keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Episode Duscaen toinen tuleminen

Starttasin peliloman Final Fantasy XV Episode Duscae -demolla, mutta mitään välitöntä rakkautta se ei ollut. Heti seuraavana päivänä aloitin Final Fantasy Type-0:n pelaamisen ja sillä tiellä tässä ollaan kyseisestä lomasta asti sitten oltukin. Mitään kiirettä muiden pelien pariin ei tällä hetkellä ole, sillä Type-0 jaksaa edelleen viihdyttää.

Viime viikonloppuna pari kaveria tuli kuitenkin kylään ja aika pian jutut menivät pelien suuntaan. Lauantai käytettiin antoisasti katsomalla kaikki siihen mennessä hankkimani Type-0:n välivideot läpi, mutta sunnuntaina päätimme vilkaista tuota Episode Duscaeta.


Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut demon suhteen enää minkäänlaista mielenkiintoa. Se oli hautautunut jonnekin eikä koko peli tuntunut merkitykselliseltä, koska minulle hahmot ja tarina ovat tärkeitä, eivätkä ainakaan edelliset demon perusteella iskeneet. Jälkimmäisestä taas ei pysty sanomaan vielä mitään.

Näistä syistä en itse jaksanut (lue: halunnut) tarttua ohjaimeen, mutta sohvalla löhöäminen kaverin pelatessa tuntui ihan hyvältä ajatukselta. Toinen kavereistani onneksi suostui kuin suostuikin pelaamaan ja minä sain keskittyä maisemista nauttimiseen. Ja tarkoitan tällä muuten ihan oikeita maisemia, koska valitettavasti ne hahmot siinä pelissä eivät tosiaan osu makuhermooni. Sääli.

Demon alkupuoli kului kaveria opastamalla. Ilokseni huomasin, että hänellä oli samoissa asioissa vaikeuksia kuin minulla. En siis koe tarvetta naureskella kaverille vaan havainnoin lähinnä, että ehkä esimerkiksi kameran kanssa tuskailu ei ole pelkästään minun taidoistani kiinni. Se taitaa mättää ihan oikeasti.

Säikkyminen ei valitettavasti vähentynyt sillä, että ohjainta piti toinen henkilö. Kauhistelin behemotia edelleen ja hätkähtelin goblin-luolan syövereissä, vaikka jo tiesin, mitä missäkin kohtaa tapahtuu. Eläytymiskykyni on toisinaan vähän turhan hyvä. Onnekseni voin kuitenkin sanoa, että tällä kertaa naapurit eivät tainneet häiriintyä.

Kaveri pelasi demon läpi, joten nyt tuli nähtyä sen kaikki käänteet. Pakko kai tässä on myöntää, että Ramuh teki lähtemättömän vaikutuksen enkä malta odottaa Shivan näkemistä. Ehkä nuo eidolonit ovat jopa ensimmäinen asia, jota tässä pelissä ihan aidosti odotan. Ainakin Ramuh viesti sellaista voimaa kuin tuollaisella olennolla tuleekin olla.

Kavereiden kanssa puhuttiin kuitenkin parista jutusta. Ensinäkin pelkällä Noctisilla pelaaminen on vähän tympeää. Ei se haittaa, että saa ohjastaa vain yhtä hahmoa, mutta kun kerran päähahmoja on neljä, voisivat he kaikki olla pelattavia. Taisteluista tulisi kiinnostavampia, kun voisi valita, ketä ohjastaa. Taktisuuskin saattaisi tällä tavoin lisääntyä, koska onhan noilla herroilla kaikilla omat taistelutyylinsä ja kykynsä.

Jäimme myös hieman yllättäen kaipaamaan kaksinpelimahdollisuutta, jopa minä, sosiaalisen pelaamisen vastarannan kiiski. Taistelut olisivat olleet oikein hauskoja kahdestaan. En haluaisi pelata tuntemattomien kanssa verkon yli, mutta oman miehen tai kamujen kanssa voisin ihan hyvin behemoteja ja goblineita lahdatakin.

Edelleen minulla on sellainen olo, etten odota Final Fantasy XV:ltä oikein mitään enkä ole siitä edes kamalan kiinnostunut. Nyt sivusta seurattuani ja vähän itsekin uusiksi kokeiltuani voin myöntää, että taistelu on ihan kivaa ja niitä maisemia tosiaan katselee mieluusti. Siinä mielessä pelin pelaaminen voi olla jopa miellyttävä kokemus, mutta sitä en tiedä, saanko siitä tarinallisesti ja hahmollisesti mitään irti. Ainakaan vielä en ilmoittaudu fanitytöksi.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kaappipelaajasta bloggaajaksi

Kuten monet muutkin ikäiseni pelaajat, aloitin urani lapsena. Tosin en silloin ajatellut olevani pelaaja, sillä pelaaminen oli vain yksi puuha muiden joukossa. Se oli samassa kastissa kuin piirtäminen, barbeilla ja prätkähiirillä leikkiminen tai videoiden katselu, ei mitään sen ihmeellisempää. Heräsin pelaajuuteen erillisenä asiana vasta joskus teini-ikäisenä.

Pelibloggaaja työssään
Pelikaapin syövereissä

Siihen aikaan, kun kiinnostuin peleistä enemmänkin, ei ollut tavallista, että tytöt pelasivat. Tai ainakaan se ei ollut sitä minun tuttavapiirissäni. Sainkin usein kuulla, että se oli sellainen vähän tyhmä poikien harrastus ja ei ollenkaan tytöille sopivaa.

Ei siis tullut kuuloonkaan, että olisin kaveriporukassa tai kotona alkanut puhua peleistä. Ehei, sillä tavalla olisin tehnyt sosiaalisen itsemurhan koulussa, joten olin hissunkissun ja kävin perjantaisin tyttöjen kanssa kaupungilla pörräämässä, kun taas lauantait olivat varattu pelaamiselle joko yksin tai poikien kanssa. Minulla oli oma kaveripoikaporukka, jossa pelattiin ja puhuttiin pelaamisesta. Elin kaksoiselämää, joista toinen osa kuului koheltajateinille ja toinen nörttitytölle, joka rakasti pelaamisen lisäksi animea, Harry Potteria ja kaikkea muutakin tosi noloa, mistä ei kenellekään kannattanut puhua.

Kaapissa oli ahdasta, mutta tavallaan viihdyin siellä. Se oli vähän sellainen oma salainen juttu. Yritin kyllä agiteerata porukoita konsolin ostoon, mutta en sellaista silti saanut. Onneksi kaveripojilla oli PlayStation 1, jolla pääsin pelailemaan ensin Tomb Raidereita, Tekkeniä ja Resident Evileitä, myöhemmin sitten Final Fantasyja, jotka ratkaisivat lopulta sen, että se oma laite oli saatava. Säästin omista kuukausirahoistani sievoisen 400 markan summan ja ostin käytetyn PS1:n, mitä hankintaa ei äiti koskaan tainnut ymmärtää.


Ulos pikku hiljaa 

Tie ulos pelikaapista on ollut aika mutkainen. Jostain syystä sekä lukiossa että ammattikorkeassa törmäsin taas näihin "ei tytöt pelaa" -kommentteihin. Välillä tuli kelailtua jopa, että minussa täytyy olla jotain vikaa, kun tällaiset "poikien jutut" niin kovasti kiinnostavat. Omaan harrastukseen liittyi kummallinen häpeä.

Toisaalta vaikka koulussa olin se outo nörtti, vapaa-ajalla fiilis oli erilainen. Kaveripoikaporukassa olin spesiaalitapaus. Huvittavaa kyllä, samoista syistä, joista koulussa dissattiin. Samaan ilmiöön törmäsin myöhemmin myös Internetissä, kun tutustuin muihin pelaajiin. Jostain syystä pelaavat tytöt tuntuivat olevan harvassa.

Tuollaisessa kuplassa elin oikeastaan aina siihen asti, kunnes päätin perustaa Kristallimaailman eli suomalaiseen Final Fantasy fan fictioniin keskittyvän foorumin. Paikka alkoi kasvaa pikku hiljaa ja yhtäkkiä tajusin, että valtaosa jäsenistä on pelaavia tyttöjä ja naisia. Oli oikeasti tosi hieno hetki tajuta, etten ollut sen enempää outo ja urpo tai ainutlaatuinen lumihiutalekaan. Olin vain yksi monista.

Tuo oli luultavasti se hetki, kun aloin oikeasti olla avoimempi ja häpeä omasta harrastuksesta suli vihdoin kokonaan pois. Vähät välitin siitä, miten amk-kamut suhtautuivat puuhiini ja saatoin muissakin yhteyksissä mainita pelaamisesta, kun aiemmin oli vältellyt aihetta. Ja luonnollisesti netin ihmemaassa rymyäminen jatkui entistä aktiivisempana nyt, kun minulla oli lukuisia uusia pelaavia (nais)kavereita.


Julkipelaajaksi

Nykyisin minua ei enää puristele myöntää olevani pelaaja. En kulje kaupungilla huutelemassa asiasta tuntemattomille, mutta toisinaan minut voi kyllä pelihahmo-cosplayssa bongata. Juuri muuten pelaajuus ei sitten päällepäin tietysti näykään, jos ei lasketa satunnaisesti käytössä olevia peliaiheisia paitoja. Niitäkään asiaan vihkiintymätön ei välttämättä sellaiseksi tunnista.

Olen myös töissä se pelaava hörhö. Joskus muinoin en olisi osannut kuvitella oikeasti puhuvani aiheesta työpaikalla, koska koulussa jo tuli aika kieroja katseita. Nyt taas on välillä ihan hauska valistaa työkamuja peleistä ja etenkin niiden hyvistä puolista. Ja kerroin heille jopa tästä blogistakin, kun Pelit-yhteistyö starttasi. Silloin kyllä jännitti aika paljon, mutta vastaanotto oli hyvin positiivinen.

Blogi onkin ehkä näkyvin osa tätä pelaajuuttani tällä hetkellä. Tänne tulee kirjoiteltua varsin avoimesti omia ajatuksia peleistä ja pelaamisesta ja julkisena blogina tämä on kenen tahansa luettavissa, myös niiden tyyppien, jotka eivät aikuisten pelaamista voi ymmärtää. En ole antanut tämän vaivata itseäni enää, kaikkia ei tarvitse miellyttää.

Toki blogia kirjoittaessa tulee hetkiä, kun miettii, voiko jostain aiheesta oikeasti kirjoittaa, onko tällainen nyt sopivaa. Mukavaa kuitenkin on se, ettei tuo tunne johdu siitä, että häpeäisin pelaajuuttani vaan täysin muista seikoista.

Maailma on ehtinyt tässä vuosien varrella muuttua melkoisesti. Edelleen on ihmisiä, jotka suhtautuvat peleihin ja pelaajiin nihkeästi, mutta kasvava joukko näkee pelit suurempana mahdollisuutena kuin uhkana. Nykyisin on ehkä hieman helpompaa olla avoimesti pelaaja myös aikuisena.

Blogia en silti kirjoita viimeisten vastarannan kiiskien käännyttämiseksi. Kirjoitan, koska edelleen tykkään puhua peleistä. Kesti kuitenkin kauan, että uskalsin alkaa puhua niistä avoimesti. Jälkikäteen ajateltuna se on melkeinpä typerää, ei kenenkään pitäisi joutua häpeämään harrastuksiaan.


sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Type-0:n pelipäiväkirja osa 4

Jälleen postaus Final Fantasy Type-0:n etenemisestä. Suosittelen jättämään välistä, mikäli pelkäät spoilereita.



Päivä VII: 27.3.2015

Peliperjantain ensimmäinen tavoite oli saada kaikille hahmoille kesäkoulupuvut. Tämä vaati pientä ahkerointia, muttei lopulta ollut kuitenkaan kovin paha rasti. Tosin siihen petyin hieman, ettei suorituksesta saanut trophya, vaikka peli on muuten niitä aika anteliaasti ojennellut.

Toisena tavoitteena oli saada kasvatettua 100 chocoboa ja sekin onnistui illan aikana. En edes ollut aiemmin panostanut tähän mitenkään erityisesti vaan kasvatellut chocoboja satunnaisesti. Nyt sitten pyrin optimoimaan homman. Munimisen jälkeen chocoboilla menee kuoriutumiseen kuusi tuntia pelin sisäistä aikaa, joten tein hommaa kuuden tunnin sykleissä. Sata chocoboa oli aika äkkiä kasassa, kun kerralla niitä kuoriutuu yhdeksän.

Trophyn metsästyksen jälkeen oli aika tehdä jotain fiksuakin ja menin juonessa eteenpäin. Tällä kertaa vuorossa oli tehtävä, joka oli vähemmän taistelemista ja enemmän taktista joukkojen siirtelyä oikealla tavalla. Suoriutuminen vaati tosin kaksi yritystä ja aviomiehen konsultoimista, sillä en ole koskaan perustanut lajityypin peleistä, saati jaksa pohtia tuollaisia juttuja. Ei voi siis sanoa, että olisin kyseisestä puuhasta erityisemmin välittänyt, mutta tuli silti hyvä fiilis, kun sen sai hoidettua ja uuden alueen turvattua itselle. Ja mikä parasta: siellä on vapaana vaeltavia chocoboja napattavaksi, muttei 99-levelin dual horneja kiusaamassa!

Jostain syystä tuon tehtävän jälkeen monet uudet taskit olivatkin level 50+ tehtäviä, joten harmillisesti niitä on turha yrittää tässä vaiheessa. Myös seuraavan tehtävän level nousi yllättävän paljon verrattuna tähän edelliseen (lvl 23 --> lvl 29), joten jonkin verran grindaamista on tiedossa. Onneksi osa hahmoistani on jo vaaditulla tasolla eli ihan kaikkien kanssa ei tarvitse käydä hinkkaamassa satunnaistaisteluja.

Sisäinen fanficcarini huutelee tästä pelistä koko ajan enemmän ja tällä hetkellä houkuttelisi kirjoittaa Kingistä ja Queenista jotain, mutta vielä en ole niissä merkeissä tarttunut näppäimistöön. En myöskään ole uskaltautunut lukemaan muiden kirjoittamia Type-0-ficcejä, sillä pelkään törmääväni spoilereihin. Pitääkin hillitä itseään sen verran, että saa pelin ainakin kertaalleen tahkottua läpi. Mutta jos joku jo tietää lukemisen arvoisia (suomen- tai englanninkielisiä) Type-0-ficcejä, saa kommentteihin heittää linkkiä. Paneudun niihin sitten hieman myöhemmin.



Päivä VIII: 29.3.2015

Lauantaina piti pelata, mutta päivä hujahti lopulta kirjoituskurssilla ja ilta saunoessa, joten enpä sitten ehtinyt ohjaimeen tarttua. Sunnuntaista kesäaikaan siirtyminen lohkaisi tunnin, mutta sentään pelata silti ehti.

Juoni pyörähtikin taas eteenpäin, kun mellastin tieni vitoschapterista aina seiskaan asti. Vastassa olivat Concordian ja Militesin joukot. Concordiassa ammuskeltiin ensin lohikäärmeitä taivaalta, mikä onnistui jopa kohtalaisesti, vaikka tähtäystaitoni ei ole siitä parhaasta päästä. Sen jälkeen päästiin juoksentelemaan maisemiin, jotka toivat mieleen Final Fantasy XIII:n alussa kristallisoituneen Lake Breshan.

Valitsin tehtävään ne hahmot, joita siihen ensisijaisesti suositeltiin, mutta havaitsin valinnan hitusen huonoksi, sillä ampujista olisi ollut lentävien möllien kohdalla huomattavasti enemmän hyötyä kuin turpakeikkaajista, joita minulla oli siis matkassa kolme. Taikoja toki pystyi käyttämään, mutta mana hupeni kiitettävää tahtia.

Concordian l'Cie ei oikein tykännyt tunkeutumisestamme ja muuttuikin jättimäiseksi lohikäärmeeksi, joka luonnollisesti toimitti myös tehtävän loppubossin virkaa. Hyvin äkkiä kävi ilmi, ettei Zero-luokallakaan ollut mitään saumaa häntä vastaan vaan kadetteja kaatui kuin ykköslevelin monsuja konsanaan, kunnes kaikki makasivat kanveesissa. Onneksi äippä (?) tuli apuun ja summonoi paikalle Bahamutin, joka jopa sai tuon l'Cien kukistettua. Ehkä taistelua ei ollutkaan tarkoitus voittaa omin voimin? Tai sitten sen voi voittaa vasta myöhemmillä pelikerroilla? Tämä tietysti olettaen, että hahmojen tasot siirtyvät New Game +:aan.

Taistelu päätti vitoschapterin ja siirsi joukot Militesin rintamalle kutoschapterin ajaksi. Siellä vastassa oli magian neutraloiva laite, joka piti tuhota. Taistelua kiinnostavampaa olivat kuitenkin välivideot, joissa vilahti Militesin uusi l'Cie, jonka todellista taustaa ei paljastettu. L'Ciellä oli kuitenkin samanlainen viitta kuin Machinalla, joka oli kateissa omista joukoistani. Epäilys siis heräsi mieleen hyvinkin vahvasti.

Kutoschapterin lopussa bossiksi ilmestyi Gilgamesh (joka on muuten l'Cie tässä pelissä). Tämä ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, sillä muutamaan otteeseen oli jo puhuttu suuresta sillasta. Ikävämpi juttu sen sijaan oli, ettei Gilgameshia ollut mitään saumaa voittaa minun hahmoillani, sillä hän oli levelillä 65. En tiedä, olisiko tämäkin taistelu ollut sellainen, missä olisi vain pitänyt väistellä iskuja, ei nimittäin tullut testattua. Kuolo siis korjasi ja sitä myöten tehtävä tuli suoritettua. Nyt odottelen, josko Gilgamesh tulisi myöhemmin uudestaan vastaan ja taistelu olisi sitten myös reilumpi.

Chapterin lopussa nähtiin vielä kohtaus, jossa Rubrumin kristallin l'Cie, lady Caetuna, kutsui paikalle Alexanderin. Eidolon laittoikin kerralla koko vihollisarmeijan kumoon, mutta sen kutsumiseksi jouduttiin uhraamaan usein omien henki, mukaan lukien Zero-luokan ohjaaja Kurasame. Lisäksi lady Caetuna kristallisoitui kutsumisoperaation päätteeksi eli hän ilmeisesti sai fokuksensa suoritettua. Edelleen hieman ihmettelen tätä, kun vasta puhuttiin kristallien haluavan rauhaa. Sitten lady Caetunan fokus onkin tappaa ties kuinka paljon militesin sotilaita ja pistää siinä sivussa maasto remonttiin. Minusta se ei ole varsinainen rauhanele.

Alexanderin aiheuttamassa räjähdyksessä kuolivat ilmeisesti kaikki muut paikalla olleet Militesin sotilaat paitsi silmälapullinen pahiskenraali ja tämä uusi, salaperäinen l'Cie, josta odotan enemmän informaatiota myöhemmin.

Seiskachapterin alussa palattiinkin sitten taas Akademeiaan, jossa käytettäväksi sai 7 päivää 12 tuntia vapaa-aikaa eli arvioni lisääntyvästä vapaasta näyttää pitävän paikkansa. Sain myös vahvan kehotuksen grindaamiseen seuraavaa tehtävää varten. Ehkä sitä on syytä noudattaa.

Tässä kohtaa tuli myös vahvistus siitä, että Kurasame on todellakin kuollut. Zero-luokan kadetit ovat unohtaneet hänet ja pohtivat, millainen tämä oikein oli ollut. Tavallaan toivon, että he (ja kaikki muutkin) saavat muistonsa jossain kohtaa takaisin.

Machinakin teki paluun tovereidensa joukkoon, mutta hänen persoonansa näyttää menevän vain synkempään suuntaan. Olin todella pettynyt, kun hän tyrkkäsi Cateria tämän koskiessa häntä käsivarteen, ja sen jälkeen vielä julisti olevansa ainoa, joka saa suojella Remiä. Sen verran mustasukkaiselta omistautumiselta kuulostaa, että alkoivat kyllä hälytyskellot päässä paukuttaa. En näe Remin ja Machinan osalta enää onnellista loppua mitenkään, jotain hyvin traagista on epäilemättä tulossa. Vähän hirvittää, minkälaisia käänteitä pelissä tapahtuu kahden viimeisen chapterin aikana.

Nyt minulla on kuitenkin taas runsaasti sitä jo mainostettua vapaa-aikaa. Ajattelin käyttää sen hyödyksi eli luvassa on grindaamista, taskeja (jos eivät kaikki ole 50+-levelisille hahmoille) ja chocobojen kasvatusta.



keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Kutsuuko tähtimeri PS4:llä?

Eilen bongasin Gematsun uutisen Star Ocean 5:n ilmestymisestä PS4:lle ja PS3:lle. Olin positiivisesti yllättynyt, sillä muistelin joskus kuulleeni hämäriä huhuja, että sarjaan tulee enää korkeintaan mobiilipelejä. Tiedä sitten, mitä mystisiä hourailuja nuo huhut ovat olleet, sillä tämä peli on uutisen mukaan kyllä jotain ihan muuta kuin mobiiliräpellys.


En ole Star Ocean -sarjan suurin fani ja joku voisi jopa sanoa luopioksi. Rakastuin The Last Hopeen ja aivan erityisesti Myuriaan ja Arumatiin siinä, mutta rage quittaisin sekä First Departuren että Till the End of Timen. Second Evolutionia en ole saanut edes aloitettua, sillä katsottuani sen pohjalta tehdyn animen, Star Ocean EX:n, minulle jäi siitä todella huono kuva. Ei tietenkään pidä tuomita peliä animen perusteella, joten joskus on vielä kaivettava PSP naftaliinista ja otettava selvää myös Second Evolutionista.

Voisi siis sanoa, että suhteeni Star Ocean -sarjaan on vaikeasti selitettävissä. Samanlainen on suhtautuminen tähän uutiseenkin. Olen iloinen, että sarja saa jatkoa, mutta pelkään uuden osan olevan pettymys.

Miksi minulla on tällaiset fiilikset?

Ensimmäinen syy on jo esitellyt hahmot. Fidel Camus kuulostaa olevan samanlainen shounen-sankari kuin jropejen päähahmot yleensäkin. Hän siis tulee todennäköisesti osumaan päähahmoallergiavyöhykkeelleni ja aiheuttamaan sekä otsasuonten pullistumista että näppylöitä. Tarinan päätyttö, Miki Sorvesta, ei kuulostanut sen kiinnostavammalta. Naapurintyttö, joka rakastaa päähahmopoikaa (kuin veljeään... mihin uskoo, ken tahtoo, kuumotuksia sieltä kuitenkin löytyy). Näiden lisäksi mukana on perinteinen pikkutyttö, jolla on jokin ongelma, tällä kertaa muistin ja tunteiden menetys. Tämä kolmikko ei siis millään muotoa herättänyt mielenkiintoani.

Toisaalta joukossa on kuulemma myös vaalea miekkamies ja sinihiuksinen (vai vihreä?) noitatyttö. Mieleen tietysti heti tuli, että nämä kaksi saattaisivat olla pelin aikuisempi edustus ja rooleiltaan Arumatin ja Myurian vastineet. On siis mahdollista, että he herättävät vielä mielenkiintoni.

Joka tapauksessa hahmokavalkaadi vaikuttaa ainakin tässä kohtaa tutulta ja jopa kliseiseltä. En silti sano, etteikö ratkaisu voisi toimia, mutta ei minua haittaisi nähdä pääroolissa välillä muitakin kuin innokkaita teinipoikia (tai kenties olen vain itse jo liian vanha?).

Toinen syy on pelin maailma. Vaikuttaa siltä, että pelin tapahtumat sijoittuvat kehittymättömälle planeetalle, mikä siis tarkoittaa todennäköisesti keskiaikafantsua höystettynä kevyillä scifielementeillä. Mieluummin ottaisin vähän scifimpää menoa. 

Toisaalta tykkäilen kyllä fantasiameiningeistä, joten ei sellainen pelistä huonoa tee. The Last Hopessa mielestäni scifiä ja fantasiaa oli yhdistelty melko sopivasti, mikä varmaan oli osasyy siihen, että  muodostin sarjasta tietynlaiset odotukset ja petyin ykköseen ja kolmoseen. Ja nimikin minusta viittaa siihen, että nyt seikkaillaan avaruudessa, mutta eihän se meno ihan sitä ole. Yritän nyt kuitenkin suhtautua asiaan avoimin mielin ja katsoa, mitä tuleman pitää.

Kolmas syy on pelin asettuminen aikajanalle. Star Ocean 5 ajoittuu kakkosen ja kolmosen väliin. Sinällään tällä ei pitäisi olla mitään merkitystä, mutta pieni ääni päässäni huomauttelee, että ainakin se kakkonen pitäisi kyllä nyt olla pelattuna. The Last Hopesta oli todella helppo aloittaa, kun se sijoittuu ajallisesti ennen kolmea muuta peliä.

Toisaalta aikajanalla ei luultavasti ole järisyttävän suurta merkitystä. Kolmosen pelaaminen sujui ihan hyvin, vaikkei kakkosta ollut pohjalla. Enemmän ongelmaa aiheutti mm. taistelusysteemi, joka tuntui huonommalta versiolta nelosen systeemistä (mikä on tietysti luonnollista, kun mietitään sitä ilmestymisjärjestystä). Uskon, että pääsisin vitosen tarinaan sisään ilman aiempien pelien läpikahlaamista.

En siis halua tehdä näistä jutuista liian suuria ongelmia itselleni. Toivoisin samanhenkistä peliä kuin The Last Hope oli, mutta olen valmis ottamaan vastaan myös toisenlaista menoa. Kaikista epäilyistäni huolimatta sormet alkoivat syyhytä sen verran, että toivon pelin rantautuvan myös länsimaihin. Mieluiten tietysti pian Japanin julkaisun jälkeen ja japanilaisilla äänillä varustettuna.

Löysin myös tällaisen teaser trailerin, joka on tullut nyt pariin kertaan sihdattua läpi. Video on japaniksi, mutta aina voi nauttia kivoista kuvista, jos kieli ei taitu. 



Mitä ajatuksia tämä uutinen teissä lukijoissa herättää?



tiistai 7. huhtikuuta 2015

Type-0:n pelipäiväkirja osa 3

Alkuun taas muistutus, että tämäkin postaus sisältää spoilereita. Lukemalla hyväksyt ehdot.



Päivä V: 25.3.2015

Aamupäivällä tuli grindailtua ja suoritettua sivutehtäviä. En mennyt juonta lainkaan eteenpäin, koska odottelimme Bloodbornea saapuvaksi ja olin luvannut päästää miehen heti pelaamaan, kun se luukusta kolahtaisi sisään. Valitettavasti lounaan jälkeen alkoi jo olla aika selvää, ettei postimies ollut tuomassa sitä julkaisupäiväksi. Huoh.

Niinpä sitten iltapäivällä ja illalla päätin ottaa ns. menetetyn aamun takaisin ja pelasin vähän varastoonkin seuraavaa (mahdollista Bloodborne-)päivää varten. Vetäisin kolmannen chapterin loppuun. En tosin tykännyt sen loppumissiosta yhtään... jokin siinä paikassa oli hermostuttavaa ja tehtävän alku on sniikkailua, kun itse olisin vain halunnut tappaa kaiken eteen sattuvan.

Mission bossitaistelut olivat molemmat kauheaa kikkailua. Ensimmäisessä ei olisi pärjännyt ollenkaan, jos olisi mennyt lähistelijällä vaan piti olla ehdottomasti ampuja. Lisäksi oli parempi mennä yksin, sillä tekoälykaverit eivät tajua aina väistellä oikeissa kohdissa. Treyllä tuo taistelu kuitenkin hoitui todella helposti.

Jälkimmäistä bossia ei ollut edes tarkoitus voittaa, mutta taistelusta pystyi silti selviämään hengissä, jos väisteli iskuja riittävän kauan. Tähän urakkaan upposi useamman hahmon henki, mutta sain kuin sainkin sinniteltyä ja loikittua ympäri areenaa. Suosittelen tässäkin kohtaa käyttämään vain yhtä hahmoa. Tekoäly on tiellä ja kuolee kuitenkin. Tosin tähän otteluun siirrytään suoraan edellisestä, joten jos silloin on ollut yksi hahmo käytössä, niin on myös tässä kohtaa.

