perjantai 26. syyskuuta 2014

Hei, hei elämä

En ole ehtinyt tehdä tällä viikolla niin sanotusti mitään hyödyllistä. On pitänyt kirjoittaa ja on pitänyt työstää japanin ainetta. No, enpä ole. Illat ovat kuluneet 3DS:n äärellä miehen kanssa vuorotellen.

Nakutus 2 on todella vienyt mennessään. Kappaleita olen nyt soittanut aina päivän biisit ja sitten järjestyksessä eteenpäin. Yllättäen tosin sain vasta eilen Final Fantasy V:n musiikit loppuun.

Eilen tutustuin lisäksi Quest modeen. Se ei mennyt ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Taitoni ovat jo tässä lyhyessä ajassa ehtineet hioutua. En ole enää umpisurkea, enkä ehkä edes surkea. Tosin pelaan helpoimmalla tasolla, mutta jostainhan sitä on aloitettava. Pärjään sillä nyt ihan kivasti. Tämä ei vain näkynyt Quest modea pelatessa. Huomasin heti stressin kasvavan, kun tiesi, että häviäminen on ihan mahdollista ja biisin loppuun pääseminen ei enää riitäkään. Bossikin on voitettava, ennen kuin se biisi loppuu. Paineet vaikuttivat suoraan suoritukseen. Huteja ja huonoja lyöntejä tuli heti enemmän.

Päätin perehtyä tuohon osa-alueeseen myöhemmin kunnolla. Tässä kohtaa omien taitojen hiominen on vielä tarpeen. Toisaalta on ollut aika antoisaa huomata, että vanhakin oppii ja kehittyy suorastaan silmissä. Ensin ärsytti, kun mies oli suorilta tosi hyvä ja itse rämpi suossa. Nyt olen ottanut vähän kiinni, vaikken huipputason pelaaja olekaan. Käh, en ole täysin oppimiskyvytön tollo!

Peli tosiaan pitää otteessaan ja sen parissa saa helposti hukkumaan kokonaisen illan. Sinänsä on siis ihan hyväkin, että meillä on kaksi siitä innostunutta. Kun toinen pyytää omaa vuoroa, on luontevaa keskeyttää oma pelaaminen ja tehdä välillä jotain muutakin. Ei sillä, en mielestäni vielä ole ongelmapelaaja, vaikka välillä pelien parissa aikaa hujahtaakin.

Olen kyllä jokseenkin hämmästynyt. Pitkään olen odotellut peliä, josta innostuisin ihan täysillä ja jonka parissa jaksaisin "vielä hetki" -tyyppisesti. Sellaisia kun ei ole tullut vastaan sitten Final Fantasy XII:n (Star Ocean: The Last Hope tosin pääsi lähelle). Se, että lopulta tukoksen avasi rytmipeli, tuli minulta täysin puun takaa. Mitä ihmettä? Tämän pelin kohdalla ei voi puhua kannattelevasta tarinasta, hahmojen luonnekin on typistetty satunnaisiin lauseisiin, joten edes siihen ei voi vedota. Joskin nuo satunnaiset lausahdukset ovat herättäneet himon kirjoittaa ficcejä Nakutus 2:n pohjalta.

Kuinka syvällä oikein ollaan, kun suunnittelen ficcisarjaa rytmipelistä? Vaatiiko tämä jo hoitoa? :D

tiistai 23. syyskuuta 2014

Nakutteluilta

Eilen vihdoin saapui postin mukana TheatRhythm Final Fantasy: Curtain Call 3DS (tämä nimihirviö olkoon jatkossakin Nakutus 2). Peli ei tullut julkaisupäiväksi eikä seurantakoodi sille toiminut. Annoin asiasta palautetta, mutta en silti ole tyytyväinen. Jatkossa ostankin taas pelini kivijalkakaupoista, jos haluan ne julkaisupäiväksi. Turha näiden nettikauppojen kanssa on säätää.

Mutta nyt on peli. Demoa meillä on pelattu jo ahkerasti, mies enemmän kuin minä. Demossa ei sinällään ollut vikaa, mutta valitut kappaleet eivät iskeneet minuun, joten en jaksanut enää renkuttaa niitä uudestaan ja uudestaan. Siksi olin ehkä lievästi epäileväinen koko pelin suhteen.

Joka tapauksessa peliä kokeiltiin heti päivällisen jälkeen. Oltiin etukäteen harmiteltu sitä, ettei 3DS:n saa erillisiä pelaajaprofiileja, mikä tarkoitti, että joutuisimme taistelemaan kappaleiden tuloksista. Huoli osoittautui turhaksi, sillä peliinpäs ne pelaajaprofiilit saa. Tosin vain kaksi kappaletta, mutta se riittää meille mainiosti. Kumpikin voi pelata omalla profiilillaan eikä tarvitse ärtyä siitä, että toinen on mennyt tekemään ennätyksen johonkin kappaleeseen. Loistavaa! (Varsinkin kun minä olen tässä pelissä se huonommin pärjäävä osapuoli, jota olisi veetuttanut sitten jatkuvasti toisen tulokset.)

Koska demoa oli pelattu, saimme valita aloitushahmot laajemmasta valikoimasta kuin normaalisti. Oma tiimini koostuu nyt Y'shtolasta (FFXIV: ARR), Zidanesta (FFIX), Terrasta (FFVI) ja Vaanista (FFXII). Olen kyllä saanut jo seuraan lisäksi Yunan (FFX-2) ja Bartzin (FFV).

Kolusin eilen läpi kaikki tarjolla olevat Final Fantasy XII:n ja Final Fantasy IX:n musiikit sekä ns. "päivän biisit", koska niistä sai lisäpisteitä. Nakuttelu oli yllättävän kivaa ja koukuttavaa. Sain jo kaikki pelit auki ja muutaman lisäkappaleenkin. Seuraavaksi alan varmaankin "puurtamaan" musiikkeja järjestyksessä läpi. Tosin ei ajatus tunnu puurtamiselta ainakaan tässä vaiheessa, koska nakuttelu on viihdyttävää ja musiikki hyvää. Positiivisena yllärinä pitää myös mainita, että ainakin tähän asti lauletut kappaleet ovat olleet japaniksi. Ei sillä, pidän Finaleiden enkkuteemoista myös (miinuksena kolmentoista My Hands -volina, jota inhoan), mutta silti on kiva, että alkuperäisversiot ovat tässä tarjolla.

Jossain kohtaa on syytä myös perehtyä hahmojen kehittämiseen sekä taitojen ja esineiden käyttöön. Toistaiseksi en ole kokenut niille tarvetta, joten olen vain paahtanut menemään. Epäilemättä tarve kuitenkin myöhemmin ilmaantuu.

Olen melkeinpä hämmentynyt, miten paljon pelistä innostuin. Rytmipelit eivät missään nimessä ole minun juttuni, olen niissä umpisurkea ja en yleensä jaksa kiinnostua niistä minuuttia kauemmin. Tämä kuitenkin imaisi mukaansa. Syyksi epäilen musiikkeja. Finaleiden musiikit varastivat sydämeni ja kauan sitten, joten niiden voimalla jaksan nakutella kummasti eikä se edes tunnu typerältä.

Pari ongelmaa nakuttelu kuitenkin aiheuttaa... Ensinnäkin mieskin tykästyi peliin, joten pelaamista sävyttää molemmin puolin "joko on mun vuoro, joko?!?!" -utelut. Toiseksi peli herättää himoni tahkota ne varsinaiset Finalit läpi taas kerran (erityisesti ysi ja kaksitoista) ja kolmanneksi sormet syyhyävät myös kirjoittamaan kyseisistä peleistä jotain, vaikkei minulla edes ole ficci-ideoita tällä hetkellä :D

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Historian havinaa ja kristallin uusi tarina: Tarinat pelien takana

Minulta kysyttiin mielipidettä siitä, onko Final Fantasy -pelisarja mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Koska en osaa tehdä asioita yksinkertaisesti, vastaus on pitkä ja polveileva, mutta toivottavasti myös mielenkiintoista luettavaa teille.

Ennen kuin tämän postauksen kimppuun hyökkää, kannattaa vähintäänkin silmäillä läpi tämä. Kyseisessä esipuheessa on käyty läpi, mitä FF-sarjan pelejä nämä pohdinnat koskevat ja mitä yleisesti ottaen tällä hetkellä kyseisistä peleistä ajattelen. Tässä postauksessa sen sijaan sukellan kyseisten pelien tarinoiden pariin.

Aiheesta on melkoisen vaikea kirjoittaa täysin spoilerivapaasti, joten jokainen lukee omalla vastuullaan.


Tarinat saavat alkunsa


Minun on suoraan myönnettävä, ettei kokemukseni sarjan kolmesta ensimmäisestä pelistä ole kovin laaja. Ykköstä ja kakkosta kokeilin jo kirjoittaessani aiempaa tutkielmaani pelisarjan kehittymisestä, mutta kolmonen jäi minulle aika hämäräksi. Sittemmin olen hankkinut nuo kaikki kokoelmaani (ykkösen & kakkosen PSP:lle ja kolmosen DS:lle), mutta yhtäkään en ole pelannut loppuun saakka. Mutta kaikki on kokeiltu!

Ensimmäisessä Finalissa tarina vaikuttaa yksinkertaiselta. Se on olemassa, mutta se ei ole ilmeisestikään kovin monimutkainen. NPC-hahmojen repliikit ovat suhteellisen lyhyitä ja tiiviitä ja paljon jääkin pelaajan mielikuvituksen varaan. Tämä ei välttämättä ole huono asia, mutta omalla kohdallani on johtanut siihen, etten ole jaksanut peliä loppuun asti paukuttaa. Senkin, mitä olen pelannut, olen pelaillut läpipeluuohjeen kera, koska lyhykäisistä reploista ei aina ole kovin yksinkertaista päätellä, mihin suuntaan pitäisi hahmojaan lähteä kuljettamaan.

Kakkosta olen pelannut vielä vähemmän kuin ykköstä, lähinnä siis testannut alkua. Olen siis täysin väärä ihminen arvioimaan sen tarinaa. Olen kuitenkin käsittänyt, että se on jo vähän monimutkaisempi kuin ykkösen. Jos joku on tästä paremmin perillä, arvostan tietämyksen jakamista kommenteissa.

Kolmosesta olen myöskin vain kokeillut emulaattorilla alkuperäistä (fanikäännös)versiota. Sen sijaan DS:n uudelleen tehtyä olen pelannut hyvän matkaa. En muista tarinan yksityiskohtia, koska pelaamisesta on aikaa, mutta niitä kuitenkin oli mukaan jo tungettu. Tarina ei ehkä ollut siitä syvällisemmästä päästä, mutta kiinnostava kuitenkin. Tietysti voisi sanoa, ettei tarpeeksi kiinnostava, koska en ole peliä jaksanut loppuun. Syytän kuitenkin tästä enemmän tallennussysteemiä kuin tarinaa.

Noista kolmesta ensimmäisestä nostaisin joka tapauksessa tarinan puolesta kolmosen eli tähän asti kehitys on ollut ylöspäin.


Matka jatkuu


Väitän, että tarinoiden osalta Square pääsi kunnolla vauhtiin vasta sarjan neljännessä osassa. En tiedä, oliko konsolin vaihdolla jotain tekemistä asian kanssa. Joka tapauksessa neljäs Final Fantasy pitää tarinansa kanssa pelaajan otteessaan. Käänteitä on sopivasti, muttei kuitenkaan liikaa, ja itse ainakin olen elänyt niissä täysillä hahmojen mukana.

Interludea ja After Yearsia en ole tosiaan itse pelannut, mutta olen kuullut, etteivät ne ole tarinaltaan niin kattavia ja kiinnostavia kuin nelonen itse. Kuitenkin ne tuovat mielekästä lisäsisältöä faneille ja antavat tilaisuuden kurkistaa, mitä hahmoille tapahtui myöhemmin. Olen käsittänyt puheista, että tarinallinen anti jää hieman köykäiseksi, mutta korjatkaa, jos olen väärässä.

Viides osa on omalta kohdaltani jo surullisen kuuluisa. Pidän kyseisestä pelistä, mutta koen, että ehkä tarinan taso hieman notkahti alaspäin tässä kohtaa. Aivan varmaksi en voi sanoa, koska en ole pelannut tätä peliä yhtä paljon kuin kahta muuta SNES-aikakauden tuotosta. En siis ole aivan täysin kartalla siitä, minkälaisia käänteitä tarinassa lopulta tuleekaan, vaikka minut on kyllä aika pahasti spoilattu.

Kutonen taas on tarinaltaan loistava. Juoni tempaisee välittömästi mukaansa ja pitää otteensa. Itseäni hieman häiritsee hahmojen paljous, mikä myös vaikuttaa tarinan seuraamiseen, mutten pidä tätä kuitenkaan suuren suurena ongelmana. Tarinassa on myös synkempi kuin aiemmat, kyseessä taitaa ylipäätään olla ainoa Final Fantasy, jossa pahis on todellakin onnistunut maailman tuhoamisessa.

Sarjan seitsemäs osa vei jälleen tarinan luomista eteenpäin, mutta omasta mielestäni myös monimutkaisti sitä turhaan. Osansa saattoi toki tehdä pelatessa nuori ikäni, mutta paikka paikoin koin, että juonesta oli vaikea saada kiinni. Edelleen pidän seiskaa laajana ja sekavana kokonaisuutena, eivätkä lukuisat jatko-osat / spin-offit ole ainakaan helpottaneet tilannetta. Toisaalta ne laajensivat tarinaa, mutta toisaalta toivat siihen myös lisäelementtejä sekoittamaan pakkaa entisestään.

Ennen lisäosien ilmestymistä seiskan loppu oli myös jossain määrin salaperäinen. Mitä tapahtui Planeetalle? Tuhoutuiko se kuitenkin? Okei, ei se täysin tuhoutunut, koska lopussahan näytetään Nanaki pentuineen katselemassa viheriöivää, luonnon valtaamaa Midgaria, mutta entä kaikki muut? Mitä tapahtui ihmisille? Nykyisin tiedämme, että geostigma tuli ja tappoi, mutta lopulta maailma selviytyi siitäkin. Myös Hojo, Tsvietit ja Omega yrittivät tehdä omia tuhojaan, mutta kaikki järjestyi silti. Toisaalta tarinan loppu jäi edelleen hieman aukinaiseksi. Onnistuiko Genesis pelastamaan Weissin? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Hyvää vai pahaa? Emme tiedä... ja jotenkin toivon, ettei virallista vastausta edes koskaan saada.

Kahdeksas osa jatkaa seiskan jalanjäljissä monimutkaisen tarinan osalta. Mukaan tuotiin myös ajan kanssa leikkiminen, mikä on aina vaarallista puuhaa... ainakin koherentin tarinan osalta. Kasin osalta en ole kokenut tämän kuitenkaan suuremmin häiritsevän. Tarina polveilee ja kuljettaa seuraajansa ympäri maailmaa erilaisiin, mielenkiintoisiin tilanteisiin. Kasissa on heikkoutensa ja joidenkin mukaan myös tarina niihin lukeutuu, mutta itse pidän sitä kyllä juoniosuuden puolesta viihdyttävänä.

PlayStation 1:n viimeinen Final Fantasy eli sarjan yhdeksäs osa on hyvin erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä. Hironobu Sakaguchi halusi tehdä siitä "ylistyslaulun" sarjan historialle, mikä näkyy pieninä viitteinä aiempiin osiin (ja osittain myös muihin peleihin, esim. Resident Evil). Tarinallisesti minusta ysi ja nelonen tuntuvat linkittyvän lähelle toisiaan. Ne eivät ole identtisiä, mutta koen, että pohjavire on jossain määrin samanlainen.

Omalla kohdallani kävi niin, että ysin tarina tempaisi minut mukaansa eikä ole tähän päivään mennessä päästänyt irti. Se on koherentti kokonaisuus, joka ei jätä edes järkyttävän suuria aukkoja pelaajan täytettäväksi. Toisaalta olen kuullut joidenkin arvostelevan sitä liiasta kepeydestä ja ns. happy-go-lucky-meiningistä, mutta omasta mielestäni ysin tarinassa kevyet sipaisut sekoittuvat paksuihin ja raskaisiin siveltimen vetoihin niin salakavalasti, että kietovat pelaajan juonen verkkoihin, ennen kuin sitä ehtii kunnolla tajuta. Tarina ei ole yksinkertaisen kiva ja kepeä vaan siinä on myös synkkyyttä, mutta kurjuutta ja kamaluutta ei joka hetki hierota pelaajan poskia vasten.

Omien mieltymysteni perusteella nimeäisin ysin tämän aikakauden parhaaksi tarinaksi. Toisaalta haluan nostaa esille myös nelosen ja kutosen kasin, vitosen ja seiskan jäädessä hieman näiden jalkoihin. Sanon kuitenkin, että vain hieman, koska mielestäni nekään pelit eivät ole tarinallisesti huonoja. Joka tapauksessa sanon, että tälläkin kaudella pelisarjan tarinankerronta oli nousujohteista.


Uusi aikakausi


PlayStation 2:lle siirtyminen aloitti mielestäni selkeän uuden ajan Final Fantasyiden tarinoiden kannalta. Tähän saattoi vaikuttaa myös Hironobu Sakaguchin jääminen pois remmistä. Samaan aikaan Nobue Uematsun rooli Finaleiden säveltäjänä pieneni, mutta se on oma juttunsa, jota en käsittele nyt.

Joku blogin lukijoista saattaa muistaa, että petyin Final Fantasy X:n melkoisen pahasti sen ilmestyessä ja pelasin sen kaverin suosiollisella avustuksella loppuun vasta vuosia, vuosia myöhemmin. Ei siis voi sanoa, että olisin lämmennyt tarinalle välittömästi. Kympin tarina tuli tuijoteltua tänä keväänä uudelleen läpi ja nyt suhtauduin siihen jo hieman eri tavalla kuin nuorempana.

Tarina ei ole huono, itse asiassa se on melkoisen hyvä. Veikkaan, etten edes kunnolla päässyt siitä nuorempana jyvälle, kun englannin kielikään ei taittunut yhtä hyvin kuin nykyisin. Kympin tarinaan on ympätty monia elementtejä. Siinä on elämää suurempi rakkaustarina, mutta myös ystävyyttä, yhteisöllisyyttä, perhesiteitä ja suuri taistelu pahaa vastaan. Se siis täyttää eeppisen tarinan tunnusmerkit loistokkaasti. Onnellinen, mutta surullinen loppu kruunaa tämän kaiken, jotta pelaaja varmasti jää nyyhkyttämään ohjain kädessä elämän epäreiluutta.

Toisaalta jatko-osan tarina vei sitten pohjan koko kympiltä. FFX-2 on pelinä ihan kiva ja sen parissa viihtyy, mutta uudet käänteet oikeasti eivät minusta vain istu kaanoniin. Valitettavasti tämä siis laskee pisteitä pelikokonaisuudelta.

Final Fantasy XII puolestaan on tarinalta hyvin erilainen kuin muut sarjan pelit. Mukana on kyllä seikkailua ja rakkauttakin, mutta etenkään jälkimmäinen ei näyttele kovinkaan suurta roolia tarinassa (toisaalta ei kyllä kaikissa muissakaan). Politiikka nousee yllättävän suureksi teemaksi pelin aikana ja ilmeisesti tämä asia on töksähtänyt joidenkin pelaajien kohdalla. Tarinan suola ei välttämättä ole hahmojen välinen kemia (vaikka sekin toimii, mutta menen tähän toisessa postauksessa) vaan kaiken taustalla tapahtuva poliittinen juonittelu, johon jopa jumaluudet osallistuvat jollain tasolla.

Minusta kahdentoista tarina ei nouse niin eeppisiin mittasuhteisiin kuin monissa muissa Finaleissa, mutta se on toisaalta sen vahvuus. Aina ei tarvita elämää suurempaa epikkaa tekemään tarinasta hyvää. Itse nautin nimen omaan siitä, että maailman sijaan pelastettiin yksi valtio. Välienselvittelyselkkaus oli joka tapauksessa kohtuullisen iso ja siihen liittyi useampi taho ja tosiaan monimutkainen poliittinen kähmintä, joten kiinnostavia elementtejä kyllä riitti yhden pelin tarpeiksi.

Revenant Wings yllätti positiivisesti (okei, odotin sitä kyllä kieli pitkällä). Se ei pilannut kahtatoista kuten X-2 kympin vaan laajensi tarinaa ja vei sitä eeppisempään suuntaan. En näe sitä välttämättä tarpeellisena, mutta tarina oli joka tapauksessa kivan täydentävä eikä herättänyt fiiliksiä ristiriitaisuudesta aiemmin tapahtuneen kanssa.

Mitä sitten sanoa Final Fantasy XIII -sarjan tarinasta... Olen melkeinpä sanaton. Ensimmäisen pelin tarina oli vielä jotenkin käsitettävissä ja jopa ihan ok sellaisenaan. Se yritti ehkä olla eeppinen, muttei silti ollut kovinkaan hyvä. Jaksoin joka tapauksessa kiinnostua siitä riittävästi, jotta pelasin pelin läpi kahdesti ja melkein kolmestikin. Väitän silti, että pelissä kiinnostavat enemmän muut asiat kuin se tarina.

Kolmetoista seurasi jatko-osiensa kanssa valitettavasti X-2:n linjaa. XIII-2 oli lopulta aika armotonta kuraa, vaikka pelillä hetkensä ja puolensa olivatkin. Aikamatkustukseen pohjautuva peli ei nyt vain onnistunut enää pitämään juontaan kunnolla kasassa. Lightning Returns tuntuikin sitten aloittavan täysin puhtaalta pöydältä heittäen kaiken aiemman roskakoriin ja tyrkäten hahmot aivan toisenlaisen tarinan pyörteisiin. Kokonaisuus siis ropisi sirpaleina lattialle ja teki tarinasta onnettoman viritelmän.

Tämän selostuksen jälkeen lienee helppo arvata, että tarinallisesti nostan tältä aikakaudelta kärkeen kahdentoista. Teen tämän siitä huolimatta, että tiedän joidenkin henkilöiden heiluttelevan kerettiläiskorttia suuntaani ja nousevan barrikaadeille kympin puolesta. Minusta vain kahdentoista tarina antaa enemmän ja tempaa mukaansa paremmin, muttei kymppikään mikään huono ole. Ilman jatko-osaansa se saisikin minulta enemmän pisteitä.


Onlinepelien tarinat


Halusin nostaa Final Fantasy XI:n ja Final Fantasy XIV: A Realm Rebornin vielä omaksi otsikokseen, koska ne erottuvat muista Finaleista hyvin selkeästi. Onlinepeleinä niiden juonet eivät ehkä pääse samoihin mittakaavoihin kuin muiden. Toisaalta olen jäävi arvioimaan, kumpi näistä nyt olisi parempi verrattuna toiseen, kun yhdestätoista minulla ei pelikokemusta ole. On vain lukemalla kerättyä tietoa, joka sekin on vähäistä.

Sen verran voin kuitenkin sanoa, että yksitoista kuulostaa minusta tarinaltaan kiinnostavalta. Kenties olisin siihen saattanut sortua, jos se olisi länsimaissakin saanut oikeasti PS2:lle. PC-pelaajaa kun minusta ei taida koskaan saada. Alusta siis osoittautui kuukausimaksullisuuden lisäksi ongelmaksi omalla kohdallani.

Neljätoista taas yllätti minut tarinallaan. Ok, minulla oli jopa jonkinasteiset odotukset sitä kohtaan, mutta otin huomioon, että kyseessä on mörppi. Eli en elätellyt kuitenkaan mitään suuria toiveita. Tarina on kuitenkin hyvä ja haluaisin sen jonain päivänä loppuun asti nähdä. Hieman ongelmallista silti lienee, että sivutehtävien tuoksinnassa on turhankin helppo unohtaa tarinan yksityiskohdat, jolloin joutuu oikeasti kaivelemaan muistiaan, kun taas tarinan pariin ehtii.


Paras tarina... voiko sitä nimetä?

On todella vaikea sanoa, mikä olisi Final Fantasy -sarjan paras tarina. Hieman yllättäen näiden pohdintojen jälkeen listalla olisi Final Fantasy III, Final Fantasy IX ja Final Fantasy XII. Ehkä kuitenkin pudotan kolmosen listalta, vaikka se omassa sarjassaan kärkipäähän nousi. Tarinallisesti sen anti ei ole niin hyvä kuin esimerkiksi nelosen, jonka haluankin korottaa sen tilalle.

Toisaalta kysymystä ei esitetty parhaasta tarinasta vaan siitä, ovatko Final Fantasyt menneet parempaan vai huonompaan suuntaan. Väitän, että aivan sarjan alusta lähdettiin etenemään nousujohtoisesti, mutta erinäiset jatko-osat ovat romahduttaneet tasoa jo sieltä FFX-2:sta lähtien. FFXIII-sarja puolestaan romahdutti Finaleiden tarinallisen tason totaalisesti.

Sanoisin siis, että kun tarkastellaan Final Fantasyja tarinoiden tasolla, homma lipesi näpeistä kahdentoista jälkeen. Toisaalta neljätoista on tarinallisesti huomattavasti antoisampi (vaikka onlinepeli onkin) kuin kolmetoista, joten toivoa kenties on vielä.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Yllättäviä käänteitä ja uusi hahmo

Eilen löytyi taas sopiva väli jatkaa Tales of Xillian pelaamista. Tarkoitus oli pelata miehen kanssa yhdessä, mutta pelissä tulikin pätkä, jossa ensin pelataan vain Millalla, sitten vain Judella, joten eipä siitä yhdessä puuhastelusta sitten mitään tullut.


Paikka, jossa Millalla piti pelata yksin, oli jossain määrin ahdistava. En oikeastaan tiedä, mikä siinä lopulta mätti, mutta ahdistus oli joka tapauksessa käsinkosketeltavaa. Sain joka tapauksessa kierrettyä kartan läpi ja ratkottua kaikki laatikkopuzzletkin.

Koko pelin ajan on vihjailtu, että kuningas on paha (en vieläkään muista hänen nimeään, tässä pelissä on paljon hankalia nimiä =/), mutta olin ehkä hieman yllättynyt, kun näin todella näytti olevan. Äijä ei totisesti vaikuttanut mitenkään miellyttävältä vaan pikemminkin vallanhimoiselta ääliöltä. Ihan näin äkkiseltään en osaa sanoa, onko hänellä mitään järjellä selitettäviä motiiveja vai onko kyseessä oikeasti ainoastaan vallanhimoinen idiootti. Tältä istumalta hän ei pahiksena vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostavalta.

Seuraavan yllätyksen tarjosi Millan onnettomuus. En nyt muista, että kovin monessa pelissä päähahmo olisi halvaantunut lantiosta alaspäin. Ei voi sanoa, että olisin pitänyt tapahtuneesta, mutta toisaalta se oli virkistävääkin juuri siksi, että näin ei yleensä käy. Haluaisin tosin pelata Millalla, joten on vähän tympeää, että nyt joudunkin taittamaan matkaa Judella.

Lisää yllätyksiä oli luvassa. Elize, Teepo ja Alvin jäivät pois matkasta, mikä harmitti minua todella paljon. Tykkään heistä kaikista enemmän kuin Millasta ja Judesta. Uskon kyllä, että he palaavat vielä remmiin, mutta on silti kurjaa joutua pelaamaan ilman heitä. Eikä fiilistä ainakaan parantanut Ivar, joka yllättäen tunki naaman eteen ilveilemään. Miehen mielestä hahmo on "ihan hauska", mutta minulta hän kyllä kääntää ärsytysnupit kaakkoon. Noh, onneksi Ivarin paluu jäi lyhytaikaiseksi, mutta minulla on kutina, että hänestäkin kuullaan vielä.

Millan jalkoja lähdettiin parantamaan Juden kotikylään. Siellä mukaan lyöttäytyi Juden lapsuudenystävä Leia, josta en oikein vielä tiedä, pidänkö vai enkö. Hän vaikuttaa ihan ok:lta, mutta esim. äänivalinnasta en vain pysty pitämään. Ehkä kuitenkin opin sietämään sitä. Aavistelen myös, että tässä voi vielä olla jonkinlainen kolmiodraaman paikka Millan, Juden ja Leian välillä... jos ei muuten niin vähintäänkin Leian mielessä. Vähän tuntuu, että tässä on klassinen lapsuudenystävä vs. uusi hottistyttö -asetelma, joka on animesarjoissakin monesti nähty. Ei niitä lemppariaiheitani.

Seuraavaksi pitäisi lähteä etsimään Juden ja Leian voimin parannuskeinoa Millan jaloille, kun Juden isä ei ihmeisiin enää pystynytkään. Tämä tarkoittanee, että vihdoin pääsemme taas yhdessä miehen kanssa taistelukentälle eikä hän vain joudu seurailemaan sivusta minun ähellystäni.

torstai 18. syyskuuta 2014

Uutisia Final Fantasy -rintamalta

Eilen tulivat ensimmäiset huhut ja tänään ne sitten vahvistuivat. Final Fantasy Type-0 HD näkee vihdoin päivänvalon Euroopassa 20. maaliskuuta 2015 PlayStation 4:llä ja Xbox Onella. Peli ei tule yksin vaan samaan aikaan pelaajille tarjoillaan myös Final Fantasy XV:n pelattava demo. (Lähde)

Tässä ei suinkaan ole kaikki. Tetsuya Nomura on jättänyt Final Fantasy XV -projektin ja hänen tilalleen ohjaajaksi on noussut Hajime Tabata (lähde), joka on toiminut ohjaajana Crisis Corelle ja Type-0:lle.

Kuva: Pelaajalehti.com

Kummastakin pelistä julkaistiin myös uudet trailerit fanien iloksi. Kaikkihan ovat varmaan ne jo katsoneet, mutta siltä varalta, ettei näin ole, tsekatkaa alta.



Twitterissä ja vähän muuallakin on tänään näkynyt melkoista hypeä. Tosin ei niinkään Type-0:n vuoksi vaan Final Fantasy XV:n, jolle ei kuitenkaan annettu edes julkaisupäivää vielä. Pelattava demo tosin antaa uskoa siihen, että peli on oikeasti tulossa.

Tällä hetkellä tunnen itseni vähän outolinnuksi Final Fantasy -fanien joukossa. Viisitoista ei edelleenkään onnistunut herättämään innostustani uudella trailerillaan. Kyllä, se näyttää nätiltä, ja kyllä ne miehetkin näyttävät näteiltä ja taistelu kiinnostavalta. Uskon, että pelinä se voi olla oikein mallikas, kiva ja toimiva. Se ei vain näytä minun silmiini Final Fantasyltä. En tavoittanut trailerista sitä tunnelmaa, jota Finaleissa on yleensä ollut.

Minua myös risoo pelattavien naishahmojen puute. En nyt sano, että kaikkiin peleihin on pakko tunkea naishahmoja mukaan, mutta minulle naishahmot ovat joka tapauksessa tärkeitä ja niiden puute pitkä miinus. Jos kyseessä olisi jokin muu peli kuin Final Fantasy, en luultavasti edes harkitsisi ostamista näillä spekseillä. Nyt tiedän, että raotan lompakkoani lopulta kuitenkin siinä toivossa, että saan jotain vähintään kivaa. Haluaisin kuitenkin jotain enemmän, jotain samanlaista kuin ennen PS3:lle siirtymistä.

Mitä tulee tuohon traileriin... ajeleminen avoautolla pitkin dinosauruksia kuhisevaa maailmaa makkarajuhlia viettävän porukan kanssa ei vastaa minun käsitystäni kiinnostavasta fantasiapelistä. Minä haluan ilmalaivan! Tai chocobon! Jos haluan rellestää avoautolla, ostan GTA V:n.

En siis odota tältä peliltä mitään. Innostusta ei ole. Tai korjataan, odotan sittenkin. Odotan, että se saadaan pois alta ja voitaisiin ryhtyä kuulostelemaan uutisia seuraavasta. Jospa se olisi jotain minun makuuni istuvaa, oikealta tuntuva Final Fantasy. Tiedän kuulostavani kauhealta nipolta, mutta tällaiset fiilikset minulla vain on kyseisen pelin suhteen.

Sen sijaan Final Fantasy Type-0:sta olen pikkuisen enemmän innostunut. Ostin jo kyseisen pelin PSP:lle Japanista, mutta aion silti hankkia tuon HD-version PS4:lle. En usko tämänkään olevan mikään seuraava suosikkipelini, mutta joka tapauksessa siinä on jotain, mikä kiehtoo ainakin viittätoista enemmän. Esimerkiksi se, että pelattavia naishahmoja näyttäisi olevan useampikin.

Tokikaan en tiedä kummankaan pelin juonesta mitään eikä taistelusysteemikään ole minulla selvillä. Tässä kohtaa onkin mahdotonta vetää mitään lopullisia johtopäätöksiä, ainoastaan spekulointi on mahdollista. Minusta onkin jopa vähän surullista, ettei intoni pelien suhteen vain herää (onneksi sentään Type-0:n osalta vähäsen). Kyllä minä haluaisin olla niistä innoissani ja odottaa kieli pitkällä julkaisupäivää... mutta ehkäpä vielä jonain päivänä tulee taas sellainen Final Fantasy, joka saa sukat pyörimään jaloissani yhtä hyvin kuin ysi ja kaksitoista. Ja toisaalta täytyy muistaa, että olin niiden molempien suhteen jokseenkin epäileväinen, kun ensimmäisen kerran niihin perehdyin.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Final Symphony -konsertti ja Final Fantasy -musiikkipaneeli Traconissa

Syksyn ns. kohokohta on taas takana eli Traconissa on käyty riekkumassa. Vaikka conittaminen on kivaa, täytyy myöntää, että nyt on aika helpottunut fiilis, kun rupeama on takana. Puvun teko oli jotenkin työläs ja epätyydyttävä prosessi, joten nyt on kiva, kun voi keskittyä pelailuu ja muuhun mukavaan.

Ennen kuin menen asiaan, tässä pari kuvaa puvusta, jolla tänä vuonna mentiin...



Kyseessä oli siis white mage miqo'te-tyttö Final Fantasy XIV: A Realm Reborn -pelistä. Hiustyyli on lainattu omalta hahmoltani Nabia Leonclaw'lta. Pukuun sen sijaan käytin mallina ihan netistä löytyvää kuvamateriaalia, sillä Nabia on ammatiltaan monk. En vain edes halunnut yrittää kyseistä ammattiasua väsätä, joten päädyin poimimaan sellaisen, johon uskoin omien taitojen edes nipinnapin riittävän.

Mutta sitten siihen asiaan.

Final Symphony

Viikonloppu tosiaan meni aika Final Fantasy -fiilistelyissä, koska jo ennen Traconia osallistuin Final Symphony -konserttiin ja lauantaina tuli vajaat pari tuntia istuttua Final Fantasy -musiikkipaneelissa. Edellisen olivat järjestäneet säveltäjä ja pelimusiikkisovittajat Jonne Valtonen ja Roger Wanamo, jälkimmäisessä he olivat paneelikeskusteluun osallistujina. (Lue lisää täältä.)


Konsertissa kuultiin orkesterille sovitettua musiikkia Final Fantasy VI:sta, Final Fantasy VII:stä ja Final Fantasy X:stä. Kyse ei siis ollut suoraan alkuperäisten kappaleiden esittämisestä vaan sovittajien näkemyksestä ja luomista kokonaisuuksista, jotka kuitenkin nojasivat kyseisten pelien musiikkiin.

Final Fantasy VI

Konsertti alkoi FFVI:n osuudella, joka painottui pitkälti Terran tarinaan. Oleellisena osana tässä tarinassa olivat myös esperit ja Kefka ja erityisesti tämän ajautuminen kohti hulluutta. Valitettavasti tämä ei käynyt käsiohjelmasta ilmi, joten peliä tuntemattomille kokonaisuus ei välttämättä avautunut (tosin en tiedä, olisiko sitten avautunut käsiohjelmaselostuksen kauttakaan?). Itse pystyin aika hyvin yhdistämään kappaleiden soljumisen ja tarinan etenemisen toisiinsa... ja seuraavana päivänä sovittajien kommentit paneelissa osoittivat ajatukseni vähintään oikeansuuntaisiksi.

Final Fantasy X

Seuraava osuus oli FFX:lle omistettu pianokonsertti. Se sisälsi tuttuja teemoja, mutta oli sovitettu niin raskaasti, että näistä osasi kymppiin yhdistää pätkän sieltä ja toisen täältä. Omalla kohdallani tämä osuus jäikin melko laimeaksi pimputteluksi eikä herättänyt ajatuksia suuntaa tai toiseenkaan.

Parasta tässä osuudessa oli viimeisenä esitetty Suteki da ne, joka oli kokonaisuudessaan toimiva ja hyvin pianolle sovitettu kappale. Muukin yleisö kuulosti tykkäävän esityksestä kovasti.

Kympin osuuden jälkeen oli väliaika ja silloin tulikin ajatuksia vaihdettua sekä oman miehen että paikalla myös olleen kaverin kanssa. Kaikilla tuntui olevan aika samansuuntaiset fiilikset kympin osuudesta. Kutosesta olivat tykänneet, mutta eivät olleet siitä ehkä samoissa määrin innostuneita kuin minä.

Final Fantasy VII

Väliajan jälkeen loppukonsertti keskittyi Final Fantasy VII:n musiikeihin. Käsiohjelmassa oli pitkä ja kattava selostus FFVII-konsertin eri osioista, mikä oli minusta hämmentävää, kun kutonen oli kuitattu yhdellä lauseella ja kymppi kahdella. Tämä asetti minusta pelit eriarvoiseen asemaan ja oli silkkaa typeryyttä... varsinkin, kun kutosen kohdalla selkeästi oli hyvin mietitty kokonaisuus taustalla (kympistä en tiedä, sitä ei paneelissa kommentoitu). Toivoisinkin, että jatkossa pelit olisivat tasa-arvoisia keskenään eikä yhtä suosittaisi näin räikeästi. Käsiohjelmasta tuli fiilis, että konsertti oli vain seiskaa varten ja kaksi muuta osuutta lämppäreitä.

Mutta niin, hyvähän se seiskan osuuskin oli. Ensin keskityttiin aika pitkälti Sephirothiin ja hänen kokemuksiinsa. Erityisen vaikuttava oli kohta, jossa totuus alkoi valjeta Sephirothille. Tämä nyt voi kuulostaa typerältä, mutta minusta musiikki tosiaan kuvasti tarinallisia elementtejä erittäin hyvin ja pystyin näkemään ne pelkän kuulon perusteella. Öh? En osaa selittää tätä :D

Toinen osuus käsitteli Tifan, Cloudin ja Aerithin välistä suhdevyyhtiä. Tästä en pitänyt yhtä paljon kuin edellisestä, mutta toisaalta oli se ihan kaunista kuunneltavaa. Osuus päättyi Aerithin kuolemaan.

Viimeisessä osiossa palattiin jälleen Sephirothiin ja tarina vietiin aina lopputaisteluun asti. Tämä osuus myös toimi minulle hyvin, joskin pidin aivan alusta eniten.

Loppukaneetti

Koko konsertti päättyi Continue?-kappaleeseen, joka on siis seiskasta tuttu tallennusikkunan musiikki. Kenties viittaus siihen, että jotain tällaista voisi jatkossakin olla tulossa?

Ja toivottavasit onkin! Itse olisin ehkä mieluummin kuunnellut vähemmän sovellettuja versioita kappaleista, mutta tykkäsin näistäkin todella paljon (miinus se kympin osio, se ei oikeasti iskenyt). Kutonen oli omalla kohdallani ehdoton suosikki. Toivoisin silti, että jonain päivänä olisi mahdollista kuulla musiikkia myös muista sarjan peleistä.

Minusta oli hienoa, että tällainen konsertti järjestettiin ja ajankohtakin oli erinomaisesti valittu. En ole mikään ahkera konserteissa kävijä, mutta tässä kyllä viihdyin ja menisin uudestaankin.


Final Fantasy -musiikkipaneeli

Lauantaina Traconin ohjelmakartasta tosiaan löytyi Final Fantasyjen musiikkia käsittelevä paneelikeskustelu. Omalla kohdallani oli päivänselvää, että sinne on mentävä kuuntelemaan ja sain miehenkin mukaan. Lisäksi törmäsin yhteen kaveriin siellä, mikä oli tietysti piristävä lisä. Kyseinen kaveri kertoi olleensa edellisenä päivänä konsertissa ja pitäneensä erityisesti seiskan osuudesta, kymppi oli hänetkin jättänyt kylmäksi.

Musiikkipaneelissa käytiin läpi Final Fantasy -sarjan historia musiikin osalta aivan alusta tähän päivään saakka. Paneeli oli jaettu osioihin, joiden alussa kuunneltiin otteita esimerkkikappaleista ja sen jälkeen keskustelijat kertoivat omia näkemyksiään kyseisestä aikakaudesta. Myös yleisöllä oli mahdollisuus osallistua keskusteluun.

Aikakaudet oli jaoteltu seuraavasti:
- Nintendo-aika
- Super Nintendo -aika
- PlayStation 1 -aika
- Nykyhetki

Käytännössä kolme ensimmäistä osiota käsitteli Nobuo Uematsun tuotantoa ja hänen kehittymistään säveltäjänä vuosien varrella. Itselleni kokemus oli opettavainen, sillä en ymmärrä musiikin tekemisestä juuri mitään, mutta keskustelijajoukolta tuli kaikenlaista nippelitietoa aiheeseen liittyen. Sen olin toki tajunnut, että vanhemmilla pelilaitteilla ei ole mahdollista tuottaa samanlaista ääntä kuin nykyisillä masiinoilla, mutta asia valottui entistä selvemmin paneelin myötä.

Viimeiseen osuuteen oli sitten ympätty "ne kaikki muut säveltäjät" eli käsiteltiin musiikkia Final Fantasy X:stä eteenpäin. Kympin musiikkien taustalla on kolme eri säveltäjää, Masashi Hamauzu, Nobue Uematsu ja Junya Nakano. Kahdentoista musiikeista taas vastasi pääosin Hitoshi Sakimoto ja kolmessatoista remmiin hyppäsi jälleen Masashi Hamauzu. Onlinepeleistä yhteentoista musiikit on säveltänyt Naoshi Mizuta yhdessä Uematsun ja Kumi Taniokan kanssa, alkuperäiseen neljääntoista taas Uematsu, mutta A Realm Reborn -versioon sen sijaan Naoshi Mizuta, Ryo Yamazaki, Tsuyoshi Sekito ja Masayoshi Soken. Kaiken kaikkiaan pelisarjassa on siis ollut monia säveltäjiä.

Mielenkiintoista oli kuulla musiikkeja alusta loppuun. En ole varmaan koskaan kuunnellut läpi kattausta ykkösestä neljääntoista. Kaikissa oli mielestäni puolensa ja ne olivat eri tavalla hyviä. Ja luonnollisesti musiikit herättivät halun pelata pelit uudestaan :D

Pientä kritiikkiä täytyy antaa siitä, että diaesitykseen monien kappaleiden nimet oli kirjoitettu miten sattuu, vaikka pelien soundtrackeilta olisi varmasti saanut ne tarkistettua. Tämä toi huolimatonta fiilistä ohjelmaan. Silti kokonaisuutena homma toimi.

Aivan ohjelman loppu käsitteli vielä pelimusiikin säveltämistä ja sovittamista. Tästä osa meni ohitse jo pelkästään sen takia, etten tosiaan musiikkitermistöä täysin tunne ja siitä kamalasti ymmärrä, mutta oli mukava kuulla se edellisillan konsertin käsiohjelmasta puuttumaan jäänyt kuvaus kutosen osuudesta.

Omalta osaltani tämä ohjelma oli Traconin parasta antia, sillä animeohjelma ei tällä kertaa osunut omaan makuun (vaikka muutaman ihan kivan kävinkin kuuntelemassa). Oli mukavaa pitkästä aikaa päästä kuuntelemaan Final Fantasy -ohjelmaa. Toivotaan, että sitä tulee jatkossakin.

Ja loppuun kuvaa viikonlopun looteista, jotka osittain liittyvät blogin aihepiiriinkin ;D

torstai 11. syyskuuta 2014

Historian havinaa ja kristallin uusi tarina: Esipuhe

Minua pyydettiin pohtimaan, ovatko Final Fantasy -sarjan pelit menneet parempaan vai huonompaan suuntaan. Aihe on todella mielenkiintoinen, mutta myös erittäin laaja, joten päätin rajata sitä siten, että puhun ainoastaan pääsarjan peleistä mukaan lukien niiden mahdolliset jatko-osat. Esimerkiksi Ivalice Alliance -sarjasta huomioin siis ainoastaan Final Fantasy XII:n ja sen suoran jatko-osan Revenant Wingsin, vaikka kahdentoista hahmoja muissakin IA-sarjan peleissä esiintyy. Alkuun meinasin jättää nämä jatko-osatkin pohdinnasta pois, mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ne ovat oleellinen osa tätä aihetta.

Tässä kohtaa on muuten pakko huomauttaa, että olen 2000-luvun alkupuolella tehnyt tutkielman Final Fantasy -sarjan kehittymisestä, joten jatkan tämän tutkielman hengessä ja käsittelen aihetta useammasta näkökulmasta. Koska kaikkia nykyisen pääsarjan pelejä ei ollut julkaistu tuon tutkielman tekohetkellä, olenkin suorastaan into pinkeänä tämän aihealueen suhteen. Yritän myös viimeistään loppuyhteenvedossa vastata tuohon esitettyyn kysymykseen.

Mutta nyt on siis syytä kaivaa popcornit tai ehkä sittenkin kahvikuppi esiin ja varautua pidempään puheenvuoroon. Olen yhden lempiaiheeni kimpussa.



Käsiteltävät pelit

Ensimmäiseksi haluan esitellä ns. käsiteltävän aineiston. Tokihan olen näistä peleistä puhunut blogissa jo aiemmin (ja paljon olenkin puhunut), mutta käyn ne nyt silti läpi. Aiemmasta tutkielmastani olen poiminut silloiset ajatukset kustakin pelistä pois lukien ne, joita ei tuolloin ollut vielä julkaistu. Lisäksi kerron, mitkä ovat ajatukseni kyseisistä peleistä tällä hetkellä.


Final Fantasy
Pelisarjan aloittanut teos, jonka piti olla Squaresoftin viimeinen taidonnäyte ennen konkurssia. Peli on julkaistu 8-bittiselle Nintendolle vuonna 1987.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Pelin graafinen puoli ei juuri vakuuttanut, mutta ymmärsin sen olevan julkaisuajankohtaansa nähden loistoteos. Pidin peliä vaikeana enkä jaksanut kokeilla sitä alkua pidemmälle.

Mitä ajattelen nyt? 
En ole enää alkuperäistä ykköstä emulaattorilla pelannut vaan ostin sen uusintaversion PSP:lle. Grafiikat ovat siis himpun verran kauniimmat kuin ennen. Pidän peliä kuitenkin edelleen jokseenkin vaikeana. Eksyminen onnistuu turhankin helposti, mikä voi tarkoittaa äkkikuolemaa satunnaistaistelussa, kun levelit eivät yllättäen riitäkään. Peli ei lukeudu suosikeihini, mutta pidän sitä oleellisena osana FF-yleissivistystä... minkä takia minun pitäisikin se joskus saada pelattua loppuun.

Final Fantasy II
Koska Final Fantasy oli menestys eikä vienyt Squaresoftia perikatoon, se sai jatkoa. Uusi peli ei kuitenkaan tuonut takaisin edellisessä osassa esiintyneitä valon ritareita vaan täysin uuden hahmokaardin ja tarinan. Peli julkaistiin Nintendolle vuonna 1988.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Olen kehunut tarinan olleen monipuolisempi ja jopa dekkarimainen. Grafiikat eivät tämänkään osan kohdalla tehneet minuun vaikutusta.

Mitä ajattelen nyt? 
Olen ostanut kakkosenkin PSP:lle, mutten ole tainnut edes käynnistää sitä kertaakaan. Yllätyin siitä, että olin kirjoittanut pelistä noinkin positiiviseen sävyyn, sillä olen kaverilta kuullut hieman toisenlaista kommenttia. Omia muistikuvia pelistä ei enää ole ja saa nähdä, tuleeko siihen joskus tarttua vai jääkö se vain kokoelman jatkoksi.

Final Fantasy III
Pelisarjan menestys jatkui ja se sai kolmannen osansa. Jälleen vuorossa oli täysin uusi maailma, seikkailu ja hahmot. Tämä peli sai virallisen käännöksen länsimaissa vasta aivan viime vuosina (Nintendo DS:lle), vaikka alkuperäinen julkaistiin Nintendolle jo vuonna 1990.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Huomioni kiinnittyi pelin juoneen, mutta myös summonit tuli huomioitua. En pitänyt niitä yhtä upeina kuin myöhemmissä osissa esitellyt, mutta olen muistanut mainita, että tässä osassa ne esiteltiin ensimmäisen kerran.

Mitä ajattelen nyt? 
Muistikuvani tuosta ensimmäisestä pelikerrasta ovat hämärät. Ostin kuitenkin jokunen vuosi sitten kolmosen DS-version, jota jaksoin pelata aina sammakkotornille asti. Hävittyäni useamman kerran tornin huipulla odotattavalle bossille olen ikään kuin luovuttanut pelin suhteen. Toisaalta se olisi silti kiva pelata loppuun... mutta ne saakutin dynkyt ovat kyllä tuskaa.

Final Fantasy IV, Final Fantasy IV: Interlude, Final Fantasy IV: After Years
Final Fantasy IV oli ensimmäinen sarjan peli, joka julkaistiin SuperNintendolle (1991). Siinä oli myös vihdoin kunnollinen juoni ja todellista draamaa hahmojen välillä. Länsimaissa tämä peli esiteltiin alun perin Final Fantasy II:na. Jatko-osat peli sai vuosia myöhemmin.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Siis vain nelosesta, koska tuolloin muita osia ei ollut julkaistu. Vasta tämän pelin kohdalla kirjoitin juonen ja grafiikan lisäksi myös pelin musiikeista ja taistelusysteemistä. Erityisesti olin vaikuttunut pelin värimaailman ja musiikkien suhteen.

Mitä ajattelen nyt? 
Oi, nelonen, nelonen. Tykkään nelosesta todella paljon siitä huolimatta, että olen kuussa jumissa :D Minulla on pelistä sekä DS-versio että PSP:n versio. Tykkään jälkimmäisen ulkoasusta ehkä enemmän, vaikka DS-versiossakin on puolensa. Nelosessa on ihanat hahmot ja oikeasti hyvä juoni.
 

Final Fantasy V
Tämä peli näki päivänvalon vuonna 1992 SuperNintendolla. Kuten nelosessa, myös tässä osassa hahmoilla oli persoonaa, draamaa nähtiin jonkin verran ja juonikin oli ihan koherentti.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Tuolloin Final Fantasy V oli minulle vielä suuri mysteeri. Löysin siitä paljon vähemmän tietoa kuin muista osista ja omat kokeilutkin olivat varsin heppoisat.

Mitä ajattelen nyt? 
Vitonen on minulle osittain vieläkin mysteeri. Olen aloittanut sen monesti, mutta sen pelaamisessa on ollut myös monia mutkia. Näistä mutkista olen kertonut tarkemmin tässä postauksessa, joten en mene niihin nyt sen syvemmin. Joka tapauksessa olen kovasti tykästynyt ainakin Farisiin ja Lennaan. Tarinakin on ok, mutta pelin mieshahmoista en niin välitä.

Final Fantasy VI
Final Fantasy VI julkaistiin 1994 SuperNintendolle, josta se ottikin kaiken mahdollisen irti. Pohjois-Amerikassa peli julkaistiin Final Fantasy III:n nimellä, mikä aiheutti pitkään sekaannuksia fanien parissa. Edelleen taitaa löytää emulaattoreille kutosta kolmosena.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Kutosen "kökköinen grafiikka" häiritsi minua alkuun (pelasin kutosta ennen kuin kokeilin vielä vanhempia). Aika pian kuitenkin mielenkiintoiset hahmot ja juoni saivat minut unohtamaan, miltä peli näytti.

Mitä ajattelen nyt? 
Mikä kökköinen grafiikka? :D Olen kyllä ihan ihme asiasta mennyt aiemmassa tutkielmassani valittamaan. Nykyisin olen sitä mieltä, että kutonen on oikein kaunis ja viehättää esteettistä silmääni seiskaa enemmän. Pidän myös hahmoista ja tarinasta, joskin minusta kutoseen on tungettu ehkä hieman turhankin laaja hahmokaarti... ihan kaikkien asioihin mielenkiintoni ei ainakaan kovin syvällisesti riitä.

Final Fantasy VII: Crisis Core, Final Fantasy VII, Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus
Varsinainen Final Fantasy VII aloitti Squaresoftin taipaleen PlayStation 1:llä vuonna 1997. Muutos Nintendon konsoleista oli suuri ja  avasi myös vihdoin kunnolla peleille väylän länteen. Jatko-osansa seiska sai kuitenkin vasta paljon myöhemmin, kun Squaren jatko-osabuumi oli jo kunnolla käynnissä. Peliin liittyen on julkaistu mm. anime ja elokuva, lista koko tuotannosta voit tarkistaa täältä. Aiheen rajaamisen vuoksi päätin käsitellä vain otsikossa mainittuja pelejä. Seiska on niin laaja kokonaisuus, että siitä voisi kirjoittaa oman kehitysartikkelinsa.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Tämä vastaus koskee vain seiskaa, koska muita ei ollut vielä silloin. Kuten blogin pitkäaikaiset lukijat jo tietävät, seiska oli ensikosketukseni Final Fantasy -sarjaan. Mielestäni hahmografiikka oli jo tuolloin aikansa elänyttä, mutta tuollainen pikkuseikka ei lopulta minua vaivannut, koska peli oli muuten vetävä.

Mitä ajattelen nyt? 
Noh, seiska ei ole minusta enää niin vetävä kuin aikoinaan. Se on hyvä peli ja siinä on ihan hyviä hahmoja (tosi hyviäkin!), mutta maailman synkkyys ja omituinen juoni eivät ole ehkä kuitenkaan minun makuuni. Minun on esimerkiksi vaikea uskoa, että innostuisin vielä pelaamaan tämän pelin uudestaan läpi.

Final Fantasy VIII
Vuonna 1999 Squaresoft julkaisi Final Fantasy VIII:n myös PlayStation 1:lle. Ensimmäistä kertaa yhtiö kokeili kunnon rakkaustarinaa osana juonta. Sarjan kahdeksas osa tuntuu jakavan fanien mielipiteitä kahteen leiriin.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Mielestäni kasin juoni käynnistyi hitaasti ja tuntui paikka paikoin jopa tylsältä. Minusta kasi ei ollut parasta Squaresoftin laatua, mutta ihan pelaamisen arvoinen kokemus. Mainitsin joidenkin hahmojen olevan niin ärsyttäviä, että halusin pelata vain päästäkseni heistä eroon.

Mitä ajattelen nyt? 
Itse asiassa nykyisin pidän kasin juonesta, mutta osa hahmoista ärsyttää minua edelleen. Lisäksi kasissa on paljon muuta sellaista, mistä en erityisemmin pidä. Tarinan takia voisin pelin pelata uusiksi, mutta nämä muut seikat ovat ehkä kuitenkin deal breaker. Esimerkkinä mainittakoon taikojen vetäminen vihollisilta, joka on grindaamismuotona vieläkin kamalampi kuin perinteinen taistelusta toiseen ryntäily.


Final Fantasy IX
PlayStation 1:n viimeiseksi fantasiaksi jäi vuonna 2000 Final Fantasy IX, jota tehdessä yhtiö halusi palata juurilleen ja upottikin peliin liudan viittauksia aiempiin osiin. Lisäksi pelissä on viittaus mm. Resident Evil -pelisarjaan. Ysi otti konsolin tehoista kaiken irti.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Ysiä en ollut ehtinyt tutkielman kirjoitusajankohtaan mennessä pelata kovinkaan paljon, mutta peli teki minuun joka tapauksessa hyvän vaikutuksen. Minusta hahmot esiteltiin mielenkiintoisella tavalla ja tarina lähti heti liikkeelle (toisin kuin kasissa). Koin myös ysin kasia ja seiskaa vaikeammaksi.

Mitä ajattelen nyt?
Noh, ysihän ei todellakaan ole kasia ja seiskaa vaikeampi. En tiedä, mistä tuo vaikeuskommentti on alun perin kummunnut. Pian tutkielman palauttamisen jälkeen keskityin aika pitkälti ysin pelaamiseen ja rakastuin siihen todella syvästi. Edelleen ysi on yksi suosikkini pelisarjassa ja palaan sen ääreen yhä uudelleen. Ysissä toimivat hahmot, tarina, maailma, musiikit, kehityssysteemi... lähes tulkoon kaikki. Ysi on rakkautta.


Final Fantasy X, Final Fantasy X-2
Oli vuosi 2001 ja aika valloittaa uusi konsoli eli Final Fantasy X siirsi pelisarjan PlayStation 2:lle. Samalla se oli sarjan ensimmäinen peli, jossa käytettiin ääninäyttelyä. Sarjan luojalle Hironobu Sakaguchille peli jäi viimeiseksi fantasiaksi, sillä sen jälkeen hän jäi pois Squaresoftin palkkalistoilta. Länsimaissa pelistä julkaistiin International-versio, joka sisälsi alkuperäisestä poiketen mm. Dark Aeonit. Final Fantasy X oli ensimmäinen pääsarjan peli, joka sai jatko-osan. Sen jälkeen niitä alettiin pikku hiljaa julkaista muillekin sarjan peleille.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Kymppiä ei ollut vielä julkaistu eikä kymppi-kakkosesta kuultukaan. Odotin tätä peliä mielenkiinnolla ja erityisesti uusi taistelusysteemi pohditutti minua.

Mitä ajattelen nyt? 
Kympissä on hyvä tarina ja jokunen kiva hahmo. Taistelusysteemi on mielestäni myös aivan loistava. Pelissä on kuitenkin liikaa ei-niin-kivoja hahmoja ja erinäisiä pikkuseikkoja, jotka ärsyttävät. Olin vielä alkuvuodesta siinä uskossa, että tänä vuonna pelaan pelin uusiksi HD-version ilmestyttyä. Noh, mies pelasi ja minä katselin vierestä, jolloin totesin, että en todellakaan tartu seuraavaksi tähän peliin. Muistin hyvin, miten monet asiat pelissä minua tökkivät ja päätin vain keskittyä nauttimaan tarinasta toisen pelatessa. Hyvä ratkaisu, riittävä minulle kympin osalta.

Final Fantasy XI
Final Fantasy XI oli Squaresoftista Square Enixiksi muuttuneen peliyhtiön ensimmäinen onlineroolipeli, joka julkaistiin PlayStation 2:lle vuonna 2002. Euroopassa peli nähtiin ainoastaan PC-versiona.

Mitä kirjoitin tästä pelistä aiemmin?
Tämäkään peli ei ollut vielä pullahtanut ilmoille, mutta olin jo kuullut siitä hieman. Tiesin kuukausimaksusta ja siitä, ettei peliä voinut pelata offline-tilassa. Pelin juoni kuulosti minusta kiinnostavalta ja uskoin musiikkien olevan hyviä, vaikken ollut vielä ainuttakaan kappaletta kuullut.

Mitä ajattelen nyt? 
En oikeastaan tiedä juuri enempää yhdestätoista nyt kuin tuolloin 12 (?) vuotta sittenkään. Edelleen pelin kuvaus kuulostaa kiinnostavalta, mutta tuskin tulen siihen koskaan sen enempää perehtymään.


Final Fantasy XII, Final Fantasy XII: Revenant Wings
Final Fantasy XII antoi odottaa itseään aina vuoteen 2006 asti. Peli oli sarjan viimeinen PlayStation 2:lle. Peli uudisti taistelusysteemiä rajusti, mikä herätti vastustusta osassa faneja. Peli liitettiin myös Ivalice Alliance -sarjaan, jossa oli aiemmin julkaistu mm. Final Fantasy Tactics ja Vagrant Story.

Mitä ajattelen pelistä nyt? 
Kahdestatoista ja sen jatko-osasta ei tutkielman teon aikaan tainnut olla oikeastaan mitään julkista tietoa... tai ainakaan en siihen törmännyt. Kymppi oli ollut minulle iso pettymys, joten olin laittanut toiveeni kahteentoista enkä tällä kertaa joutunut pettymään. Kaksitoista onkin ysin ohella suosikkini tässä pelisarjassa. Pidän maailmasta, hahmoista, musiikeista, taistelusysteemistä ja jopa tarinasta, vaikka se on poliittisuutensa vuoksi saanut paljon kritiikkiä.

Pidän myös Revenant Wingsistä, mutta se ei ole taistelusysteeminsä vuoksi oikein minun juttuni. Minulle tuo systeemi on pään hakkaamista seinään, minkä takia muuten hyvä peli on jäänyt hyllyyn pölyttymään.



Final Fantasy XIII, Final Fantasy XIII-2, Lightning Returns: Final Fantasy XIII
Final Fantasy XIII avasi pään PlayStation 3:n suuntaan vuonna 2009. Peli oli ensimmäinen, joka ei ollut tietyn konsolin yksinoikeuspeli vaan se näki päivänvalon Xbox 360:llä (aiemmin konsolien lisäksi pelejä oli julkaistu vain PC:lle). Peli ja erityisesti sen jatko-osat muuttivat taistelusysteemiä jälleen uuteen suuntaan.

Mitä ajattelen pelistä nyt?
Odotin kolmeatoista ensin innolla, sitten yleinen hype nousi ja sai minut varautuneeksi. Olinkin hyvin kriittinen, kun ryhdyin pelaamaan ja takerruin kaikkiin mahdollisiin epäkohtiin. Näistä huolimatta pelissä oli omat koukkunsa ja tietyllä tavalla tykästyin siihen. Myös jatko-osissa on omat hyvät juttunsa, mutta sanoisin, että minulla on kolmeentoista hyvin monimutkainen viha-rakkaussuhde.

Final Fantasy XIV: A Realm Reborn
Final Fantasy XIV julkaistiin PlayStation 3:lle alun perin vuonna 2010, mutta oli monille faneille surkea pettymys. Square Enix otti tästä opikseen ja käytännössä rakensi pelin uudestaan ja julkaisi sen vuonna 2013 entistä ehompana nimellä Final Fantasy XIV: A Realm Reborn. Peli on sarjan toinen onlineroolipeli.

Mitä ajattelen pelistä  nyt?
En koskaan uskonut, että alkaisin pelata ainuttakaan mörppiä. A Realm Reborn oli ensimmäiseni ja voi jäädä viimeiseksi. Pidän pelistä paljon maailman vuoksi ja juonikin on ok, joskin olen yksityiskohdat ehtinyt unohtaa sivutehtävien perässä ravatessani. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, etteivät mörpit ole minua varten. Inhoan sitä, että minun on luotettava taistelutilanteessa tuntemattomiin ihmisiin, jotka pahimmassa tapauksessa kohtelevat minua kuin sontaläjää, jos en osaakaan kyseisen bossin hoitamiseen liittyviä hienouksia heti ekalla yrittämällä ilman, että kukaan on niitä vaivautunut minulle kertomaan. Mielestäni pelejä ei tulisi pelata läpi ohjeet kädessä, mutta tässä se on melkein pakollista, jos ei halua p*skaa niskaansa toisilta. Ei kiva. Mutta siis, itse peli on mukava, osa pelaajista vain on sieltä, minne aurinko ei paista.


Ja sitten asiaan...

No niin, nyt on käyty läpi, mistä peleistä aion ylipäätään puhua. Toivottavasti kaikki eivät ole nukahtaneet vielä tässä vaiheessa.

Seuraavissa postauksissa aion pohdiskella pelisarjan kehitystä erilaisista näkökulmista. Tarkoitus ei ole esittää absoluuttista totuutta vaan esittää nimenomaan oma mielipiteeni. Joskin joukossa on toki faktoja, ihan kaikki ei ole pelkkää mutua. Jokaisella on myös oikeus olla eri mieltä näistä asioista ja kuulisinkin mieluusti kaikenlaisia mielipiteitä perusteluineen. Niitä voi jättää kommenttiboksiin.

Tarkoitus on siis käydä pelien kehitys läpi seuraavien aihealueiden kautta:

- Tarina
- Hahmot
- Maailma
- Musiikki
- Visuaalinen ilme
- Pelattavuus (eli kontrollit, taistelusysteemi, hahmojen kehittäminen jne.)

Kun nuo yksittäiset osa-alueet on käyty läpi, pyrin kirjoittamaan loppuyhteen vedon, jossa vastaan myös alkuperäiseen kysymykseen... jos suinkin pystyn. Tällä hetkellä se tuntuu aika mahdottoman vaikealta, mutta kenties ajatukseni selkenevät, kun aihetta tarpeeksi pyörittelen.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Lisää juttua hahmoista

Edelleenkään minulla ei ole suurempaa sanottavaa Tales of Xillian juonesta. Se ei ole varsinaisesti tempaissut mukaansa, muttei se kyllä mikään huonokaan ole. Sitä seuraa ihan mielellään. Ja kyllä, iltaisin on ollut sellainen fiilis, että voisi pelailla, jos vain aikaa olisi. Tämä viikko on nyt sen verran hektinen, että pelitunnit jäävät luultavasti aika vähiin.


Pelissä oli jo aiemmin pyörähtänyt outo tyttö outoine lemmikeineen. Hän kiinnitti heti huomioni ja minusta oli tosi tympeää, ettei kartalla voinut ns. mennä taaksepäin ja pelastaa häntä saman tien. Jos tuossa kohdassa olisi ollut valintatilanne, olisin varmaankin valinnut pelastusoperaation toteuttamisen.

Noh, Elize ja Teepo saatiin sitten kuitenkin myöhemmin mukaan matkaan, kuten olin jo hiljaa mielessäni arvellut. Tähän mennessä esitellyistä hahmoista heistä olen pitänyt ehkä eniten. Siis joo, tykkään Alvinista, hänessä on kivaa asennetta. Elize silti sai mielenkiintoni heräämään paljon voimakkaammin.

Tytöstä ja hänen taustoistaan ei ole vielä kerrottu paljoakaan, mikä voi johtua siitä, etten ole vielä pelissä kovin pitkällä (olen tällä hetkellä lähdössä Shariltonista). Odotankin mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää, sillä jotain mystistä ja salaperäistä Elizessä on.

Ja Teeposta nyt puhumattakaan :D En totisesti tiedä, mikä Teepo oikein on, mutta ehkä sekin matkan aikana selviää. Voin kuvitella, että joskus Teepo olisi ärsyttänyt minua todella, todella paljon, mutta nyt huomaan, että pidän hänestä. Teepon jutut ovat typerällä tavalla hauskoja, mutteivät kuitenkaan ääliömäisiä. Hän on selkeästi comic relief -hahmo, mutta uskon, että taustalla voi olla jotain syvempääkin.

Juonesta riippumatta haluan siis tietää, mikä on Elizen ja Teepon tarina. Voi olla, että jokin muukin koukku löytyy, mutta ainakin tässä on tarpeeksi syytä paneutua peliin vielä lisää. Ostopäätöskin on jo tehty, sen toteuttaminen vain odottaa vielä palkkapäivää (sori, joudut siis hetken vielä odottamaan peliäsi takaisin, I-chan).

Pakko vielä mainita, että Teepo on sen verran herttainen, että hänet haluaisi halirutata lyttyyn. Oma Teepo minulle joululahjaksi, kiitos ;D (Ja nyt sitten varmaan pelin lopussa selviää, että Teepo onkin oikein pahisten pahis...)

tiistai 9. syyskuuta 2014

Nakutus kakkonen

Perjantaina 19.9.2014 julkaistaan Final Fantasy Theatrhythm: Curtain call (en tiedä, menikö oikein enkä edes välitä, typerä nimi). En ole rytmipelien ystävä, mutta päätinpä nyt kuitenkin laittaa pelin ennakkovaraukseen. Katsotaan, toimittaako kauppa sen julkaisupäiväksi vai saanko vasta seuraavana maanantaina... Päädyin siis tosiaan pelin tilaamaan, mutta enemmänkin musiikin takia kuin siksi, että viihtyisin kyseisen lajityypin pelien parissa.

Kuva: Final Fantasy Wiki

Viime viikonloppuna sitten tajusin, että hei, tästähän on jo julkaistu demo! Eikun lataukseen ja kokeiluun. Aiempaa olin siis kokeillut jo kaverilla, tosin silloinkin taisin pelata demoa varsinaisen pelin sijaan.

Tässä demossa on kaksi kappaletta. Final Fantasy VI:sta Sabinin ja Edgarin teema sekä Final Fantasy VII: Advent Childrenista J-E-N-O-V-A. Kumpikaan ei lukeudu suosikeihini, joten olin ehkä hitusen pettynyt näistä valinnoista. Joka tapauksessa molempia on nyt hinkattu urakalla, joskaan itse en A-tasoa parempaan suoritukseen pääse basicilla ja B-tasoa ylemmäs expertillä. Ultimatesta on turha puhuakaan, siinä kuolo korjaa, ennen kuin ehtii chocoboa sanoa.

Mieshän totesi pelin olevan "ihan tyhmä" ja ei yhtään hänen juttunsa, mutta niin tuo vaan on sen parissa jo tovin istuskellut ja vetäissyt SS-tason suorituksia sekä basicilla että expertillä. Saas nähdä, kumman peliksi lopulta tuo sitten muodostuukaan :D

Täytynee omaa suoritusta lähteä hiomaan, sillä tällä hetkellä näyttää, että jään pahasti toiseksi. Tosin on myönnettävä, että nuo kaksi kappaletta tulevat jo niin perusteellisesti korvista ulos, etten varmaan enää lopullisessa pelissä halua kuulla niitä kertaakaan.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Ajatuksia FF-hahmoista osa 20: Edge

No niin, viimeistä postausta viedään tällä saralla. HUH!

Ei vaan, ihan kivaa näiden juttujen kirjoittelu on ollut ja on tullut myös raapusteltua sellaisista hahmoista, jotka eivät luultavasti muuten olisi nousseet puheenaiheeksi juuri ollenkaan (esim. Snow / FFXIII).

Edge Geraldine [Final Fantasy IV, Final Fantasy IV: Interlude, Final Fantasy IV: After Years]

Minua on aina kummastuttanut se, että nelosessa on kaksi Edward-nimistä hahmoa, jotka ovat vielä molemmat prinssejä. Toinen heistä menettää rakkaansa, toisen tunteisiin ei (ilmeisesti?) vastata. Edge on joka tapauksessa suosikkini näistä kahdesta.

Vaikka Edge vaikuttaa alkuun typerän itsepäiseltä, hänestä paljastuu aika pian toinen puoli. Tykkään hänen asenteestaan ja pienestä flirtistä, jota hän yrittää heittää. Asiaa toki auttaa myös komea ulkonäkö... Tosin en toisaalta tiedä, voiko niin sanoa, koska ensimmäinen näkemäni versio Edgestä oli kuitenkin alkuperäisestä nelosesta ja tuoreimmat vilkaisut neloseen jälkikäteen tehdyistä välivideoista taitavat kaikki olla sellaisia, joissa herralla on maski kasvoillaan. En muista koskaan nähneeni hänestä ainakaan virallista kuvaa ilman sitä.

Silti minun pienessä päässäni tuosta hopeahiuksisesta ninjasta on muodostunut erittäin hyvännäköinen kaveri. Ehkä minulla on sitten vain hyvä mielikuvitus? :D

Edgen luonne iskee minuun, pidän hänen tyylistään, mutta lisäksi minua kiehtoo ajatus hänestä Rydian parina. Ilmeisesti nämä kaksi eivät koskaan yhteen päädy (edelleen tietoni ovat vaillinaiset), mikä on minusta harmi. He todella sopisivat toisilleen.

Joudun valitettavasti taas toteamaan, etten tästäkään hahmosta kykene tekemään syvällisempää analyysia. Haluaisin kyllä tietää hänestä lisää, mutten halua mennä lukemaan FF wikin tai muun lähteen tarjoamaan tietoa, koska en ole peliä pelannut loppuun asti.

Tässä kohtaa kiitos kaikille, jotka heittelitte minulle hahmojen nimiä. Joistain hahmoista oli hyvin haasteellista kirjoittaa, toisista se onnistui helpommin, mutta kaikkia oli kiva käsitellä.

Minulle saa jatkossakin heittää postausehdotuksia minkä tahansa postauksen kommenttiin tai esimerkiksi Facebook-sivun seinälle. Pyrin toteuttamaan kaikki, jotka ovat järkevästi toteutettavissa. Tälläkin hetkellä on yksi toivepostaus työn alla. Siinä on vain sen verran paljon työstettävää, että julkaisuun menee hetki.

Mutta niin, aina saa ehdottaa :)

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Havaintoja hahmoista

Kolmas pelikerta Tales of Xilliaa on takana ja maku suussa on edelleen ihan hyvä, mutta jokseenkin neutraalin puolella kuitenkin. Se ei tietysti ole paha asia, mutta ei myöskään aiheuta minkään sortin hypeä peliä kohtaan.


Huomaan, että pelistä kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa, koska en koe innostusta, mutta mikään ei erityisemmin ota päähänkään. Yleensä kun peliin suhtautuu jotenkin muuten kuin neutraalisti, siitä saa kyllä juttua väännettyä. Mutta neutraalin ohittaa helposti olankohautuksella ja se siitä sitten. Ei sanottavaa.

Eilisellä pelikerralla törmäsin kuitenkin ensimmäiseen hahmoon, joka herätti jotain tunteita :D Ivar päätti tulla esittäytymään. Mieshän on oikein hyvännäköinen... mutta herran jestas, miten rasittava! Kun muuten hahmot ovat olleet ihan perusfiksuja, yhtäkkiä silmille heitetään ADHD:sta kärsivä uskontofanaatikko.

Ivar on tosiaan ulkonäöltään sellainen, että haluaisin pitää hänestä ja paljon (miinus ne tynkäkulmakarvat, niistä en tykkää). Hänen käytöksensä oli kuitenkin sellaista, että suoraan sanottuna huokaisin helpotuksesta hänen jäädessä Millan kotikylään. Veikkaan kuitenkin, että hänestä kuullaan vielä. Valitettavasti. Täytyy toivoa, että hän kehittyy persoonana matkan varrella eikä ole koko ajan vain rasittava ääliö.

Huomasin myös eilen miettiväni, onko pelissä yhtään ainoaa heteromiestä. Jude on sen verran nuori, ettei häntä vielä lasketa mieheksi ;) Alvin herättää koko ajan enemmän homoviboja ja niin teki kyllä Ivarkin kaikessa ärsyttävyydessään. Noh, oikeasti en kyllä usko, että pelissä tulee olemaan mitään homosäpinää hahmojen välillä, mutta sen sijaan voin kuvitella fanityttöjen sellaista mielissään kehittelevän. Ainakin mahdollisuuksia siihen tuntuu olevan tarjolla. Kuinkahan moni parittaa Alvinia ja Judea? Tai Alvinia ja Ivaria? Parittaako joku Millaa jonkun kanssa?

Kuten jo edellisessä postauksessa sanoin, peli ei ole herättänyt sisäistä fanityttöäni eikä edes fanificcariani. Sinällään kuitenkin lievä uteliaisuus fandomia kohtaan on herännyt. Pitänee ehkä jossain vaiheessa tutkia, minkälaista fanitaidetta ja -tarinoita pelistä oikein löytyy.

Jos joku haluaa avata omaa näkemystään Tales of Xillia -fandomista, kommenttikenttä on vapaasti käytettävissä. Toivoisin kuitenkin, että isoja juonipaljastuksia sinne ei tässä kohtaa kirjoitettaisi, kiitos :)

lauantai 6. syyskuuta 2014

Taisteluja ja tarinaa

Eilen illalla päätimme ottaa toisen erän Tales of Xillian kanssa. Sain siis suostuteltua miehenkin pleikkarin ääreen, vaikka tämä tosin samalla näppäili tablettia ja katseli Dark Souls II -videoita Youtubesta :D


Vuorossa oli tutustuminen kakkoskaupunkiin, joka osoittautui todella pieneksi paikaksi. Tämä luonnollisesti johti aika nopeaan siirtymään kartalle ja sivutehtävän kimppuun. Jälleen kerran peli antoi vain yhden mahdollisen suunnan, mutta ainakaan ei päässyt eksymään. Aarteiden yms. tavaran määrää kartalla hämmästelimme, sillä sitä tuntui tippuvan ihan jatkuvalla syötöllä. Myöhemmin vielä selvisi, että tavara kartalla uusiutuu eli on poimittavissa matkaan useamman kerran. Noh, ainakaan ei tule pulaa tietyistä jutuista, mutta ihan hirveästi ei innosta alkupään karttoja palata tutkimaan uusiksi... ja liekö peli antaa siihen mahdollisuuttakaan. Tuntuu olevan aika tiukka putkijuoksu eikä putkessa käännytä takaisinpäin.

Hahmot eivät edelleenkään herättäneet suuria tunteita. Alvin on ihan kiva, pidän hänestä ehkä eniten, mutta sisäinen fanityttö ei ole ainakaan toistaiseksi nostanut päätään. Milla ja Jude ovat ok, edes Jude ei onnistu ärsyttämään. Vähän kuitenkin jää tästä kolmikosta sellainen hajuton ja mauton fiilis, mutta kenties myöhemmin mukaan liittyvät hahmot ovat innostavampia? En Star Oceanissakaan innostunut tai suuresti ärsyyntynyt alkupään hahmoista, myöhemmissä oli enemmän särmää.

Hahmojen välinen kemia herättää kysymyksiä... Alvin tykkää kovasti kaulailla Judea. Siinähän tietysti kaulailee, ei se minua haittaa, mutta olin käsittänyt joidenkin ihmisten puheista, että luvassa jotain sähköä Millan ja Juden välillä. Nyt olen nähnyt lähinnä yaoi-fanityttöjen kosiskelua, mikä ei taas itseäni kiinnosta yhtään. Noh, katsotaan, mitä tuleman pitää.

Taistelusysteemiin en ole vielä päässyt kovin hyvin sisälle... ehkä reaktionopeuteni ei ole riittävä. Jumituin yhteen tutoriaaliin todella pitkäksi ajaksi, vaikka tein aivan ohjeen mukaan -___-;; En ilmeisesti vain tehnyt asioita riittävän nopeasti. Joo, olen surkea tällaisissa... ehkä minun pitäisi pysytellä rivitanssipeleissä ;) Onneksi itse taistelut eivät ole tähän mennessä aiheuttaneet isoja ongelmia, lähinnä nuo tutoriaalit ovat ärsyttäneet, mutta onhan ne silti ihan hyvä käydä läpi. Ja edelleen olen sitä mieltä, että on kiva, että voi pelata yhdessä.

Pelin juoni ei ole vielä avautunut niin paljon, että osaisin sanoa siitä oikeastaan mitään. Tiedän, mitä pitää tehdä ja suurin piirtein, miksi niin toimitaan, mutta siihen se jääkin, koska Milla ei varsinaisesti ole selväsanaisin hahmo ikinä. Ei se mitään, oletan tarinan aukeavan myöhemmin lisää. Ja johan minua varoitettiin, että Millalla pelaamalla tarina jää aukkoiseksi... mutta ei se mitään. Itsepähän menin kyseisen hahmon pelattavaksi valitsemaan. Katson sitten myöhemmin, pelaanko pelin Judellakin läpi vai selvitänkö netistä epäselviksi jääneet jutut.

Tällä  hetkellä oma tuomio pelin suhteen on, että se on ihan kiva. Se ei herätä suurta ihastusta, muttei vihastustakaan. Sitä jaksaa pelata, mutta ei ole fiilistä, että on pakko päästä just nyt takaisin konsolin ääreen. Joka tapauksessa mukavaa, kun on jokin peli, joka on semimielenkiintoinen. Pelimotivaationi on jopa ok-tasoa tällä hetkellä, kun se on jo pitkän aikaa ollut melko huono.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Ensikosketus Tales-sarjaan

Sain eilen I-chanilta lainaan Tales of Xillian. En ole aiemmin Tales-sarjan pelejä pelannut, mutta olen nähnyt vähän alkua Tales of Graces f:stä. Se ei silloin kolahtanut, ja koska en itse pidellyt ohjainta, en laskenut tuota varsinaiseksi ensimmäiseksi kokemukseksi.

Olen nyt jonkin aikaa seurannut Twitterin puolella Tales of Xillia 2:n hehkuttamista. En siis tarkoituksella, twiittivirtani on vain jostain syystä ollut täynnä kommentteja kyseisestä pelistä... eli osa seurattavistani tuntuu siitä kovasti tykkäävän. Tiedän myös I-chanin pitävän kyseisestä pelistä ja eräs toinenkin kaveri kehaisi sitä, kun asiasta kysäisin.

Makuni ei aina mene täysin yhteen kaverieni kanssa, mutta meillä on myös paljon samansuuntaisia mielipiteitä. Olisi siis suorastaan typeryyttä olla ottamatta selvää, olemmeko tällä kertaa samaa mieltä vai emme. Koska en nykyisin haluaisi tehdä kamalasti harhaostoksia pelien suhteen, aloitin perehtymisen jututtamalla kavereita. Sitten I-chan tarjoutuikin kyseisen pelin lainaamaan, mikä on tietenkin aivan mahtava juttu minun kannaltani. Kiitokset :) Jos peli tempaisee kunnolla mukaansa, ostan sen omaan kokoelmaan. Se on selvä.

Eilen illalla sitten miehen kanssa yhdessä peliä lähdettiin kokeilemaan. Yhdessä siksi, että sitä pystyy useampikin pelaamaan. Tosin mies ei nyt ihan varauksettomasti innostunut yhdessä taistelemisesta, joten voi olla, että pääasiassa pelaan pelin yksin. Yritin kuitenkin ehdottaa, että hyppäisi esim. bossitaisteluihin mukaan (mikä oma lehmä, en tunnusta!).

Taistelusysteemistä yleisesti ottaen on sanottava, että se toi mieleeni Star Ocean: The Last Hopen. Itse asiassa se oli aika pitkältikin samanlainen. Hieman kuitenkin ärsytti se, että siinä missä Star Oceanissa taistelukentällä sai automaagisesti juosta vapaasti, tässä pelissä on pidettävä L2-näppäintä pohjassa tehdäkseen niin. Rasittavaa.

En myöskään vielä oppinut kaikkia taistelun hienouksia, joten taitoja pitänee hioa. Toistaiseksi kaikki taistelut on päässyt X:ää hakkaamalla läpi, mikä tietysti vaikuttaa myös siihen, ettei ole ollut edes tarvetta kokeilla mitään hienompaa... ottelu on ollut ohi, ennen kuin kunnolla tajuaa. Myös Star Oceanin kanssa minulla kävi alkuun tätä, mutta ongelma korjautui aika pian. Uskon siis, että pääsen kyllä hiomaan omia taistelutaitojani ajan myötä.

Ensivaikutelma pelistä oli ihan hyvä. Se on nätti, silmäkarkkia, kuten jrpg:ltä oikeastaan voikin odottaa. Pidin värimaailmasta kovin paljon. Ensimmäinen kaupunki kuitenkin vaikutti kovin kuolleelta. Joo, oli siellä väkeä, mutta kaikki vain seisoivat paikoillaan eikä suurimmalle osalle voinut edes puhua. Nykyään on kuitenkin mahdollista laittaa NPC:t puuhastelemaan edes jotain pientä tai vaikka kävelemään jonkinlaista reittiä. Ei sen liikkeen tarvitse olla suuren suurta, mutta jonkin verran sitä soisi olevan, että illuusio eläväisestä kaupungista syntyy. Harmillista myös oli, ettei kaupungissa voinut edetä kuin yhteen suuntaan, mutta ehkä se oli juonella perusteltavissa.

Päähahmoista ehdin nähdä kolme. Aloitin pelin Millalla, koska yleensä pelaan mielelläni naishahmolla silloin, kun sellainen mahdollisuus suodaan. Aivan alkuun ajattelin, että Milla on lightningmainen kylmäkiskoinen biacht, mutta tämä luulo osoittautui aika äkkiä vääräksi. Itse asiassa hän alkoi nopeasti vaikuttaa ihan kivalta. Tukka on tosin aika eeppinen ja vyötärö pelottavan kapea, mutta ei kai hänen ihan ihmiseltä kuulukaan näyttää.

Jude ilmestyi mukaan kuvioon hyvin nopeasti. Olin ajatellut, että alku pelattaisiin pelkästään Millalla ja Judella olisi sitten ihan omat kuvionsa alkuun, jos hänellä päättää pelata. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, vaikka tarinoissa kai jonkin verran eroa on. Jotenkin Judesta tuli sellainen perus-jrope-päähahmofiilis siitä huolimatta, ettei hänellä ole blondia päätä :P Ei siis ollut mitään välitöntä rakkautta, mutta toisaalta en kiivennyt seinillekään. Olen ehkä pikkuhiljaa oppinut sietämään näitä sankaripoikia, mutta eivät he vieläkään makuuni ole. Kenties Judesta kuitenkin jossain kohtaa paljastuu myös mielenkiintoisia puolia?

Aika nopeasti pelissä esiteltiin myös Alvin. Hänestä tykkäsin paljonkin ja mieluusti kuulen hänestä myös lisää, kun peli lähtee etenemään. Hän toi mieleeni etäisesti Balthierin, vaikkei olekaan täysin samanlainen. Hänessä on sellainen hienoinen ripaus samoja elementtejä, muttei liikaa. Odotan, mitä tuleman pitää hänen suhteensa.

Kovin pitkää pelisessiota tästä ei tullut tältä erää. Illalla alkoi vointi olla taas sen verran huonompi, etten jaksanut pelailla kuin tosiaan vähän pelin alkua. Suunnatonta intoa peli ei toistaiseksi herättänyt, mutta ei kauhuakaan, joten jatkan kokeilua sen parissa.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Turhautumisen multihuipentuma

Kamalasti teki mieli laittaa postaukseen spoilaava otsikko, mutta jätin nyt kuitenkin väliin. Olisihan se vähän epäreilua lukijoiden kannalta. Mutta tämä postaus siis sisältää isoja spoilereita Bravely Defaultista, joten jos et halua niitä lukea, on aika vaihtaa maisemaa ;)


Makasin eilen kuumeessa kotona ja niin itse asiassa teen tänäänkin. Päätin jatkaa tutulla saikkulinjalla ja kaivoin Bravely Defaultin esiin. Aloitinhan sen pelaamisen saikulla, joten oli vain loogista jatkaa sitä taas. Olin aivan chapter 4:n lopussa ja pääsin aika pian aloittamaan vitosen.

Olin jo ajat sitten ehtinyt kuulla juttuja, että pelin jälkimmäinen puolisko on aika pepusta, joten olin varautunut henkisesti puuduttavaan osioon. En vain osannut arvatakaan, kuinka syvältä se lopulta on. Oikeasti tasan samojen juttujen tekeminen viidestä uudestaan ei ole vain puuduttavaa, se on pelaajan kusettamista. En missään vaiheessa tykännyt pelin bossitaisteluista ja nyt edessä olisi viiden bossimatsin toistaminen viidesti. Eli 25 bossitaistelua peräkkäin plus yksi tekemättä oleva sivutehtävä. Tosin ne kaikki muutkin sivutehtävät voisi halutessaan tehdä viiteen kertaan.

Vedettyäni ensimmisen uusinta kierroksen ja tajuttuani, että samahan toistuu vielä kolmesti, olin ensin, että ei v*ttu ja sitten olin, että ei h*lvetti. Ja sitten päätin, ettei tänään, ja tuhosin yhden ah-niin-arvokkaista Airyn kristalleista. Siitäkös meteli nousi ja pääsinkin suoraan viimeiseen luolastoon mellastamaan.

Sain siis ns. pelin "väärän lopun" oikean sijaan, joskin se ei tuntunut mitenkään väärältä. Pikemminkin siitä vain tuli fiilis, että se sisälsi loppubossimatsin ekan osuuden ja varsinainen paha pahan takana jäi pimentoon. Sankarit palasivat tyytyväisinä kotiinsa ja kaikki oli hyvin. Ei minusta ollenkaan uusi loppu, vaikka joskus törmäsin netissä juttuihin, joiden mukaan tuota loppua ei kannata hankkia, ennen kuin on pelannut läpi sen oikean. Pilaa kuulemma kaiken ja saa vihaamaan koko peliä.

Noh, ehkä jos rakastaa Airya syvästi...

Olen jo aiemmin maininnut, että minulla oli epäilyksiä pelin juonen suhteen. Kenties nyt on oikea hetki kertoa, mitä olen spekuloinut jo tovin verran...

Elikäs Edean isukki ja kumppanit ovat koko ajan yrittäneet vakuuttaa, että kristalleja ei missään nimessä kannata herättää, sillä se on maailman turmio. Airy-keijukainen on väittänyt taas päinvastaista, ja sankarijoukko on päättänyt uskoa häntä. Jo paljon ennen pelin puoltaväliä aloin epäillä tätä juttua... valehtelevatko ns. pahikset muka oikeasti?

Suurin syy epäilykseen ei varsinaisesti ollut itse pelissä vaan itse asiassa Final Fantasy -kokemuksissa niin absurdilta kuin se voi kuulostaakin. Olen pannut jo useammassa Finalissa merkille, että uskonto paha, paha, paha. Mistäs muusta tässä kristalliordotoksisuudessa on kyse kuin uskonnosta. Siispä koska kyseessä on saman peliyhtiön tuote, joka olisi voinut olla myös FF-peli, ei ole vaikea arvata, että uskonto on jälleen kerran tapa vedättää porukkaa oikein urakalla. Tässä valossa Airy on pahis ja valehteleva mulkvisti. Noh, en tykännyt kimittävästä keijusta alun perinkään, joten sinällään tässä ei hävitty mitään.

Ainakin "väärän lopun" osalta spekulaationi osuivat siis kohdalleen. Kristallin tuhoaminen aiheutti pahis-Airyn suunnitelmiin mutkia, jolloin hän paljasti todellisen olemuksensa ja haastoi sankarinelikon taistoon itseään vastaan. Taistelun lopuksi Airy myös viittasi siihen, että hän on itse asiassa vain jonkin suuremman pahan palvelija.

Seuraava spekulaationi on, että myös "todellisessa lopussa" Airy on pahis. Lopputaistelu on vain siinä mielessä erilainen, että tämä ns. pääpaha hyppää kuvioihin myös ja häntäkin pitää vetää turpaan, ennen kuin maailma pelastuu. Jos näin todella on, en ymmärrä kitinää tuosta "väärästä lopusta". En tosin ymmärrä sitä nytkään.

Mutta niin, minähän en oikeasti tiedä, mitä "todellisessa lopussa" tapahtuu. Aavistelen, ettei se ole täydellisen onnellinen, koska menin heittämään pelin päävalikossa Konami-koodin, joka avasi Bravely Secondin trailerin. Jos siitä mitään voi päätellä, ei kaikille hahmoille käynyt Bravely Defaultin lopussa niin kivasti kuin voisi toivoa. Traileri oli muuten siinä mielessä kiva, että siinä oltiin erään hahmon pöksyissä ja sai itse käännellä kameraa haluamaansa suuntaan.

En ole aivan varma, jaksanko koskaan hankkia pelissä "todellisen lopun". Minun olisi tosiaan vielä kolmesti hakattava samat bossit ja tehtävä se viimeinen sivutehtävä ainakin kerran. Sen lisäksi hahmoja ilmeisesti pitäisi levelittää 18 leveliä, sillä läpipeluuopas antoi ymmärtää, että loppubossia on turha mennä haastamaan, jos levelit ovat alle 80... ja ihan oikeasti ei oikein napostelisi enää grindaus tai vaihtoehtoisesti sivutehtävien teko uudestaan entistä vaikeampina (= pidemmät bossiottelut). Lisäksi tuhlasin "väärään lopputaisteluun" melkein kaikki Turbo Etherit ja yhden Mega Elixirin sekä kaikki kutsumisen arvoiset kaverit, joten minulla ei ole oikein mitään, millä mennä vikaa bossia mättämään turpaan. Okei, itemeita saa rahalla, jota saa kun jaksaa grindata, mutta niitä kavereita ja vielä riittävän hyviä sellaisia ei kasva ihan joka oksalla. Harkintaan siis jää, jaksanko tehdä asian suhteen mitään vai olenko laiskimus ja katson loput Youtubesta.

Pakko sanoa tuosta jälkipuoliskosta peliä, että saman asian toistaminen uudestaan ja uudestaan, ei ole koskaan toiminut leffoissa ja tv-sarjoissakaan ja pelissä se toimii vielä huonommin. Sama tarina olisi voitu kertoa vähän tiiviimminkin ilman pelaajan turhaa rääkkäystä. Minusta "vanhojen hyvien aikojen muistelu" ei ole riittävä syy pelaajan turhauttamiseen ja älykkyyden aliarviointiin.

Bravely Default on ihan hyvä peli, mutta se ei ole toteutettu parhaalla mahdollisella tavalla. Pidin kuitenkin alkuvalikon tekstin muutoksesta jopa niin paljon, että olisin halunnut tosiaan otsikoida tämän postauksen "... missä Airy valehtelee". Spoilaussyytösten välttämiseksi en sitä tehnyt, mutta jos nyt luit tähän asti, olet jo menettänyt oikeutesi valittaa asiasta.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Ajatuksia FF-hahmoista osa 19: Edward

Kaksi viimeistä postausta tähän sarjaan  käsittelevätkin sitten taas Final Fantasy IV:n hahmoja. Edelleen muistutan, ettei pelituntemukseni ole niin syvällinen kuin voisi olla, mutta nelosta on kuitenkin sen verran tullut hakattua, että jonkinlainen mielikuva on ehtinyt muodostua hahmoistakin.

Edward Chris von Muir aka Gilbert / Gilbart (Final Fantasy IV, Final Fantasy IV: Interlude, Final Fantasy IV: After Years)

Kuva: factpiletopia.com

Edward ei ole hahmona omia suosikkejani nelosessa. Minulla ei oikeastaan ole mitään häntä vastaan, mutta hän ei herätä innostustakaan. Toisaalta pidän kyllä hänen ja Annan tarinaa kiehtovana ja koskettavana, mutta senkin kohdalla symppaan enemmän Annaa kuin Edwardia.

Edwardista ensimmäisenä mieleen tuleva asia on pelkuruus. En edes osaa tarkasti sanoa, mistä tämä mielikuva juontaa juurensa, sen verran kauan nelosen pelaamisesta jo on. Silti se värittää kovin vahvasti näkemystäni kyseisestä hahmosta. Toisaalta hän vaikuttaa myös hiljaiselta (ujolta?) ja vähän syrjäänvetäytyvältä (ottaen huomioon, mitä Annalle tapahtui, tämä ei toisaalta hämmästytä, mutta kyse voi olla myös perusluonteesta).

Edwardin intohimo tuntuu olevan musiikki, vaikka hänet on politiikkaan kasvatettu. Olen sen verran epämusikaalinen itse, etten pysty tähän seikkaan samastumaan, mikä varmasti lisää tunnetta siitä, etten Edwardista ole oikein otetta saanut.

Kaiken kaikkiaan Edward on hahmo, joka roikkuu kätevästi siinä mukana, kun pelailee. Kyllä hänen bardin taidoistaan on hyötyä ollut, joten en todellakaan valita. Olisi toisaalta ihan mielenkiintoista nähä, millainen hänestä lopulta kehittyy.

... ja tästä herääkin pohdinta, pitäisikö minun tarttua läpipeluuohjeeseen ja selvittää, miten oikeasti pärjäisin siellä kuussa. Saisi nelosenkin joskus loppuun.

________

Sarjassa tulossa

- Edge (FFIV)