perjantai 26. syyskuuta 2014

Hei, hei elämä

En ole ehtinyt tehdä tällä viikolla niin sanotusti mitään hyödyllistä. On pitänyt kirjoittaa ja on pitänyt työstää japanin ainetta. No, enpä ole. Illat ovat kuluneet 3DS:n äärellä miehen kanssa vuorotellen.

Nakutus 2 on todella vienyt mennessään. Kappaleita olen nyt soittanut aina päivän biisit ja sitten järjestyksessä eteenpäin. Yllättäen tosin sain vasta eilen Final Fantasy V:n musiikit loppuun.

Eilen tutustuin lisäksi Quest modeen. Se ei mennyt ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Taitoni ovat jo tässä lyhyessä ajassa ehtineet hioutua. En ole enää umpisurkea, enkä ehkä edes surkea. Tosin pelaan helpoimmalla tasolla, mutta jostainhan sitä on aloitettava. Pärjään sillä nyt ihan kivasti. Tämä ei vain näkynyt Quest modea pelatessa. Huomasin heti stressin kasvavan, kun tiesi, että häviäminen on ihan mahdollista ja biisin loppuun pääseminen ei enää riitäkään. Bossikin on voitettava, ennen kuin se biisi loppuu. Paineet vaikuttivat suoraan suoritukseen. Huteja ja huonoja lyöntejä tuli heti enemmän.

Päätin perehtyä tuohon osa-alueeseen myöhemmin kunnolla. Tässä kohtaa omien taitojen hiominen on vielä tarpeen. Toisaalta on ollut aika antoisaa huomata, että vanhakin oppii ja kehittyy suorastaan silmissä. Ensin ärsytti, kun mies oli suorilta tosi hyvä ja itse rämpi suossa. Nyt olen ottanut vähän kiinni, vaikken huipputason pelaaja olekaan. Käh, en ole täysin oppimiskyvytön tollo!

Peli tosiaan pitää otteessaan ja sen parissa saa helposti hukkumaan kokonaisen illan. Sinänsä on siis ihan hyväkin, että meillä on kaksi siitä innostunutta. Kun toinen pyytää omaa vuoroa, on luontevaa keskeyttää oma pelaaminen ja tehdä välillä jotain muutakin. Ei sillä, en mielestäni vielä ole ongelmapelaaja, vaikka välillä pelien parissa aikaa hujahtaakin.

Olen kyllä jokseenkin hämmästynyt. Pitkään olen odotellut peliä, josta innostuisin ihan täysillä ja jonka parissa jaksaisin "vielä hetki" -tyyppisesti. Sellaisia kun ei ole tullut vastaan sitten Final Fantasy XII:n (Star Ocean: The Last Hope tosin pääsi lähelle). Se, että lopulta tukoksen avasi rytmipeli, tuli minulta täysin puun takaa. Mitä ihmettä? Tämän pelin kohdalla ei voi puhua kannattelevasta tarinasta, hahmojen luonnekin on typistetty satunnaisiin lauseisiin, joten edes siihen ei voi vedota. Joskin nuo satunnaiset lausahdukset ovat herättäneet himon kirjoittaa ficcejä Nakutus 2:n pohjalta.

Kuinka syvällä oikein ollaan, kun suunnittelen ficcisarjaa rytmipelistä? Vaatiiko tämä jo hoitoa? :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti