perjantai 24. lokakuuta 2014

Historian havinaa ja kristallin uusi tarina: Hahmoista

Tässä pitkässä postaussarjassa käsittelen Final Fantasy -pelisarjaa monesta eri näkökulmasta ja yritän arvioida, onko kyseinen sarja mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Tehtävä ei ole helppo eikä vastaus yksinkertainen, mutta varsin subjetiivinen se voi olla. Aiemmat postaukset voit lukea täältä ja täältä.

Tällä kertaa pohdinnan alla ovat pelisarjan hahmot. Pysyttelen nyt vain pelattavissa päähahmoissa, sillä koko sarjan hahmovalikoima on niin laaja, että sitä on lähes mahdotonta ryhtyä käsittelemään. Jos joku haluaa ryhtyä NPC:a analysoimaan, kertokaa siitä toki. Luen mieluusti muiden ajatuksia aiheesta.

Pienet persoonat?

Taas kerran joudun toteamaan, että kolme ensimmäistä Final Fantasya eivät ole vahvinta alaani. Näin ollen en voi sanoa tuntevani niiden hahmoja kovin hyvin. Ensimmäistä olen kuitenkin sen verran pelannut, että hahmojen persoonattomuus on tullut esille. En sano, että tämä on välttämättä paha asia, mutta suunnatonta mielenkiintoa päähahmonelikko ei minussa ole missään vaiheessa tästä syystä herättänyt. Sen sijaan pelin sivuhahmot ovat päähahmoihin verrattuna olleet virkistäviä, vaikkei heilläkään paljon repliikkejä ole. Tästä ei kuitenkaan enempää, koska lupasin, etten laajenna aihetta liikaa.

Pikainen perehtyminen Final Fantasy II:n hahmoihin nostatti huulilleni hymynpoikasen. Näyttää siltä, että pelisarjan kahden ensimmäisen osan välissä Square on ottanut huiman harppauksen eteenpäin hahmojen suhteen. Ensimmäisen osan persoonattomuus on hylätty ja tilalle on tullut hahmot, joilla on taustallaan nimi ja tarina. Koska en tosiaan peliä itseään ole juuri pelannut, en osaa sanoa tarinoiden ja hahmojen persoonien toimivuudesta mitään. Tiedän kuitenkin, että siellä lukijoissa on aiheeseen perehtyneitä, joten antakaa tulla. Sivistäkää minua! Ovatko kakkososan hahmot persoonallisia? Onko heidän tarinansa sellainen, että pelaaja jaksaa kiinnostua siitä?

Alkuperäisen kolmosen nimetön Onion knight -ratkaisu ihmetyttää minua, kun kakkoseen on kuitenkin luotu taustalliset hahmot. Tästä pelistä ei kuitenkaan ole kokemusta, joten en osaa sanoa, onko ratkaisu ollut toimiva. Sen sijaan pelin DS-versiota olen pelannut ja sen hahmoihin myös himpun verran perehtynyt.

Kaikki neljä päähahmoa pelissä ovat selkeästi omia persooniaan ja heidän välisensä hahmokemia on selkeästi havaittavaa. Pelissä on vain yksi pelattava tyttö, loput ovat poikia, mutta missään vaiheessa (ainakaan siihen asti kuin olen pelannut) ei ole syntynyt käänteishaaremiasetelmaa, mikä on oikein jees. Refia itse asiassa enemmän äitimäinen kuin tyttöystävä toimiessaan kolmikon kanssa. Luneth ja Ingus puolestaan tuntuvat toimivan vastavoimina toisilleen. He ovat hyvin erilaisia, mutta oppivat tarinan edetessä pelaamaan yhteen. Arc vaikuttaa ujolta ja hiljaiselta pojalta, joka kuitenkin loistaa älyllään.

Tykkäsin kolmosen päähahmoista hyvinkin paljon, erityisesti Refiasta, mutta oikeastaan kaikki tekivät hyvän vaikutuksen. Hassuksi tosin koen heidän ikänsä. Kaikki ovat 14-vuotiaita, mutta eivät minusta tunnu siltä. Ikävuosia olisi ihan hyvin voinut heittää lisää... mutta kaipa sitten on haluttu käyttää nimen omaan nuoria hahmoja.


Kiinnostavia ja koskettavia hahmokohtaloita



Kuten tarinoidenkin osalta, sanoisin Square Enixin päässeen vauhtiin hahmosuunnittelussa SuperNintendon ja PlayStation ykkösen aikaan. Vaikka tykkäilin vahvasti kolmosen DS-version hahmokaartista, kyllä nelonen on ensimmäinen, jonka hahmot todella kolahtavat.

Tällä aikakaudella alkoi selkeästi näkyä myös tiettyjen hahmotyyppien toistuvuutta. Mieshahmojen osalta luokittelu ei ole yhtä selkeää kuin naisten tai sitten olen vain parempi lokeroimaan naisia. Joihinkin juttuihin olen joka tapauksessa kiinnittänyt huomiota. Olenkin näistä naishahmojen tyypittelyistä kirjoittanut jo aiemmin. Nykyisin ehkä muuttaisin luokittelua joidenkin hahmojen osalta, mutta tajuatte kyllä idean jo tuota silmäilemällä.

Tosiaan tuntuu, että nelosessa Squarella keksittiin hahmotyypit, joita sitten toistettiin pelistä toiseen. Toisaalta, miksi korjata jotain, mikä toimii? On hyvä, että hahmokaartissa on erilaisia hahmoja, muutenhan useampi hahmo olisi vain turhake. Jokaiselle hahmolle on oma roolinsa ja tärkeä paikkansa tarinassa (tai ainakin suurimmalle osalle).

Vitosessa tosin hahmoja tuntuu olevan älyttömän vähän, joskin pelin naishahmot ovat todella hyvin makuuni ja korvaavat laadulla määrän. Sen sijaan kutosessa hahmojen määrä on minusta viety jo yli enkä itse ainakaan ole edes kaikkiin perehtynyt. Seiskasta ysiin päähahmoja on ollut sopivasti ja mielestäni heidät on toteutettu hyvin.

Tässä kohtaa on syytä todeta, että hahmo voi olla hyvä, vaikkei siitä pitäisikään. Minusta hyvä hahmo on sellainen, joka herättää pelaajassa jotain. Esimerkiksi Aerith ja Eiko kuuluivat joskus inhokkilistalleni, mutteivät siksi, että he olisivat minusta jotenkin huonoja hahmoja. He olivat inhokkejani, koska he olivat onnistuneita. He edustivat sellaisia persoonia, jotka minua tuossa vaiheessa ärsyttivät ja tekivät sen hyvin. Nykyisin muuten siedän Aerithia ja tykkään Eikosta todella paljon, joten maku voi muuttua matkan varrella.

Minusta SuperNintendon ja PlayStation 1:n aikaan Square loikin toimivan hahmokonseptin. Tästä ns. pohjasta huolimatta jokaisessa kuudessa pelissä on persoonallisia hahmoja, jotka eivät ole pelkkää toistoa edellisen pelin hahmoista. Yhteiset piirteet ovat löydettävissä, mutta silti persoonaan on panostettu riittävästi jokaisen kohdalla (okei, kutosen kaikkien hahmojen osalta en ole varma, joten valaiskaa minua).


Uusi sukupolvi



2000-luvun alkupuolella Finalitkin siirtyivät uuteen kauteen PlayStation 2:n myötä. Silti samat hahmopohjat olivat yhä selkeästi nähtävissä... ehkä enemmän kympissä kuin kahdessatoista, mutta kyllä jälkimmäisestäkin piirteitä löytyy, kun niitä ryhtyy kaivamaan.

Kymppi ei alun alkaen tehnyt minuun vaikutusta ja osa hahmoistakin tökkäisi pahasti. Tidusta vihasin syvästi ja pidin häntä ärsyttävänä koheltajana ja Yunaa tekopyhänä hymistelijänä, Wakkaa puolestaan raivostuttavana rasistina. Lulu, Rikku ja Auron miellyttivät minua, Kimahri ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa. Peliä aloitellessani olin sitä mieltä, että Square on mennyt hahmojensa kanssa huomattavasti alaspäin eikä fiilistä myöhemmin parantanut X-2:n ilmestyminen.

Nykyisin kuitenkin olen sitä mieltä, ettei kymppi ole hahmojen osalta epäonnistunut. Se on ihan kiva, mutta oikeastaan ainoastaan Auron todella hyvä hahmo. Muutkin ovat okei, mutta melkein kaikkien osalta tuntuu, että aiemmissa peleissä on ollut vastaavantyyppinen, mutta parempi hahmo. Ja myönnettäköön, että Tidusta minun on edelleen hieman vaikea sietää.

Kahdentoista osalta on toisin. Siinä ei oikeastaan ole hahmoa, josta en pitäisi. Pidän niistäkin, joita inhoan, koska mielestäni heidät on toteutettu hyvin. Olen kuitenkin törmännyt päinvastaisiin mielipiteisiin ja jotkut sanovatkin pelin hahmojen olevan paperinohuita, hengettömiä suorastaan. Ymmärrän tämän osittain, sillä hahmoista ei välttämättä saa syvällisyyksiä irti ensivilkaisulla. Heihin paneutuminen vaatii oikeasti aikaa, vaivaa ja pohdintahalua eikä pelaajalta välttämättä voi odottaa tätä. Useimmat kuitenkin pelaavat jostain muusta syystä kuin hahmoanalyyseja tehdäkseen. Jos peliin tarttuu vain pelaamisen iloksi eikä pohdi sen syvemmin, voivat hahmot jäädä tässä pelissä pinnallisiksi.

