lauantai 31. tammikuuta 2015

Peliperjantai osa 1: A Realm Reborn

Eilen oli ensimmäinen flunssapäivä, jolloin oikeasti jaksoin jopa tehdä jotain. Niinpä otin ilon irti ja olin aktiivinen sohvalta käsin.

Aamulla oli sopivasti tullut Square Enixiltä sähköpostia, että A Realm Rebornissa on pitkästä aikaa ilmainen viikonloppu. Sehän toki sopi paremmin kuin hyvin, sillä olin halunnut päästä testaamaan roguen ammattia jo pidemmän aikaa, mutten ole raaskinut ostaa peliaikaa, koska mörpin pelaamiseen ei ole niin hirveästi tunteja tällä hetkellä kuitenkaan käytettävissä.

Pieni tyttö ja suuri meri
Pelasin ensimmäistä kertaa yli vuoteen ilman miestä. Sen lisäksi aloitin tietysti taas leveliltä 1, kun menin vaihtamaan ammattia. Vaikka olin mestoilla, jossa myös vihut olivat matalalevelisiä, oli minulla alkuun melkoisia haasteita. Kun on tottunut siihen, että toinen sekä tankkaa että hiilaa, sitä on pieni damage dealer äkkiä pulassa, kun ei muista viskoa potionia tarpeen mukaan tai olla riittävän varovainen. Aika nopeasti sitä kuitenkin oppi olemaan vähän varovaisempi kuin ennen.

Täysin epäsosiaalinen en silti päässyt olemaan. Joku tuli kyselemään, olenko mahdollisesti saksalainen mies eikä uskonut, etten ole. Seuraavaksi toinen tyyppi tuli kirjaimellisesti niskaan huohottamaan, kun tein marketista ostoksia. Todella epämiellyttävää.

Onneksi joukkoon sattui myös kivempi kokemus. Pelailin hetken verran erään maagin kanssa. Kyseinen heppu hallitsi sekä mustaa että valkoista magiaa, mikä oli kätevää, kun pystyimme kumpikin taistelemaan, mutta sain tarvittavaa parannusta koko ajan, jolloin ei tarvinnut olla niin varpaillaan.

Pääpointti pelaamisessa tosiaan oli, että halusin kokeilla roguena olemista, mutta samalla jouduin myös grindailemaan aika paljon, koska ammattitehtävät tulevat aina viiden levelin välein. Aiemmin tämä ei ole varsinaisesti ollut ongelma, sillä tarjolla on ollut tuottoisia sivutehtäviä, joita tekemällä on ollut helppo saada leveitä. Nyt olin kuitenkin jo ehtinyt tehdä suurimman osan sopivista, joten tällä kertaa grindaaminen oli ihan sitä itseään höystettynä vain satunnaisilla sivutehtävillä ja Fatejen metsästämisellä. Hidasta ja hieman turhauttavaa, mutta toisaalta viihdyin sohvalla pelin ääressä yllättävän pitkään eli kai se on vähän koukuttavaakin.




Roguen pelaaminen tuntui aika samalta kuin monkinkin (ja sitä ennen pugilistin). Tosin nyt aseina olivat kaksi tikaria. Kun levelien mukana tuli lisää liikkeitä, aloin pitää ammatista jopa vielä enemmän. Erityisen kiva on loppuliike, jolla hypätään vihollisen päälle ja puukotetaan kunnolla (kuulostanpa nyt väkivaltaiselta). Varmaan taitoja tulisi vielä paljon lisääkin, kun pelaisi enemmän. Kerkesin grindata hahmoni levelille 14 eli huimat kolme kiltatehtävää tuli tehtyä.

Koukuttavin osuus oli ehkä roguekillan juonellisuus. Tykästyin killan pääjehuun, Jackeen, mutta suurimman vaikutuksen teki kuitenkin kissatyttö V'kebbe hassusta nimestään huolimatta. 10-levelin kiltatehtävä pelataan hänen kanssaan ja otin tuosta tehtävästä kyllä kaiken irti.

Tehtävätkin olivat ihan kivoja. Erityisesti pidin tästä viimeisimmästä. En pelkästään V'kebben takia vaan myös hiippailun, jota siinä pääsi harrastamaan. Se oli oikein hauska kyky ja sitä voisi kokeilla ehkä hyödyntää myöhemmin jossain muussakin. Kenties. Riippuu nyt taas hyvin paljon siitä, tuleeko peliä pelattua.

Jo nyt tuli havaittua, että kaupunkia (tässä tapauksessa Limsa Lominsa) lukuun ottamatta alkupään kartalla oli hyvin hiljaista. Siellä oli satunnaisia vastaantulijoita, mutta totisesti vähemmän kuin silloin, kun vielä pelasin peliä aktiivisesti. Mutta niin kai se menee, ei siellä ole syytä pyöriä, jos oman hahmon levelit huitelevat 40-50 välillä.

Kuvailin myös jonkin verran V'kebbeä ihan siltä varalta, etten enää häntä näe. Voi nimittäin olla, ettei minulla ole aikaa ryhtyä aktiivipelaajaksi tämän kevään aikana... ja kun pelin ensimmäinen maksullinen lisäosa ilmestyy, en tiedä, onko paluussa enää järkeä. Ei ole tuota ekaakaan juoniosuutta tullut vielä kahlattua kokonaan läpi.





torstai 29. tammikuuta 2015

Vielä vähän hautojen raidausta

Edellisessä postauksessa manailin sitä, että flunssaa meinaa pukata. Noh, sittenhän se suorastaan hyökyi päälle ja nyt olen vain koomannut sohvalla jaksamatta tehdä juuri mitään järkevää. Edes peliohjain ei ole pysynyt kädessä, koska olo on ollut niin vetämätön.

Onneksi silmät kuitenkin toimivat ja miehellä ohjain pysyy kädessä. Ei siis ole tarvinnut vieroittaa itseään peleistä ihan täydellisesti.


Kuten jo tiedätte, mies osti viime vuoden lopulla uuden Tomb Raiderin PS4:lle ja sitä seurasi kokonainen Tomb Raider -putki. Peleihin I-V ja Angel of Darkness hän ei ilmeisesti aio koskea (kolmosta kokeili, kun käytin sen kertaalleen PS2:ssa nostalgiasyistä), mutta Anniversary ja Underworld maistuivat erinomaisesti. Vaikka pelausjärjestys ei ole nyt ollut kronologinen, siirtyi hän vihdoin Legendiin.

Hankin kyseisen pelin jo vuosia sitten ja olen sitä jonkin verran pelaillutkin, mutten kuitenkaan loppuun asti. Nyt olen sitten mielenkiinnolla seuraillut miehen peliä ja jonkin verran heitellyt vinkkejäkin ilmaan. Tosin flunssan myötä hävisi ääni, joten en juurikaan ole voinut opastaa... paitsi joskus olen käsimerkein yrittänyt opastaa. Meillä on siis olohuoneessa välillä menossa yhden naisen pantomiini-walktrough. Voitte vain kuvitella elehtimiset koukun heittämiselle, käännöksille ja kiipeämisille. Sivullisilla olisi varmaan hauskaa, jos joku nämä pelisessiot videoisi (ja ei, en tee sitä, näytän zombilta tällä hetkellä).

En muistanut, että Legend on näin hyvä peli. Tykkäilen juonesta ja Larasta todella paljon (siis ylipäätään tykkään tästä Legend - Anniversary - Underworld -kokonaisuudesta). Pelissä on valitettavasti tutun kökkö kamera, josta sen sijaan meistä kumpikaan ei tykkää, mutta mies on oppinut elämään sen kanssa ja minunhan ei katsojana tarvitse muuta kuin kärsiä myötätuskia.

Vaikka tämä peli ei ole varsinaisesti mitään uutta minulle (okei, loppupuoli on, mutta olen spoilaantunut aika hyvin), odotan jokaista pelikertaa innolla. Jokin tässä pitää otteessaan. Samalla kummasti kasvaa into tulossa olevaa uutta Tomb Raideria kohtaan, vaikka nämä kaksi Laraa ovatkin erilaisia.

Tosin valitettavasti Laran uusin seikkailu ei kotiudu meille ihan heti. Se kun julkaistaan aluksi yksinoikeudella Xbox Onelle, sille konsolille, jota meidän hyllystämme ei löydy. En tiedä, kuinka kauan PS4-versiota saadaan odotella, mutta toivottavasti ei järjettömän pitkään.

Veikkaan kuitenkin, että Legend on pelattu paljon, ennen kuin seuraavaan peliin pääsee käsiksi. Onneksi on noita muitakin vaihtoehtoja, mutta kieltämättä Laran fanitus on nyt nostanut sen verran päätään, että jotain lääkettä sille täytyy etsiä. Jos ei pelien muodossa, niin kenties fan fiction paikkaa aukon siihen asti, että pääsen taas seurailemaan vierestä miehen pelailua.

Ja loppuun hauska kuvasarja, joka tuli pelatessa napattua...





sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Huono kerta, hyvä kerta

Viikolla on taas pelailtu, mutta blogissa se ei ole yllättäen näkynyt, vaikka kuvittelin, että kirjoitteluunkin jäisi aikaa. No, ei jäänyt, kun on väsyttänyt niin kamalasti ja sitten alkoi flunssaa pukata päälle. Ei siis nyt mene ihan putkeen.


Viikolla oli eräs ilta, jolloin pelin rage quit oli erittäin lähellä, kun mikään ei tuntunut menevän putkeen. Minulla ei kai vain ajatus juossut riittävän kirkkaasti. Ensin en löytänyt Linkite Treeta ilman ohjetta, sitten Nova Camp vain katosi, vaikka ohje sanoi sen olevan Hakonia Peakin lähellä. No, ei ollut eikä tuntunut olevan missään muuallakaan. Tosin myöhemmin tajusin, että olin tehnyt jo joskus tunteja sitten siellä tehtävät jutut, joten sinällään ihan turhaan tuhlasin aikaa sen etsimiseen. Keljutuskierre oli siis hyvässä alussa.

Tätä seurasi vierailu Tower of Manassa, jonne en kuitenkaan päässyt, koska minulta puuttui joku summon-olento. Mielestäni olin käynyt kaikki hakemassa, mutta hahmot olivat eri mieltä. Tutkimuksen jälkeen selvisi, että Temple of Darkness oli jäänyt välistä Tethe'allassa. Aika mestoilla se olikin, joten en ihmettele, etten ollut sinne vahingossa eksynyt.

Tietysti mestan valloittaminen ei käynyt ihan helposti vaan ensin piti mennä hakemaan jotain sinistä kynttilää, jota en kuitenkaan saanut ennen kuin pelastin puolihaltian vankilasta ja kierrätin häntä maailman toiselle puolelle. Tässä vaiheessa otsaa tykytti siihen malliin, että jotain oli selkeästi kasvamassa siihen.

Kun lopulta pääsin Temple of Darknessia koluamaan, minulla ei enää riittänyt pinna pulman ratkomiseen. Siinä kohtaa oli viisainta todeta, että antaapi olla, ja painua peiton alle lukemaan kirjaa.

Seuraavan pelikerran aloittamiseen oli melkoinen kynnys, kun muistin katkeran ketutukseni. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän kynnyksen vain kasvavan, jos en ylitä sitä niin nopeasti kuin suinkin. Siksipä pakotin itseni tarttumaan ohjaimeen ja mieskin suostui tulemaan apukuskiksi sohvalle. Ja kappas vain, yhdessä pähkäillen se temppelin pulmatehtävä ratkesi melko kivuttomasti. Ei se lopulta edes ollut kamalan vaikea, mutta rasittavaa edestakaisin juoksentelua siihen kieltämättä sisältyi. Summonkin hoitui yllättävän helposti.

Taistelun jälkeen kierreltiin sitten vielä kaikkien kotikaupungeissa jupailemassa. En tiedä, oliko tämä pakollista, mutta tein sen silti, ennen kuin suuntasin Tower of Manaan. Seuraava summon-taistelu ei sitten ollutkaan ihan niin helppo, koska summoneita oli kaksi kerralla. Life Bottlet pääsivät taas kerran hyvään käyttöön ja saattoi siinä muutama kirosanakin lennellä. Miksi se on aina Raine, joka menee kuolemaan? Parantajan kuoleminen pitäisi olla laissa kielletty.

Tornilta tie kävi Iselian ihmisfarmille ja saimme vihdoin pelastettua sen Suklaankin, kaikki siis hyvin maailmassa. Samalla tuli pelastettua joukko muitakin vankeja ja ansaittua pääsy takaisin Iselian kylään... jos nyt ei lasketa pormestarin nipottamista mukaan. Jotenkin tässä kohtaa kaikki tuntui soljuvan eteenpäin paremmin kuin hyvin, vaikka osa taisteluista vähän sisäistä kähinää nostattikin. Se kuitenkin kuuluu asiaan eikä aiheuttanut mitään oikeaa keljuuntumista.

Hassua sinänsä, miten erilaisilla fiiliksillä peliä voi pelata. Kummallakin tuli edettyä, mutta edellisellä olo oli kuin olisi paukuttanut koko ajan päätä seinään, jälkimmäisellä asiat vain virtasivat eteenpäin. Tosin tällä asialla voi olla jotain tekemistä väsymysasteen ja nälkäisyyden kanssakin. Väsyneenä ja nälkäisenähän asiat tunnetusti näyttävät synkemmiltä kuin ovatkaan.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Takaisin Sylvarantiin

Tänä viikonloppuna pelaamiset on jääneet tosi vähiin. Perjantai vain hujahti jonnekin enkä ehtinyt juurikaan pelailla. Lauantaina oli kyllä tarkoitus, mutta sitten aika meni tukkajuttuihin, kirjoitushommeleihin ja leffan katsomiseen. Yhtäkkiä kello olikin niin paljon, että pelaamisen saattoi unohtaa, jos aikoi mennä järkevään aikaan nukkumaan.

Noh, välillä käy näin, ei voi mitään.

Tänään kaivoin tukkajuttujen ja kirjoitushommelien välistä aikaa ja sain taas pelailtuakin. Kaksi ja puoli tuntia ei tietysti viikonloppuna ole paljon, mutta on se jotain ja ainakin tarina taas vierähti eteenpäin.


Pelissä tuntuu tulevan tasaista tahtia uusia paljastuksia hahmojen taustoista, mutta aina sopivasti eri hahmoista niin, ettei kenenkään tarina ole vielä kokonaisuudessaan hahmottunut. Se on epäilemättä tarkoituksellista, sillä pidetään pelaaja tiukasti otteessaan. Ja joudun myöntämään, että se totisesti toimii. En ole oikeasti hetkeen ollut näin vilpittömän kiinnostunut oikein minkään pelin tarinasta tai hahmoista, vaikka ihan kelpoja tuotoksia on tullut vastaan.

Voisi oikeastaan sanoa, että tarina on sen verran mielenkiintoinen, ja valtaosa hahmoista myös, että se auttaa sietämään pelin niin sanottuja huonoja puolia. Edelleen kiroan kummallisia kulmia, joihin pelihahmo jää jumiin, ja surkeaa kameraa, mutta niitä kestää, kun tietää, että jotain hyvääkin on tarjolla. Pelin iän näkee monesta seikasta, mutta tarina ei missään nimessä häviä tuoreemmille peleille. Se jopa peittoaa jotkin, mitä viime vuosina meille on tarjoiltu.

Mukavaa on ollut myös se, että pelin alun jälkeen minun ei ole tarvinnut grindata kuin joissain ihan satunnaisissa kohdissa (olisikohan huimat kaksi kertaa?). Olen tosin taistellut aika paljon kartalla ja dynkyissä, mikä varmasti on ollut auttava tekijä. Rahapulakaan ei ole ollut ikuinen, minulla on tällä hetkellä itse asiassa ihan kivasti rahaa ja kelvolliset varusteetkin koko porukalle. Tosin jonkin verran olen harrastanut varusteiden kierrättämistä, kun olen kuitenkin melkein koko ajan pelannut samalla tiimillä (Lloyd + Raine + Zelos + Sheena). Vaihtopenkkiläisiä olen käyttänyt ainoastaan, jos tilanne on syystä tai toisesta sitä vaatinut. Onneksi myös vaihtopenkillä istuvat kehittyvät samalla tavalla kuin taistelussa miekkaa heiluttavat, joten ei tarvitse pelätä, etteikö näilläkin tarvittaessa pärjäisi. Tämäkin luonnollisesti vähentää sitä grindaamisen tarvetta, mikä on taas enemmän kuin jees sekin.

Puzzle-päänsärkykin on onneksi helpottanut... ainakin hetkeksi. Kaksi edellistä temppeliä olivat lopulta oikein kivoja, vaikka niissäkin omat haasteensa tuli eteen. Olen siis viimeksi vieraillut maan temppelissä ja jään temppelissä hakemassa summon-olentoja. Maan temppeli oli muuten mukava, mutta tontun saattotehtävästä en erityisemmin pitänyt. Jään temppelissä ei ollut mitään erityisiä inhokkeja, mitä nyt patsaiden kääntely-puzzle oli aivan käsittämätön. Vihjekään ei auttanut vaan arvalla mentiin. Mutta tulipahan tehtyä ja saatiin kuumis jääneito (voiko noin sanoa?) Sheenalle. Harmi, etten tajunnut ottaa Celciuksesta kuvaa...

Jään temppelin jälkeen tulikin sitten taas radikaalimpia juonenkäänteitä, kun Cruxis kävi polttamassa Presean kotikylän (Kratos, ethän ollut tässä mukana, ethän?) ja hieman myöhemmin selvisi, että Presean pikkusisko on kuollut. Tyttöparkaa käy kyllä sääliksi, mutta samaan aikaan olen utelias, mikä on hänen, hänen siskonsa ja Regalin välinen suhde. Jotain hämärää tässä on.

Peli-illan päätteeksi ehdin vielä palata Sylvarantiin. Olin hieman tätä jo ennakoinut, mutta silti paluu sisälsi enemmän dramatiikkaa kuin osasin olettaa. Zeloskin keräsi hitusen pisteitä pelastamalla Sheenan, vaikka herran puhetyyli ei edelleenkään miellytä.

Ja nyt sitä ollaan sitten taas Sylvarantissa. En ihan varsinaisesti hypi innosta, sillä olisin halunnut tutkia Tethe'allaa (haltiakylä, Coliseum...), mutta uskoisin, että näihin tutkintoihin tulee juonen mukana vielä tilaisuus. Tarinaa taitaa olla vielä melkoisesti jäljellä, joten epäilemättä paljon ehtii tapahtua. Toivottavasti peli tosiaan solmii erilaiset juonenpätkät ja kertoo myös hahmojen taustat kunnolla.

Yritän taas viikolla saada pelailtua ja myös raportoitua blogiin. Nyt on onneksi taas hetkeksi deadlinelliset kirjoitushommelit hoidettu, joten on hieman paremmin aikaakin.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Päänsärkyä pulmista ja paljon asiaa hahmoista

Kummasti sitä arki-iltanakin ehtii pelata, kun ei käytä aikaa olemisen ihmettelyyn, missä olen vähän turhankin lahjakas toisinaan. Väsy on meinannut tälläkin viikolla painaa, mutta olen sentään peliohjainta jaksanut jokusen tunnin pidellä käsissä.


Viimeisimmät pelihetket Tales of Symphonian parissa eivät ole ehkä olleet siitä parhaasta päästä. En sanoisi, että peli on muuttunut huonommaksi, mutta nyt siihen on sattunut osuus, joka on sisältänyt vähän turhan paljon puzzlea puzzlen perään väsymystaso huomioon ottaen. On ollut labyrinttimetsää, kaivosta ja ukkostornia (vihaan torneja!) ja vielä siihen päälle tukikohtaa, jossa on saanut ratkoa kaiken maailman laatikko- ja muita pulmia.

Yleisesti ottaen tykkäilen kyllä pulmien ratkomisesta, mutta tällä hetkellä kaipaan jo enemmän kaupungissa pööpöilyä ja rehellistä turpakeikkaa. Aivot eivät jaksa taipua ja leuka melkein repää haukotuksista (toivottavasti tämä unitauti menee pian ohitse). Sitten tulee kiukku ja turhaumus, kun eteneminen takkuaa. Pelin vikahan tämä ei ole, mutta toki kohta voisi olla tasapainoisempikin.

Pelikellossa on reilut 33 tuntia ja juonellisesti peli on edennyt ihan mukavasti. Arviolta olen hieman puolenvälin ylitse, mikä tarkoittaisi, että varmaan 50-60 tuntia koko pelin läpäisyyn tulee menemään. Voi mennä enempikin riippuen siitä paljon harhailua ja pulmapähkäilyä tielle sattuu ja kuinka paljon tarvitsee grindata ennen loppumatseja. Tähän saakka bossit ovat kyllä kaatuneet ihan kivasti, vain sitä Remieliä varten täytyi hitusen harrastaa kilpatanssia möllien kanssa ja koluta vanhoja temppeleitä uudestaan.

Hieman odottamatta peli tarjosi myös jälleen uuden hahmon remmiin, Regalin. Kun hän ensimmäisen kerran vilahti, en juuri kiinnittänyt häneen huomiota... laski rivipahikseksi, en sen kummemmaksi. Hän vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta kaverilta nyt, kun hän on hieman enemmän taustaansa avannut. Joskin hän on vähintään yhtä salaperäinen kuin Kratos, joten katsotaan, mitä sontaa lopulta pinnan alla muhiikaan.

Pakko on kuitenkin sanoa, että Regalin pukeutuminen herättää lähinnä hilpeyttä. Kengät ja housut ovat ihan ok, mutta mikä ihme se napapaita oikein on?!? Onhan Zelosillakin vähintään typerät vaatteet, mutta Regal vaikuttaa enemmän miehiseltä mieheltä luonteeltaankin eikä hänelle todellakaan sovi juuri ja juuri rintalihakset peittävä riepu. Onko tässä vain haluttu tarjoilla kuumia vatsalihaksia naispelaajien katseltavaksi? Minussa herran vaatetus ainakin aiheutti lähinnä päinvastaisen reaktion. Pitäisi selkeästi saada jotenkin aktivoitua ne muiden Talesien vaatteet... josko sitten saisin Regalin päälle jotain siedettävää. Ehkä vähän pirteämpänä paneudun tähän asiaan ja oikeasti tutkin, miten ne vaatteet saadaan käyttöön.

Zelos on tässä matkan varrella hitusen nostanut pisteitään. Kuten ennakoinkin, hän ei ole välttämättä niin tyhjäpää kuin antaa ymmärtää... mutta aika pahasti hän edelleen kuitenkin antaa ymmärtää. Hänellä on kuitenkin hetkensä, jolloin hän osaa miellyttää jopa minua. Kenties tästä voi vielä jotain syntyä. Ehkä. En lupaa mitään.

Ja kun nyt kerran miehistä puhutaan, Kratos tietysti pyörii edelleen ajatuksissa. Herra on pari kertaa palannut kuvioihin heittämään hyviä vinkkejä, joten edelleen veikkaan, ettei hän mikään täydellinen pahis ole. Hänellä on nyt jokin ihan oma kuvionsa menossa. Se ei ole vielä täysin avautunut minulle mutta luotan siihen, että paljastuksia tulee myöhemmin. Salaa myös hieman toivon, että Kratos vielä palaisi tiimiin, mutta vähän epäilen sitä. Zelos kuitenkin vastaa häntä aika hyvin taistelussa.

Naisista on myös sanottava pari sanaa. Sheenasta tykkää edelleen ja hän ehdottomasti minulle se tämän pelin paras tyttö ™. Raine on hitusen nostanut pisteitään, koska käsi ei ole enää viuhunut samaan tahtiin kuin aiemmin. Joka tapauksessa alun käytös on jättänyt jälkensä, ensivaikutelmaa on vaikea karistaa. Colette on aika neutraali tapaus, mutta jatkuvasta anteeksipyytelystä en pidä. Joka tapauksessa häneen minulla ei ole muodostunut minkäänlaista tunnesidettä (Lloyd ja Genis meinaavat mennä samaan kastiin). Preseasta sen sijaan pidän koko ajan enemmän. Nyt kun hänen persoonansa alkaa näkyä, olen tykästynyt häneen ja haluaisin ehdottomasti tietää hänestä enemmän. Minkä ikäinen hän on oikeasti? Mitä kaikkea hänelle on tapahtunut? Haistan mehevän taustatarinan.

Tässä kohtaa voisi sanoa, että tarina ja erityisesti hahmojen taustatarinat pitävät otteessaan. Vähän kaikki kiinnostaa, paitsi ehkä tuo kolmikko (Colette + apupojat Lloyd ja Genis). Toivonkin, että salaisuudet eivät jää sellaisiksi vaan avataan kunnolla pelin edetessä, ettei tarvitse jäädä ainakaan täysin omien spekulaatioiden varaan.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Uusia hahmoja ja villejä viittauksia

Hieman yllättäen vapaa-aika on edelleen pyörinyt Tales of Symphonyn ympärillä. Paljon muuta ei ole tullut tehtyä kuin ohjainta pidelty kädessä silloin, kun aikaa suinkin on.


Pääsin tosiaan Tethe'allaan ja perjantaina tuli jo hetki siellä seikkailtua, lauantaina jatkoin seikkailuja, kun erinäisiltä kotihommilta kerkesin. Peli esittelikin melkein saman tien kaksi uutta hahmoa: Zelosin ja Presean.

Jälkimmäinen näistä kahdesta on mielenkiintoinen pikkutyttö, joka osaa konemaisuudestaan huolimatta keräämään sympatiat puolelleen. Tuttuun eeppiseen tyyliin ei hänenkään taustansa ole kovin onnellinen, häntä kun on käytetty koekaniinina uuden teknologian käyttöön otossa. Veikkaan, että tytön lakoninen käyttäyminen johtuu juurikin tästä ja odotan mielenkiinnolla, muuttuuko hänen persoonansa ja käytöksensä avoimempaan ja puheliaampaan suuntaan myöhemmin, kun hänen tilaansa saadaan parannettua.


Zelos on sitten vähän toista luokkaa. Tiedän, että osasta tällainen hahmo on hauska tai jopa huvittava, minulta hän on saanut osakseen lähinnä ärtynyttä huokailua. Näen kyllä, että itserakkaus ja naisten pyörittäminen on pelkkää pintaa, mutta jätkän jutut ovat niin tahmeita, että ne saavat olon tuntumaan suorastaan ällöttävältä. Ei kiitos tuollaisille.

Sääli sinänsä, että Zelos on törkeän hyvännäköinen ja pitkät punaiset hiukset ovat todella hot. Hän on taas niitä tyyppejä, joita kyllä katselee, mutta jotka voisivat pysytellä hiljaa. Taistelussakin hän paikkaa hyvin Kratosin jättämää aukkoa, joten en ole jättänyt häntä ärtymyksestäni huolimatta vaihtopenkille odottelemaan.

Minulla on Zelosista tällä hetkellä todella ristiriitaiset fiilikset. Haluaisin pitää hänestä, mutta hänen äänensä ja puhetyylinsä (siitä käytöksestä ja jutuista puhumattakaan) saavat otsasuonen pullistumaan pahemman kerran. Ei kai auta kuin toivoa, että hän pikku hiljaa alkaa fiksuuntua ja muuttuu siedettävämmäksi.

Kratoskin teki hetkellisen comebackin. En voi mitään sille, että viehätyn kyseisestä miehestä, vaikken hänen tekojaan pysty hyväksymään. Edelleen pidän peukkuja sen puolesta, että hän osoittautuisi lopulta hyvikseksi, mutta pieni pelko on olemassa päinvastaisen puolesta. Odottelen siis, mitä tuleman pitää.

Ihan silkasta mielenkiinnosta kävin myös tutkimassa parituksia FanFiction.Netin puolelta. En käynyt koko hahmokatrasta läpi vaan lähinnä olin kiinnostunut Sheenalle kirjoitetuista romansseista... ja niistäkin aika rajoitetusti. Sheenaa on näköjään jonkin verran paritettu Zelosille, mikä ei istu minun päähäni tässä kohtaa. Ehkä herra tosiaan muuttuu reilusti matkan varrella? Ymmärrän kyllä toisaalta, mistä idea on saatu, mutta kun... yyh.

Itse taas olisin mieluummin työntämässä Sheenaa Kratosin syliin, mutta saapi nähdä... Jos Kratos lopulta paljastuu überpahikseksi, voi olla, että hylkään viimeisenkin ajatuksen tällaisesta.

Eipä sillä, että tuo olisi erityisen tärkeää, mutta sisäinen ficcari aina ajoittain innostuu näitä pohdiskelemaan. Odotan oikeastaan mielenkiinnolla sitäkin, mihin suuntaan nämä paritusfiilikset kääntyvät, kun peli on pelattu läpi.

Hupia tuli saatua pelistä löytyneistä viittauksista. Titanic-jutun bongasin aiemmin, nyt osui kohdalle Final Fantasy VII:aa, Shakespearea ja Isä meidän -rukousta.




Peliputken päätteeksi livahdin vielä takaisin Meltokioon viemäreiden kautta, mikä olikin taas hetkeen rasittavin pätkä. Viemäri-puzzle ei oikein napostellut ja kohdalle sattui vielä mimic, jota vastaan taisteleminen oli kaikkea muuta kuin hauskaa.

Tuo viemärissä rämpiminen on kuitenkin nyt onneksi ohitse ja seuraavalla kerralla pääsen taas pörräämään Meltokiossa.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Historian havinaa ja kristallin uusi tarina: Spritejä, palikkaukkoja ja parransänkiä

Minulta kysyttiin viime vuoden puolella, onko Final Fantasy -sarja mennyt mielestäni parempaan vai huonompaan suuntaan. Koska en osaa vastata kysymyksiin lyhyesti, seurasi tästä pitkä postausarja, jossa asiaa pohdiskelen.

Aiempiin postauksiin pääset alla olevista linkeistä:

Esipuhe
Tarinat pelien takana
Hahmoista
Monia ihmeellisiä maailmoja
Suloiset sävelet (video)

Tämänkertaisessa postauksessa paneudun grafiikkaan ja pelien visuaaliseen ilmeeseen. Sinällään tämä kohta pelejä arvioidessa voisi olla melko helppo vastata... mutta kannattaako asioista tehdä liian helppoja?

Kuva: IGN


Ensimmäinen kuva on Final Fantasysta, jälkimmäinen Final Fantasy XIV: A Realm Rebornista (PC). On selvääkin selvempää, että pitkälle on tultu eivätkä nämä kaksi sinällään ole edes vertailukelpoisia keskenään.

Millä mittapuulla grafiikkaa ja visuaalista ilmettä pitäisi arvioida? Nykyiset laitetehot ovat aivan toista luokkaa kuin 80-luvulla, joten peleistä saadaan entistä realistisemman näköisiä. Usein myös tuntuu, että siihen nimenomaan pyritään. Vaikka kyse on fantasiapelisarjasta, on realistisuudesta tullut vahva osa sitä.

Minun silmiini NES:n aikainen grafiikka näyttää karulta. Se ei ole pelaamisen este, muttei mikään visuaalinen nautintokaan. Siitä on siis ehdottomasti tultu ylöspäin.

Sen sijaan SNES:n grafiikat miellyttävät minua jo aika paljon. Minusta sarjan osat IV-VI ovatkin visuaalisesti kestäneet aikaa erittäin hyvin. Niitä katselee edelleen mielellään. Vuosi pari sitten pelailin hieman Final Fantasy VI:n alkua ja totesin, että kylläpä peli näyttää kauniilta. Tykkäilen kovasti sekä hahmojen että maailman ulkonäöstä.

Kuva: Final Fantasy Wiki
En tiedä, olenko mielipiteeni kanssa yksin, mutta totisesti SNES:n aikaiset Finalit ovat minusta jo omanlaistansa silmäkarkkia. Eivät ne tietenkään pysty kilpailemaan nykyisille laitteille tehtyjen pelien kanssa, jos niitä tarkastellaan vain objektiivisesti tekniikan näkökulmasta, mutta kauniita ne silti ovat, erityisesti kutonen.

Mielenkiinnosta tarkistin, mitä olin lukioaikaiseen tutkielmaani kutosesta kirjoittanut. Silloin olin sitä mieltä, että grafiikka ei ole hääppöistä ja olin jopa alkuun sen perusteella epäillyt pelin sisältöä (mitä asenteellisuutta!). Pelasin siis kutosta ensimmäistä kertaa tuota tutkielmaa tehdessäni. Jotain on tässä vuosien varrella tapahtunut, koska en voi ymmärtää nihkeitä kommenttejani pelin ulkonäöstä. Onko tämä sitä kuuluisaa vanhenemista vai jotain muuta?

Monesti kun näitä vanhempia Finaleita katsoo, minulle tulee tunne, että nuo SNESin aikaiset ovat kestäneet jopa paremmin aikaa kuin PS1:lle ilmestyneet. Erityisesti Final Fantasy VII:n hahmografiikat ovat karmeaa katseltavaa. Ne olivat melkoisen hirveitä jo pelin ilmestyessä, mutta nykyisin töksähtävät vielä pahemmin.

Kuva: Giantbomb
Final Fantasy VII on visuaalisesti ristiriitainen tuotos. Taustat ovat todella kauniita, mutta hahmot niitä vasten näyttävät hirvittäviltä laatikkokäsiltä. Toisaalta taisteluissa hahmografiikka onkin jo ihan kelpoa.

Seiskaahan suunniteltiin alun perin SNES:lle. En tiedä, miten paljon tämä on vaikuttanut pelin grafiikoihin, koska en ole mikään asiantuntija sellaisten juttujen suhteen. Joka tapauksessa nykypelaajan silmin nuo hahmot eivät vain osu esteettisyysvyöhykkeen positiiviseen päähän.

Final Fantasy VIII oli iso loikkaus hahmografiikan suhteen seiskan jälkeen. Hahmot näyttivät peligrafiikassakin realistisilta ja uskottavilta. Tietenkään nykyisten suurten telkkarien aikakaudella nekään eivät ole enää kauniita katsella, sillä reunat hajoavat ikävästi, mutta pieneltä näytöltä niitä katsoo edelleen mieluusti. Sen takia kasia onkin kivempi pelata vaikkapa PSP:llä. Sama koskee oikeastaan myös Final Fantasy IX:ää.

PS2:lle ilmestyneet Final Fantasyt ovat minun silmiini edelleen nättejä. Joskin kahdentoista kohdalla olen huomannut, että siinä ääriviivat särkyvät ikävästi HD-telkkarilla pelatessa. Tätä ongelmaa en huomannut silloin, kun peliä ensimmäisen kerran pelasin opiskelijaboksissani 14-tuumaisella pikkutelkkarilla. Tuolloin ihmettelin porukan vinkumista ääriviivoista, mutta nykyisin harmittelen asiaa itsekin. Kympissä tai kymppikakkosessa en ole tätä ongelmaa niin vahvana kuitenkaan huomannut, yhdestätoista minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia.

Kun sitten ensimmäisen kerran löin Final Fantasy XIII:n sisään pelikoneeseen, pelin aloitusvideo sai minut haukkomaan henkeäni. Se oli jotain aivan mieletöntä ja ennenkokematonta ainakin minulle. Kyseessä oli myös ensimmäinen peli, jota ihan kunnolla PS3:lla pelasin.


Kolmessatoista välivideoiden ja varsinaisen pelin grafiikkakuilu on kaventunut reilusti verrattuna aiempiin osiin. Peli on todella kaunista katseltavaa ja muistan ihmetelleeni mm. Snow'n parransänkeä ja ihohuokosia, kun vielä kympin aikaan pohdiskelin, miksei Auronilla ole kainalokarvoja (joo, tajuan kyllä, että niiden toteuttaminen uskottavasti ei olisi välttämättä onnistunut). Visuaalisesti kolmetoista oli siis minulle elämys ja pystyn alkuvideota tuijottelemalla edelleen palaamaan niihin fiiliksiin, jotka se tuolloin vuosia sitten herätti. Sen sijaan XIII-2:n ja Lightning Returnsin kohdalla en ollut pelien ilmeeseen yhtä tyytyväinen vaan paikka paikoin jopa suorastaan pettynyt tuijotellessani tönkköjä, säröisiä ruohonkorsia yms. Ehkä aika on kullannut muistot, mutten muista nähneeni vastaavia kolmessatoista.

Final Fantasy XIV: A Realm Reborn on suuren perheen tuorein jäsen. Se ei enää herättänyt minussa niin suuria tunteita visuaalisella ilmeellään kuin kolmetoista. Kenties suurin silmäkarkki-ihastus onkin jo koettu eikä mikään enää säväytä? Se ei tarkoita, etteikö neljätoista olisi upea ilmestys. Sitä se nimittäin on. Se oli nätti PS3:lla ja vielä nätimpi PS4:lla, PC:llä tietysti kaikista kaunein.

Mitä johtopäätöksiä tästä kaikesta sitten pitäisi vetää?

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että pelien visuaalinen ilme on mennyt koko ajan parempaan suuntaan (miinus se hairahdus seiskan hahmografiikoissa). Hahmot ja maisemat näyttävät koko ajan realistisemmilta ja uskottavimmilta (toki fantasiapuitteet huomioon ottaen). Se on hyvä ja huono asia. Myönnän, että tykkään katsella näitä uudempia Final Fantasyja, mutta samaan aikaan niistä puuttuu jotain sellaista, mikä näkyy vahvasti esimerkiksi Final Fantasy IV-VI:ssa ja IX:ssä.

Uudemmissa peleissä ei ole minulle samanlaista visuaalista viehättävyyttä kuin jossain tietyissä vanhoissa. Tosin kyse on myös tyylisuuntauksesta, joten nämä eivät kai ole suoraan verrannollisia keskenään. Tykkään molemmista eri tavalla. Silti kuitenkin toivoisin, että Square Enix tekisi välillä sellaisen Final Fantasyn, joka olisi lähempänä noita vanhoja, myös visuaalisesti, mutta silti nykyisiä konetehoja hyödyntäen. Ehkä se olisi se juttu, mikä voisi jopa räjäyttää tajuntani.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Petoksia ja pettymyksiä

Työt alkoivat ja illat ovat menneet melkoisen väsyneissä tunnelmissa. Pelata olen silti ehtinyt, mutta kirjoittamiselle ei ole jäänyt aikaa, kun täytyy nukkuakin jossain välissä ja mieluusti paljon. Onneksi tämä yleensä tasottuu, kun ehtii taas tottua arkirytmiin. Sitten (ehkä) jaksaa illallakin enemmän.

Mutta niin, peliohjaimeen on tullut tartuttua kuitenkin joka ilta ja Tales of Symphonia on edennyt ihan mukavasti, vaikkei samaa tahtia kuin lomalla.


Tiistaina vielä paahdoin juonta innokkaasti eteenpäin, mutta keskiviikkona törmäsin ensimmäistä kertaan (sitten pelin alun) bossiin, jota en ihan helpolla voittanutkaan... tai siis ollenkaan. Jos taistelu on ohi alta kahden minuutin minun tappiokseni, kokemuksen rintaääni sanoo, etteivät levelit tai muu vastaava riitä. Tässä kohtaa päätin, että nyt on panostettava johonkin muuhun kuin eteenpäin säntäilyyn.

Keskiviikkoilta meni siis juostessa maailmankarttaa ympäriinsä. Kävin kaupungeissa uudestaan ja hain summonit tuli- ja tuulitemppeleistä (vesitemppelistä olin hakenut jo aiemmin). Tower of Manasta ei summonia herunut, joten se sitten jäi. Kai sielläkin sellainen on, mutta en ryhtynyt selvittelemään, miten se saadaan. Ratkaisu joko tulee tai ei tule vastaan itsestään.

Siinä ohessa tuli grindattua hahmoille kolme leveliä lisää ja lopulta päädyin vielä päivittelemään asteita ja armoreita sen verran kuin tuossa kohtaa oli mahdollista. Eli kaikille parasta, mitä kaupasta sai.

Siinä sitten olivatkin keskiviikon pelailut, sillä viikolla ei ehdi niin paljon kuin vapaalla.

Torstaina päätin sitten taas jatkaa peliä. Suuntana oli siis Tower of Salvation, jossa keskiviikkonakin vierailin kertaalleen kuolemassa enkeli Remielin iskuista. Hieman sinne meno jännitti, mutta päätin kuitenkin, etten ala juosta rinkiä maailmankartalla enää yhtään enempää vaan yritän edes voittaa bossin.

Yllättäen Remiel kaatui todella helposti. Ehkä sillä kolmella levelillä ja uusilla kamoilla sitten oli oikeasti merkitystä?

Taistelun jälkeen tulikin varmaan pelin ensimmäinen yllättävä juonenkäänne. Jossain aiemmassa postauksessa spekuloin sitä, että Kratosilla on jokin synkkä salaisuus. Nyt voin todeta olleeni oikeassa. Sitä en tosin osannut odottaa, että hän on myös "enkeli", serafi taisi olla nimitys, jota hän itsestään käytti. Sekin tuli vähän puskista, että hän on kulkenut mukana varmistaakseen, että Colette hoitaa homman kotiin.

Tästä luonnollisesti seurasi taistelu Kratosia vastaan. Se oli törkeän tiukka ja imi minulta lähes kaiken TP:n ja geelit sekä Life Bottlet eli kalliiksi tuli, mutta voitin kuitenkin. Mies paljasti minulle myöhemmin, ettei sitä taistelua (eikä sitä seuraavaa) olisi tarvinnut voittaa päästäkseen juonessa eteenpäin, mutta tulipahan puserrettua. Tiukkaa se tosiaan teki, mutta olen ihan ylpeä itsestäni, että onnistuin.

Osa ehkä muistaakin, että otin Alvinin (Tales of Xillia) vähän vastaavan petoksen hyvin raskaasti ja se muutti oleellisesti käsitystäni hahmosta. Jostain kumman syystä asenteeni Kratosta kohtaan ei kärsinyt yhtä kovaa kolausta, vaikka joudun toteamaan, että petyin häneen persoonana. Olin aika pettynyt, että hän teki takinkääntötempun, mutta samaan aikaan sisäinen fanityttöni uskoo, ettemme ole nähneet tätä juttua vielä loppuun asti. Väitän, ettei kaikki ole aivan sitä, miltä näyttää. Kenties Kratos ryhtyi hommaan vakain aikein, mutta en usko, että hän on enää täysin tekojensa ja toisten serafien puolella.

Päässäni kummittelee ajatus, että lopulta Kratos vielä kääntyy Lloydin ja kumppanien kannalle, ellei ole jo sisimmässään kääntynyt. Hän ei vain vaikuta tyypiltä, joka pystyisi noin vain hyödyntämään Colettea kylmästi.

Mitä taas Coletteen tulee... minusta oli hitusen epäuskottavaa se, että hänellä voi edelleen pelata. Se on enemmän kuin jees, koska Genis ei tunnu kovin pätevältä taistelutiimin jäseneltä, mutta epäuskottavaa se on silti. Jos hän ei muuten ota mitään kontaktia porukkaan vaan ainoastaan seisoo ja tuijottaa eteensä, ei hän osaisi toimia taistelussakaan. Mutta tämä ei ole varsinainen valitus, koska olen aidosti kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse pitää Genisiä tiimissä.

Torstai-illan aikana selvisi sekin, että desianit ovat Cruxis-jengin (serafien) kanssa samalla puolella ja kirkko menee samaan syssyyn, vaikkeivät maailman asukkaat sitä tiedäkään. Kaikki on yhtä suurta salajuonta serafien eduksi eli, kuten aiemmin totesin, enkelijuttu on yhtä suurta vedätystä. Tässä on myös vähän sitä tuttua "järjestäytynyt uskonta on pahasta" -makua, joka on kovin tuttu j-ropeista.

Lopettelin pelin siihen kohtaan, kun porukka saapuu Tethe'allan puolelle. Kaiken kaikkiaan torstaina tuli ahmittua juonta keskiviikonkin edestä. Välissä jo hieman huolestutti, kun taistelujen välissä ei päässyt taistelemaan ja niiden jälkeenkin tuli aika paljon jubailua, ennen kuin vihdoin ensimmäinen tallennuspaikka tuli vastaan. Tiukan matsin jälkeen tuollainen nostaa hien otsalle, kun miettii, mitä kaikkea joutuu tekemään uudestaan, jos nyt mokaa.

Edelleen peli pitää hyvin otteessaan ja ajattelin tänäänkin sitä jatkaa (mikäli mies ei vietä koko iltaa Twitchissä). Viikonlopusta osa menee muissa puuhissa, mutta toivotaan, että ehdin myös pelikoneen ääressä istuskella.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Talesia koko päivän edestä

Eilinen hujahti pelatessa. Tein muutakin, mutta päällimmäiseksi jäi tunne, että sohvaa tuli kulutettua ohjain kädessä aika monta tuntia. En muistanut tarkistaa pelikelloa lopettaessani, mutta veikkaan, että kokonaisuudessaan tuli pelailtua 6-7 tuntia.


Kun pelaa tuollaisen putken, on tosi vaikea keksiä enää koherenttia sanottavaa. Siinä ehti nähdä niin monta juonenkäännettä, että on hankala keskittyä yksityiskohtiin. Ja onko sellainen tarpeenkaan? Ehkä sen sijaan poimin tämän hetken yleisiä fiiliksiä ja ajatuksia.

Hahmoista

Lloyd, Colette ja Genis ovat tällä hetkellä sellainen suhteellisen neutraali kolmen kombo, joka aina välillä heilauttaa ärtymysmittarin punaisen puolelle. Siedän heitä, mutten erityisemmin pidä heistä. Toisaalta minulla ei ole syytä vihatakaan, mutta jotenkin en jaksa uskoa, että tästä enää mitään ehdotonta rakkautta tulee. Lloyd on liian idiootti, Colette liian marttyyrihyvis ja Genis liian nappula. Toki jos he tuosta fiksuuntuvat, voin antaa heille vielä uuden mahdollisuuden.

Raine on alkanut myös painella nappuloitani ja aika lujaa. Fanityttöily ei haittaa (olisin tekopyhä, jos se haittaisi) ja hän voisi olla kiva, fiksu aikuinen, mutta... Noh, minä nyt en vain voi sietää lasten pahoinpitelyä. Fyysinen kurittaminen jatkuvasti aivan mitättömistä pikkusyistä saa minun oloni todella epämukavaksi. Tekisi mieli tarttua naista paidankauluksesta ja sanoa suorat sanat. Ei lyödä, mutta pikkuisen ravistella ja kehottaa kalppimaan matkoihinsa, jos ei osaa käyttäytyä. Vaikken erityisemmin pidä Lloydista ja Genisistä, ei minusta ole oikein paiskoa heitä päin näköä jokaisen pienimmänkin typerän kommentin takia. Rainen kasvattajan taidot ovat olemattomat.

Kenties Rainen käytös on maailmanaika huomioon ottaen hyväksyttävää. Kenties tässä on kulttuurillisiakin eroja. Ja kenties joku pitää tätä huumorina. Minulla on silti mooglepipo niin kireällä, etten niele tätä purematta. Niin kauan kuin Raine jatkaa kyseenalaisten kasvatusmetodiensa käyttämistä en voi pitää hänestä. Piste.

Kratos sen sijaan on nostanut pisteitään (paitsi hänkin voisi kyllä joskus tarttua Rainea ranteesta ja käskeä lopettamaan typeryydet). Jostain syystä pidän hänestä hetki hetkeltä enemmän, vaikka hän toisinaan on töykeä. Hän on kuitenkin oikeasti aikuinen mies ja osaa kantaa vastuunsa epäilyttävästä ammattivalinnastaan huolimatta. Näen hänessä jotain samankaltaista Final Fantasy VII:n Vincentin ja Final Fantasy X:n Auronin kanssa, mikä nyt ei ainakaan ole pahitteeksi hänelle. Veikkaan myös, että hänelläkin oma synkkä salaisuutensa, mutta toivotaan, ettei se ole ihan samaa luokkaa kuin Vincentin tai Auronin. Miehen itsensä takia siis, ei se minua haittaisi.


Sain myös Sheenan vihdoin remmiin. Jumpe, että odotinkin sitä hetkeä ja olin todella iloinen, kun hän vihdoin luopui (kai?) murhasuunnitelmistaan ja päätti taipua tulemaan mukaan. Epäilen, että hänellä on vielä aikomuksena saada estettyä Coletten muuttuminen enkeliksi ja maailman uudelleen luominen, mutta tässä kohtaa peliä epäilen myös, että se tulee olemaan oikea ratkaisu.

Takaisin Sheenaan. Myönnän, että ensimmäisenä kiinnostuin hänestä ulkonäön takia. Söpö ninja, kuka siitä voisi olla tykkäämättä? Kun hänen luonteensa alkoi avautua, tykästyin vain enemmän. Hän on selvästi omistautunut tehtävälleen, on vastuuntuntoinen ja uskollinen, mutta myös räväkkä ja omapäinen. Tämä on varmasti vain oman pääni tuotosta, mutta näen hänessä pikkuisen Final Fantasy VII:n Yuffieta. Hän on ehdottomasti tähän mennessä paras tyttö ™!

(Tahtoisin, tahtoisin tosi kovasti cossata Sheenaa, mutta cossisuunnitelmat ovat nyt kiellettyjä. Ei, ei, ei! En voi nyt alkaa edes ajatella tuon puvun tekemistä!)


Tarinasta

Pelin tarinakin alkaa kuoriutua osa kerrallaan ja tuntuu menevän monimutkaisempaan suuntaan. Minulla on tarinasta vahvat Final Fantasy X -vaikutelmat. Samalla tavalla edetään maailman väliaikaista pelastusta kohti, mutta koko ajan touhua alkaa näyttää aina vain epäilyttävämmältä. Tosin myös vastavoimat, Desianit, herättävät epäilyksiä. Jotenkin en jaksa uskoa, että heidän puuhansa kestävät päivänvaloa. Sitä en sitten tiedä, yrittävätkö hekin omalla, kierolla tavallaan kulkea kohti pelastusta.

Sitten on tämä kuussa tai jossain toisessa ulottuvuudessa asuva toinen porukka, Sheenan väki, josta en sen suuremmin vielä tiedä. Heille ilmeisesti maailman uudelleen luominen ei ole kovin hyvä juttu. Miksi? En osaa sanoa, mutta eiköhän se selviä ajan kanssa. Kenties heidän maailmansa tuhoutuu täysin prosessissa.

Tällä hetkellä uskon, että koko enkelihommeli on samanlainen suuri huijaus kuin Final Fantasy X:ssä Sinin kukistaminen uudestaan ja uudestaan. Colette luultavasti kuolee tai hänelle tapahtuu jotain muuta ikävää prosessissa (johan hän on menettänyt ison osan ihmisyydestään). Tämän lisäksi asiaan liittyy epäilemättä haaroja, joita ei ole vielä täysin paljastettu, mutta jotka Sheenan väki ja mahdollisesti myös Desianit tietävät. Odotan lisäpaljastuksia mielenkiinnolla (ei, niitä ei tarvitse kirjoittaa kommentteihin, otan selvää ihan itse).

Sanoisin siis, että tarina toimii ainakin vielä tässä vaiheessa peliä. Toivon, ettei sen loppu aiheuta minulle samanlaista lässähdysfiilistä kuin Tales of Xilliassa. Tosin tähän asti on menty mielenkiintoisemmalla linjalla, joten toivoa ehdottomasti on.


Pelattavuudesta ja muusta sellaisesta

Alan olla päässyt sinuiksi taistelusysteemin kanssa eikä game overeita ole sadellut jokaisen kulman takana. Jostain syystä peli kuitenkin takkuaa, jos yritän pelata jollakin muulla kuin Lloydilla. Kun vaihdan ykköshahmoksi toisen, peli jostain syystä taistelussa tulkitsee, että meitä on kaksi pelaajaa ruudun ääressä ja kakkoshahmo menee taistelussa semi-auto-asetukselle eikä tee siis juuri mitään. Valikossa näyttää kuitenkin sitä, että päällä olisi auto-asetus. Omituista.

Ja ongelmaa ei siis tietenkään silloin ole, jos pelaamme miehen kanssa kahdestaan. Pelasin ihan onnistuneesti Sheenalla, kun mies oli messissä.

Joka tapauksessa taisteleminen on alkanut sujua ja ehkä hahmon vaihtaminen ei siksikään kannata enää. Olen tottunut paiskomaan menemään Lloydilla. Tiedän, että hahmoja voisi vaihtaa kesken taistelunkin (muistelisin pelin ohjeistaneen siihen alkuunsa), mutta en ole jaksanut kikkailla. Näinkin näyttää pärjäävän... vaikkakin Raine voisi parannella taistelussa vähän aktiivisemmin.

Kamera on sitten taas yksi häiritsevä tekijä. Sitä on jo niin tottunut siihen, että kameraa voi käännellä vapaasti, että rajoitteet tuntuvat rasittavilta. Haluaisin mieluusti sorvata sopivan kuvakulman itse, mutta sehän ei tässä pelissä onnistu. Maailmankartalla kamera myös välillä kääntyy näyttämään Lloydia lähes suoraan ylhäältä päin, mikä on todella epäkäytännöllistä. Noishella ratsastaminen nyt tietysti auttaa tähän, mutta aina se ei ole mahdollista.

Muutenkin tuntuu, että hahmot jäävät jumiin olemattomiin kulmiin eli kääntymisien kanssa saa olla aika tarkkana. Nämä eivät ole ylitsepääsemättömiä ongelmia, mutta herättävät lievää ärtymystä aina ajoittain.

Visuaalisesti peli on vanhahtava, mutta myös viehättävä. Mietin, miksi se on minusta jälkimmäistä ja tulin siihen tulokseen, että pelin maailma ja värit tuovat minulle mieleen Final Fantasy IX:n. Tykkään kyseisen Finalin maailman ulkonäöstä ja erityisesti sen värityksestä, joten ei ihmekään, että tämä iski. Hahmografiikkakin on ehkä hitusen samantyylistä mangamaisuuksineen eli tässä lienee osasyy viehtymykseeni.

Musiikit pelissä ovat mielestäni hitusen tylsähköt eikä mikään kappale jää erityisesti mieleen. Pääasia silti on, että ne eivät ärsytä. Mieluummin vähän huomaamattomammat musiikit kuin tosi mieleenpainuvat ja hermoja repivät.

Kaiken kaikkiaan kokemus on edelleen positiivinen. Pikkuvikoja löytyy, mutta niiden kanssa pystyn elämään. Olen ehkä turhankin innoissani, mutta viimeaikaiset pelielämykset ovat olleet vähän vaisuja, joten tämä on hyvää vaihtelua.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Pyörimistä Palmacostassa

Eilen oli tosi väsynyt päivä. Tai oli minulla paljon energiaa vielä aamupäivällä ja alkuiltapäivästä, mutta vieraiden kestitseminen on aina paitsi aikaa, myös energiaa vievää. Alkuilta menikin sitten ihan vain koneella koomatessa enkä oikein saanut mitään fiksua aikaan. Joskus ysin pintaan piristyin, kun oli saanut syötyä ja koomattua tarpeeksi.

Näin loman loppupuolella pitäisi tietysti olla fiksu aikuinen ja ruveta noihin aikoihin rauhoittumaan, jotta saisi hyvät ja riittävät yöunet, mutta... koskas minä olen sellainen ollut? Sen sijaan, että olisin ohjeiden mukaan sulkenut kaikki laitteet ja vetäytynyt sohvankulmaan tylsistymään, päätin avata PS3:n ja jatkaa Tales of Symphoniaa. Ilta vierähtikin sitten puolenyön pintaan, mutta ehkä se nyt ei niin vakavaa ole.


Heti alkuunsa purjehdin meren ylitse Palmacostaan, joka tuntui aiempiin paikkoihin yllättävän isolta kaupungilta. Shoppailtavaakin riitti siihen malliin, että rahat olivat heti loppu... tuttu tunne jropeissa. Toisinaan tämä ärsyttää, koska se lisää grindaamisen tarvetta ja ihan rehellisesti sanottuna grindaaminen ei ole sitä lempipuuhaani.

Tällä kertaa rahanpuute aiheutti toisenkin ongelman, kun yllättäen olisi pitänyt ostaa tonnin maksava Palma Potion. Myyjä vihjaili kyllä tarjoilijan työstä kahvilassa, mutta ainakaan en keksinyt, miten siihen hommaan olisi mahdollista ryhtyä. Ehkä missasin jotain oleellista, mutta walktroughta ei tässä kohtaa tuijotettu ja asiaa tarkistettu. Päätin sen sijaan myydä ruokatarpeita.

Yleisesti ottaen tykkäsin Palmacostasta kaupunkina. Kai minulla on jonkinlainen viehtymys fantasiapelien satamakaupunkeihin, kun usein niistä muodostuu omia suosikkejani. Palmacostassa törmäsin myös hauskaan viittaukseen...



En tietysti voi olla asiasta täysin varma... mutta Titanicin teininä aivan liian monta kertaa tuijottaneena näin tuon välittömänä leffaviittauksena. En kuitenkaan tiedä, kuinka suosittu kyseinen James Cameronin versio Titanicin tarinasta on Japanin maalla aikoinaan ollut, joten voihan se olla, että tämä oli jotain muutakin eikä sitä mitä kuvittelin. Joka tapauksessa kohtaus kerätti hilpeyttä, mikä lienee pääasia.

Palmacostan juoniosuus paljastui melko monipuoliseksi ja tällä hetkellä minulla on tunne, että olisin voinut halutessani skipata siitä osan ja paahtaa vain eteenpäin (ehkä, en tiedä, kuinka vapaita valinnat pelissä oikeasti ovat). En kuitenkaan halunnut jättää maailman pelastamista puolitiehen, joten pitäähän sitä sitten kaikki auttamismahdollisuudet käyttää. Luultavasti siten saa myös tarinasta enemmän irti... miksipä sitä jättäisi pelistä jonkin osuuden pelaamatta, varsinkaan ensimmäisellä kerralla (omalla kohdallani mahdollisesti myös viimeisellä, koska noita pelejä kuitenkin on pelattavana jokunen).

Jostain syystä tällä kartta-alueella onnistuin myös ensimmäisen kerran eksymään ja olin hetken aivan pihalla sijainnistani. Virkistävää! Putkijuoksuja on tullut pelattua sen verran, etten enää muistanut, miltä pelissä eksyminen oikeasti tuntuu. Lopulta tosin kartta paljastui suhteellisen pieneksi ja aloin sen hahmottaa, joten kyse oli vain lyhyestä hetkestä.

Kartalla pörrätessä tuli pariin otteeseen törmättyä aiemmassa postauksessa mainittuun ninjatyttöönkin. Olen yhä varmempi, että hänestä saadaan vielä pysyvämpi seuralainen... ja toisekseen hänessä on jotain, mistä pidän hyvin paljon. Sanoisinkin, että hän kiinnostaa minua hahmoista tällä hetkellä eniten.

Epäilen kuitenkin, että saan vielä tovin odotella häneen tutustumista, sillä seuraavaksi pelissä olisi lähdettävä pelastamaa Chocolatea (NPC) ihmisfarmilta. Tämä on ilmeisesti tosiaan vapaaehtoista (ainakin peli antaa vahvasti ymmärtää niin), mutta ajattelin sen tehdä. Mies ehti jo naureskellakin, että totta kai minä pelastan suklaan ennen maailmaa, enhän muuten olisi minä. Noh, suklaa on välittömässä vaarassa, maailma ehtii hieman odottaakin. Eikös tämä nyt ole aivan loogista?

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Ärsyttävä päähahmo ja parit sidekickit

Pelasin eilenkin Tales of Symphoniaa... pelasin sitä vielä tunnin sen jälkeen, kun mies huomautti, että voitaisiin siirtyä katsomaan leffaa. Jep, jonkinasteista koukuttuneisuutta on siis havaittavissa. Olen positiivisesti yllättynyt. Lisäksi olisin varmaan nytkin pelaamassa, ellei kohtapuoliin olisi tulossa vieraita.


En silti sano, että olisin löytänyt täydellisen pelin. Tarina on minut koukuttanut, mutten ajatellut tässä postauksessa paneutua siihen sen syvemmin. Sen lisäksi nimittäin minulle peleissä tärkeitä ovat hahmot ja niistä voisin siis jokusen sanan sanoa.

Llyud, Genis ja Colette muodostavat selkeän päähahmokolmikon. Kaikissa heissä on yksi oleellinen vika näin vanhemman pelaajan näkökulmasta: he ovat ihan nappuloita eikä siten samastuttavissa. Ei pelatessa ole tietysti pakko samastua hahmoihin, mutta minulle se tuo aina yhden lisäelementin peliin eikä siis ainakaan haittaa kokemusta.

Llyudista en yksinkertaisesti pidä. Hän on äänekäs, typerä ja ärsyttävä. Hän on se poika, joka ei koulussa koskaan keskity vaan joko torkkuu tai häiritsee muita ja sitten valittaa, kun on ihan pihalla. En koskaan pitänyt heistä todellisessa elämässä enkä pidä peleissäkään. Llyudin yleisin lausahdus on tähän mennessä ollutkin "En nyt oikein tajunnut, mutta...". Ilmeisesti hänen funktionsa onkin olla se torspo, jolle kaikki pitää vääntää rautalangasta, jotta asiat saadaan kerrottua pelaajalle. Ymmärrän, että ne on jotenkin saatava kerrottua, mutta tämä tapa saa ainakin minut tuntemaan vain tuohtumusta kyseistä palikkapäistä tunaria kohtaan.

Genis on fiksumpi tapaus (sietää ollakin, kun on opettajan pikkuveli). Häntä siis siedän, mutta hän ei noin yleisesti ottaen ole kovin kiinnostava. Hänessä on pikkupoikamaista viehättävää innostusta, mikä olisi kai ihan kiva, jos näitä lapsihahmoja ei olisi matkassa kolmea.

Colette sitten on valittu, se tytsi, jonka pitää pyhiinvaeltaa maailman temppelien halki aina pyhälle tornille asti. Hän on perinteinen kilttityttö, jonka elämäntehtävä on pyytää anteeksi aivan kaikkea, jopa anteeksipyytämistä. Sen lisäksi ongelmat ja oma paha olo on salattava ja vedettävä roolia vaikka henki menisi. Hänkään ei onnistu keräämään sympatiapisteitä vaan lähinnä tympeitä haukotuksia ja herättää ärsytyshermoni jatkuvalla "gomennasai"-hokemisellaan. Colette ei ole ainoa, joka rakastaa anteeksipyyntöjä, mutta hän viljelee niitä ehdottomasti eniten.

Tällä hetkellä minulla on tiimissä myös Kratos ja Raine, jotka edustavat pelin hieman aikuisempaa osastoa. Kummankaan ikää en tosin tiedä, mutta olettaisin sen ylittävän 20 vuotta jo ihan sillä perusteella, että Raine tosiaan toimi kotikylässään opettajana.

Raine onkin suurimman osan aikaa fiksu ja rauhallinen, mutta saa ihmeellisiä fanityttökohtauksia päästessään hiplaamaan raunioita. Hän on siis selkeästi arkeologianörtti ja tosiaan fanityttö, siis melkein samastuttava. Jokin hänessä kuitenkin töksähtää sen verran, että positiivinen vaikutelma valuu sinne neutraalin puolelle... ainakin toistaiseksi. Katsotaan, josko myöhemmin muutan mieltäni.

Kratos puolestaan on kylmänviileä kova jätkä, joka laittaa viholliset kumoon ja välillä opastaa muita taistelun saloihin. Tosin hänen käytöksensä on usein töykeää, mikä laskee hänen pisteitään. Hänen tarinansa kuulostaa hitusen samanlaiselta kuin Alvinin Tales of Xilliassa, mutta en vielä uskalla väittää niiden menevän yksi yhteen. Hänen äänensä on miehekkään möreä, mikä sotii nuorehkoa ulkonäköä vastaan... tosin kaikki hahmot näyttävät kakaroilta peligrafiikoilla, animepätkien perusteella he taas ovat hieman vanhemman näköisiä.

Tällä hetkellä Kratos on ehkä joukosta kuitenkin oma suosikkini, vaikka vähän töksäkkä kaveri onkin. Pelissä on myös vilahtanut ninjatyttönen, jonka elämäntehtävänä näyttää olevan tappaa Colette. Minulla on kuitenkin kutina, että hän saattaa vielä päätyä sankarijoukon puolelle ja hän on se, joka minua juuri nyt kiinnostaa eniten. Oikein mieluusti ottaisin hänet tiimin ja kuulisin hänestä lisää.

Onko joku teistä lukijoista pelannut tätä peliä? Kuka on suosikkihahmosi, entä inhokki?

lauantai 3. tammikuuta 2015

Seuraava Tales kehiin

Kun grindaus ei innostanut, mutta kuitenkin pelitytti, päätin eilen tyrkätä PSP:n kaappiin ja tarttua sen sijaan PS3:n ohjaimeen. Tales of Symphonia Chronicles oli pölyttänyt hyllyä jo 1,5 kuukautta, sillä en ollut ehtinyt tarttua siihen. Nyt sitten päätin aloittaa Tales of Symphonian.


Heti alkuun tuli pari kivaa ylläriä. Peli tunnisti, että minulla oli Tales of Xillian tallennus koneella, joten sain käyttöön liudan pukuja muista Tales-peleistä. Ainoa vain, etten vielä löytänyt valikosta kohtaa, josta oikeasti saisin otettua ne käyttöön. Ehkä se tulee vastaan joskus...

Toinen mukavuus oli, että pelissä sai valita japaninkielisten ja enkkuäänten välillä. Tales of Xillian enkkuäänet olivat kyllä siedettävät (ainakin kun niitä tarpeeksi kauan kuunteli), mutta päädyin nyt silti japanilaisiin ääniin. Useimmiten ne miellyttävät omaa korvaa enemmän. Oikeasti tämä mahdollisuus saisi olla peleissä useamminkin, jos ei muuten niin DLC:na niin kuin Lightning Returnsissa.

Tales of Symphonia tuli alun perin Gamecubelle ja PS2:lle, minkä huomaa, vaikka tämä versio on käsittääkseni käynyt kauneusleikkauksen läpi. Ihan nätti se on joka tapauksessa ja sitä kelpaa katsella isommastakin töllöstä. Grafiikkojen puolesta ei siis valittamista.

Minulla oli alkuperäisenä suunnitelmana, että kokeilen peliä nyt vain vähäsen ja sitten tulen blogiin tarinoimaan siitä. Aloittelin siinä viiden jälkeen iltapäivällä ja kun lopetin, kello olikin jo puoli kymmenen illalla, joten blogiin turinoinnit saivat jäädä. Ei siis tullut ihan vain parin tunnin pelisessiota suunnitelmasta huolimatta. Noh, näin käy joskus ja olen oikeastaan ihan ilahtunut tästä, koska enemmän on ollut päinvastaisia hetkiä viime aikoina.

Alku ei silti ollut takuton. Siinä missä Tales of Xilliassa pärjäsin ihan suvereenisti, tämä peli iski välittömästi märän rätin kasvoille. En kai ollut asennoitunut ihan oikein...

Ei näin...
Käytännössä siis marssin välittömästi juonta eteenpäin enkä vaivautunut grindailemaan kartalla (jonne pääsi yllättävän nopeasti). Totuus valkeni heti ensimmäisessä bossimatsissa, joka tuli todella varhaisessa vaiheessa. Kuten yllä olevasta kuvasta voi päätellä, ei se ihan putkeen mennyt. Kuvan nappaamisen jälkeen kesti ehkä 30-60 sekuntia, ennen kuin koko porukka makasi ketarat oikosenaan.

Eihän siinä auttanut kuin ladata tallennus (jonka olin onneksi tehnyt!), käydä hieman ostoksilla, grindailla ja käydä lisää ostoksilla. Toisella yrittämällä noin puolta tuntia myöhemmin bossi jo kaatui, vaikka paikka paikoin vieläkin teki tiukkaa. Ehkä en vain osaa, mutta kyllä tämä tuntui paljon Xilliaa vaikeammalta.

Tuon yksittäisen grindaushetken turvin pääsin sitten onneksi loppuillan etenemään, mutta aina ajoittain oli hankaluuksia. Taistelu ei jotenkin uponnut kaaliini niin perusteellisesti, että voisin todella sanoa hallitsevani sen. Melkoista sähellystä siis. Lisäksi tuntui, että viholliset tekivät suhteettoman paljon lämää suhteessa hahmojeni HP-määrään... mikä tietysti voi olla vain grindauksen puutetta.

Mieskin liittyi seuraan jossain kohtaa ja tarttui kakkosohjaimeen, kuten Xillian kohdalla. Tosin hän totesi, että minuna olisi jo rage quitannut koko pelin tympeiden taistelujen vuoksi. Ehdottipa tuo, että ostaisin sen sijaan Tales of Xillia 2:n ja pelaisin sitä. Miksipä ei, mutta en halua ostaa sitä digitaalisena, joten hommaan sen sitten joskus, kun taas jossain pelikaupassa vierailen.

Syy, miksen rage quitannut veemäisten taisteluiden takia, oli kuitenkin se, että tarina tuntui ihan kelvolta. Kiinnostuin ihan oikeasti siitä, mitä mahtaa olla tulossa... ja sehän minut siinä ruudun ääressä piti, vaikka suunnitelmat olivat toisenlaiset.

Ensin ajattelin tarinasta, että "jaa, taas tätä eeppisyyttä potenssiin kaksi", mikä nyt ei ole uutinen, kun jrpg:stä puhutaan. Maailma pitää pelastaa ja luoda uudestaan ja sitä varten on valittu tyttö(lapsi) tekemään pyhiinvaellusmatka jollekin pyhälle tolpalle. Tytön pitää ilmeisesti syntyä uudelleen enkelinä, herättää uinuva jumalatar ja sitten maailma luodaan uudestaan. Maailmassa on kuitenkin jengiä, joka tekee kaikkensa estääkseen tämän. Sen lisäksi tytön lähipiirissä on kaksi poitsua, joiden taustat ovat vähintäänkin salaperäiset.

Vähän perushuttuahan tuo on, mutta jokin siinä koukutti sopivasti. Haluan tietää poikien taustat ja mitä tytölle oikeasti käy. Sain tuosta pyhiinvaelluksesta vähän Final Fantasy X -vibat ja epäilenkin, ettei sekään ole välttämättä ihan sitä, miltä näyttää. Heti pelin alussa selvisi myös, että valitun tyttösen oikea isä onkin enkeli... joten miksi tyttö on syntynyt ihmiseksi? Miksi hänen pitää "uudelleensyntyä enkeliksi"? Tässä on varmasti jotain hämärää.


Tarina siis vaikuttaa minusta ihan kiinnostavalta. Tosin lukaisin (Wikipediasta tai jostain :P), että Tales of Symphonya on kehuttu länsimaissa taistelusysteemistään, mutta kritisoitu hahmojen ja tarinan osalta. En ole aiheeseen niin paljon perehtynyt, että osaisin sanoa, onko tuo totta vai ei. Jos on, olen kai taas jokin outolintu, kun tosiaan taistelut voisivat olla minulle jopa syy jättää peli sikseen, mutta tarina pitää toistaiseksi mielenkiintoa yllä. Voihan se toki olla, että tulen jossain vaiheessa toisiin aatoksiin.

Tällä hetkellä sanoisin, että suhtautumiseni peliin on positiivisen neutraali. Ainakin tuossa riittää puuhaa siksi aikaa, että saan Final Fantasy Type-0:n... tai Xillia 2:n, mikäli sen tässä kevättalven aikana sorrun hankkimaan.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Historian havinaa ja kristallin uusi tarina: Suloiset sävelet

No niin, aika jälleen jatkaa tätä postaussarjaa. Minulta siis kysyttiin viime syksynä, onko Final Fantasy -pelisarja mennyt mielestäni parempaan vai huonompaan suuntaan. Päätin paneutua aiheeseen oikein perusteellisesti ja olenkin siitä jo useamman postauksen raapustanut. Suosittelen lukemaan aiemmat osat ennen tähän pureutumista.

Esipuhe
Tarinat pelien takana
Hahmoista
Monia ihmeellisiä maailmoja

Aiemmat ovat olleet aivan perinteisiä blogipostauksia, mutta tämän postauksen päätin poikkeuksellisesti toteuttaa videona. Pääsette siis jälleen kerran kauhistelemaan huonoja esiintymistaitojani ja tuntemaan kilpaa myötähäpeää höpinöistäni ;D


Videolla on hieman pituutta, koska en näköjään osaa ilmaista itseäni lyhyesti. Kannattaa siis varata popparit ja juomista katselumaratoonille.

torstai 1. tammikuuta 2015

Seinä vastassa?

Star Ocean: First Departure valikoitui joulukuun j-ropeksi, mutta nyt mennään jo tammikuussa. Eilen kävin taas pelin kimppuun tarkoituksenani suunnata toisen kerran Purgatoriumiin, joka on inhokkipaikkani pelissä (en tykännyt siitä nelosessakaan, vaikka muuten Roak-osuus oli kiva). Tsemppasin itseni kunnolla ja astuin tuohon ärsyttävään paikkaan.

Olin suorastaan yllättynyt, miten kivuttomasti selvisin ensimmäisestä osuudesta. Olihan se tietysti jo tuttua edelliseltä visiitiltä, mutta silti hämmästelin. Tosin viimeisessä väripallohuoneessa pää meinasi hajota, ennen kuin muistin, miten se oikein läpäistiinkään.

Olin siis aika tyytyväinen itseeni, kun pääsin takaisin Runejen luokse. Hetkessä olinkin katsonut keskusteluosuuden ja sinkoutunut syvemmälle Purgatoriumiin... paikkaan, joka näyttää aivan avaruusalukselta.

Ja sitten shokki iski.

Ensimmäinen taistelu osui kohdalle aika nopeasti. Hyvin äkkiä sain huomata, etteivät aseeni tehneet vihollisiin lainkaan lämää. Nollaa näytti kokeilin mitä iskuja tahansa. Panssarit olivat ok-tasoa, mutta eivät nekään pitkälle riittäneet, koska otin koko ajan itse turpaan tekemättä vastapuolelle minkäänlaista vahinkoa. Aika äkkiä kuolo korjasi muut ja pääsin healerilla pakoon. Kaksi taistelua selvisin pakenemisjärjestelmällä, kolmas koitui kohtalokseni.

Olin jokseenkin hämmästynyt, koska tähän asti olin pärjäillyt ihan kivasti. Päätin vilkaista paria läpipeluuopasta tarkistaakseni levelieni riittävyyden. Toinen opas suositteli leveliä 49, toinen 40, mikä oli hämmentävää. Omani oli 43 eli oppaasta riippuen minun olisi joko pitänyt pärjätä tai olla nesteessä. Noh, selkeästi olin jälkimmäistä...

Arvelin kuitenkin, ettei vika välttämättä ole leveleissäni, koska olin tosiaan tähän asti pärjännyt suvereenisti, vaan ehkä ennemmin aseissani. Olin tosin hankkinut tiimilleni parasta, mitä kaupasta saa, ja kuvittelin sen riittävän. Oppaasta kävi kuitenkin ilmi, ettei tämän parempia aseita ole enää kaupoista löytymässä ja että seuraavat pitää joko koluta luolastoista tai kustomisoida itse. Noh, Roddickille parempi ase löytyisi juurikin tuolta Purgatoriumista, johon ei ole asiaa, muille pitäisi käydä asesepän hommiin.

Tämä aiheutti uuden ongelman. Minua ei missään vaiheessa ole tuo aseiden räpeltely kiinnostanut, joten enpä sitten ole kehittänyt kenellekään siihen tarvittavia kykyjä. Opas taas sanoi, ettei peliä ole käytännössä mahdollista päästä läpi, jos ei aseita aktiivisesti rakentele. Se tarkoittaa, että ennen etenemistä minun täytyisi pitää hervoton grindausputki, jotta saan levelien myötä myös lisää skill pointeja hahmoilleni. Sen jälkeen edessä olisi vielä aseiden modausurakka, joka saattaa vaatia ostoksilla käymistä ja useita yrityskertoja, että saa haluamansa lopputuloksen.

Tuo kaikki ei ole kovin paha rasti, jos sitä tekee pikku hiljaa läpi pelin, mutta tässä kohtaa se tuntuu ylivoimaiselta. Moneen tuntiin ei olisi luvassa mitään muuta kuin noiden kykyjen kehittämistä. Jos kyseessä olisikin yksi kyky per hahmo, se voisi vielä menetellä, mutta jokaiselle tarvitsee nostaa kolmea kykyä sekä mahdollisesti vielä neljättä (tästä en ole aivan varma) jonkin verran. Se on oikeasti iso urakka ja vaatii monta leveliä per hahmo.

Juuri nyt en tiedä, mitä tekisin. Tuo urakka ei innosta pätkän vertaa, mutta toisaalta pelin droppaaminen tuntuu sekin vain luovuttamiselta. Ja sitähän se tietysti onkin. Tarinallisesti peli on kuitenkin ihan kiva ja olisin mieluusti sen kokonaan nähnyt, mutta juuri nyt en tiedä. Haluanko oikeasti käyttää vapaa-aikaani loputtomalta tuntuvaan grindaamiseen ja kiroilla PSP:n ääressä? Vai tarttuisinko sittenkin johonkin toiseen peliin?

Oma vikahan tämä on. Olisi pitänyt tajuta, että kaikkia kykyjä kannattaa kehittää eikä keskittyä buustaamaan pelkästään hahmojen taistelu- ja taikataitoja. Tai sitten olisi pitänyt ymmärtää vilkaista jo alkuunsa tällaiset hyvät vinkit läpi. Nyt on vähän turha itkeä, kun mustikat on levinneet pitkin maita ja mantuja.

Saa nähdä, mitä nyt sitten teen. Motivaatio pelin suhteen kieltämättä laski aika rankasti ja muu pelihylly rupesi huutelemaan kutsuvasti. Katsellaan.