innosti tieto, että Final Fantasy XII: Revenant Wings ilmestyi sille. Se kun oli pakko saada. Sittemmin DS:lle on tullut hankittua kasapäin Finaleita, joskin ihan muutama vielä puuttuu joukosta. Lisään ne kokoelmaan, kun tulevat jostain vastaan.

Jossain vaiheessa PSP alkoi kiinnostaa kovasti, joten lopulta ostin sen pikkuveljeltäni. Mukana tuli japaninkielinen Bleach-peli, jota jaksoin lähinnä kokeilla. Se on edelleen hyllyssä, koska kukaan ei ole sitä halunnut ostaa pois. Muuten minulla on pitkä liuta Finaleita myös kyseiselle käsikonsolille sekä niiden lisäksi nykyisin Vagrant Story (Ivalice Alliance FTW!) ja Star Ocean: First Departure. Eilen laitoin tilaukseen Star Ocean: Second Evolutionin, joten pian kokoelma kasvaa taas.

Käsikonsolit eivät kuitenkaan ole minulle mikään rakkaus. Pääsääntöisesti saan niskani ja käteni kipeäksi niillä pelatessa yritinpä olla millaisessa asennossa tahansa. Pienen näytön tihrustaminen ei ole sekään herkkua, joten pelattua tulee tasaisen harvakseltaan. Yleensä jompikumpi konsoli on mukana reissussa ja silloin pelit saattavatkin edetä enemmän.


Nykyhetkeä


Tällä hetkellä pelaan eniten konsolipelejä, mutta on minulla Steamissakin tunnukset. Tosin olen ostanut sieltä huimat kaksi peliä (The Longest Journey ja Dreamfall: The Longest Journey), yhden RPG-teko-ohjelman ja saanut lahjaksi yhden pelin (Terraria). Ihan kamalasti en ole vielä ehtinyt  mitään pelailla, koska hankin tunnukset vasta juuri ennen joulua RPG makerin takia. Olisi kiva saada joskus tehtyä oma (J)RPG x)

Pelaaminen on minusta mahtava harrastus, mutta nykyisin sille ei valitettavasti ole niin paljon aikaa kuin ennen. Toisaalta ennen tuli hinkutettua samoja pelejä yhä uudestaan, nykyään pelejä on hyllyssä niin paljon, että jo sen takia voi tuntua aikaa olevan liian vähän. Lisäksi työt vievät aikaa (ja väsyttävät välillä niin, ettei illalla jaksa tehdä mitään), mutta myös muut harrastukset vaativat veronsa. Kirjoittaminen ja cossien väsääminen ovat erityisiä aikasyöppöjä, mutta myös blogien ylläpito ja admina hääräily erinäisillä nettisivuilla vievät aikaani. Ehkä minulla on vain liikaa harrastuksia? Jossain välissä, kun pitäisi ehtiä opiskellakin.

Mutta niin, pelit ovat imaisseet minut maailmaani, enkä ole pois pyrkimässä. Ne tarjoavat upeita elämyksiä, ongelmanratkontaa, epätoivon hetkiä ja voitonriemua ja mahdollisuuden osallistua tapahtumiin. Siinä mielessä ne voittavat esim. tv:n töllöttämisen aktiivisuudellaan. Väitän myös, että pelit ja pelaaminen ovat laajentaneet sosiaalista piiriäni ja tuoneet sitä kautta paljon hyvää elämääni.

Pelaaminen on siis tosi jees.

Mainittakoon vielä se, vaikka tuossa luettelossa oli jonkinmoinen määrä pelejä, olen pelannut muutakin. En vain nähnyt mielekkääksi luetella aivan kaikkea. Eiköhän tässä matkan varrella tule vielä ilmi, mitä muuta pelihistoriastani löytyy. Sitä paitsi, ei kaikkea edes kannata paljastaa kerralla.

Tähän loppuun voisi vielä tehdä muutaman tylsän listan, jotka eivät varmaan sinällään kiinnosta ketään, mutta minusta on kiva listailla asioita. Toisaalta työn alla olevien pelien listasta voi olla iloa siinä mielessä, että se voi antaa osviittaa siitä, mistä asioista mahdollisesti kirjoitan lähiaikoina.


Nykyisin taloudesta löytyvät konsolit:


- PS1
- 2 x PS2
- 2 x PS3
- 2 x PSP
- Nintendo Game Cube
- Nintendo Wii
- Nintendo Gameboy Advance
- Nintendo DS


(Aktiivisesti) työn alla olevat pelit:

- Star Ocean: The Last Hope International (PS3)
Tämä peli olisi loppubossia vaille valmis, joten poistunee listalta piakkoin.
- Final Fantasy XIII (PS3)
Pelaan tätä avomiehen PS3-tunnuksilla omieni sijaan, koska hän haluaa nähdä pelin loppuun, muttei ole kiinnostunut itse pelaamaan sitä. Minusta on taas hauska pelailla kyseistä peliä, mutta omalla puolella se on jo läpäistynä enkä halua aloittaa sitä alusta.
- Final Fantasy XII: International Zodiac Job System (PS2)
Japaninkieliset valikot yms. hidastavat pelaamista, mutta kivaa on ollut. Ehdottomasti täytyy vetää vielä läpi.
- Star Ocean: First Departure (PSP)
Tämä pelisarja on innostanut samalla tavalla kuin Finalit, joten jokaista on ainakin kokeiltava ja kaikki kerättävä ;D
- Dreamfall: The Longest Journey (PC)
Löysin Steamista sattumalta, kuulosti kivalta ja piti kokeilla, kun halvalla sai. Tähän asti olen tykännyt, joten enköhän tämän parissa myös jatka.
- Terraria (PC)
Jotenkin avomies veljineen ylipuhuivat minut jouluna pelaamaan tätä heidän kanssaan. Ei ole oikein peli minun makuuni, mutta kyllä se menettelee. Eräänä unettomana yönä leikittelin ajatuksella, että rakentaisin Tylypahkan (Harry Potter) kyseisessä pelissä... en tiedä, miten se onnistuisi.
- Enslaved (PS3)
En pelaa itse, mutta tykkään seurailla, kun avomies pelailee.


Hankintalista:


- Star Ocean: Second Evolution (PSP) - tilattu jo
- Star Ocean: Till the End of Time (PS2) - etsinnässä
- Lightning Returns: Final Fantasy XIII (PS3) - odotellaan
- Final Fantasy Type-0 (PSP, PS Vita) - jos ilmestyy täällä, saatan hommata Japanista importin, jos ei ilmesty
- Final Fantasy Versus XIII (PS3) - jos nyt koskaan ilmestyy yhtään missään
- Sword Art Online: Infinity Moment (PSP) - ei varmaan pelkoa, että ilmestyisi täällä, mutta jos sitten importtina Japanista...


Nimimerkit:


 - PSN: Afeni84
- Steam: Afeni

tiistai 1. tammikuuta 2013

Uudistuksia

Vuosi vaihtui ja sen myötä muuttui blogikin. Olin jo pitkään ajatellut, että haluan kirjoittaa myös muista peleistä kuin Finaleista, joten sitä myöten sitten päätin myös vaihtaa blogin nimen. En haluaisi nimittäin Final Fantasy -otsikon alla kirjoitella kaikesta muustakin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että FF-jutut loppuisivat tähän. Blogi tulee suurella todennäköisyydellä painottumaan edelleen kyseiseen pelisarjaan, koska Finalit ovat pelauslistani kärkipäässä. Pelaan niitä ylivoimaisesti eniten, joten eiköhän niistä edelleen löydy paljon kirjoitettavaa.

Vähän on haikea olo, koska tykkäsin Final Fantasy -päiväkirjoja kirjoittamisesta erittäin paljon. Kolme blogia olisi kuitenkin ollut aivan liikaa, varsinkin, jos kahden sisältö olisi ollut aika samanlaista. Varmaan silti menee itsellä hetki totutellessa siihen, ettei vanhaa blogia enää sellaisenaan ole. Uskon kuitenkin tehneeni viisaan päätöksen... ja ainahan voi pakittaa, jos tulee toisiin aatoksiin :D

Tosiaan hyvää alkanutta vuotta kaikille ja toivottavasti edelleen viihdytte juttujeni parissa.