Myös sarjan kolmastoista osa jatko-osineen on parjattujen joukossa. Itsekin totesin edellisessä postauksessa, ettei tämä peli kyllä tarinallaan loista. Monet ovat kironneet hahmojakin ja heidän yllättävästi  muuttuvia mielipiteitään. Jälleen kerran pystyn ymmärtämään tämä, mutta olen eri mieltä. Jos jostain erityisesti kolmessatoista tykkään, kyllä se vaakakuppi hahmoihin kallistuu.

Tässä on taustalla varmaan sitä, että olen pohtinut heitä pintaa syvemmältä, koska tarkkailin peliä fan fictionin kirjoittajan näkökulmasta (samoin kuin kahtatoista aikoinaan) ja ahmin julkaistut novellit suurella innolla ja koin ne myös hahmoja avartaviksi. Voikin tietysti kysyä, mikä osa mielikuvastani on omia tulkintojani ja mikä sitä, mitä Square on todella tarkoittanut. Voi olla, että olenkin jäävi arvioimaan hahmojen toimivuutta, koska näen heissä paljon enemmän kuin pinnan. Nyt tekisi mieli kirjoittaa tähän pitkät analyysit pelin hahmoista, mutta jätän sen kuitenkin välistä. Ilmoittakaa, jos haluatte aiheesta erillisen postauksen.

Sanoisin joka tapauksessa, että Squaren aikoinaan (mahdollisesti) luomat hahmotyypit näkyvät myös näissä uusissa Finaleissa. Konsepti toimii ja hahmokaarti on suunniteltu tasapainoiseksi. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että uudemmat vaativat pelaajalta enemmän omaa pohdintaa, jotta hahmojen sielunelämään pääsee sisälle. En osaa sanoa, onko tämä hyvä vai huono asia. Itse tykkään lähteä hahmotutkimusmatkalle vihjeiden perusteella, mutta kaikille sellainen ei vain toimi. Enkä tosiaan tiedä, onko se edes ollut tarkoitus.


Persoona riippuu pelaajasta



Yksitoista ja A Real Reborn ovatkin sitten oma lukunsa. Päähahmo on kummassakin pelissä pelaajan itsensä luoma eikä hänellä täten ole valmiiksi ojennettua persoonaa, johon lähteä tutustumaan. Itselleni tämä oli pitkään kompastuskivi mm. länsimaalaisten roolipelien kohdalla, mutta nykyisin en koea asiaa ongelmaksi, kiitos A Real Reborn -kokemusten.

Hahmojen onnistuneisuutta on kuitenkin tällaisessa postauksessa mahdotonta lähteä arvioimaan, sillä itse luodut hahmot ovat todellakin jokaisen pelaajan subjektiivinen kokemus. Väitän esimerkiksi, että minun ja mieheni hahmot, Nabia ja Garett Leonclaw, ovat todella toimivia ja onnistuneita... mutta tämä ei välity kenellekään muulle, koska tarina ja hahmojen persoona on luotu pääni sisällä ja aika pitkälti siellä pysyykin, ellen joskus intoudu kyseisistä hahmoista jotain syvempää kirjoittamaan (kiinnostaisiko se ketään?).


Ken on heistä kaikkein kaunein?

Tämän kaiken jälkeen pitäisi kai pystyä sanomaan, mihin suuntaan hahmojen kehitys on mennyt Final Fantasy -sarjassa. Ensialkuun olin sitä mieltä, että laatu on pysynyt tasaisena ja tavallaan ajattelen niin edelleen. Tuon kaiken edellisen kirjoitettuani ajattelen kuitenkin myös, että näin ei välttämättä ole.

On minun kokemukseni, että laatu on tasaista, mutta se johtuu osittain siitä, että minulla on taipumus porautua hahmojen päänsisäiseen elämään ja kenties nähdä enemmän kuin siellä todellisuudessa on. Minulle hahmoista tulee syvällisempiä yksilöitä kuin pelkät eleet ja repliikit välttämättä antavat ymmärtää. Olen kuitenkin vähän sitä mieltä, ettei pelaajalta voi automaattisesti olettaa tällaista asennetta. Vaikka minä pelaankin osittain ihan vain hahmoista nauttiakseni (ja katselen heitä potentiaalisina kirjoituskohteina), eivät kaikki näin tee eikä se ole edes tarkoitus. Pelit ovat kuitenkin viihdettä, joiden ääressä pitäisi voida keskittyä ihan vain pelaamisen riemuun ja tarinasta nauttimiseen... joten ehkä hahmoja pitäisi ihan suoraan avata syvällisemmin?

Ehkä ja kenties, en minä tiedä. Itse en ole ongelmaa kokenut, mutta hyvin selvästi näkyy, että jotkut muut ovat. Mitä mieltä te olette? Pitäisikö Finaleiden jatkossa avata hahmojensa mielenliikkeitä pelaajalle enemmän ja selkeämmin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti