sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ohi on, ohi on, ohi on!

Jossain vaiheessa olen tainnut blogissakin ohimennen mainita, että minulla on tavoitteena saada Tales of Xillia pelattua marraskuun loppuun mennessä. Tiukille veti, mutta onnistuinpa kuitenkin, sillä nyt ollaan vielä marraskuun viimeisen päivän puolella ja peli on läpi.


Tämä pelikerta ei sisältänyt mitään kovin monimutkaista. Kehitin kauppoja niin pitkälle kuin hallussani olevilla kikkareilla pystyin ja ostin sitten parhaat mahdolliset varusteet kaikille. Vaikka koko pelin on ollut rahasta tiukkaa, nyt sitä jäi reilusti ylitse. Ehkä siksi, etten loppumetreillä enää viitsinyt ostella aseita, jotka paransivat hyökkäystä +50 pykälää (mikä on oikeasti ihan onnettoman vähän). Nytkin parhaat mahdolliset aseet paransivat lopulta tosi vähän... pelissä olikin varusteita aivan liikaa. Niistä olisi voinut karsia ainakin puolet ja lisätä aseiden välistä kuilua.

Kun kaupat oli tehty, oli aika suunnata viimeiseen luolastoon. Se oli mielestäni hyvin tyypillinen jropen loppumesta, tosin ehkä hitusen lyhyt sellaiseksi. Eeppisen sekava, joskaan tässä pelissä ei eksymisen vaaraa ollut. Hämmentävää oli myös tusinamöllien helppous, sillä niissä ei ollut kerrassaan mitään haastetta.

Loppumatseja oli kaksi. Windgul tuli vielä kerran ottamaan sankarijoukolta turpaansa, muttei pistänyt vastaan kovinkaan lujaa. Hänen kanssa matsaamisen jälkeen jengi hajaantui ja jouduin tovin juoksentelemaan pelkällä Millalla, kunnes Jude teki paluun. Sen jälkeen loppu hoidettiinkin lähinnä tämän kaksikon varassa.

Kuten olin aavistellut, ihan viimeinen taistelu käytiin Gaiusia ja Muzetia vastaan. Alkuun näytti siltä, että meillä oli käytössä vain Milla ja Jude, mutta luulo osoittautui vääräksi. Olin muiden kommenttien perusteella varautunut tiukkaan taistoon, mutta isoimpia hankaluuksia taistelussa aiheuttivat sekavuus ja kontrollien ajoittainen katoaminen. Esim. miehen pelatessa Judella, hahmon kontrollit vaihtuivat yhtäkkiä automaattisiksi, kun lisää hahmoja pölähti kentälle. Taistelun tuoksinnassa tuollaisia juttuja ei oikein viitsisi ruveta säätämään. Joka tapauksessa lopputaistelu ei ollut päätä huimaavan vaikea vaan riitti, että itse pysytteli hengissä. Paikalle säntäävien tovereiden mystic artet tekivät kyllä pahiksista selvää.

Tällä hetkellä on vähän pölähtänyt fiilis. Taistelun aikana adrenaliinitaso ei ehtinyt edes nousta, kun kaikki oli ohi. Hommasta jäi vain "Oliks tää oikeesti tässä?" -ihmettely päälle, kun siirryttiin katsomaan loppuvideoita.

En voi sanoa, että tarina olisi pitänyt täydellisesti otteessaan, mutta olihan se ihan kiva. Oikeastaan koko peli oli ihan kiva, muttei kovin innostava kuitenkaan. Vähän tusinatuote, anteeksi fanit. Vaikka sain New game +:n auki, en ajatellut sitä ihan vielä korkata. Itse asiassa siihen voi mennä hyvinkin pitkään. Kakkostakaan en ole nyt heti ostamassa ja pelaamassa, tarvitsen tähän väliin jotain muuta.

Palkkioksi läpäisystä sain Millalle spirit-kuteet.
Mikä maku teille lukijoille jäi suuhun Tales of Xilliasta? Oliko se paras ikinä vai jotain ihan muuta? Mikä teki pelistä hyvän / huonon?

Olisi todella kiva kuulla myös muiden ajatuksia :)

Tällä hetkellä omissa suunnitelmissa on jatkaa Star Ocean: The First Departuren pelaamista, mutta katsellaan, mihin lopulta tartun. Pelaamattomia pelejä tässä maailmassa onneksi riittää.

torstai 27. marraskuuta 2014

Taantumus

Miehen Tomb Raiderin peluuta on tullut seurattua tunti jos toinenkin. Yhä selvemmäksi on tullut, etten minä tule  kyseiseen peliin koskemaan, mutta seuraan kyllä taatusti, jos hän joskus jatko-osan haluaa pelata.


Silti enää tässä vaiheessa peli ei ole vakuuttanut ihan täydellisesti. Pidän kaikista eniten vapaaehtoisista haudoista, koska niissä ei ole vihollisia vaan ainoastaan mielenkiintoisia aivopähkinöitä ratkottaviksi. Osallistunkin ihan mieluusti pohdintaan, kun taas muulloin on välillä pakko laittaa kädet silmille.

Tykkäilen myös tasoloikkatutkimuskohdista, jolloin liikutaan mielenkiintoisessa maastossa. Maisemat ovat kauniita ja reittien etsiminen vaikuttaa ainakin näin sivustaseuraajan vinkkelistä mielenkiintoiselta puuhalta. Siihenkin on ihan kiva osallistua ja esittää omia näkemyksiään... ainakin silloin, kun masu ei käänny ympäri jonkin putoamisen takia. Milloin minusta tuli näin herkkä?

Nyt näyttää siltä, että ajoittain peli kuitenkin taantuu tutkimuksen teosta ja tasoloikkimisesta silkkaan päättömään räiskintään. Vihollisia saattaa kentälle tunkea yhtäkkiä kuin banaanikärpäsiä sisälle syysaikaan ja niiden hengiltä saaminenkin on vähintään yhtä työlästä. Se ei ole mielenkiintoista, saati nautinnollista, kun en ole koskaan ollut mikään suuri räiskintäpelien ystävä.

Tähtääminen ohjaimella ei ole mitenkään erityisen helppoa (näin olen kuullut, itse en juurikaan pelaa pelejä, jossa sitä tarvitsisi harjoittaa), joten räiskintä ei ole ilmeisesti miehenkään mieleen. Ei ainakaan silloin, kun sitä seuraa kohtaus kohtauksen perään. Satunnaisesti se menee mausteena, mutta totuushan on, että ruoka menee piloille, jos sen maustaa liian voimakkaasti.

Onneksi peli on kuitenkin pääosin kiva. Toivon vain, ettei tuota räiskintäosuutta aleta loppua kohden korostaa aina vain enemmän ja enemmän. Sen sijaan panostusta voisi laittaa Laran ja Samin suhteen kehittelyyn, sillä siinä olisi varsin mielenkiintoinen aihe paneutua kunnolla ;)


maanantai 24. marraskuuta 2014

Melkein perillä

Taas oli pitkä tauko Tales of Xillian kanssa, mutta eilen pelattiin sitäkin! Pelitunteja kertyi päivälle yhteensä suunnilleen neljä, joten tulihan sitä jopa edistettyä oikeasti.


Edellisessä tallennuksessa jäätiin siis Helioborgiin, jossa epäilin meidän joutuvan matsaamaan Gaiusia vastaan. Olin väärässä ja taistoon jouduttiin käymään jonkin henkiolennon kanssa. Yllättäen tämä bossiottelu oli todella helppo, kun taas osa on saanut repimään hiuksia päästä. Odotin huomattavasti tiukempaa taistoa, kun ottaa huomioon, miten pitkällä peli jo on.

Sitten tulikin taas välivideota ja vähän edestakaisin juoksentelua, kunnes todettiin, että oikein tehdäkseen porukan on käytävä takomassa nyrkein järkeä Gaiusin päähän. Sitä ennen on kuitenkin mahdollisuus vielä palata Rieze Maxialle ja tehdä sivutehtäviä niin paljon kuin sielu sietää.

Alkaa siis näyttää siltä, että pelin juoni oli pääosin tässä. Tietysti vielä on edessä loppumesta taisteluineen, mutta eipä juuri muuta. Melkein veikkaan, että loppupaikka on joku eeppisen uskomaton ja sekava viritys, sellaisia, kun ne tapaavat jropeissa olla. En odota innolla, mutta tavoitteena olisi vetää se kuitenkin tämän kuukauden aikana.

Eilen itse asiassa oli jo tarkoitus suunnata loppumestaan, mutta mies suostutteli vielä palaamaan Rieze Maxiaan, jossa käytiin komuamassa sellaiset kartat, jotka olivat vielä jääneet välistä. Samalla tuli kerättyä ihan kivasti loottia ja kävinkin mustia sulkia vaativaa sivutehtävää suorittamassa. Valitettavasti en saanut sitä loppuun asti enkä taida enää jaksaa sulkia erikseen metsästellä.

Illan aikana tuli myös valloitettua Fort Gandala, mikä oli sekin jäänyt tekemättä. Tehtävä oli paljon helpompi kuin miltä se alkuun kuulosti, mutta golem-taistelut olivat kyllä vaikeampia kuin se juoneen liittyvä ottelu henkiolennon kanssa. Tosin monestihan sivujutuissa saattaa ollakin vaikeampia taistoja kuin itse pääjuonen mukana.

Fort Gandalan jälkeen kello olikin sitten melkein kymmenen illalla. Seuraavaksi olisi tarkoitus kehittää kauppoja niin pitkälle kuin suinkin mahdollista ja hankkia jokaiselle hahmolle paras mahdollinen varustus. Sitten vain kohti lopputaistoja!

maanantai 17. marraskuuta 2014

Wii U tuli taloon

Toista blogiani ja/tai Twitteriäni seuraavat ovatkin varmaan jo kartalla siitä, että meille kotiutui Wii U viikonloppuna, kun oltiin sopivasti Tampereella ja Verkkokaupassa tuli vierailtua. Yhtään peliä meillä ei konsolille vielä ole, mutta ehtiihän noita hankkia. Siihen asti voi hyvin pelailla Wiin pelejä ja vähän jo mietinkin Xenoblade Chroniclesin testailemista. Saa nähdä, miten aika riittää.

Wii U:n hankinta ei ollut helppoa. Ensin piti päättää, mikä versio ostetaan. Lopulta päädyttiin ihan perusversioon ilman mitään pelejä. Mariocart-versiota kyllä mietittiin tovi, mutta minä en ole niin kiinnostunut kyseisestä pelistä, että siinä olisi ollut järkeä. Voisihan sitä joskus kokeilla, mutten usko, että siitä omaa suosikkia tulisi.

Ensimmäinen ylläri laatikkoa avatessa oli, että virtapistokkeet eivät olleetkaan Suomen sähköverkkoon istuvia. En tiedä, minkä maan versioita mahtoivat olla, mutta kolme piikkiä niissä joka tapauksessa oli. Liekö sama ongelma kaikissa versioissa vai vaan tässä perussetissä? Onneksi sentään paketista löytyivät myös sovittimet, joiden avulla laitteen saa verkkovirtaan kiinni, mutta onpahan harvinaisen typerää. Kai tuossa silti jokunen euro kuluissa säästettiin, kun tällainen purkkaratkaisu tehtiin. Ei silti pisteitä kerännyt meiltä.

Seuraava hauskuus paljastui kotona, kun oli aika ottaa laite käyttöön. Sitä ennen toki piti siirtää Wiiltä tiedot, mikä ei sitten ollutkaan taas niin yksinkertainen toimenpide kuin olisi voinut kuvitella. Tiedonsiirto tapahtuu muistikortin välityksellä, mikä kävi järkeen, mutta turhan monimutkaista hommasta oli tehty.

Olisi epäilemättä pitänyt jutella Verkkokaupassa myyjän kanssa, sillä ei tajuttu ostaa Wii U:lle omaa muistikorttia. Wiistä löytyvä oli auttamattomasti liian pieni. Tietenkään ylimääräisiä kortteja ei nurkissa pyörinyt, joten mies sai sitten vielä sunnuntai-iltapäivän kunniaksi lähteä ostoksille. Kaupoissa ei ollut kovin suurta valinnanvaraa vaan piti tyytyä siihen, mikä auki sattui olemaan. Samalla sai huomata, että muistikorttien hinta oli pompsahtanut melkoisesti siitä, kun edellisen kerran ollaan sellaista ostettu.

Kortti kuitenkin saatiin ja päästiin säätämään konsolien kanssa. Se piti ensin käyttää Wii U:ssa ja vasta sitten saattoi tiedot ottaa Wiiltä. Tämä oli minusta kummallista, mutta kai siihen sitten jokin tekninen syy on. Tiedonsiirto oli myös turkasen hidasta (samoin päivitysten lataaminen Wii U:un hermoja syövä operaatio), mutta ainakin sen ajan sai tuijotella söpöä Pikmin-animaatiota. Allekirjoittanut eläytyi siihen taas oikein täysillä... mikä lie saanut aikaan tällaisen herkistelyn.

Nyt on vihdoin Wii U saatu Wiin tilalle hyllyyn ja jopa toimintakuntoon. Ei voi silti sanoa, että homma olisi käynyt täysin kivuttomasti. Osa haasteista tosin oli ihan omaa mokaa, mutta ihan kaikki ei meidän piikkiinkään mene. Esim. nuo päivitysten yms. uskomattoman pitkät latausajat jaksavat nopean netin taloudessa kummastuttaa yhä uudestaan. Pleikkarin kanssa kun tällaisia ongelmia ei ole, vaikka siellä päässä sitten Store taas tökkii jatkuvasti. Täydellistä ei näköjään voi saada.

Mutta joo, nyt vielä odotellaan joulua ja mahdollisia pelilahjoja. Sen jälkeen täytyy katsella, miten itse täydentää kokoelmaa. Itseäni houkuttaisi tällä hetkellä Xenoblade Chronicles X, mutta mies taitanee kallistua enemmän Zeldan puoleen.

torstai 13. marraskuuta 2014

Joka ilta on peli-ilta

Meillä on taas pelailtu ahkeraan. Itse nakuttelen Curtain Callia ihan päivittäin (okei, kahtena iltana on unohtunut) ja mies on pelaillut Lords of the Fallenia sekä nyt uusimpana Tomb Raideria. Tales of Xilliaa tahkotaan yhdessä. Ilmeisesti Lords of the Fallen tuotti lopulta pettymyksen, koska Tomb Raider näyttää maistuvan. Eikä minulla ole mitään tätä käännettä vastaan, koska edellinen on vähän turhankin Dark Souls -kopio, kun taas jälkimmäinen tarjoaa minullekin mielenkiintoisia (kauhu)elämyksiä.


En valitettavasti osaa tämän pelin kontrolleista sanoa juuta tai jaata. Tai no, vierestä katsoen näyttää helpommalta kuin vanhoissa Tomb Raidereissa, mutta käytännönkokemus on minulta jäänyt vähäiseksi. Veikkaisin, että jos peli olisi pelkkää luonnossa tallustelua ja tasohyppelyä, se sujuisi minultakin. Nyt ei, koska saan kauhukohtauksia jo miehen pelatessa.

Mutta onneksi on tuo mies! Voin nauttia pelin hyvistä puolista ja olla kärsimättä pahimmista. Okei, kärsin kyllä nytkin, mutta seuraukset eivät ole tuhoisat Laran kannalta, kun ohjainta pitelee se osapuoli, joka ei piileskele viltin alla, kun rupeaa tapahtumaan liikaa :D

Pelissä on kiitettävän paljon hyviä puolia. Juonta on minusta juuri sopivasti (ainakin tähän asti on ollut). Olihan sitä vanhoissakin jonkin verran, mutta kyllä se tässä jotenkin eläväisemmältä maistuu ja hahmotkin tuntuvat  persoonallisemmilta. Tosin vertailupohjanani ovat yli kymmenen vuoden takaiset pelikokemukset, joten muistikuviin ei ole välttämättä luottamista. Mutta samapa tuo. Tykkäsin vanhoista ja tykkään tästä uudestakin. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Kivaa on myös se, että peli sijoittuu Japaniin. Ketään ei varmaan yllätä, että kyseinen seikka on minulle loistavaa markkinointia. En vain voi olla viehättymättä Buddha-patsaista ja torii-porteista. Olen helppo.

Toisaalta hämää se, että saarella on susia... ja samoin väkipaljous yllätti minut. Ymmärrän toki, että  vihollisia pitää olla riittävästi, mutta kieltämättä sitä miettii, miten saarelle onkin jäänyt jumiin niin valtavasti porukkaa. Tosin puhuttiinhan alussa laivojen ja lentokoneiden katoamisesta, mutta silti... Noh, ei tämä kuitenkaan ole mikään suunnaton harmistus minulle, vaikkakin nimenomaan viholliset ovat yksi kauhistuksen suuri aihe. Minusta on tainnut tulla pelkuri, kaikkea se ikääntyminen tuokin tullessaan.

Minulla ei ole kovin konkreettisia pelikokemuksia kerrottavanani, mutta muutaman kuvan voisin tähän loppuun sen sijaan lätkäistä. Pakko muuten sen verran vielä mainita, että Lara näyttää hieman eräältä tutultani, mikä on lievästi häiritsevää :D





keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Tympeää tallustelua

Tales of Xillian pelaamisessa oli 1,5 viikon tauko. Kertonee pelistä jotain, kun on helppoa pitää pitkiä taukoja ilman, että alkaa tuntua missään. Saatiin kuitenkin vihdoin Storesta napattua peliin ilmaiset lisäkikkareet (monta yritystä se vaatikin, kun Store on viikkotolkulla jumittanut), joten siinä oli hieman motiivia pelaamisen aloittamiseen. Päätin myös, että pyrin pelaamaan sen tämän kuun aikana loppuun. Katsotaan, onnistunko :D

Milla uudessa vaatetuksessaan. Silmälasit ovat myös must. Meganekkot <3
Vajaasta parista tunnista osa meni ihan vain uuden värisiä kuteita kaikille kokeillessa, mutta uusi väritys päätyi lopulta vain Millan ja Leian päälle, muut saivat tyytyä aiempiin kokoonpanoihin. Millalle lisäsin silmälasit ja Alvin sai tyylikkäät arskat silmilleen. Ne jotenkin sopivat sille miehelle kuin... no, nenä päähän.

Juonellisesti peli ei suunnattomasti edennyt, koska edessä oli tylsää tarpomista ensin autiomaassa, sitten Helioborgissa. Ulkona maisemat olivat vielä jotenkuten ok, mutta täytyy sanoa, että Helioborg ei kyllä silmää hivellyt. Ylipäätään pelin rakennukset ovat todella tympeitä sisältä, mutta tämä vielä erityisen tympeä. Homma koostuikin lähinnä juokse harmaalla käytävällä, kerää kamat ja taistele möllejä vastaan -yhdistelmästä. Ei siis mitään uutta pelissä sinällään. Jotenkin vain oma kyllästyminen alkoi jo näkyä. En tosiaan taida jaksaa ihan heti pelata peliä uudestaan Judella, vaikka juoniaukkoihin olisi ihan kiva saada täydennystä.

Helioborgissa pitäisi löytää Alvinin serkku sekä ilmeisesti Gaius, joka on saapunut Elympiosiin riekkumaan. Veikkaan, että pian onkin edessä jälleen yksi bossiottelu kyseistä herraa vastaan. Joudun sanomaan, etten odota sitä mitenkään riemulla. Gaiusia vastaan ei vain ole kiva taistella... eikä hänen seuransa toistaiseksi ole muutenkaan miellyttävää.

Jotenkin hassua kyllä... viihdyn pelin parissa ihan hyvin, mutten siltikään ole siitä kovin innoissani. Odotan tavallaan mielenkiinnolla, mikä on lopullinen mielipiteeni siitä.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Haudanryöstöä vai selviytymiskauhua?

Meillä on varmaan pari viikkoa ollut jo ongelmia PS Storen kanssa. Se ei vain toimi ja pahimmillaan vetää koko pleikkarin jumiin. Saatiin kuitenkin nyt vihdoin viikonloppuna ostettua sieltä uusi Tomb Raider (joka ei enää tässä vaiheessa ole niin kovin uusi peli). Aikamoinen säätö siinäkin oli, että se lopulta saatiin. Olisi ihan jees, jos Sony saisi ongelmansa pian kuntoon.

Kuva: GamesRadar
Minä olen joskus aikoinaan vanhoja Tomb Raidereita pelaillut aika ahkeraankin. Kolmosta niistä kaikista eniten ja se onkin kaikkien aikojen suosikkini kyseisessä pelisarjassa. Olin saanut jo etukäteen varoitteluja, ettei tämä uudelleen julkaisu sitten ole ollenkaan samanlainen kuin vanhat eikä sitä kannata lähteä vertaamaan. Tähän osasin siis varautua.

Sen sijaan pelin muihin aspekteihin en ollut riittävän varautunut henkisesti. En, vaikka reilu viikko sitten Halloween-bileissä sain esimakua. Tuon pienen näytteen perusteella osasin jo sanoa, etten todennäköisesti pystyisi itse peliä pelaamaan ja nyt olen siitä täysin vakuuttunut.

Olen ehkä joskus aiemminkin maininnut, että toisinaan eläydyn peleihin hieman liikaa. Erityisesti tätä on esiintynyt selviytymiskauhupeleissä. Resident Evileitä ja Silent Hillejä en esimerkiksi pysty reaktioideni takia pelaamaan lainkaan, vaikka kykenen niitä aika vaivattomasti vierestä seuraamaankin ja olen ihan näppärä toimimaan pulmien ratkaisijana.

Uusi Tomb Raider osuikin juuri tähän hermoon oikein kipeästi. Minulle se on selviytymiskauhua. Saan siitä ajoittain jopa oireita, jotka joku voisi luokitella kuuluvaksi paniikkihäiriöön (jota minulla ei siis kuitenkaan ole diagnosoitu). En pysty, en kykene, ahdistun. Peli vetää maailmaansa niin tiivisti, että reagoin kuin olisin itse tilanteissa... eli joko lamaannun tai panikoin, ei hyvä.

Onneksi meillä kuitenkin miehellä ohjain pysyy huoletta käsissä. Oivallinen ratkaisu siis on, että hän pelaa ja minä ulisen vieressä kurkistellen sormien lomasta, mitä tapahtuu. Hetkittäin on tosin paettava koneelle dataamaan ja vetämäämän henkeä. Ajoittain pystyn seuraamaan ihan hyvin, mutta toisessa hetkessä saatan kirjaimellisesti vingahdella ja piilotella käsieni takana kuin se muka jotain auttaisi. En tiedä, miksi peli pääsee näin pahasti ihon alle, sillä mikään aiempi ei ole siinä onnistunut. Siis joo, reagoin kyllä joihinkin peleihin voimakkaasti, mutten sentään tällä tavoin (joskin Fatal Frame 3 aiheutti kuukauden kestävän painajaisputken).

Toistaiseksi minusta tämä uusi Tomb Raider on kuitenkin ollut ihan hyvä. Vaikka fanitan vanhaa sarjaa, eivät uuden Laran uudet seikkailut nosta niskavillojani vastakarvaan. Peli on minulle enemmän selviytymiskauhua kuin hautojen ryöstelyä, mutta mitäpä tuosta, kun tunnelma on kohdallaan ;D

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Toiseen maailmaan

Aika katoaa jonnekin eikä blogia ehdi päivittää, vaikka pelattu onkin. Tales of Xillia on edennyt ihan mukavasti ja nyt työstetäänkin jo neljättä chapteria. Jos olen oikein ymmärtänyt, loppukin alkaa lähestyä.


Parin aiemman pelisession aikana käytiin Gaiusin porukan kanssa kimpassa upottamassa elympioslaisten laiva. Täytyy sanoa, että se oli risteilyalukseksi aika ankea, mutta pelikohtana ihan ok ja hoitui kohtuullisen kivuttomasti, vaikkei miksikään suosikkiosioksi noussut.

Tuon kohdan jälkeen Millan ja Juden reitit jakautuivat hyväksi toviksi. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa tuli tunne, että olisin halunnut tietää, mitä Jude oikein puuhasi. Olisin jopa voinut pelata tuossa kohtaa hänellä, koska Millan osuus oli melkoisen tympeää tahkoamista. Lisäksi peliin tietysti jäi melkoinen juoniaukko, vaikka hahmot myöhemmin jonkin verran kertoilivatkin, mitä oli tapahtunut. Kuulosti siltä, että Juden osuudessa oli bossiotteluita vähän enemmän kuin Millan, mutta niitä nyt en erityisemmin lisää olisi hinkunut. Lähinnä olisi ollut kiva pelata isommalla partylla.


Milla siis kuolla kupsahti laivalla ja sinkoutui jonkinlaiseen henkimaailmaan muistinsa menettäneenä. Tuo henkimaailma ei tosin eronnut Rieze Maxiasta kovinkaan paljon. Valo siellä oli vihertävää, mutta maisemat jo ennestään tuttuja. Millalla oli päällä kummallinen kokovartalosukka ja hänen hiuksensa muuttuivat vihreiksi... tai sitten se johtui valaistuksesta.

Siinä mielessä pätkä oli antoisa, että se paljasti Millan todellisesta taustasta asioita, joita olimme jo muutenkin spekuloineet. Oli ihan kiva saada vahvistus epäilyille. Ja toki oli myös mukavaa, että neljä suurta henkeä saatiin vihdoin takaisin käyttöön ensimmäistä kertaa sitten pelin alun. Nelikko olikin hyvä apu osion ainoassa bossiottelussa, jonka jouduin ottamaan uusiksi valitettavan monta kertaa. Käpy meinasi palaa, koska olin jo valmiiksi pahalla tuulella erinäisen ikävän tapahtuman takia, mutta menihän se taistelu lopulta läpi... juuri, kun olin jo puolittain valmis heittämään ohjaimen seinään. (En kyllä oikeasti heittäisi sitä, tykkään ihan liikaa punaisesta kapulastani.)


Bossitaistelun jälkeen saatiin kätevästi Millan muistotkin takaisin ja päästiin vaeltamaan vuorenhuipulle, jotta ne voitiin liittää takaisin Millan kroppaan. Tätä osuutta en oikein tajunnut... miksei sitä voinut tehdä ihan vain siinä missä oltiin? Ehkä minulta meni jokin sivulause ohitse.

Muistojen palauduttua sinkouduttiinkin sitten jonnekin ihmeelliseen paikkaan, jossa Jude ja kumppanit olivat taistelemassa oikeaa Maxwellia vastaan. Hetken olin jo ihan varma, että Juden osuudessa oli tapahtunut kaikki muu oleellinen ja nyt ollaan lopputaistelussa, mutta ei se sentään ihan niin mennyt. Olisikin ollut helpoin loppubossiottelu ikinä :D Ottaen huomioon, että edellisessä matsissa hakkasin melkein päätä ohjaimeen, tämä hulahti ohitse kuin vesi sormien välistä. Kai se sitten kahdestaan on niin paljon helpompaa?

Taistelun jälkeen Gaius tietysti marssi paikalle ja paljasti jälleen todellisen karvansa. Ei, en kykene pitämään siitä miehestä vieläkään. Veikkaan, että pelin lopputaistelu käydään häntä vastaan, kun mokoma nyt näyttää haluavan jumalaksi jumalan paikalle -____-

Täytyy myös myöntää, etten ehkä tajunnut nyt aivan kaikkia käänteitä. Ehkä se tosiaan johtuu siitä, että pelaan Millalla enkä Judella, mutta tässä vaiheessa olisi typerää vaihtaa hahmoa ja aloittaa alusta. Pelaan sen Juden osuuden ehkä sitten joskus myöhemmin, jos inspiroidun niin paljon.

Mutta tosiaan lopputaistelun sijaan päädyttiinkin Alvinin serkun kotiin punkkaamaan ja maailman pelastus jatkunee Elympiosilta käsin. Ihan mielenkiintoista sinänsä.