Kolmannesta chapterista tuli jatkettua suoraan neljänteen, joka osoittautui melko tiivistahtiseksi kokemukseksi. Alkuun sai kuitenkin hetken huokaista, kun Rubrum ja Milites sopivat tulitauosta ja päähahmojoukko pääsi löllimään Militesiin hotelliin. Siellä tavattiin myös Concordian kuningatar, joka vaikutti olevan ehdottomasti rauhan kannalla ja sanoi kristallienkin sitä tahtovan (mitä tämä kaikki taisteleminen sitten on, jos kerran kristallit ovat rauhan puolella?!).

Kuningattaren tapaamisen jälkeen kuultiin myös toinen mielekiintoinen keskustelu. Yksi Akademeian johtavista hepuista pyysi Machinan sivummalle hieman jutustelemaan. Hän oli päättänyt kertoa Machinalle Zero-luokan olevan vastuussa Izanan kuolemasta. Sivumennen sanoen on pakko huomauttaa, että Izana oli sotilas ja kuoli taistelussa vihollista vastaan, joten itse en totisesti pitäisi kadettiluokkaa vastuussa. Machinaan tarina upposi kuitenkin kuin lentokyvytön chocobo suohon, jolloin hän olikin täysin valmis ottamaan vastaan tehtävän vakoilla Zero-luokkaa. Valitettavasti tämä kaikki vaikutti hänen käytökseensä niin paljon, ettei hän enää tuntunutkaan niin kivalta ja fiksulta hahmolta kuin ennen.

Hetkellinen huokaisu päättyi valitettavasti kuningattaren murhaan, josta tietenkin syytettiin Zero-luokkaa. Luokan pikkuapuri, Aria, sai useamman luodiniskun ja luulinkin hänen kuolleen, mutta myöhemmin selvisi, että hänet muistetaan yhä... joten kai hän sitten jäi henkiin?

Noh, joka tapauksessa... neljäs chapter oli pelkkää pakoa Militesin alueelta. Muuten koko juttu oli ok, mutta metrotunneleissa vastaan tuli tämän pelin vastine pyramidipäästä, mikä ei ollut lainkaan miellyttävää. Mokoma lahtasi minulta aika monta hahmoa, ennen kuin onnistuin pääsemään kokonaan karkuun. Toivon, etten törmää heppuun enää ikinä (ehkä olen kakkospelikerralla niin vahva, että voin maksaa ketut kettuina?).

Pakomatkan loppupuolella oli vielä tiukka bossitaistelu, jota pedattiin pitkin viimeistä aluetta. Myös se vaati pyssyttelijöiden käyttämistä, mutta onneksi Trey ja Cater ovat minulla ihan kohtuullisen hyvin hallussa. Heidän avukseen otin Deucen huolehtimaan tiimin terveydestä. Taistelu menikin yhdellä yrittämällä, kun osasin ennakoida, että lähistelijöillä on turha mennä hakkaamaan päätä seinään.

Seuraava henkäisy tuli, kun joukko saapui romahtamispisteessä olevaan möksään ottamaan lepiä. Samalla kuitenkin Machina pääsi täyteen vauhtiin uuden asenteensa kanssa ja kävi kaikkien hermoille. Hän syytti kaikkia avoimesti Izanan kuolemasta vaivautumatta edelleenkään ajattelemaan, mistä sodassa on oikeasti kyse ja mitä tahoa kannattaa menetyksistä lähteä syyttämään... jos on ylipäätään pakko lähteä. Ehkä katson tätä asiaa jokseenkin kylmästi, mutta en voinut ärtymykselleni mitään.

Samalla kun Machina heitteli plussapisteensä roskikseen, Queen kasvatti omiaan ihanalla "no nonsense" -asenteellaan ja King onnistui myös tekemään vaikutuksensa. Hän ei puhu kovinkaan paljon, mutta se, mitä hän sanoo, on asiaa. Toisaalta hänellä on myös sopivan kuiva huumorintaju. Tykkään.

Möksäosuuden jälkeen päästiinkin lentokyydillä takaisin Akademeiaan ja neljäs chapter päättyi. Jätin yhden hahmon tekemään secret trainingia ja päätin lopetella siltä päivältä.


Päivä VI: 26.3.2015

Sain tietää, että hankkimalla hahmoille kesäasut voi toisella pelikerralla laukaista salaisen lopun. Käytinkin siis tuokion aamusta kesäasujen hankkimiseen. Niihin tarvitsee hahmolle 30 onnistunutta kill sight -iskua ja sen jälkeen pitää suorittaa yksi missio siten, että kyseinen hahmo on mukana. Ei siis kovin paha rasti, koska kill sighteja on helppo keräillä areenalla treenaten.

Osan asuista sainkin jo hankittua ja parit sivutehtävät taas tehtyä, mutta sitten eteisestä kuului uhkaavaa kolinaa. Bloodborne oli saapunut ja minun pelivuoroni päättyi siltä erää. Illalla oli tarkoitus pelailla vielä lisää, mutta aika vain katosi johonkin, joten pelailut sitten jäivät.

Siksi päätinkin, että tällä kertaa voisin vähän listailla asioita, joista en niin paljon pidä Type-0:ssa. Se on hyvä peli, mutta sillä on omat huonot puolensa.

1. Maailman visuaalinen synkkyys

Pelin juonellinen synkkyys ei minua häiritse, mutta kartalle lähtiessä lähes jatkuva pilvisyys, vesisade tai sumuisuus käyvät äkkiä tympeiksi. Olisi välillä mukavaa, jos aurinko paistaisi ja maailma oikein viheriöisi. Se lisäisi kartalla kulkemisen riemua.

2. Kaupunkien tympeys

Kaupungeilla on visuaalisesti aika sama ongelma kuin maailmankartalla. Ne näyttävät kaikki lähes samalta. Rakennukset ovat samanlaista ruskeaa massaa kaupungista toiseen ja monet koostuvat vain 1-3 kadunpätkästä, joten tutkittavaa ei niissä pahemmin ole. Militesin kaupunki oli poikkeus, se ei ollut ruskea vaan harmaa, mutta kovin laaja ei sekään tosiaan ollut. Ja niin, tympeän näköinen paikka kaiken kaikkiaan.

Akademeia on onneksi virkeä poikkeus ruskeanharmaassa massassa. Siellä on oikeasti kaunista... ja toivonkin, että pelissä nähdään vielä muitakin kauniita paikkoja.

3. Taskien suorittaminen

Taskeissa ei sinällään ole vikaa, sivutehtäväthän ovat kiva plussa pelaajalle. On kuitenkin aidosti rasittavaa, että näitä voi ottaa vain yhden kerrallaan. Oikeasti arvostaisin, jos niitä voisi keräillä sitä mukaan, kun tulevat vastaan ja käydä palauttamassa sitten, kun saa täytettyä. En ymmärrä tällaista turhaa rajoittamista. Mitä hyötyä siitä on?

4. SPP-systeemi

Toinen turhake. Support-joukkoja käyttämällä saa pisteitä, joilla voi ostaa aseita yms. Valitettavasti samalla saa itse vähemmän EXP:ja. Olenkin tehnyt lähinnä niin, että olen käyttänyt missioneja uudestaan pelatessa tukijoukkoja apuna. Täytyy toivoa, ettei SPP-tavaroiden ostamiselle tule äkillistä tarvetta.

5. 99-leveliset kimppuun käyvät möllit maailmankartalla

Ja tämä! Mitä hemmettiä! Rubrumin kartalla tulee vain tavallisia satunnaistaisteluja, mikä on niin ok kuin nyt satunnaistaistelut voivat ylipäätään olla. Kun sitten poistuu muille alueille, kartalla tallustelee FFX:stä tuttuja dual horneja vähän siellä sun täällä. Otuksia voi väistellä, mutta annas olla, kun vahingossa satut agrovyöhykkeelle tai mölli sattuu yllättäen tulemaan paikalle selkäsi takaa. Ihan jostakin.

Taistelu 99-levelillä olevaa dual hornia vastaan on mahdoton, joten party on aika äkkiä hengiltä. Onneksi nämä sentään lähtevät pois, eivätkä niittaa kaikkia hahmoja, mutta silti kovin turhauttava keksintö. Minusta nuo olisi voinut jättää pois.


Nuo viisi asiaa ovat sellaisia, mitkä tympivät välillä oikein urakalla, mutta se on kuitenkin aika vähän. Tällä hetkellä minulla onkin fiilis, että Type-0 on parasta Final Fantasya vähään aikaan. Toivotaan, että tämä tunne pysyy loppuun asti.


perjantai 3. huhtikuuta 2015

Ei-niin-eeppinen loppu

Välttelin aika pitkään Tales of Symphonian loppuun pelaamista. Jostain syystä ohjaimeen ei vain tullut tartuttua, vaikka tiesin jo, ettei paljon enää ollut jäljellä. Lopulta kuitenkin Final Fantasy Type-0:n lähestyvä julkaisupäivä sai aikaan vipinää. Oli aika varmaa, että Symphonia olisi lopulta jäänyt läpäisemättä, jos olisin jättänyt sen roikkumaan.


Jotenkin on vaikea löytää sanoja, en kunnolla tiedä, mitä kirjoittaisin pelistä nyt, kun se on ohi. Olen vilpittömän iloinen, että se loppui enkä usko, että ikävä iskee kovin äkkiä. En silti tarkoita sanoa, että peli oli niin huono, että sen takia iloitsen siitä eroon pääsemisestä.

Hahmot

Tales of Symphonia nappasi minut aika äkkiä otteeseensa. Kiinnostuin tarinasta ja hahmoista. Halusin tietää, minne juoni kuljettaa ja mitä hahmojen välillä tapahtuu. Lloydista ei missään kohtaa tullut suosikkiani, mutta päähahmoallergiani lienee ainakin vanhoille lukijoille tuttu juttu, joten ei yllätyksiä tässä kohtaa. Myös Colette ja Genis jäivät etäisiksi, vaikka ihan symppiksiä olivatkin. Rainea suorastaan inhosin pelin alkupuolella jatkuvan lasten läiskimisen takia, mutta hän onneksi paransi tapansa tarinan edetessä. Tapa vain jäi pois jossain kohtaa, mutta edelleen minua tökkii se, että siihen suhtauduttiin kuin se olisi ollut ihan ok. Ei ollut.

Kratos oli ensimmäinen hahmo, johon oikeasti tykästyin enkä suostunut missään kohtaa päästämään irti uskostani, ettei hän ole pohjimmiltaan pahis. Ja olinpas oikeassa! Fanityttöhurraa sille! Olin tosin pettynyt, kun hän pelin lopussa häipyi kuvioista, mutta parempi sekin kuin että esimerkiksi lopputaisto olisi käyty sekä häntä että Mithosia vastaan.

Sheena on tämän pelin paras tyttö™ eikä siitä päästä mihinkään. Tykkään hänestä valtavasti ja hänen tarinaansa olisi saanut minun puolestani avata vielä enemmän. Alkuun paritin häntä mielessäni Kratosille, mutta pelin loppuun pelattuani ymmärrän, miksei kukaan muu niin tee. Arvelinkin, että tässä on jotain. En nyt ehkä ala itsekään ficciä raapustaa, koska jotenkin se ei vain... toimi.

Zelos on omalla tavallaan ihan hauska hahmo, mutta se jatkuva "oresama"-jankkaus (eli japaniksi erittäin epäkohtelias ja omahyväinen tapa puhua itsestä) nosti toisinaan niskavillat pystyyn. Varsinkin aluksi, myöhemmin siihen tottui sen verran, että sen osasi sivuuttaa. Ehkä olisin kuitenkin kaivannut häneltä hieman lisää henkistä kehitystä. Ja toisaalta olisin halunnut nähdä pahis-Zelos-käänteen. Se olisi ollut kamalaa, mutta myös mielenkiintoista. En tosin taida viitsiä pelata peliä uudestaan läpi pelkästään sen toivossa.

Presea ja Regal jäivät minulle etäisiksi. He olivat ihan kivoja, mutta heidän tarinoihinsa en enää uppoutunut kovinkaan syvälle. Tähän saattoi vaikuttaa se, että aloin olla jo melko tympääntynyt seikkoihin, jotka pelissä tökkivät. Tämä on vähän säälikin, koska he olisivat ansainneet enemmän huomiota kuin jaksoin heille antaa.


Tarina

Kuten sanoin, tarina oli hyvä. En odottanut siltä kummoista, sillä Tales of Xillia ei varsinaisesti tempaissut minua mukaansa. Elämäni toinen Tales oli kuitenkin tarinallisesti huomattavasti miellyttävämpi ja kiinnostavampi kokemus.

Pelissä riitti sivuhahmoja ja heidän tarinoitaan. Lisäksi päähahmojen ympärille kietoutui melkoinen juonivyyhti, jota  oli kiva pähkäillä pelaamisen lomassa. Palaset eivät heti loksahtaneet paikoilleen, vaikka osasin epäillä, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Aivan pelin loppupuolelle asti riitti yllätyksiä, kuten Zelosin petturuus (joka ei sitten sitä ollutkaan) ja Kratosin todellinen identiteetti. Ne olivat ehkä minulle kovimmat kolaukset.

Sitä en tiedä, oliko tarinan tarkoitus herättää sympatioita Mithosia kohtaan, mutta ainakaan minun kohdallani niin ei käynyt. Kykenin kyllä ymmärtämään hänen motiivinsa, mutta kun hän vielä lopulta sanoi, ettei kadu mitään ja tekisi saman uudestaan, ei plussapisteitä ropissut kotiin. En myöskään pitänyt Lloydin tavasta yrittää viimeiseen asti puhua Mithosia ympäri ja jankata, kuinka kyseinen massamurhaaja voi elellä kaikkien muiden keskellä. Sori, en ole niin hyvä ihminen, että voisin samastua tuollaiseen. Lähinnä kävi ärsyttämään. Ei siis plussapisteitä Lloydillekaan tuosta kohdasta.


Ja sitten se mättävä osuus

Hahmot ja tarina olivat siis ihan jees, varsinkin verrattuna aiempiin kokemuksiini Tales of -sarjan parissa. Valitettavasti Tales of Symphoniassa oli juttuja, jotka vähensivät innokkuutta palata pelin pariin. Heti alkuunsa töksähti kamera, joka oli kartalla milloin liian lähellä, milloin liian korkealla, muttei juuri koskaan sopivassa ja käytännöllisessä asennossa. Tiedostan pelin olevan jo vanha, mutta jo PS1:n aikaan tuli pelattua pelejä, joissa maailmankartalla kamera toimi huomattavasti paremmin.

Myös jatkuvat puzzlet kävivät hermoilleni. Välillä tuntui, että peli oli vain puzzlesta toiseen juoksemista. Aivojen vaivaaminen on ajoittain ihan hauskaa, mutta haluan tehdä pelissäni muutakin. Tokihan tätä muuta osuutta oli myös tässä pelissä, mutta pulmat painottuivat välillä liikaa.

Aivan pelin lopussa tulikin skipattua kaikki, mikä ei ollut pakollista. Olisin ilmeisesti voinut hakea vielä yhden summon-olennon, mutta ajatus vielä yhdestä pulmatyrmästä oli niin epämiellyttävä, että meni perfektionismin edelle. Käsittääkseni myös ennen viimeistä taistoa olisi voinut juoksennella jonkinlaisen luolaston läpi, mutta sekin tuli jätettyä välistä. Kenties missasin joitain hyviä esineitä sen takia, mutta oli se kyllä sen arvoistakin. Annan arvoa myös omille hermoilleni.

Huomasin myös, että tarinaa voi olla liikaakin... tai ainakin höpötystä. Satunnaisesti ilmoille putkahtavat keskustelunpätkät ovat ihan hauskoja, kunnes seuraava putkahtaa kahden askeleen päässä edellisestä eikä sisällä mitään järkevää informaatiota. Eihän näitä tietenkään ollut pakko katsoa, mutta toisaalta en raaskinut niitä skipatakaan, kun joissain kuitenkin oli ihan hyödyllistä tietoa.

Lopputaistelu oli myös osittain pettymys. Odotin eeppistä mättöä, joka olisi sopivasti haastavaa. Sen sijaan sain yhden hitaan turpakeikan ja toisen nopean. Kumpikaan Mithosin muodoista ei siis edes nostanut hikeä otsalle vaan sujui ihan miekkaa heiluttelemalla. Yhden Life Bottlen taisin tosin joutua käyttämään, mutta taistelu ei missään vaiheessa tuntunut tiukalta vaan jätti sellainen "Ai, tässäkö se nyt oli?" -fiiliksen, saman tunteen kuin Xillian lopputaistelu. En tiedä, kuinka yleistä tämä Talesien kohdalla on, mutta kenties se minulle aikanaan selviää.

Edellisestä voidaankin päätellä, että ärsyyntymisistäni huolimatta aion vielä sarjan pelejä pelata. Ne eivät ole umpisurkeita vaan ihan kivoja. Tales of Symphonia oli ehkä vähän enemmänkin kuin ihan kiva peli. Sen parissa viihtyi, kunhan ei viettänyt töllön edessä liian pitkiä sessioita.