maanantai 4. helmikuuta 2013

Pelaajaidentiteettini

Eli aiheena tällä kertaa minä pelaajana. Tätä on varmasti blogissa jonkin verran jo sivuttu pelaushistoriani kautta, mutta varsinaisesti en kuitenkaan ole aiheesta kirjoittanut. Itseanalyysit ovat aina kivoja ja joskus jopa hyödyllisiä, joten päätin sitten avautua tällä kertaa tästä.

En osaa sanoa tarkkaan, milloin aloin luokitella itseni pelaajaksi. Jälkikäteen ajateltuna väittäisin kuitenkin, että minusta tuli pelaaja, kun iskin kynteni Final Fantasy VII:ään. Pelihistoriani toki alkaa vuosia, vuosia aiemmin, mutta vasta tuossa vaiheessa pelaamisesta tuli kokonaisvaltainen ja todella mukaansa tempaava harrastus, jossa myös olin itse aktiivisena toimijana. Oman pelikoneen puutteessa olin aikaisemmin joutunut usein katsojan rooliin, vaikka olin toki pelaamaankin päässyt. Kun minulla sitten oli pelikone ja ihan omia pelejä, pääsin hommaan aivan eri tavalla kiinni. Eli olen ollut pelaaja reilut kymmenen vuotta.

Niin sanotuksi "gamer girliksi" (suomeksi pelaajatytöksi) en muista itseäni juuri nimittäneeni. En väitä, etteikö sukupuoleni vaikuttaisi moneenkin asiaan, mutta en silti koe sen olevan oleellisin osa identiteettiäni pelaajana. Toisaalta alkuun pääosa pelaavista kavereistani oli miehiä, joten siinä joukossa sukupuoleni kyllä korostui. Se koettiin positiivisena asiana, pelaava tyttö oli jostain syystä tosi cool juttu. Sittemmin kaveripiiriini on etsiintynyt yhä enemmän naispuoleisia pelaajia, joten tilanne on ikään kuin tasoittunut. Ainakaan nykyisessä tuttavajoukossa pelaava tyttö ei ole enää ihmeellinen ja ihasteltava ilmestys vaan samalla viivalla jätkien kanssa. Ehkä siitä syystä sukupuolen merkitys asiassa on omalta osaltani kadonnut.

Pelaajana olen nirso. En esim. halua pelata mörppejä, koska niissä joutuisin pakostakin olemaan tekemisissä muiden kanssa. En koe olevani riittävän hyvä ja taitava pelaaja osallistuakseni vaikkapa killan toimintaan, pelkään siis saavani kuraa niskaan kämmäilyni takia. Tämä kenties juontaa juurensa lapsuuden liikuntatunteihin, jolloin sain aina joukkuepeleissä kuulla, kuinka surkea olin. Huutovalinnoissa jäin lähes aina viimeiseksi ja joukkuetta, joka minut joutui huolimaan, säälittiin. Okei, mörppejä pelatessa homma ei välttämättä menisi aivan näin, mutta lapsuuden traumat pitävät pintansa. Lisäksi olen ylipäätään nihkeä kuukausimaksullisia pelejä kohtaan, koska en nyt vain halua maksaa jostain pelistä kuukausittain.

En myöskään välitä erityisemmin peleistä, joissa joudun pelaamaan toisia pelaajia vastaan. Ehkä kyseiset pelit eivät pelityyppinä iske minuun mitenkään erityisesti. Toisekseen minua ärsyttäisi hävitä useita kertoja oikealle ihmiselle (ja joissain peleissä se voisi olla hyvin todennäköistä). Tappelupelien pelaaminen kahdestaan on pidemmän päälle vain turhauttavaa ja aiheuttaa pahan mielen, kun tappio osuu omalle kohdalle yhä uudestaan ja uudestaan. Vika on tietysti itsessäni, koska en jaksa opetella erilaisia komboja ja torjuntoja vaan keskityn enemmän nappien satunnaishakkaamiseen. Ei sillä tavoin voikaan voittaa, ainakaan pidemmällä tähtäimellä.

Nirsouteni tulee esille myös siinä, että pelaan mieluiten vain tietyn tyyppisiä pelejä. Roolipelejä. Japanilaisia roolipelejä. Olen kyllä kokeillut länsimaalaisiakin, mutta yleensä mielenkiintoni ei riitä alkua pidemmälle. Pidän myös seikkailupeleistä, mutta aina ei osaaminen tunnu riittävän niiden osalta.

Kauhupelit ja sen sellaiset ovat makuuni (Resident Evil, Silent Hill jne.), mutta niitä en pysty itse pelaamaan. Olen siis pelaajana pelkuri. Panikoin tiukoissa tilanteissa, joten kuolo korjaa, kun ammukset on räiskitty pitkin seiniä tai pakomatka tyssännyt umpikujaan. Eläydyn kauhupeleihin aivan liian voimakkaasti, joten pelaaminen menee sähläämiseksi. Katsonkin näitä pelejä mieluummin sivusta.

Minulla on myös jotain yhteistä japanilaisten pelaajien kanssa. En välitä PC-peleistä. Osittain tämä johtuu siitä, että olen mukavuudenhaluinen. Minua ei kiinnosta säätäminen koneella tai sen pohtiminen, riittävätkö näytönohjaimeni tehot pelin pyörittämiseen. Enkä ole kiinnostunut opettelemaan hiirellä ja näppäimistöllä pelaamista, luonnostaan se ei minulta tule. Minulle on tärkeää, että pelaamisen voi aloittaa helposti. Siksi konsolipelit ovat enemmän minun juttuni. Peli sisään laitteeseen ja ohjain kouraan ilman suurempia pohdintoja tai säätämisiä. Toki tässä on tullut tehtyä poikkeuksia (The Longest Journey, Terraria...), mutta pääsääntöisesti näin.

Konsoleiden puolella suosin isoja laitteita. Minulla on sekä Nintendo DS että Sony PSP (kummatkin ensimmäisiä versioita), mutta niillä pelaaminen on hieman vähäisempää. Tähän on käytännön syy: en ole vieläkään löytänyt sopivaa pelausasentoa. Olen kokeillut monenlaista asetelmaa, mutta toistuvasti saan joko niskani tai käteni kipeäksi pelatessa. Jos onnistuisin löytämään sopivan olemisen tilan suhteessa käsikonsolilla pelaamiseen, saattaisin käyttää siihen paljon enemmän pelitunteja. Toistaiseksi sohvan nurkasta käsin tv:n tuijottaminen on kuitenkin ollut mukavampaa ja ergonomisempaa.

Minulla on taipumusta hurahtaa peleihin. Kun tykästyn johonkin, tykästyn sitten yleensä kunnolla. Käytän aikaa ja perehdyn peliin äärimmäisen innokkasti. Näistä peleistä kirjoitan yleensä myös läjän ficcejä ja pelaan niitä uudestaan ja uudestaan. Hyviä esimerkkejä ovat Final Fantasy IX ja Final Fantasy XII. Varsinkin jälkimmäisestä minulla on mittava ficcituotanto, mutta sen lisäksi järkyttävät määrät pelitunteja ja oheissälää. Olen siis hamstrannut myös jatko-osan, sen japaninkielisen pelioppaan, figuureja, englanninkielisen pelioppaan alkuperäiseen peliin ja japanilaisen Zodiac Job Systemin oppaan. Itse pelikin löytyy kumpanakin versiona. Viimeisimpänä tilasin Japanista FFXII mangapokkarit. Kyllä, fanitan sitä peliä täysillä.

Tärkeimpiä asioita  minulla peleissä ovat hyvä tarina ja loistavat hahmot. Niiden avulla minut voidaan koukuttaa juttuun. Jos molemmat löytyvät, tilanne on lähes täydellinen, mutta puutteet toisessa eivät välttämättä haittaa, jos edes toinen on kohdallaan. Tästä esimerkkinä voisi toimia Final Fantasy XIII -saaga. Tarina ei minuun niin iske ja olen osittain menettänyt toivoni sen suhteen. Pidän kuitenkin paljon pelien naishahmoista (Lightning, Fang, Vanille, Alyssa, Yuel), joten heidän takiaan jaksan olla jutusta innoissani ainakin jossain määrin.

Toisaalta Star Ocean: First Departure ei ole (vielä) iskenyt hahmotarjonnallaan, mutta sitä jaksaa silti pelata. Tarina kiinnostaa minua, haluan tietää, mihin se kehittyy ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Tietysti silti toivoisin, että mukaan tulisi myös hahmoja, jotka herättäisivät minussa jotain tunteita... muitakin kuin ärtymyksen surkean ääninäyttelyn vuoksi.

Eli tiivistettynä olen pelaajana:
- nirso
- pelkuri
- mukavuudenhaluinen
- konsolipelaaja
- fanityttö
- story hunter ja
- hahmokeskeinen

Minkäslaisia te muut olette pelaajina? Olisi ihan kiva kuulla / lukea muidenkin itseanalyysejä ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti