keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Level up!:n vuosi

Olen kirjoitellut tätä blogia vuodesta 2011, joten nyt alkaa neljäs vuosi jo hiljalleen täyttyä (varsinaiset synttärit ovat sitten maaliskuussa). Blogihan starttasi tuolloin nelisen vuotta sitten nimellä Final Fantasy -päiväkirjat enkä tuolloin mistään muusta kirjoittannutkaan kuin kyseisestä pelisarjasta. Vuosien varrellakaan sanottava siitä ei ole loppunut, mutta välillä on kiva puhua muistakin peleistä. Siksipä vuoden 2013 alkuun otin blogille uuden suunnan ja nimen.

Ja tässä sitä ollaan. Level up! on jatkanut jo kaksi vuotta. Aika on kulunut kamalan nopeasti ja toisaalta en malttaisi odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuitenkin ennen kuin voi katsetta suunnata tulevaan, on hyvä kurkistaa hieman menneeseen.

Eli mistä oli vuosi 2014 tehty?



Tammikuu

Vuosi alkoi Lightning Returnsin demolla, joka ei tehnyt minuun syvää vaikutusta. Tosin suhtautumiseni koko FFXIII-saagaan oli tuossa vaiheessa aika nihkeä, mikä saattoi vaikuttaa mielipiteisiini.

Tammikuussa tuli myös telottua jalka, minkä takia saikuttelin töistä. Ja mikäpä sen parempaa puuhaa saikulla on kuin pelaaminen. Varsinkin silloin, kun et saa kävellä yhtään enemmän kuin on pakko, mutta olo on kuitenkin ihan hyvä ja pirteä. Niinpä aloitin Bravely Defaultin ja rakastuin.


Helmikuu

Helmikuun alun hakkasin vielä into piukeana Bravely Defaultia, mutta Lightning Returnsin kävin noutamassa pelikaupasta heti ilmestymispäivänä. Kyseinen viikonloppu meni vielä Desucon Frostbite -huminoissa, mutta niiden jälkeen elämä oli silkkaa pelaamista. Olin taktikoinut ja varannut talvilomani tuolle ystävänpäivän jälkeiselle viikolle enkä sitten paljon muuta tehnytkään kuin pönötin sohvalla ohjain kädessä. Voi sitä parhautta!

Lightning Returnsia pelatessa mielipiteet pelistä vaihtelivat laidasta laitaan, mutta mitään suunnatonta inhoa en lopulta sitä kohtaan kehittänyt. Edellisen osan perusteella, kun vähän pelkäsin, että niin voisi käydä.


Maaliskuu

Pelasin Lightning Returnsin loppuun ja siitä jäi jopa ihan hyvä maku suuhun. Lisäksi heittelin pelialasta haaveileville kouluttautumisvinkkejä ja meille kotiutui PS4, jolle ei vieläkään ole tullut hankittua kovin montaa peliä.


Huhtikuu

Blogissa alkoi olla hiljaista, sillä en pelaillut juuri muuta kuin Final Fantasy XIV: A Realm Rebornia enkä oikein tiennyt, mitä olisin siitä kirjoittanut. Mies lunasti joululahjansa ja aloitti Final Fantasy X:n HD Remastered -version pelaamisen. Sitä seurailin aktiivisesti vierestä ja alkuun ajattelin, että voisin sen pelata itsekin, mutta en ole koskaan ollut suuri kympin fani, joten kyseinen peli kahdesti saman vuoden aikana olisi ollut hieman liikaa.

Jonkin verran pelailin kuukauden aikana kuitenkin Bravely Defaultia eteenpäin ja yhden illan jaksoin Final Fantasy XII: International Zodiac Job System -pelin Strong modea tahkota.


Toukokuu

Kysymys kuuluu, mitä toukokuussa oikein tapahtui? Muistan vetäneeni itkupotkuraivarit siitä, että A Realm Reborn syö koko elämän ja siinäpä se. Töissä oli kiirettä, kaikki väsytti ja bloggaaminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.


Kesäkuu

Tästä kuukaudesta jäi käteen oikeastaan vain E3-messut, joiden uutisia seurailin ainakin hitusen innokkaasti. Pelaamisen suhteen pidin kuitenkin edelleen taukoa ja päätettiin miehen kanssa toistaiseksi lopettaa A Realm Rebornin pelaaminen. Ajoittain kadun tuota päätöstä, mutta toisaalta se peli on sellainen aikasyöppö, etten ehdi sitten muuta, jos siihen taas tartun. Ja kun tässä maailmassa on niin paljon muutakin, mitä haluan tehdä, ja hyviä pelejä pelattavaksi.


Heinäkuu

Havahduin siihen, että nyt ei oikeasti pelaaminen maistu ja jäin pohdiskelemaan asiaa. Bravely Defaultia kuitenkin pelasin satunnaisesti, mutta senkään suhteen en ollut enää niin innoissani kuin alkuvuodesta.


Elokuu

Kesälomat oli lusittu ja olo ehkä hitusen levänneempi kuin kesän alussa. Tein ryminällä paluun blogin pariin. Kyselin hieman postaustoiveita lukijoilta ja päätin vihdoin raapustaa loppuun kauan sitten aloittamani sarjan FF-hahmoista.

Kävimme myös Eorzeassa pyörähtämässä, kun pelissä oli vuosipäivän kunniaksi mahdollisuus häröillä ilmaiseksi. Minä innostuin, mies ei, joten pelaaminen jäi kuitenkin yhteen kertaan. Ehkä ihan hyvä niin, vaikka välillä vielä houkuttaisi ajatus kunnollisesta paluusta. Saapa nähdä, koska sorrun.


Syyskuu

Syksy ei hidastanut uudelleen löydettyä bloggausintoa vaan jatkoin ahkeraa postailua. Syyskuussa tartuin ensimmäistä kertaa ikinä Tales of -sarjaan ja hankin myös Theatrythm Curtain Callin, jonka nimesin Nakutus kakkoseksi sen vaikean nimen vuoksi. Kävin myös Final Fantasy -konsertissa ja Final Fantasy -musiikkipaneelikeskustelussa.

Syyskuu oli myös hyvä kuukausi aloittaa massiivinen postaussarja Final Fantasy -peleistä. Tarkoituksena on pohtia, onko sarja mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Käsittelen asiaa useita eri näkökulmista, ennen kuin suostun antamaan lopullisen tuomioni. Sarja on edelleen kesken, sillä jokaisen postauksen kirjoittaminen on työlästä. Mutta ovat ne kuitenkin tulossa!


Lokakuu

Tämä syksyinen kuukausi oli käytännössä Tales of Xilliasta tehty. Yhden kerran hairahduin takaisin Lightning Returnsin pariin ja aloitin new game +:n. Tämä oikeastaan vain siksi, että esittelin peliä kaverilleni. En nimittäin enää sen jälkeen ole sitä käynnistänyt, vaikka se ihan kiva peli onkin.

Tales of Xillia osoittautui ihan kivaksi kokemukseksi. Parasta oli istua yhdessä miehen kanssa sohvalla ja taistella tietämme kohti seuraavaa määränpäätä.


Marraskuu

Pelasimme edelleen Tales of Xilliaa. Se ei missään vaiheessa koukuttanut niin paljon, että olisin tuntenut pakottavaa tarvetta pelaamiseen, mutta ihan kivasti sen parissa ilta vierähti. Sen lisäksi mies hankki uuden Tomb Raiderin PS4:lle. Olin joskus haaveillut sen pelaamisesta, mutta se osoittautui mahdottomaksi tai vähintäänkin se olisi ollut kohtalokasta ohjaimelle. Säikyin aivan liikaa erinäisiä kohtauksia kyseisessä pelissä.

Kuun puolessavälissä käväisimme Verkkokaupassa hakemassa uuden jäsenen konsoliperheeseemme. Valitettavasti meillä ei vielä ollut kyseiselle laitteelle pelejä, mutta onneksi pukki muisti meitä seuraavassa kuussa.


Joulukuu

Tales of Xillia puhutti vielä, vaikka olimme sen edellisessä kuussa pelanneet loppuun. Sen myötä innostuin kaivamaan Star Ocean: First Departuren naftaliinista ja jatkoin sen kanssa pakertamista. Iso osa ajasta tosin tuli ihan vain tuijoteltua, kun mies pelasi ensin uuden Tomb Raiderin loppuun ja sen jälkeen Anniversary, josta jatkoi Underworldiin.

Kuukauden tietenkin kruunasi joulupukin vierailu, joka toi muutaman pelillisen lahjuksen. Loppukuu menikin aikalailla Wii U:n pelien parissa. Mies pelaili aika paljon, mutta välillä minäkin olin mukana.

Vuosi on vierähtänyt kaiken kaikkiaan todella nopeasti. Odotan jo innolla seuraavaa pelivuotta, koska tulossa on ainakin Final Fantasy Type-0, kenties jotain muutakin, minkä vuoksi tarttua ohjaimeen.

Tässä kohtaa haluan toivottaa kaikille oikein onnellista uutta vuotta!


perjantai 26. joulukuuta 2014

"Ihan kiva, mutta..."

Joulukuun projektina piti olla Star Ocean: First Departure. Tässä kohtaa joudun tunnustamaan, että olen viettänyt aikaa enemmän näppäimistön kuin PSP:n ääressä. Ficcihommelit ovat vieneet mennessään tai pikemminkin painaneet niskassa sen verran, että illat ovat vierähtäneet kirjoittaessa. En siis usko, että ehdin enää joulukuun aikana saamaan kyseistä peliä loppuun... vaikka taidan olla jo vähän yli puolenvälin.

En jotenkin ole päässyt peliin enää sisään kunnolla pitkän tauon jälkeen. Fiksumpaa varmaan olisi ollut aloittaakin se kokonaan alusta, mutta päätin kuitenkin jatkaa jo olemassa olevaa tallennusta. Nyt tarina ei sitten enää ole kunnollinen kokonaisuus päässä, vaikka muistan kyllä osioita alkupuolelta.

Hahmojen osalta on vähän sama juttu. He eivät tunnu kovin tutuilta, saati sitten rakkailta. En ole erityisen tykästynyt keneenkään, mutta siedän kyllä kaikkia mukana hiipparoivia tyyppejä. Ilmeisesti tässä vaiheessa peliä minulla voisi olla isompikin joukkio heppuja matkassa, mutta olen onnistunut tekemään sellaisia valintoja, että jengiä on vain viiden hengen verran.

Elikäs tiimissäni on nyt Roddick, Millie, Ilia, Cyuss ja Ronyx. Saa nähdä, saanko enää ketään muuta. Ihan mieluusti kyllä ottaisin vielä jonkun pätevän tyypin tähän tiimiin lisukkeeksi. Ehkä olisi pitänyt tutkailla walktrough'ta hieman tarkemmin ennen pelin aloittamista... mutta toisaalta se syö osan hauskasta. Katson siis tiukan paikan tullen, mitä ihmettä pitää tehdä (jos nyt jostain syystä oma polla ei vain riitä), mutta en halua pelata peliä läpi opas kädessä. Tosin olisi kiva, jos porukassa olisi edes yksi hahmo, josta tykkäisi ihan täysillä. En tietysti voi sanoa, että joku puuttuvista olisi sellainen, mutta mistäs sitä koskaan tietää.

Pelissä on muitakin pikkuongelmia. Ääninäyttely on aivan kamalaa. Välillä tekisi mieli laittaa äänet kokonaan pois, mutta musiikit ovat kuitenkin ok, joten en ole viitsinyt. Harmi, ettei kakkosessakaan taida olla parempaa luvassa. Toinen ikävä juttu on maailmankartta. Joo, pelissä on sellainen, mutta se pyörii kameran mukana eikä siinä lue paikannimiä, joten olen koko ajan aivan totaalisen pihalla. Kai minulla on sitten huono suuntavaisto tai jotain, mutta elämääni helpottaisi edes se, että kartta pysyisi paikoillaan, vaikka käännänkin kameraa. Ja ne paikannimet. Oi, ne olisivat ihanuus.

Yritin googlailla karttaa, mutta en onnistunut löytämään. Jos jollakulla sellainen on tiedossa, sen saa linkittää kommenteihin. Tai jos kuva majailee koneesi syövereissä, arvostan sähköpostin liitetiedostoa ;) Voihan se toki olla, ettei pelistä vain ole kokonaista maailmankarttaa paikannimillä varustettuna, mutta on myös mahdollista, etten vain jostain syystä ole sitä onnistunut löytämään.

Hankaluuksista huolimatta olen edennyt pelissä ihan kivasti. Tällä hetkellä kierrän eri valtioiden kuninkaiden luona keräämässä tietoa siitä, miten demonimaailmaan oikein astellaan. Yksi kuningaskunta on vielä käymättä, sitten kai pitäisi siirtyä tuohon karmivaksi manattuun maailmaan antamaan pataan Asmodeukselle (noh, oikeasti saan varmaan vielä keräillä jotain relikkejä yms. jotta saan sen maailman oven auki).

Peliä on ollut ihan kiva pelailla, vaikkei se täysillä mukanaan viekään. Tarkoitus olisi saada se vedettyä loppuun asti, mutta ihan tosiaan joulukuun aikana se ei välttämättä onnistu. Jospa tammikuun?

torstai 25. joulukuuta 2014

Pukinkontista

Niin se jouluaatto tuli ja meni, yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Ei siinä ehditty pelailla tai edes pelejä ajatella, mutta ähkyyn piti itsensä syödä ja lahjoja availla taas urakalla. Paketeista paljastui yhtä sun toista kivaa juttua... ja osan ajattelin jakaa täällä bloginkin puolella.

Bub ja Bob muuttivat meille asumaan. Voipi olla, että jonnet ei muista, mutta tähän kaksikkoon muodostui suoranainen viha-rakkaus-suhde lapsuudessa.

Nyt on sitten Wii U:llekin pelejä. Veikkaan, että Star Oceanin jatkaminen pyhien jälkeen on vaikeaa, kun mies houkuttelee näiden kahden pariin.
Nyt päästään testaamaan, miten hyvin The Big Bang Theory on hallussa. Minä haluan pelata Bernadettella!



Saimme myös nämä tyylikkäät hatut. Ne sopivat erittäin hyvin yhteen meillä jo oleviin moogle- ja cactuar-laseihin sekä mukinlämmittimiin. Tästä on tulossa selkeä teema. Yritin jo kovasti suostutella miestä laittamaan cactuar-pipon Desucon Frostbiteen, mutta toistaiseksi ei lämmennyt ajatukselle. Itse saatan moogle-pipon laittaakin, ehkä. Riippunee vähän siitä, mitä muuta puen päälleni.

Yhdestä miehen paketista paljastui lisäksi tämä Dark Souls -teemainen paita. Kyllä nyt kelpaa ylistää aurinkoa.

Kuten jo mainitsin joululahjoissa oli kaikenlaista muutakin pientä kivaa, mutta ne eivät olleet sellaisia, että sopisivat tämän blogin aiheeseen. Niistä ei siis sen enempää.

Odottelen ihan mielenkiinnolla, että päästään noita miehen saamia pelilahjoja kokeilemaan. Minua kiinnostaa ehkä hieman enemmän tuo Hyrule Warriors, mutta eiköhän tuota toistakin jonkin verran tule pelailtua. Pyhät olemme kuitenkin poissa isompien pelimasiinoiden äärestä, joten voipi olla, että toistaiseksi joudun keskittymään Star Oceanin jatkamiseen... minkä nyt jutustelun ja syömisen ohella kerkiän.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!


Niin se joulukuu on tässä vierähtänyt ja nyt ollaan jo aatossa. Joulun odottaminen on jotenkin jäänyt ja sitä on vain painanut eteenpäin niin, että aika on kulunut ihan huomaamatta. Silti kaikki järjestelyt on tullut tehtyä ja pukille kirjoitettua.

Suuntaan tästä joulunviettoon ensin omille vanhemmille ja sitten miehen vanhempien luokse. Blogia päivittelen pyhinä, jos ehdin, mutta varmaksi en uskalla luvata. Vähän se varmaan riippuu myös pakettien sisällöstä ;)

Ja koska lupasin vielä aattona paljastaa, mitä jouluisen arvonnan pakettiin oli piilotettu, tässä kuva jakoon kaikille. Hannekselle vielä kerran onnittelut voitosta ^^






Elikäs paketissahan oli Final Fantasy Brigade -tarrasetti ja moogle-avaimenperä. Japanista nämä aikoinaan lähtivät mukaan blogia varten ja nyt oli aika luovuttaa ne eteenpäin.

Hyvää ja rauhallista joulua teille kaikille! Vaikka paketeista paljastuisikin läjäpäin pelejä, muistakaa nauttia myös hyvästä seurasta ja ruoasta! ;)

maanantai 22. joulukuuta 2014

Hype nousee... olenko valmis?

En halunnut tätä, en pyytänyt, yritin suorastaan vältellä tätä. Silti olen siinä tilanteessa, että meinaan sortua pieneen hypettämiseen. Toisaalta se on ihan mielenkiintoista, koska sitä ei ole tapahtunut aikoihin... toisaalta pelkään pettymyksiä. En halua olla jostain pelistä innoissani etukäteen, jos se sitten onkin vain kamalaa kuraa.

Mistäkö tässä on kyse? 

No, Final Fantasy -uutisista tietenkin! Mistä muustakaan? Nyt noita uutisia on ollut tarjolla taas ihan kiitettävästi ja minä olen seurannut niitä innolla, vaikkei pitänyt. Osasyyllinen on ehdottomasti Tumblr, jossa jutut pomppaavat joka tapauksessa silmille, mutta eihän minun olisi pakko siellä käydä, joten...

Final Fantasy Type-0

Type-0 on ollut jo jonkin aikaa pontenttiaalinen uhka hypen suhteen. Olen ollut siitä lievästi kiinnostunut vuosien ajan, vaikkakin hahmojen suuri määrä on epäilyttänyt. Nyt sitten kyseisestä pelistä on pärähtynyt uusia trailereita ilmoille ja eihän niitä ole voinut olla katsomatta.


Tuossa nyt yksi. Kiinnostuneet voivat kaivaa Youtuben syövereistä itse lisää. En oikein tiedä, mikä näissä videoissa on, mutta mielenkiintoni peliä kohtaan ainakin kasvaa koko ajan. Haluan jo päästä tutustumaan tarinaan ja hahmoihin, elää heidän tarinansa. Haluan löytää joukosta oman suosikki(tyttö)ni ja innostua pelaamisesta oikein kunnolla. En malta odottaa!

Lisäksi törmäsin tällaiseen uutiseen. Jatko-osat eivät minua nyt ainakaan vielä suoranaisesti kiinnosta (katsotaan sitten, kun olen pelin pelannut, palaan aiheeseen vielä), mutta sen sijaan uutisen mainittu pelin alkuperäisen teemakappaleen säästäminen myös Pohjois-Amerikan ja Euroopan lokalisoinneissa oli minulle iso juttu. Olin nimittäin todella pettynyt, kun Final Fantasy XIII:n nätin teemakappaleen tilalle vaihdettiin länkkärilokalisaatioon Leona Lewisin My Hands -hirvitys ja pelkäsin, että tämä on suunta jatkossakin. Onneksi niin ei ole ainakaan tämän pelin kohdalla.

Kuten Final Fantasy X:n Suteki da ne, tulee tämä Type-0:n teemakappale ZERO olemaan japaninkielinen eli sitä ei edes käännetä enkuksi, kuten monessa Finalissa on tehty. Se ei sinällään ole niin tärkeää kuin itse kappaleen säilyttäminen, mutta mieluusti minä silti japaninkielistä laulua kuuntelen. Tämä päätös teki minut todellakin iloiseksi.


Final Fantasy XV

Monet tietävät, että olen ollut Final Fantasy Versus XIII:n eli nykyisen Final Fantasy XV:n suhteen alusta asti vähän vastarannan kiiski. En edelleenkään aio liittyä Noctisin fanityttöihin ja korkeammat voimat minua auttakoon, ettei minusta koskaan sellaista tule. Noctisin ympärillä pyörinyt hehkutus vain ärsyttää niin paljon, että pettyisin itseeni pahasti, jos yhtyisin kuoroon. Tai no okei... Sitten kun oikeasti tiedämme, millainen Noctis on, olen valmis antamaan hänelle pisteitä. Olettaen, että hän paljastuu muuksikin kuin hyvännäköiseksi tyypiksi.

Kuitenkin uudessa Final Fantasy XV Jump Festa trailerissa vilautettiin uutta hahmoa, joka kyllä onnistui varastamaan mielenkiintoni.

Tähän mennessä kuvat pelin naisista eivät ole olleet kiinnostavia. Tämä uusi tytsi sen sijaan... noh, hänessä on jotain erilaista. Netissä pyörii tällä hetkellä kahta nimeä: Cindy ja Cidney, joista toivon nyt jälkimmäisen pitävän paikkansa. Nimittäin jos nimi väännetään enkuksi Cindyksi, se menettää ideansa. Olettaen, että tässä todella on viidentoista Cid.

Koska tyttö löytyy roplaamasta kulkupeliä ja esittäytyy mekaanikoksi, hän tosiaan täyttäisi Cidin tunnusmerkit. Mennään siis Cidney nimellä, jooko?

Joka tapauksessa on kiva, että vihdoin löysin tuostakin pelistä jonkin minua kiinnostavan jutun. Odotukseni eivät edelleenkään ole kummoiset, mutta ainakin tämän tytön haluan nähdä. Toivotaan, että hänen roolinsa on isompi kuin trailerissa ehdimme nähdä.

Fanityttökohtausta en vielä laukaise. Palataan siihen sitten, kun tiedämme tästäkin hahmosta oikeasti jotain.


Final Fantasy XIV: A Realm Reborn... vaiko sittenkin Heavensward?

Myös Final Fantasy XIV on puhuttanut tänä syksynä paljonkin. Edelleenkin olen kiinnostunut mahdollisuudesta mennä pelissä naimisiin. Olen myös iloinen siitä, että Eorzeassa laki puoltaa sukupuolineutraalia avioliittoa. Tämä siitä huolimatta, että itse olen menossa naimisiin miehen kanssa. Kiva joka tapauksessa, että kaikilla on sama mahdollisuus naimakaupoille.

Toinen kiinnostava juttu on uusi ammatti. Nyt voi liittyä rogue-kiltaan ja päästä myöhemmin ninjaksi. Tätä varten tarvitaan 30-levelinen rogue ja 15-levelinen pugilist. Minullahan tuo jälkimmäinen ylittyy jo reilusti, joten työstettäväksi jäisi vain tuo rogue ja sitten minusta tulisi ninja. Tosin huhujen mukaan ninjoja on jo niin paljon, ettei dynkkyyn meinaa saada partya, kun tarjolla on pelkkiä ninjoja. Ei siis tarvittaisi yhtään lisää, mutta...

Näiden uudistusten lisäksi keväällä on tulossa ensimmäinen lisäosa Heavensward. Sen mukana saamme uuden rodun ja uusia ammatteja. Tuolloin pelaajat voivat kouluttautua dark knighteiksi, astrologianisteiksi ja machinisteiksi. Noista viimeisin voisi kiinnostaa minua ainakin hieman.

Myös uusi rotu, Au Ra, näyttää mielenkiintoiselta. Kuvien perusteella sanoisin heidän olevan jonkinlaisia ihmislohikäärmeitä.

Kuva: Gamerescape.com

Okei, onhan tuo kliseistä, että naiset ovat pieniä ja sieviä ja miehet suuria karpaaseja, mutta silti minua kiehtoo. Ennustankin, että iso osa kissatytöistä muuntautuu Au Ra -tytöiksi, kun tuo mahdollisuus tulee. Itse en haluaisi omaa hahmoani muuttaa, mutta voisin harkita uudella hahmolla kokeilemista... ehkä.

Yllätin myös itseni. En ole koskaan ollut lihaskimppujen perään, mutta nuo Au Ra -miehet ovat kyllä melkoisia kuumiksi. Johtuisiko se sarvista? En sano, etteikö miehellä lihaksia saisi olla, mutta päänkokoiset hauikset ovat turn off. Mutta ehkäpä juurikin nuo sarvet riittävät kompensoimaan.

Eilen sitten jo pohdiskelin peliajan hankkimista taas. Alan pelätä, että jonain päivänä oikeasti sorrun, kun näitä mielenkiintoisia uutisia vain satelee lisää. Eorzea vetää minua puoleensa, houkuttelee kauneudellaan ja kiehtovuudellaan. Kuinka kauan voin vielä vastustaa?


Että niin...

Hieman pelottavaahan tämä on. Kovasti nuo vielä julkaisemattomat pelit huutelevat minulle ja käskevät kiinnostumaan. Samaan aikaan en uskalla olla innoissani ja olen silti. Onko se sitten lopulta niin paha asia? Fanityttöily kuitenkin pitää elämän hyvin mielenkiintoisana ja antoisana harmaassa arjessakin. Kenties minun pitäisi vain antaa sille periksi.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Mitä halvalla saa...

Vuoden viimeinen työviikko on takana ja loma aloitettu innosta puhkuen. Tarkoitus on kirjoittaa ja pelata sukuloinnin ja kavereiden näkemisen ohessa. Pelaamisen suhteen tietysti on aikomus myös raportoida blogin puolella.

Eilen olin jopa aikeissa edistää Star Oceania, mutta kohtalo puuttui peliin Steamin alennusten muodossa ja PSP lojuu edelleen eteisen pöydällä koskemattomana. Mies nimittäin bongasi alesta sellaisen pelin kuin Hammerwatch. Siitä sai ostettua erittäin halvalla paketin, josta peli lohkesi niin itselle kuin kolmelle kaverillekin. Eli päätyipä tämä peli sitten myös minulle, veljelleni ja miehen veljelle.


Kyseessä on siis fantasiaroolipeli hack 'n' slash -meiningillä. Eilinen iltapäivä menikin sitten sen parissa miehen ja tämän veljen kanssa. Oma veljeni ei ehtinyt kyseiseen pelisessioon mukaan, koska oli jo pelaamassa jonkun muun kanssa. Tylsimys.

Kun mies ehdotti kyseisen pelin pelaamista yhdessä, suhtauduin alkuun melko nihkeästi. Se on täysin normaali reaktio minulta, kun tällaisia ehdotuksia tulee. Kuten vasta hiljattain blogissa kerroin, kimppapelaaminen nyt vain sattuu ahdistamaan minua johtuen ehkä aiemmista huonoista kokemuksista. Olen siis lähtökohtaisesti varpaillani ja pelkään epäonnistumista todella paljon. Nytkin päässä alkoi heti pyöriä, että mitä jos mokaan ja kuolen koko ajan.

Nooh, niinhän siinä kävi, että kuolin varsin ansiokkaasti vähintään kerran viidessä minuutissa. Tosin niin tekivät pelitoverinikin, joten eipä tuosta voinut paljon kenellekään ruveta avautumaan. Onneksi peliin voi laittaa loppumattomat elämät, muuten olisi varmasti rage quit tullut varsin äkkiä.

Mitä tuosta pelistä nyt sitten pitäisi sanoa ja ajatella? Kyllähän siinä tosiaan sai iltapäivän vierähtämään. Käytännössä pelaaminen oli minulle yhden napin hakkausta ja tatin pyörittelyä (pelasin siis ohjaimella, koska näppis ja hiiri -pelaaminen on minulle suoraan helvetistä). Kuolokin tosiaan korjasi aika usein, mutta onneksi pelissä sentään oli checkpointeja, ettei tarvinnut aina kentän alusta juosta taistelun tuoksintaan.

Kuten odottaa saattoi, ei pelissä juuri juonta ollut... tai jos oli, ei se paljastunut minulle missään vaiheessa. Arvostan juonta peleissä aika paljonkin, mutta toki välillä pelkkä pelaaminen on ihan ok. Ei tuo iltapäiväkään nyt mikään tylsä ja tyhmä ollut, mutta ei Hammerwatch silti suosikkilistalle päässyt. Ihan kivan aivotonta menoa, jota ei kuitenkaan jaksa tuntitolkulla hakata.

Minkäslaisia löytöjä te muut olette tehneet Steamin alesta?

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Jouluarvonta suoritettu!

No niin, nyt on koittanut se ilta, jota kaikki ovat tietenkin innolla odottaneet eli Level up!:n jouluarvonta on tullut päätökseensä. Osallistujia kertyi tässä reilun parin viikon aikana ihan kivasti, blogissa on ollut mukavan vilkasta. Kiitos kaikille tasapuolisesti :)

Arvontaan käytin Random.orgia, jonne syötin osallistujien nimet. Jos osallistujalle oli kertynyt useampi arpa, hänen nimensä tuli listaan yhtä monta kertaa kuin arpoja oli kertynyt. Tämän jälkeen suoritin listan järjestyksen ja ensimmäiseksi tulleelle lähtee siis paketti.

Koska minulla ei kyseisen henkilön sähköpostiosoitetta ole, pyydänkin sinua ottamaan pikaisesti yhteyttä osoitteeseen: afeninblogit (a) outlook.com. Odotan yhteydenottoa 20.12. asti, jonka jälkeen arvon uuden voittajan, mikäli alkuperäisestä ei ole kuulunut.



Eli onneksi olkoon, Hannes! Laitahan minulle viestiä tulemaan!

Hannekselle tosiaan lähtee pieni joulupaketti, jonka sisällön paljastan muulle blogikansalle vasta jouluaattona.


lauantai 13. joulukuuta 2014

Kohti uusia pettymyksiä?

Square Enix uutisoi Final Fantasy Type-0 HD Collector's Editionista, joka on ihan kivan kattava paketti. Kaiken kivan pikkusälän lisäksi mukana tulee myös Final Fantasy XV:n demo. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa laitoinkin Collector's Editionin tilaukseen, vaikka hinta kyllä vähän kirpaisi... mutta tulihan veronpalautuksille jotain käyttöä.

Final Fantasy Type-0:n PSP-versio,
ostettu Japanista syksyllä 2013
Jotenkin minua ärsyttää se, että Type-0:n kohdalla koko ajan hehkutetaan sitä, että mukana tulee tuo mainittu demo. Onko se nyt oikeasti niin iso juttu? Demo oli minusta ainakin vähiten kiinnostava juttu tuossa paketissa. Itse pelin lisäksi eniten kiinnostavatkin taidekirja ja manga, mutta epäilemättä myös soundtrackia tulee kuunneltua. Keräilykorttien päälle sen sijaan en ole koskaan kovin paljon ymmärtänyt.

Mutta niin, jos joku halua sen demon, muttei kaikkea tuota muuta sälää, voi tilata pelin normaalin versionkin. Tosin ilmeisesti demoa on saatavissa rajoitetusti, joten on syytä olla nopea. Tämäkin on tavallaan ärsyttävä juttu. Se tuntuu rahastukselta. Mutta ei kai nyt kukaan oikeasti osta peliä demon takia? Eihän?

Tällä hetkellä olen vähintäänkin semisti kiinnostunut Type-0:sta. Suoraan sanottuna en uskalla innostua täysillä, koska pelkään pettyväni. Silti trailereista tulee aina sellainen kiva fiilis, että kyllä minä tätä nyt ainakin vähän odotan. Maailmaa katsellessa herää ajatus, että tämä voisi olla vähän kuin Final Fantasy XII siirrettynä nykyaikaan. Pelottavaa, koska se voisi oikeasti olla aika pirun siistiä.

Minun piti jossain vaiheessa aloittaa tuo japaninkielinen PSP-versio, mutta nyt lokalisoitu PS4-versio on vain muutaman kuukauden päässä, joten taitaapa jäädä aloittamatta. Ehkä pelaan sen sitten joskus myöhemmin vertailun vuoksi. Muutenkin noita japaninkielisiä pelejä on huomattavasti helpompi pelata sen jälkeen, kun on vähintään kerran vetänyt pelin enkuksi läpi. Ainakin Final Fantasy XII: International Zodiac Job System onnistui ihan kiitettävästi, kun osasi vähän japania ja muisti pääpointit pelistä. Tietysti enemmän kieliharjoitusta tulisi, jos tekisi toisinpäin, mutta en minä pelejä pelaa kieltä harjoittaakseni (paitsi shiritoria).

En ole vielä uskaltanut etsiä tietoa pelin hahmoista. Kuvia olen toki nähnyt, mutta muuten en tiedä, millaisia he ovat. Saattaisin jopa innostua kunnolla, jos alkaisin oikeasti paneutua aiheeseen. Tämä on toisaalta aika jännää, koska oli aika, jolloin odotin hirveällä hypellä seuraavaa Final Fantasya. Ensimmäinen pettymys tuli kympin kohdalla, seuraava kolmentoista ja kolmetoista-kakkosen. Toisaalta sitten Lightning Returns yllätti positiivisesti. Joka tapauksessa olo on sellainen, etten halua kerätä liikoja odotuksia. Pessimisti ei pety.

Silti... kyllä tuo peli aika hyvältä ja kivalta näyttää. Juoni on kuulemma synkempi kuin yleensä. En tiedä, onko se hyvä vai huono, se jääköön nähtäväksi. Kuten myös se, koska sorrun ja luen kaiken saatavilla olevan ennakkotiedon, kuten kahdentoista kohdalla kävi.

Onkos kukaan muu laittanut peliä jo tilaukseen?

___

PS.  Jouluarvonta on yhä menossa, vielä ehdit osallistua :)

perjantai 12. joulukuuta 2014

Kyllä soolo kimpan voittaa... vai?

Eilen oltiin kaveripariskunnan luona viettämässä joulaisaa iltaa. Ei siis mitään varsinaisia pikkujouluja, vaikka tarjolla olikin glögiä ja jouluherkkuja (kiitokset vain, maistuivat hyvin!). Siinä tarjoamisien äärellä tuli juteltua niitä näitä, mutta paljon myös peleistä. Ne kun ovat meidän kaikkien sydäntä lähellä, vaikka mieltymyksissä eroja onkin.

Kuva ei liity tapaukseen.
Illan ohjelmassa oli myös Mario Kartia Wii-U:lla. Minä en ole koskaan ollut hyvä autopeleissä, mutta Mario Kart nyt ei ole mikään varsinainen autopeli, joten se ei aiheuttanut suoranaisesti ahdistusta. Vähän vastaavana olen joskus pelannut Crash Team Racingia, mutta siitäkin on vuosia aikaa.

Pelihän sujui kaikkien muiden osalta hyvin, mutta minä putoilin radalta ja pyörin väärään suuntaan jne. :D Tämä on se syy, miksen niistä autopeleistä perusta. Minä en vain osaa ajaa, en edes Mario Kartissa.

Odotin ahdistusta ja ärtymystä, mutta onneksi sitä ei tällä kertaa tullut. Ei minulla ole tarvetta voittaa peleissä, joissa nyt en vain pärjää, mutta onhan se vähän tyhmää olla aina se huonoin ja tietää se etukäteen. Sen takia en ole juuri koskaan innosta hihkuen lähtenyt mukaan näihin kimppapelaamisiin. Vaikka joissain peleissä pärjään ihan hienosti, niissä olen aina se hännänhuippu samalla tavoin kuin koulun hiihtokisoissa vuodesta toiseen. Se ei ole kivaa.

Oma lukunsa ovat tappelupelit. Niissä yleensä on vain kaksi pelaajaa samaan aikaan. Yleensä häviän aina (okei, kekribileissä voitin yhden matsin), mikä on tosin oma vikani. En jaksa vaivautua opettelemaan komboja yms. Hakkaan vain nappeja summassa eikä siten voi pidemmän päälle pärjätä. Siis tappelupelien pelaaminenkaan muiden kanssa ei ole kovin hauskaa. Soul Caliburia tosin olen soolona jaksanut hakata useammankin tunnin.

Seuraava luku voisi olla mörpit. Minullahan on huiman laaja ja kattava kokemus tällaisesta kimppapelaamisesta, kuten blogia lukeneet jo tietävätkin ;D Final Fantasy XIV: A Realm Rebornin parissa on ollut kivaa, mutta olen myös tihrustanut itkua, kun homma ei ole sujunut ja muut ovat käyttäytyneet ikävästi.


Kaikki alkaa soololla

Minun pelihistoriani on alkanut yksinpelaamisella ja ollut suurimmalta osin sitä. Toki joskus istui pikkuveljet vieressä tai minä veljien vieressä, mutta yksin pelaamistahan se silti on. Siitä olen nauttinut enkä oikeastaan missään vaiheessa kaivannut muutosta. Toisinaan sekin ahdisti, että joku tuli viereen seuraamaan. Vielä pahempaa oli, jos seuraaja katsoi asiakseen neuvoa, vaikken sitä pyytänyt. Eräskin tuttu tuli minulle kertomaan, kuinka en todellakaan voi voittaa erästä tiettyä Esperiä Final Fantasy XII:ssa silloisilla hahmoillani ja päti asiasta vielä enemmän, kun ensimmäinen yritys päättyikin kuolemaan. Ärsytti, keljutti ja teki mieli jättää pelaamiset toiseen kertaan, kun kukaan ei ole kertomassa, miten huono ole. Sivumennen nyt mainittakoon, että toisella yrityksellä Esper kaatui suvereenisti ja jätkältä meni jauhot suuhun.

Soolopelaamisen nautinto on tosiaan se, että saa tehdä itse ja pärjätä omillaan. Se ei ole muista riippuvaista toimintaa. Onnistumiset ja häviämiset ovat omaa ansiota eikä muita voi syytellä. Voi taputella itseään selkään tai kiroilla sohvan nurkassa tilanteesta riippuen. Voi imeytyä peliin ja keskittyä siihen täysillä ilman, että tarvitsee kommunikoida ympäröivän maailman kanssa. Se on omaa aikaa ja autuutta.

Valitettavasti toisinaan on tullut tilanteita, että pelaamistani on päätynyt seuraamaan henkilö, jota en siihen tilanteeseen kaipaisi. Omat kaverit ja mies ovat tervetulleita, mutta kaikki muut välttämättä eivät. Juuri nuo edellä mainitut hetket, kun joku tulee lyttäämään pelisuoritusta (ja joskus tosiaan jopa ennalta), syövät itsetuntoa ja tekevät kurjan olon. Ne vievät ilon koko puuhasta ja ovat vaikuttaneet paljon siihen, että tosiaan mielelläni pelaan vain yksin tai hyvin tutussa ja turvallisessa seurassa. Minulle olisi kauhistus joutua peli-iltaan puolituttujen kanssa. Suostuisin korkeintaan seuraamaan sivusta muiden pelaamista, etten varmasti joudu pilkan kohteeksi.

Pelaaminen ei ole siis minulle ensisijaisesti sosiaalista toimintaa. Tuo on seikka, jota en viitsi kauheasti huudella, koska pelkään tiettyjen henkilöiden nyökyttelevän tietävästi ja aloittavan luennon epäsosiaalisista nörteistä, joiden elämäntavat ovat pahaksi ihmiselle itselleen. Mutta onpahan tuokin nyt tunnustettu. Tykkään siitä, ettei minun tarvitse olla sosiaalinen vaan voin keskittyä pelkästään peliin.

Voin kuitenkin jutella peleistä ja teenkin sitä mielelläni. Pelimaailman pyörittely kaveriporukassa tai oman kullan kanssa aamupalapöydässä on parhautta. Ajatuksien jakaminen pelaamisen ulkopuolella on se sosiaalinen elementti, mitä kaipaan. Siksi olenkin iloinen, että olen löytänyt lähipiiriini peleistä innostuvia ihmisiä. Olette ihania!


Mutta kannattaako sitä kimppaakin kokeilla?

Olen nihkeillyt kimppapelaamisen suhteen pitkään. Satunnaisesti olen siihen suostunut eivätkä seuraukset aina ole olleet kovin hyviä. Turpaan on tullut niin tappelupeleissä kuin niissä autohurjasteluissakin ja raivareita on saanut kuulla co-op-menossa. Ei se oikein innosta tähän pelaamisen niin sanottuun sosiaalisempaan muotoon. Minua on sanottu liian herkäksi, mutta oikeasti se, että toinen karjuu naama punaisena, kun et heti osaa pelata täydellisesti, ei saa minua ainakaan motivoitumaan yrittämään paremmin.

Kun taustalla on tuollaisia kokemuksia, olin suorastaan kauhusta kankeana, kun mies alkoi ehdotella Terraarian pelaamista yhdessä... tai vielä kamalampaa kolmestaan siten, että hänen veljensäkin on hommassa mukana. Se oikeasti pelotti. Näin jo sieluni silmin, kuinka pilaan pelin kahdelta muulta ja saan kuulla kunniani, mikä oli täysin naurettava ajatus, koska kumpikaan veljeksistä ei ole koskaan ja missään tilanteessa dissannut minua. Eriäviä mielipiteitä on toki ollut, mutta ne on käsitelty asiallisesti.

Noh, Terraarian pelaaminen sujui ihan kivasti. Isoimmaksi ongelmaksi muodostui, että minä halusin pelastaa söpöt puput sisätiloihin ja miehen veljen mielestä ne kuuluivat joko ulos tai pataan. Talossamme siis kävi hieman kuhina asian tiimoilta, mutta riidoilta vältyttiin silti. Valitettavasti en voi sanoa, ettei yhtään pupua vahingoitettu prosessissa.

Tuon jälkeen ole pelannut veljeksien kanssa muutakin ja miehen kanssa sitten vähän enemmänkin. Tätä vuotta väritti aika paljon Final Fantasy XIV: A Realm Rebornin pelaaminen yhdessä, mikä oli todella mukavaa (mutta se peli syö liikaa aikaa, jos haluaa tehdä muutakin). Tykkäsin siis pelailla kahdestaan ja haluaisin tehdä sitä edelleen. Ongelmaksi osoittautuivat dungeonit ja erityisesti se, että partyyn piti ottaa kaksi vierasta ihmistä (silloin kun veljeni ja muut tutut eivät ehtineet avuksi). Yhteistyö oli joskus ok, mutta useimmiten sitä ei käytännössä ollut. Parantaja ei hoitanut hommaansa tai joku lähti sooloilemaan ja keräsi möllien agrot, vaikka mieheni pelasi tankkihahmolla.

Sanoisinkin, että ARR olisi kivempi, jos saisi kasaan ison, tutun ja turvallisen porukan. Sellaisen jengin, jossa ei tarvitse pelätä, että joku sooloilee tai hermostuu siitä, että ensikertalainen ei tiedä, millä taktiikalla uusi bossi kaatuu. Oikeasti! En minä opiskele Youtubesta soolopeleissäkään etukäteen, miten taistelut voitetaan vaan yritän ihan itse. Miksi jotkut siis ARR:ia pelatessa olettavat, että näin tehdään?

Noh, kenties asenteeni on väärä. En omistautunut pelille tarpeeksi. Saakin nähdä, löydänkö itsestäni tarpeeksi rohkeutta palata sen pariin vielä joskus... Nyt kun mieskin on ilmoittanut, ettei häntä enää sen pelaaminen innosta. Katsellaan. Tällä hetkellä kuulostaa liian pelottavalta tuntemattomien kanssa pelaaminen.

Eilinen oli taas uudenlainen kimppakokemus. Osaamisenihan oli samaa tasoa kuin ennenkin, mutta kukaan ei siitä käynyt nälvimään. Toisaalta miksi olisivatkaan? Kolmella muulla oli oma kisansa, minun kisani keskittyi siihen, että jos ei ihan vikaksi tulisi ja pysyisi siellä radallakin hetken. Siitäkään ei tullut sanomista, että muut joutuivat odottelemaan minun maaliin pääsemistäni useamman kerran.

Eli eilisestä jäi hyvä maku suuhun. Ei se häviäminen mitään kivaa ole, mutta ei se oikeastaan kirvellyt, koska en ollut muuta edes odottanut. Silti oikeanlaisessa porukassa tekeminen ylipäätään oli jees. Muiden läpänheittoa oli kiva kuunnella, vaikken itse kyennyt ottamaan siihen osaa (kaikki energia meni auton ohjaamiseen) ja tunnelma pysyi katossa aivan loppuun saakka. Tällä kertaa siis kannatti tehdä jotain, mitä ei yleensä mielellään tee.


Soolo vai kimppa?

Ehkä olen vihdoin päässyt peliurallani siihen kohtaan, että voin todeta sekä soolon että kimpan maistuvan. Jälkimmäiseen suhtaudun kuitenkin edelleen varauksella enkä ole valmis pelaamaan ihan kenen tahansa kanssa.

Soolopelaaminen on ehdottomasti se minun juttuni, mutta myönnän, että miehen kanssa on ihan kiva välllä jotain pelata yhdessäkin. Esimerkiksi Tales of Xillia oli kiva kimppakokemus ja toivonkin, että saan houkuteltua miehen myös kakkosen pariin sitten joskus. Kenties minun pitäisi myös suhtautua hieman avoimemmin hänen ehdotukseensa Starboundin kimppapelaamisesta. Selvisinhän Terraariasta hengissä, vaikkei se omalta tuntunutkaan.

Mitenkäs asian laita on teillä muilla? Pelaatko mieluummin yksin vai yhdessä vai onko kenties molempi parempi?

_______ 

PS.  Jouluarvonta on yhä menossa, vielä ehdit osallistua :)

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Lara ja Lara


Huomaan palaavani Tomb Raider -ajatuksiin yhä uudestaan ja uudestaan. Rehellisesti sanottuna luulin, että Lara-kauteni tuli ja meni ja jäi historiaan mukavana nostalgiana, mutta kerrankos sitä väärässä on. Teiniaikojen idolit voivat kummasti ponnahtaa takaisin, kun sopivasti sattuu.

Itsehän en tosiaan ole aikoihin Tomb Raidereita pelannut, mutta tuota miehen pelailua on ollut viihdyttävää seurata. Miehen kirosanojen määrästä päätellen minä olen oikeasti viihtynyt paremmin kuin hän. Tosin olen päässyt helpommalla, minun ei ole tarvinnut taiteilla ohjaimen kanssa vaan olen vain voinut heitellä hyviä huonoja vinkkejä.

Mutta niin... Minulla tosiaan oli teini-iässä Lara-kausi. Minusta Lara oli aivan loistava naishahmo. Pidin hänen ulkonäöstään (ihan riippumatta pleikkari ykkösen grafiikoista, olihan hänestä kuviakin), tyylistään, äänestään ja käytöksestään. Lara edusti minulle vahvaa naista, joka teki mitä halusi eikä jäänyt kenenkään jalkoihin. Kyllähän hänelle sattui ja tapahtui ja joskus hän jopa hävisi nyrkkiottelun tms., mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi lopussa lunastanut palkintoa. Vaikka 90-luvun Laraa on ilmeisesti kritisoitu siitä, että hänet on luotu silmäkarkiksi kiimaisille nörttipojille, minä näin hänessä aikakaudelle tyypillistä girl poweria paljon enemmän kuin Spaissareissa ikinä. Lara oli minulle esikuva.

Nyt kun olen aikamatkustanut Laran juurille tuon Anniversaryn kautta, katselen häntä ehkä hieman eri tavalla. Edelleenkään Laran kuppikoko ei aiheuta minussa ärtymystä, eikä kyllä luonnottoman kapea vyötärökään. Tiedostan, että tuollainen kroppa voi aiheuttaa ulkonäköpaineita, jos siihen haluaisi jostain syystä pyrkiä, mutta itselleni ei silti ahdistuksia siitä tule (ei tullut silloin 90-luvullakaan). Minusta tämä Anniversaryn Lara on kaunista katseltavaa. Lisäksi hänellä on miellyttävä juoksutyyli ja muutenkin hänen liikkeensä ovat sulavampia kuin ennen.

Nuo asiat ovat kuitenkin pelkkää pintaa. Vaikkei alkuperäinen Tomb Raider ollut juoneltaan maailman syvällisin peli ja jätti myös pelaajalle tulkinnanvaraa tapahtumien suhteen, paljastaa se jotain Larasta itsestään. Laralla on kova pinta, häntä voisi sanoa jopa kylmäksi. Hän on tiukka, tyly ja sarkastinen, muttei kuitenkaan paha. Näin häntä luokittelisin.

Ristiriita syntyy pelin loppupuolella, kun Lara ampuu Larsonin. Kohta saa pettymään Laraan. Yhtäkkiä hän provosoituu käsittämättömän helposti Larsonin puheista ja painaa liipaisinta, useamman kerran. Hän ampuu kuolettavasti tarkoituksella.

Kyllähän Lara näyttää hetken kauhistelevan tekoaan, mutta sitten mennään taas ja asiaan ei palata. Sitä ei käsitellä kovin syvällisesti. Tosin Tomb Raiderissa ei muutenkaan porauduta asioiden syviin ytimiin, joten tämä on sinällään ihan linjassa kaiken muun kanssa. Silti kohtaus jäi häiritsemään minua, sillä se jotenkin syö pohjaa hahmolta, jota teinivuosinani niin paljon ihailin. Tämä Lara ei tunnu inhimilliseltä.

Tästä päästäänkin hyvin liukumaan uuteen Laraan, joka esiteltiin meille aivan hiljattain. Uuden Tomb Raiderin Lara on selkeästi nuorempi kuin alkuperäisen. Hän on tyttönen, joka on saanut elämänsä tilaisuuden lähtiessä etsimään tutkimusryhmän kanssa legendojen Yamataita. Hän on viaton, herkkä ja hyvin inhimillinen, samaistuttava. Hän ei missään nimessä herättänyt minussa suurta ihailua vaan häntä pystyi sympatiseeraamaan. Asennoitumiseni häntä kohtaan oli täysin erilainen kuin vanhaa Laraa (epäilemättä oma vanheneminen tuo tähän osansa, mutta väitän, että päällimmäinen syy on silti hahmossa itsessään).

Pelin aikana Lara muuttuu. Myös uusi Lara joutuu tilanteeseen, jossa hän tappaa ihmisen, mutta kyseessä on hyvin erilainen hetki kuin alkuperäisessä Tomb Raiderissa. Tavallaan pystyn paremmin ymmärtämään tätä nuorta Laraa, joka pelastaa itsensä tappamalla kuin uhoamisesta provosoituvaa Laraa, jolla vaihtoehtona olisi ollut ampua Larsonia käteen tai jalkaan ja sen jälkeen kolkata. Lisäksi uuden Laran reaktio omiin tekoihinsa on koskettavampi, enemmän järkyttynyt.

Toisaalta Lara tosiaan muuttuu ja hänestä kuoriutuu melkoisen osaava tappaja, kun hän käytännössä yksin hankkiutuu eroon saarta asuttavasta sekopääpopulaatiosta. Silti vaikka tämä Lara tappaa ihmisiä paljon enemmän kuin alkuperäisen Tomb Raiderin Lara, hänestä tulee pehmeämpi ja inhimillisempi vaikutelma aivan loppumetreille asti. Kenties se johtuu siitä, että tätä uutta Laraa avataan hahmona enemmän, hänen on vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja hänen lähimenneisyydestä nähdään pätkiä, joista välittyy ystävyys Samin ja muiden kanssa. Laran näkee myös arkisissa tilanteissa (niin arkisissa kuin tutkimusmatkalla olevalla laivalla eläminen voi nyt ylipäätään olla), mikä tuo hänet lähemmäs pelaajaa.

En sano, että uusi Lara olisi parempi kuin vanha. Hän on erilainen ja häntä tulee tarkastella eri tavalla. Kumpikin Lara on syntynyt erilaisella vuosikymmenellä, mikä näkyy heissä selvästi. Pidän edelleen vanhasta Larasta, mutta taisin myös vähän ihastua uuteen. Se ei tarkoita, että hyväksyisin kaikki heidän tekonsa. Pystyn kuitenkin asettamaan ne kontekstiin, jossa ne esitetään.

Tällä hetkellä minulla on kummallinen tunne, että haluaisin tutkia vanhaa Laraa enemmän, jotta näkisin, millaiseksi kuvani hänestä lopulta muodostuisi. Olen kuitenkin haluton tarttumaan vanhoihin peleihin uudestaan, sillä en usko niiden pelaamisen olevan enää varsinainen nautinto. Voi siis olla, että tämä tutkimusmatka jää lopulta tekemättä.

Sen sijaan todennäköisempää on, että uuteen Laraan tutustun vielä lisää. Uusi Tomb Raiderhan on saamassa jatkoa ja voi olla, että tuo jatkokin meille jossain vaiheessa kotiutuu. On siis täysin mahdollista, että saan aitiopaikalta seurata, millainen Larasta tällä kertaa kasvaa. Nähtäväksi jää ihastunko entistä enemmän vai laimenevatko tunteet aikaa myöten. Joka tapauksessa edessä on varmasti mielenkiintoisia hetkiä.

____

PS. Kannattaa muistaa jouluarvonta ja jättää kommenttia ;) 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Rakas joulupukki...

Mitä pelifanityttö toivoo joululahjaksi tänä vuonna? Toivelistalla on toki yhtä sun toista, mutta aika vähän pelillisiä juttuja. Nyt joulun korvilla ei ole oikein tullut sellaisia pelejä, joita olisin haluamassa. Tarvittavat konsolitkin ovat hyllyssä, joten niitäkään ei toivelistalla nyt ole. Tales of Xillia 2 voisi olla sellainen peli, joka lahjaksi kelpaisi... olen siis varmuuden vuoksi jättänyt sen nyt itse ostamatta :D

On kuitenkin joitain juttuja, joita olisi kiva saada joululahjaksi, mutta joita tuskin tulen paketeistani löytämään. Mutta ainahan sitä saa toivoa, vai mitä?

Tässä siis tämän vuoden, ehkä vähän erilaisempi, lahjatoivelista:

1) Balthier x Fran (Final Fantasy XII) -fanficci, joka sisältää sekä romantiikkaa että seikkailua

Mieluiten lukisin ficin suomeksi, mutta niitä ei oikeastaan ole, ellei nyt lasketa minun kirjoittamiani. Ainakaan en tiedä ketään toista, joka olisi suomeksi raapustellut pidempiä teoksia ilmapiraattikaksikosta. Englanniksi valikoima on sitten jo kattavampi.

Mutta niin, ficci näistä kahdesta piraattiseikkailuissaan olisi oikein maittava. Mieluiten tietysti pitkä kunnollisella juonella... joten taitaa olla turha toivo :D

2) Lara x Sam (Tomb Raider) -fan art jouluteemalla

Tällainen kuva olisi ihana. Minulla ei ole mitään erityisiä yksityiskohtia mielessä... kunhan nyt haluaisin jouluromanttisen kuvan tästä parista.

3) Lara x Sam (Tomb Raider) -fanficci jouluteemalla

Edellisen perusteella tämä selittää itse itsensä. Siis lisää ficcejä minulle, kiitos. Jälleen kerran arvostaisin suomen kieltä. Tähänkin haluaisin jouluromantiikkaa ja tämän jutun ei tarvitsisi välttämättä olla romaanimittainen, ihan novellikin kelpaisi.

4) Fran (Final Fantasy XII) -figuuri

Kuva: Square Portal
Tämä toive onkin sitten materialistisempi. Valitettavasti kyseinen figuuri ei vain vielä ole saatavilla... mutta kenties syntymäpäivälahjaksi tai viimeistään ensi vuoden jouluksi?

5) Lisää tunteja vuorokauteen

Nykyisin elämä tuntuu usein kovin kiireiseltä ja illat hujahtavat, ennen kuin ehtii kunnolla tajutakaan. Jos siis saisin vuorokausiini lisää tunteja, ehtisin myös pelata enemmän. Tosin toiveena tämä ei kai ole niin kovin realistinen x)

Tämän kummempia toiveita ei tosiaan tänä vuonna ole listalla. Ensi vuonna julkaistaan kyllä sitten pelejä, jotka haluaisin ja varmaan hankinkin. Epäilen vahvasti, etten viitsi siihen seuraavaan jouluun asti niitä odotella.

Onko teillä muilla jo kirjeet joulupukille kirjoitettu?

PS. Kannattaa muistaa jouluarvonta ja jättää kommenttia ;) 

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Historian havinaa ja kristallin uusi tarina: Monia ihmeellisiä maailmoja

Minulta kysyttiin jokin aika sitten, onko Final Fantasy -pelisarja mielestäni mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Minulla tuppaavat jutut toisinaan paisumaan, mikä johti siihen, että vastaus on kokonainen postaussarja. Näiden postausten aikana käsittelen pelisarjaa erilaisista näkökulmista.

Aiemmat postaukset: 

Esipuhe
Tarinat pelien takana
Hahmoista

Tämän postauksen aiheena on pelisarjassa esiintyvät erilaiset maailmat. Niiden(kään) vertaileminen ei ole aivan helppo juttu, mutta yritän silti jonkinlaisen vastauksen saada aikaan.

Ensimmäisten maailmojen ongelmia

Kuva: Final Fantasy Wiki
Kuten monissa muissakin postauksissa, olen hieman jaotellut postausta pelien mukaan. Jälleen kerran joudun toteamaan jo lukijoille tutuksi tulleen asian: aivan ensimmäisistä Finaleista en ole niin kovin hyvin perillä. Tämä tarkoittaa myös sitä, etten tunne niiden maailmaa syvällisesti. Kakkosen en käytännössä ollenkaan, mutta uskoisin sen olevan linjassa ensimmäisen ja kolmannen pelin kanssa. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Sarjan kolme ensimmäistä peliä sijoittuu jokainen aika perinteiseen fantasiamaailmaan, joka turvaa miekkaan ja magiaan. Koneet eivät ole suuressa roolissa, vaikkakin esimerkiksi ilmalaivoja nähdään. 

Omana aikanaan Final Fantasy on varmasti ollut huikea kokemus avoimine maailmoineen ja tavallaan se on sitä edelleen. Kartalla voi harhailla melkein mihin vain, kunhan kulkuväline löytyy. Ennen laivan saamista ei siis esimerkiksi luonnollisesti saarille tai toisille mantereille lähdetä, mutta kävellä voi varsin pitkälle ja kohtalokkain seurauksinkin vielä. Ei ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun hortoilin jonnekin, missä kuolo korjasi, koska levelit eivät vain riittäneet. Myöhemmin otinkin tavoistani poiketen läpipeluuoppaan kaveriksi, jotta turhat eksymiset voitaisiin välttää. Olen nykyisin ehkä pelaajana vähän mukavuudenhaluisempi ja laiskempi kuin nuorena... enkä koe äkkikuolemien kohdalla löytämisen iloa.

Kolmosta pelatessani maailma ei tuntunut aivan samalla tavalla avoimelta eikä eksymisen vaara yhtä todelliselta kuin ensimmäisessä pelissä. Toki kartalla pääsi vähän hortoilemaan, mutta koko ajan oli selvää, mihin suuntaan kannattaa mennä. Luulen, että tähän vaikuttivat paljolti pelin NPC:t. Ensimmäisessä Finalissakin näitä on ja onneksi osaavat avata suunsa, mutta repliikit ovat aika simppeleitä ja välillä niin tulkinnanvaraisia, ettei pelaaja voi olla aivan varma, mitä seuraavaksi pitäisi oikeasti tehdä. Kolmosessa sen sijaan ohjeistukset olivat mielestäni jo vähän selkeämpiä ja siten NPC:t tuntuivat kaikin puolin persoonallisemmilta.

Fantasia jatkuu

Seuraava kolmen pelin rypäs jatkaa jo aiemmissa peleissä nähtyä fantasiamaailmalinjausta. Nelonen ja vitonen ovat tätä kastia ehkä enemmän kuin kutonen, mutta kyllä tuo viimeinenkin fantasiaosastolle kallistuu. Kutosessa kuitenkin nähdään jo enemmän koneita (esimerkiksi magitek-armorit) kuin edellisissä.

Nelosen maailma tuntuu yhtäaikaa laajalta ja elävältä. NPC:ta on kaupungeissa sopiva määrä, jotta näiden kanssa jutusteluun ei ehdi kyllästyä, mutta tietoakin saa silti kivasti. Osa juttelee pitkät jututkin ja osaa heittää pelaajalle sopivasti vihjettä, jotta eksyä ei ole pakko. Myös viidennessä ja kuudennessa osassa NPC:n kanssa kommunikointi sujuu ihan kiitettävästi.

Pelien maisemointi on hyvin samankaltaista kuin aiemmissa osissa. Grafiikkarajoituksista johtuen yksityiskohtia ei niin paljoa ole, mutta toisaalta mielikuvitukselle jää paljonkin tilaa.

Kurkkaus scifiin ja paluu fantasiaan

PlayStationille siirryttäessä myös maailmat muuttuivat radikaalisti. Seitsemäs Finali sijoittuu jonkinlaiseen fantasian ja scifin hybridiin Midgarin ollessa selkeästi hieman scifimpi kaupunki, mutta moni muu paikka sitten on taas hyvinkin yksinkertainen. Toisaalta maailman huvittelukeskus Gold Saucer on kyllä varsin nykyaikainen. Ilmalaivat yms. ovat myös hyvin erilaisia verrattuna aiempiin peleihin ja nähdäänhän seiskassa avaruusrakettikin. Samaan aikaan tosin miekka ja magia jylläävät edelleen, mutta ei kai jrpg ole jrpg, jos pääsankari ei miekkaa heiluttele?

Kahdeksas osa vie pelisarjan maailman entistä scifimpään suuntaan, esim. kyseisessä pelissä seikkaillaan avaruuspuvussa tähtimeren keskellä. Kasin maailmassa teknologia on hyvin selvästi läsnä arjessa, mutta taikuuskin on yhä tallella. Sitä vain käytetään hyvin eri tavalla kuin aiemmissa peleissä. Voisi ehkä osittain ajatella, että taika on valjastettu tekniikan tueksi. Silti Squall heiluttelee miekkaa siinä missä Cloudkin, mutta hänen miekkansa on samalla myös tuliase, mikä on ihan jännä keksintö sinänsä.

Ysi on maailmansa puolesta paluuta vanhaan, kuten sen oli tarkoituskin olla. Maailma on hyvin perinteistä fantasiaa eikä teknologia ole kovin korkealla tasolla. Höyrykoneita tosin ysissä nähdään, kun usvan käytölle pyritään kehittämään vaihtoehtoja. Miekka ja  magia ovat tässä maailmassa selviö, muu ei oikeastaan tulisi edes kysymykseen.

Ysin maailman hallintajärjestelmä on perinteisen monarkistinen, kun seiskassa ja kasissa nähtiin muutakin. Seiskassa maailmaa tuntuu hallitsevan suuryhtiö Shin-Ra, kasissa vallankahvaa pitelevät sotilasjärjestöt, mutta toisaalta pelissä esitellään myös Estharin presidentti.

Sarjan yhdeksännen osan maailmassa on myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että erilaiset rodut ovat saaneet entistä isomman roolin. Niitä on kyllä näkynyt aiemminkin, mutta ysi antaa todella tilaa muillekin kuin ihmisille. Katsokaa vaikka päähahmojoukkoa. Montako ihmistä on kahdeksan hahmon tiimissä?


Hyvästi vapaus?

PlayStation 2:lla pääsarja esittelee kaksi erilaista maailmaa. Kympissä teknologia on menneisyyttä ja tabu nykyisyydessä. Maailma on siis tavallaan palannut ajassa taaksepäin. Kahdessatoista tekniikalla on jo oma vahva roolinsa maailmassa, mutta silti miekka ja magia ovat erittäin suuressa roolissa.

Kympin maailman oleellisin muutos aiempiin nähden on kuitenkin putkimaisuus. Pelissä on kyllä maailmankartta, mutta pelaaja pakotetaan juoksemaan yhdessä putkessa etelästä pohjoiseen juonen mukana. Kuten nyt putkissa yleensäkin, suuntia on vain kaksi: eteen tai taakse. Eksymisen vaaraa ei siis ole, vaikka putki joskus laajenisikin hitusen leveämmäksi.

Kahdentoista maailma on kymppiä paljon laajempi ja kartat sallivat pienen harhailunkin, vaikka maailmankartta ei ole enää samalla tavoin kuvattu kuin sarjan alkupäässä. Minulle on jopa sanottu, että kahdentoista maailman on ahdistavan laaja ja tekee siten pelaamisesta epämiellyttävää. Itse en tätä allekirjoita, mutta mieltymyksensä kullakin.

Kympin myötä Finalit hylkäsivät sekä perinteisen maailmankartan että vapaan hurjastelun ilmalaivalla. Nämä kaksi seikkaa ovat ärsyttäneet monia faneja. Epäilen kuitenkin vahvasti, että nämä muutokset ovat tulleet jäädäkseen.

Valta kympissä on annettu uskonnoille, kahdessatoista vallitsee tiukka monarkia valtiossa kuin valtiossa. Tosin kahdentoista Ivalice on pääsarjassa siinä mielessä poikkeuksellinen maailma, ettei sitä esitellä pelaajalle missään vaiheessa kokonaan ja lisäksi se on esiintynyt jo yhdessä pelissä aiemmin, Final Fantasy Tacticsissa.

Erilaisten rotujen kirjo näkyy myös näissä peleissä. Kympissä lisäksi käsitellään Rikkun ja Wakkan kautta rasismia. Kahdentoista Ivalice puolestaan suorastaan vilisee erilaisia rotuja, mikä lisää maailman kiehtovuutta entisestään.


Putki, pirstaleet ja pamahdus

Final Fantasy XIII:n maailmasta ei voi puhua yhtenä kokonaisuutena, vaikka sarjan pelit muka muodostavat sellaisen. Ensimmäisessä osassa maailma on jokseenkin selkeä. Se muodostuu planeetta Gran Pulsesta ja "kuusta" Cocoonista, jonka asukkaat ovat onnistuneet tappamaan alapuolisen maailman ihmiset täysin. Pulsella elää enää siis villipetoja ja sitä pidetään pahuuden pesänä, vaikka mätäpaise oikeasti piilottelee Cocoonin pinnan alla.

Maailma voi kuulostaa kiinnostavalta, mutta sitä se ei ole. Peli on yksi suuri putkijuoksu ilman edes ilmalaivalla paikasta toiseen siirtymismahdollisuutta. Jotta tässä ei olisi tarpeeksi, pelistä on poistettu kaupungeissa pyöriminen ja NPC:t, joille jutella. Eli asiat, jotka pelastivat kympin putkijuoksusta huolimatta.

Kolmetoista-kakkonen yritti hieman korjata näitä virheitä. Peli ei ole putkijuoksu vaan kasa eri aikajanoille riepoteltuja pirstaleita. Kaupunkeja on ja ihmiset puhuvat. Kuva maailmasta jää kuitenkin todella rikkonaiseksi.

Lightning Returns puolestaan heittää kaiken kahdesta edeltäjästään tutun romukoppaan ja rakentaa maailman uudestaan. Maailma koostuu tasan neljästä isommasta kartasta, joista kaksi on kaupunkeja ja kaksi luontoa (sekä näiden lisäksi arkista, joka sijaitsee pysähtyneisyyden ajassa). Ihmisille voi puhua ja kaupoissa voi asioida. Vaikka LR:n maailma on näistä kolmesta pienin, se toimii parhaiten ja korjaa edellisten mokat. Se ei silti pelasta auttamattomasti pieleen mennyttä kokonaisuutta. Kaiken lisäksi mokoma menee tuhoutumaan pelin lopussa, jotta sielut voivat siirtyä uuteen maailmaan.

Laajenevat maailmat

Final Fantasy XI:tä en ole pelannut, mutta Final Fantasy XIV: A Realm Rebornista on enemmänkin kokemusta. Tähän mennessä en ole ehtinyt tutustua Eorzeaan kokonaisuudessaan vaan nähnyt siitä vasta osan. Maailma on laaja ja tutkiminen mahdollistuu vasta, kun leveleitä on kertynyt riittävästi. Chocobolla pystyy ratsastelemaan pitkin maita ja mantuja, mutta ilmalaivalla liikkuminen on edelleen rajattua eli vapaata lentelyä ei ole.

Kummassakin mörpissä on laajahko rotukirjo ja pelaajakin saa itse valita, minkä rotuisella hahmolla pelaa. NPC:lle voi jutella ja maailma tuntuu todella elävältä, sillä kanssapelaajia luonnollisesti pyörii ympärillä useimmissa paikoissa ja heidän kanssaan voi tehdä myös yhteistyötä. Sanoisinkin, että elävimmän ja aidoimman tuntuinen pelimaailma on juuri näissä Finaleissa. Kenties siitä sosiaalisesta puolesta on siis hyötyäkin?

Toisaalta vaikka maailman maisemat ovat tulleet tutuiksi, eivät kaikki sen tarinat ja mytologiat ole jääneet mieleeni ihan vain pelaamalla, sillä pelissä aikaa menee paljon ihan satunnaisten tehtävien parissa. Paremmin kai näihin pääsisin perehtymään, kun vain lueskelisi infoa Final Fantasy Wikistä (minkä varmaan lähiaikoina teenkin, sillä olen raapustamassa kirjoituskurssille ficciä kyseisestä pelistä).

Joten..?

Tämän postauksen kirjoittaminen on ollut äärimmäisen hankalaa, mistä syystä se onkin kestänyt todella kauan. Kirjoittelin tähän paljon muutakin asiaa, mutta lopulta totesin jo eksyneeni harhapoluille. Kenties aihe on jo liian laaja käsiteltäväksi?

Jos ihan vain katsoo maailmojen ulkonäköä, koko ajan on menty hienompaan suuntaan. Toisaalta maailmat olivat ennen avoimempia ja maailmankartalla vaeltelulla oli seikkailutunnelmaa, kun saattoi periaatteessa mennä minne vain (oli niissäkin rajoituksensa) eikä tarvinnut juosta putkessa, jossa eksymisen vaaraa ei ole.

Karttatyyppi ei kuitenkaan ole ainoa kriteeri, millä maailmoja voi arvostella. Siihen liittyy yleinen ulkonäkö, maailmassa elävät NPC:t, elävyys, uskottavuus ja monia muita pikkujuttuja, jotka saavat joko ihastumaan tai vihastumaan maailmaan. Itse pidän melkeinpä kaikista Final Fantasy -maailmoista, mutta kympin ja kolmentoista putkijuoksut silti tympivät minua. Ysin maailma ihastuttaa ulkonäöllään ja kaupungeillaan, samoin kahdentoista ja ehkä juuri eniten tykkään vaeltaa kahdentoista Ivalicella, sillä siellä on yhtäaikaa vanhaa maailmankarttatunnelmaa ja fiilis, että olet todella itse maailmassa. Aiempien osien kohdallahan hahmot erottuivat maastosta todella isoina, mikä rikkoi illuusiota.

Sanoisin, että joiltain osin on menty parempaan suuntaan. Maailmat näyttävät ulkoisesti uskottavammilta ja hahmot sulautuvat niihin paremmin, mutta samalla on nipistetty vapaudesta todella paljon. Enää ei voi tuntea riemua, kun suhaa ilmalaivalla paikasta toiseen, sillä nyt se on vain kuin astuisi metroon ja nousisi seuraavalla pysäkillä pois.

Eli tähän kohtaan minulla ei ole suoraa vastausta. Onko teillä lukijoilla mielipidettä asiaan?

PS. Kannattaa muistaa jouluarvonta ja jättää kommenttia ;) 

lauantai 6. joulukuuta 2014

Vertailun ja huvin vuoksi

Nyt kun uusi Tomb Raider on kahlattu läpi, piti vanhempiakin vilkaista. Tosin meidän TV:llä ne aivan ensimmäiset näyttävät melkoiselta pikselimössöltä, joten niitä ei alettu pelata uudestaan. Sen sijaan mies osti pari tuoreempaa, josta yhtenä Tomb Raider Anniversary. Meidän perheessä minä olen ollut aikoinaan Tomb Raiderien suurkuluttaja, mies sen sijaan ei ole niitä pelaillut, mutta tällä kertaa hän tarttui ohjaimeen ja minä olen ollut sivustaseuraajana.


Anniversaryhan on TR1:n uusi versio. En tiedä, kuinka isoja eroja näissä on, mutta oikeastaan en tässä kohtaa välitäkään. Ne selvinnevät aikanaan. Joka tapauksessa näyttää siltä, että Laralla on joukko liikkeitä, joita hän ei ykkösessä osannut ja grafiikat tosiaan ovat oikein nättejä alkuperäiseen verrattuna.

Itse olen pelannut ykköstä, mutten anniversarya. On ollut hauska  huomata, että alku menee aika samalla tavalla ja muistan oikeasti yksityiskohtia, vaikka edellisestä kerrasta on varmasti yli 10 vuotta. Osasin jo varautua Perun susien ja karhujen hyökkäyksiin, ennen kuin musiikki niistä varoitti. Olisi vain kai pitänyt tajuta myös  avata suu ja varoittaa miestä niistä.

Tykkäsin uudesta Tomb Raiderista todella paljon, mutta pakko on sanoa, että kyllä tämä Anniversarykin näyttää ja tuntuu hyvältä. Valitettavasti herkkyyteni ei ole vähentynyt tämänkään osan kohdalla vaan säikyn niitä perkuleen susia ja karhuja siitä huolimatta, että tiedän, milloin ne tunkevat kimppuun. Liekö sitten jokin vanhenemisen merkki tämä? Kun samaa on alkanut ilmetä myös leffojen kohdalla, ilmiö saattanee olla pysyvä. Eipä sillä, minulle sopii hyvin sekin, että mies pelaa ja minä katselen vieressä... vaikka se jonkin verran omaa pelaamista vähentää. En nimittäin nytkään malta tarttua PSP:een ja ryhtyä grindailemaan Star Oceanissa, koska miehen pelaamista on niin mielenkiintoista seurata.

Varmaan tässä taas nostalgiahuurut tekevät osansa, mutta Tomb Raider -innostus nostaa kovasti päätään. Muistan taas sen ihanan seikkailuntunnun, joka näissä peleissä on. Olisi oikeastaan aika hienoa, jos kakkosesta ja kolmosestakin tulisi uusintaversiot. Miksei tietysti nelosesta ja vitosestakin, vaikka ne eivät niin paljon enää minuun iskeneetkään.

Päivitetty Lara on ihan nätti, vaikkakin hyvin erilainen kuin uuden Tomb Raiderin versio.
Onko teistä lukijoista kukaan pelannut tätä peliä? Mitä tykkäsitte verrattuna alkuperäiseen?


PS. Kannattaa muistaa jouluarvonta ja jättää kommenttia ;) 

perjantai 5. joulukuuta 2014

Olkaa vaan hiljaa ja näyttäkää hyvältä, kiitos

En tiedä, onko porukka jo kuullut kyllästymiseen asti Tales of Xilliasta, mutta jatkanpa silti vielä siitä. Edellisessä postauksessa käsittelin pelin päähahmoja, mutta olihan pelissä toki muutamia muitakin, jotka ovat vähintään mainitsemisen arvoisia.

Osa lukijoista saattaa tietää, että tykästyn monesti ns. pahiksiin ja näen heissä paljon hyvääkin. Osittain tämä on lukemieni ficcien ansiota eli kaikki tyypit eivät aina iske suoraan pelissä vaan jonkun ficcarin näkökulman kautta (esim. Final Fantasy VII:n Sephiroth teki vaikutuksen Piratessen Even Angels Fall -ficissä). Toisista sitten olen tykännyt ihan itsenäisesti alusta asti, hyvänä esimerkkinä on Final Fantasy IX:n Kuja.

Myös Tales of Xillia esitteli liudan pahiksia, joista osasta olen ehkä jotain sanonut, osasta taas vaiennut. Kenties nyt on aika avata sanainen arkkuni. En kuitenkaan aio käydä läpi ihan jokaista pelissä vastaan tullut hahmoa, mutta tärkeimmät saakoon jokusen rivin.


Gaius

Gaiusista minulle sanottiin, että luultavasti pidän hänestä. Tämä kommentti varmaankin perustui "pahisfanitukseeni"? Odotin siis hahmoa varsin mielenkiinnolla, mutta petyin kieltämättä aika pahasti. En nimittäin pitänyt hänestä yhtään... tai no, kyllähän mies on hyvännäköinen kuin mikä, joten häntä voisi sietää, jos hän oppisi pitämään suunsa kiinni ja seisomaan paikallaan. Hänestä saisi kelvon patsaan.

Vaikka Gaiusilla on (olevinaan) hyvät tarkoitukset, hän on vain niin mulkvisti, etten yksinkertaisesti jaksa edes kuunnella häntä. Myönnän, että loppuvaiheessa vain tuhahtelin hänen puhumisilleen sanoi hän mitä hyvänsä.

Muzét

Muzét on sellainen hahmo, josta minun on vaikea sanoa mitään. Hän tuli vähän kuin puskista porukkaan mukaan, mikä varmaan johtui siitä, että pelasin läpi vain Millan tarinan. En oikeastaan koskaan päässyt hänen sielunelämäänsä kunnolla käsiksi ja hän jäi todella etäiseksi.

Tästä huolimatta Muzét on minusta mielenkiintoinen ja olisin ehkä mielelläni kuullut hänen taustoistaan enemmänkin. Nyt hänen motiivinsa jäivät hämäriksi (edelleen lienee oma mokani). Joka tapauksessa ei ole fiiliksiä sen enempää puolesta kuin vastaankaan hänen suhteensa. Hän vaikutti mielenkiintoiselta, joten ehkä joskus otan hänestä tarkemmin selkoa.

Jiao

Jiao ei sitten taas missään vaiheessa herättänyt mielenkiintoani, vaikka liittyi selkeästi Elizen menneisyyteen. Vaikken hänen taustojaan arvannut, en osannut yllättyä niiden selvitessä. Jotenkin hän oli ehkä hitusen ennalta-arvattava. Kaiken kaikkiaan hän jätti minut aika kylmäksi.

Wingul

Wingulin noteerasin samalla tavoin kuin Gaiusin. Törkeän hyvännäköinen jätkä! Valitettavasti hän kärsi samoista ongelmista pomonsa kanssa. Suusta ei tule ulos kuin järjetöntä ulinaa. Lisäksi tyyppi otti minulta turpaan useampaan kertaan ja silti jaksoi aina vain uudestaan tulla kaivamaan verta nenästään hirveän uhon kera. Se ei tuntunut uskottavalta vaan lähinnä typerältä. Joo, ei se tavatonta ole, että pelin aikana taistellaan samaa vihollista vastaan useamman kerran, mutta... no, yleensä siitä ei ole jäänyt tällaista tympääntymistä suuhun pyörimään.

Olisin myös kaivannut Wingulista enemmän taustatarinaa. Kenties silloin hänen käytöstäänkin olisi voinut ymmärtää paremmin. Nyt en jaksanut lähteä asioita pohdiskelemaan, kun hahmo ei lopulta juurikaan kiinnostanut. Enemmän siis vihjeitä, jotta mielikuvituksen saa kunnolla liikkeelle, jos koko tarinaa ei viitsitä kertoa. (Tai ehkä sekin avautuu enemmän Juden osuudessa?)

Agria

Voi AAARRGHH! Jos Teepo ei onnistunut ärsyttämään minua, tämä hahmo teki sen täysillä. Jo aivan pelin alussa mietin, mikä hänen ongelmansa oikein on.

Noh, ongelman luonne, syvyys ja laajuus selvisivät kyllä myöhemmin, mutta silti Agria ei kerännyt minulta sympatiapisteitä kotiin. Hän olisi ehkä voinut olla hitusen huvittava erityisesti Leian kanssa keskustellessaan, mutta siinä kohtaa olin jo vaipunut hänen osaltaan angstin syvään suohon.

Mutta mitä ihmettä Agrialle tapahtui? Se meni minulta jotenkin aivan ohitse. Ilmeisesti hän kuoli tai jotain sillä välin, kun seikkailin Millalla henkimaailmassa. Ivarkin taisi mennä samaa tietä? Ymmärsin kyllä Juden ja kumppaneiden puheista, että jotain on tapahtunut, mutta yleisesti ottaen asia jäi turhankin auki. Jos Agria olisi ollut minulle tärkeä hahmo, olisin luultavasti hyvin harmissani tästä. Nyt lähinnä ihmettelen ja kummastelen, mutten ole kuitenkaan niin kiinnostunut, että jaksaisin ryhtyä selvitystyöhön.

Presa

Presasta on vielä pakko sanoa sananen. En tiedä, johtuiko se vaaleanpunaisista hiuksista, silmälaseista vai Ali Hillisistä, mutta Presasta tykkäsin eniten koko pahisporukassa. Ei hänkään pelin alussa oikein loistanut, mutta jokin hänessä iski. Erityisen paljon pidin hänen ja Alvinin välisestä kemiasta... noilla kahdella on selkeästi ollut joskus jotain ja siitä haluaisinkin tietää lisää. Mitä todella tapahtui?

Presassa kuitenkin tökkäisee yksi asia: vaatteet. Ihan oikeasti, hei! Nainen on fiksunoloinen ja näyttää hyvältä, mutta onko pakko esitellä tissiä ja reittä täysin naurettavaan kokovartalosukkaan pukeutuneena? Varsinkin kun hänen kotikaupunkinsa vielä sijaitsee lumisilla vuorilla. Onhan naishahmoilla toki ennenkin nähty typeriä vaatteita, mutta voitaisiinko niistä jo hiljalleen luopua? Seksikäs ja hyvännäköinen voi olla näyttämättä halvalta.

___

Siinä nyt vielä lyhykäisyydessään ajatukseni Xillian pahiskaartista. Kukaanhan heistä ei ihan suoranainen pahispahis ollut, mutta jokaista vastaan taidettiin kuitenkin matsia ottaa. Presa tosiaan nousi omaksi suosikiksi ja Muzétkin voisi olla samalla listalla, jos joskus pääsisin perehtymään häneen paremmin.

Mitäpä mieltä te lukijat olitte näistä kyseisistä hahmoista?

PS. Kannattaa muistaa jouluarvonta ja jättää kommenttia ;) 

torstai 4. joulukuuta 2014

Ei se ihan rakkaustarina ole, mutta...

Jotenkin odotin, että Tales of Xilliasta olisi herännyt ficcaamishaluja tai ainakin alkanut jonkin uusi paritus kiinnostaa, mutta olin väärässä. Sen sijaan talouteen kotiutunut toinen uusi peli on herättänyt tälläkin saralla yllättävää innostusta.


Blogieni lukijoille ei liene yllätys, että katselen pelejä usein fanityttölasit päässä ja fan fiction mielessä. Näin siis myös Tomb Raiderin kohdalla. Jo vuosia, vuosia sitten kirjoittelin TR-ficcejä, mutta ne eivät koskaan päässeet julkaisuasteelle. Tämä siitä syystä, että usein ficit menivät tarinan sijaan enemmän tunnelmoinniksi ja viidakossa loikkimisen fiilistelyksi. Joo, ei huonoa kuvaus, mutta luultavasti niistä ei olisi kukaan muu saanut irti yhtään mitään.

Ficcienhän ei tarvitse olla hahmojen parittamista, hyvä seikkailu on jo riittävä juttu sinänsä. Itse kuitenkin tykkäilen myös romantiikasta ja se näkyy tarinoissani. Laraa en silti ole aiempien pelien pohjalta osannut parittaa yhtään kenellekään. Ehkä pelien tarjoilemat hahmot ovat olleet sen verran ohuita, etten edes minä ole saanut heistä riittävää otetta? Vaikka noin yleisesti jo kevyillä vihjeillä mielikuvitukseni lähtee laukkaan...

Kerran olen Larasta kylläkin paritusficciä kirjoittanut. Siinä oli tarkoitus saattaa hänen kanssaan yhteen Ian Malcolm (Michael Crichtonin Dinosauruspuisto- ja Kadonnut maailma -kirjoista ja Jurassic Park -elokuvista tuttu hahmo). Uskokaa tai älkää, tähän juttuun oli ihan koherentti tarinakin suunnitteilla. Siihen liittyi mm. saari Etelä-Amerikan rannikolla ja dinosauruksia ;D Noh, tarina ei koskaan valmistunut, koska koin Malcolmin liian vaikeaksi hahmoksi itselleni (lähinnä matemaattisesti). Toisaalta tämä on harmi, koska tässä parissa olisi voinut olla vähintäänkin mielenkiintoista potentiaalia.

Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa löysin pelin pohjalta Laralle sopivan vastaparin. Pieni kurkkaus netin ihmemaahan myös paljasti, etten ole yksin ajatusteni kanssa. En edes yllättynyt, kun tykästyin Samantha Nishimuraan, mutta positiivisena käänteenä tuli se, että aloin aika pian nähdä hänen ja Laran tarinassa mahdollisuuden johonkin ystävyyttä syvempään.

Okei, tytöt ovat opiskelleet yhdessä ja ilmeisesti myös bilettäneet niin, että miehiäkin on jonkin verran ollut kuviossa. Tällaista ihan perussettiä nuorten naisten kesken, mikä ei sinällään anna aihetta paritusajatuksille. Pelin aikana taas tapahtuu asioita, jotka epäilemättä saavat ihmiset joko hitsaantumaan yhteen tai käymään toistensa kurkkuun (vrt. Reyesin alkuperäiset reaktiot Laran touhuihin ja sanomisiin). Ei siis välttämättä paritusmatskua edelleen.

Mutta silti... Lara välittää Samista syvästi, se on selvää. Tämä voi olla ystävyyttä, mutta sillä voi olla myös syvempi sävy. Henkilökohtaisesti ilahduin erityisesti lopusta, kun Lara pitelee Samia sylissään ja kantaa rannalle. Vaikka tilanteessa on karmivia sävyjä, siinä on myös fanitytölle huokailun aihetta. Pieni innostus hiipi kummasti sisälle ja saa sormet hapuilemaan kynän ja paperin suuntaan. Voisiko tästä syntyä tarina? Mitä tapahtui pelin jälkeen? En tiedä vielä, mutta pieni liekki on syttynyt. Kenties jonain päivänä kirjoitan näistä kahdesta muutakin kuin blogipostauksen...



PS. Kannattaa muistaa jouluarvonta ja jättää kommenttia ;) 

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Sukellus tähtimereen

Vähän vajaat kaksi vuotta on ehtinyt kulua siitä, kun viimeksi postailin Star Ocean: First Departuresta. Kyseinen pelihän tuli PSP:lle hankittua jo syksyllä 2012, mutta sen pelaaminen jäi lopulta vähäiseksi erinäisistä syistä, jotka eivät kuitenkaan liittyneet varsinaisesti itse peliin. Yksi tekijä lienee lievä käsikonsolikammoni, josta alan hiljalleen päästä eroon 3DS:n hankkimisen myötä.

Jostain syystä (musiikit!) Tales of Xillia laukaisi halun palata Star Oceanin pariin. Nelonen on edelleen sarjasta suosikkini, mutta pitäähän noita vanhoja oikeasti koluta läpi, ennen kuin voi lopullisen päätöksen tehdä. Siispä Xillian läpäistyä oli aika tehdä uusi sukellus tähtimereen ja katsoa, miten naisen käy.

Noh, alkuun ainakin olin täysin eksyksissä. Kurkkasin ohjekirjaa sen verran, että palauttelin mieleen, miten peliä oikeastaan edes pelattiin, mutta syvemmin en jaksanut lueskella. Sitten vain PSP käteen ja peli päälle. Alkutunnarista tulikin jo kiva fiilis ja muistin, että peliä oli ihan jees pelailla.

Kun sitten pääsin kartalle, hukka meinasi periä. Enhän minä muistanut yhtään, mitä olin ollut tekemässä ja mikä mahtoi olla seuraava etappi. Pööpäilin kartalla hetken, mutta lopulta oli pakko lueskella läpipeluuopasta sen verran, että selvitin, missä suunnilleen menin. Onneksi tapahtumat alkoivat palautua mieleen, kun opasta kävi läpi.

Aloitus oli silti vähän takkuinen, kun tajusin, että seuraava etappi oli Purgatorium - yksi niistä paikoista, josta en nelosessa tykännyt sitten yhtään. Sen lisäksi oppaassa seisoi, että levelien pitäisi olla 25-27, mitä hahmoni eivät tietenkään olleet. Pääsin siis heti grindaamisen makuun, mutta en kyllä jaksanut hinkata tuon 25-levelin ylitse, kun satunnaistaisteluista tuntui tulevan expaa aivan onnettoman vähän (vaikka olin harhaillut kartalla paikkaan, jonne ei vielä juonen mukaan kuulunut mennä).

Grindaus ei onneksi aiheuttanut toistaiseksi hiusten harmaantumista, koska Bravely Defaultin (edellisen grindgrind-mestarin) pelaamisesta oli jo riittävän kauan. Nyt se oli taas ihan ok ajanvietettä, vaikka toki olisi ollut kivempi päästä välittömästi juoneen kiinni. Aika pian pääsin joka tapauksessa suuntaamaan Purgatoriumiin jännitys vatsanpohjassa kuplien.

Paikka ei onneksi ollut niin paha kuin nelosessa, mutta raivostuttava se kyllä oli. Hieman yllättäen pidin sinne mukaan tupanneesta Ioshuasta. Olin hyvin ennakkoluuloinen hänen suhteensa, koska nelosen Sarah (jonka veljenpoika Ioshua ilmeisesti on?) sai minut ärsyyntymään pahemman kerran. Ioshua oli oikeasti aika kiva uusi tuttavuus, mutta pitkin hampain päästin hänet silti menemään partysta. En tiedä, teinkö oikeaa valintaa, mutta tällä mennään eteenpäin.

Kun aloin pelaamaan, en edes muistanut, että tässä pelissä valinnoilla on tosiaan oikeasti väliä. Toisin kuin nelosta, tätä en ole pelannut PA-opas kädessä, joten lopputulema lienee täysi ylläri. Olen myös käsittänyt, ettei yhdellä pelikerralla voi mitenkään nähdä kaikkea, mutta en välttämättä silti pelaa tätä useampaan otteeseen... koska noita muita pelejä on rivissä odottamassa omaa vuoroaan.

Enivei, oli mielenkiintoista huomata, miten hermoja raastavaa oli tehdä päätös, jolla on väliä. Käytin sen pyöritelemiseen ja pohtimiseen pitkän tovin ja katselin vähän netistä muiden näkemyksiä asiasta. Pitäisi joskus varmaan suhtautua näihin oman elämän päätöksiin samanlaisella paatoksella eikä vain hutkia menemään :D Edelleen vähän epäilyttää, teinkö oikein vai väärin, mutta valinta oli pakko tehdä ja nyt sitten vain elän sen kanssa.

Tähän loppuun on pakko vielä lisätä, että kannatti myös twiitata aiheesta. Löysin muitakin Star Oceanista kiinnostuneita ihmisiä. Heitin siis viimeisen twiitin juuri ennen nukkumaanmenoa Twitterin uumeniin ja aamulla pääsin lueskelemaan mielenkiintoista keskustelua. Mikäs sen hauskempaa ^^


Paitsi, että keskustelu oli hauska lukea, sain myös mielenkiintoista uutta tietoa. Toisaalta nyt vähän hirvittää myöhemmin tarttua Star Ocean: Second Evolutioniin, mutta ehkäpä selviän siitä hengissä? Sitten taas oli helpottavaa huomata, että muillakin on palanut hihat Till the End of Timen kanssa. Se kun valitettavasti ei minustakaan ollut parasta ikinä...

Niin ja onhan tuolla hyvä vinkkikin mukana. Vitan omistajat voivat pian hankkia Star Ocean 2:n omaan kokoelmaansa. Mitä nyt olen keskustelua seurannut, moni kehuu sitä todella hyväksi, joten ei välttämättä olisi huono ostos Vitalle. Tosin tähän suositukseen kannattaa tietysti suhtautua varauksella, sillä en tosiaan ole itse peliä vielä pelaillut ;)

Oli joka tapauksessa kiva palata Roakille seikkailemaan. Jatkan pelailua aina, kun siihen vain irtoaa aikaa ja pyrin raportoimaan blogiinkin käänteistä ja niiden herättämistä ajatuksista.


PS. Kannattaa muistaa jouluarvonta ja jättää kommenttia ;) 

tiistai 2. joulukuuta 2014

Superkamuja vai surkimuksia?

Nyt kun Tales of Xillia on kertaalleen takana päin, voi hahmoista jo sanoa kunnolla jotain. Toki minulta jäi varmasti juttuja tajuamatta, koska menin pelin pelaamaan läpi Millalla Juden sijaan, mutta enköhän ole edes suurin piirtein kartalla. Jos kuitenkin olen ymmärtänyt jotain todella väärin, korjatkaa vain rohkeasti.

Pelissähän on selkeästi kaksi päähahmoa: Jude ja Milla. Judelle on annettava pisteitä siitä, ettei hän ole ihan perinteinen jropepäähahmo eli yli-innokas teinipoika, joka kokee tarinan aikana syvän angstin ja nousee siitä entistä innokkaammaksi, mutta ah-niin-aikuistuneeksi sankariksi. Jude on alkuun jopa niin rauhallinen, että hän tuntuu hitusen hajuttomalta ja mauttomalta. Hän ei siis herättänyt sen syvempiä tunteita... kunnes alkoi ärsyttää sillä, että halusi koko ajan jättää porukkaa matkasta suojellakseen näitä. Toki se oli ymmärrettävää esimerkiksi juuri Elizen kohdalla, mutta usein toistuessaan kävi hermoon.

Milla toisena päähahmona oli minusta Judea mielenkiintoisempi. Hän aloitti kylmäkiskoisena ja yksioikoisena henkenä, joka paljastui ihmiseksi, kuoli ja heräsi eloon uudestaan oikeasti henkenä. Kuitenkin tuossa vaiheessa hän oli jo ihmistynyt melkoisesti. Minusta konsepti on kiinnostava. Millasta opinkin matkan varrella pitämään melko paljonkin, vaikkei hän alkuun herättänyt minussa sen surempia tunteita.

Aika pelin alkumetreillä joukkoon liittyi Alvin, joka toi mieleeni jostain syystä Final Fantasy XII:n Balthierin. En kuitenkaan tähän herraan koskaan kehittänyt samanlaista kiintymyssuhdetta kuin ilmapiraattiin. Alvin aiheutti tämän pitkälti omalla käytöksellään. Vaikka hänellä oli syynsä kaikkiin tekemiinsä petoksiin, minä aloin jokaisen jälkeen pitää hänestä yhä vähemmän. En vihaa tai inhoa häntä, pystyn jopa ymmärtämään hänen toimintaansa, mutta en varsinaisesti enää pidäkään hänestä. Alvinilla on silti hetkensä. Lisäksi sanoisin, että hän on hahmona hyvä ja toimiva, koska herätti minussa näinkin vahvan tunnereaktion.

Kun peliin saatiin mukaan Elize ja Teepo, ilahduin melkoisen paljon. Elize oli herttainen ja arka pikkutyttö olematta silti mitenkään erityisen ärsyttävä. Teepolla taas oli kaikki mahdollisuudet olla raivostuttavin hahmo ikinä, mutta hän osoittautuikin oikein suloiseksi ja hauskaksi. Tämä oli yllättävä huomio, koska muutama vuosi sitten olisin saattanut tuommoisesta hahmosta jopa ärtyä. Onneksi nyt ei käynyt näin, koska pelin juonen seuraaminen olisi siinä tapauksessa saattanut osoittautua hyvin rasittavaksi. Sen sijaan tykästyin Teepoon todella paljon.

Minusta olikin surku, kun Elize pelin loppuvideossa jätti Teepon laatikkoon lojumaan. Jäin miettimään, lakkasiko Teepo jossain vaiheessa toimimasta vai katkaisiko Elize vain itse yhteyden pikkukaveriin. Ymmärrän sen, ettei hän halunnut kouluun lähtiessään ottaa Teepoa mukaan (kiusaamisriski), mutta silti tuli Teepon puolesta paha mieli. Joutua nyt nyhjäämään yksin laatikon pohjalla :(

Noh, ehkä Teepo silti tekee paluun Xillia 2:ssa...

Kun Elize ja Teepo ilahduttivat, Rowenin saapuminen ei herättänyt tunteita puoleen tai vastaan. Edelleenkään hän ei ole minulle mitenkään läheinen hahmo. Juonen kannalta koin hänet kyllä tärkeäksi ja olihan hänellä ajoittain myös hauskoja juttuja, mutta esimerkiksi taistelussa häntä ei huvittanut käyttää ollenkaan. Taisin pelata hänellä tasan sen yhden pakollisen kerran... Niin ja lopputaistelussa hän kävi pyörähtämässä, kun sekin oli juonen takia välttämätöntä.

Leian osalta pelkäsin, että hän alkaisi ärsyttää ja alkuun hänen äänensä särähtikin korviin. Onneksi totuin siihen kuitenkin eikä se enää pelin loppupuolella häirinnyt. Hahmona hän joka tapauksessa tuntui hitusen turhalta... hän oli se pakollinen naapurintyttö, joka on ihastunut päähahmopoikaan, muttei tee asian suhteen mitään. Koska hän ei edes sekoittanut pakkaa kunnolla ja aiheuttanut kolmiodraamameininkiä oikeasti, jäi hänen roolinsa tosiaan olemattomaksi. Tosin voihan olla, että Juden peliosuudessa hänestä paljastuu jotain, mikä lisää hänen tärkeyttään. Siitähän minä en tosiaan tiedä mitään.

Olin joka tapauksessa iloinen, että Leia löysi itsensä eikä enää haaveillut hoitsun urasta vain ollakseen Juden kanssa. Sellainen toisen kautta eläminen ei kuulostanut fiksulta. Toivoisinkin, että hän löytäisi myös rakkauden muualta ja saisi perheen, josta haaveili (joskaan Leian vanhempien parisuhde ei ollut siitä tavoiteltavimmasta päästä).

Parisuhteista ja parituksista puheen ollen... tämä peli ei oikeastaan herättänyt pohtimaan niitä lähes ollenkaan. Voin helposti kuvitella joidenkin parittavan esimerkiksi Judea ja Alvinia keskenään, koska Alvinin lähentelytyyli, mutta itseäni kyseinen paritus ei innosta. Myös Jude ja Milla parina ovat vähän meh, vaikkei paritus nyt suoranaisesti minua haittakaan. Selvää kaanonia kuitenkin, mutta ei herätä mitään kutkutuksia. Ehkä näiden lisäksi olisin voinut kuvitella jonkinlaisen jutun Millan ja Alvinin välille, mutta niin paljon innostusta ajatus ei herätä, että jaksaisin näihin kahteen paneutua edes yhden ficin verran. Ja muita paritusajatuksia ei edes herännyt.



Onko teillä muilla jotain suosikkipareja kyseisestä pelistä? Entä mistä hahmoista piditte eniten / vähiten?


PS. Kannattaa muistaa jouluarvonta ja jättää kommenttia ;)