lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kaappipelaajasta bloggaajaksi

Kuten monet muutkin ikäiseni pelaajat, aloitin urani lapsena. Tosin en silloin ajatellut olevani pelaaja, sillä pelaaminen oli vain yksi puuha muiden joukossa. Se oli samassa kastissa kuin piirtäminen, barbeilla ja prätkähiirillä leikkiminen tai videoiden katselu, ei mitään sen ihmeellisempää. Heräsin pelaajuuteen erillisenä asiana vasta joskus teini-ikäisenä.

Pelibloggaaja työssään
Pelikaapin syövereissä

Siihen aikaan, kun kiinnostuin peleistä enemmänkin, ei ollut tavallista, että tytöt pelasivat. Tai ainakaan se ei ollut sitä minun tuttavapiirissäni. Sainkin usein kuulla, että se oli sellainen vähän tyhmä poikien harrastus ja ei ollenkaan tytöille sopivaa.

Ei siis tullut kuuloonkaan, että olisin kaveriporukassa tai kotona alkanut puhua peleistä. Ehei, sillä tavalla olisin tehnyt sosiaalisen itsemurhan koulussa, joten olin hissunkissun ja kävin perjantaisin tyttöjen kanssa kaupungilla pörräämässä, kun taas lauantait olivat varattu pelaamiselle joko yksin tai poikien kanssa. Minulla oli oma kaveripoikaporukka, jossa pelattiin ja puhuttiin pelaamisesta. Elin kaksoiselämää, joista toinen osa kuului koheltajateinille ja toinen nörttitytölle, joka rakasti pelaamisen lisäksi animea, Harry Potteria ja kaikkea muutakin tosi noloa, mistä ei kenellekään kannattanut puhua.

Kaapissa oli ahdasta, mutta tavallaan viihdyin siellä. Se oli vähän sellainen oma salainen juttu. Yritin kyllä agiteerata porukoita konsolin ostoon, mutta en sellaista silti saanut. Onneksi kaveripojilla oli PlayStation 1, jolla pääsin pelailemaan ensin Tomb Raidereita, Tekkeniä ja Resident Evileitä, myöhemmin sitten Final Fantasyja, jotka ratkaisivat lopulta sen, että se oma laite oli saatava. Säästin omista kuukausirahoistani sievoisen 400 markan summan ja ostin käytetyn PS1:n, mitä hankintaa ei äiti koskaan tainnut ymmärtää.


Ulos pikku hiljaa 

Tie ulos pelikaapista on ollut aika mutkainen. Jostain syystä sekä lukiossa että ammattikorkeassa törmäsin taas näihin "ei tytöt pelaa" -kommentteihin. Välillä tuli kelailtua jopa, että minussa täytyy olla jotain vikaa, kun tällaiset "poikien jutut" niin kovasti kiinnostavat. Omaan harrastukseen liittyi kummallinen häpeä.

Toisaalta vaikka koulussa olin se outo nörtti, vapaa-ajalla fiilis oli erilainen. Kaveripoikaporukassa olin spesiaalitapaus. Huvittavaa kyllä, samoista syistä, joista koulussa dissattiin. Samaan ilmiöön törmäsin myöhemmin myös Internetissä, kun tutustuin muihin pelaajiin. Jostain syystä pelaavat tytöt tuntuivat olevan harvassa.

Tuollaisessa kuplassa elin oikeastaan aina siihen asti, kunnes päätin perustaa Kristallimaailman eli suomalaiseen Final Fantasy fan fictioniin keskittyvän foorumin. Paikka alkoi kasvaa pikku hiljaa ja yhtäkkiä tajusin, että valtaosa jäsenistä on pelaavia tyttöjä ja naisia. Oli oikeasti tosi hieno hetki tajuta, etten ollut sen enempää outo ja urpo tai ainutlaatuinen lumihiutalekaan. Olin vain yksi monista.

Tuo oli luultavasti se hetki, kun aloin oikeasti olla avoimempi ja häpeä omasta harrastuksesta suli vihdoin kokonaan pois. Vähät välitin siitä, miten amk-kamut suhtautuivat puuhiini ja saatoin muissakin yhteyksissä mainita pelaamisesta, kun aiemmin oli vältellyt aihetta. Ja luonnollisesti netin ihmemaassa rymyäminen jatkui entistä aktiivisempana nyt, kun minulla oli lukuisia uusia pelaavia (nais)kavereita.


Julkipelaajaksi

Nykyisin minua ei enää puristele myöntää olevani pelaaja. En kulje kaupungilla huutelemassa asiasta tuntemattomille, mutta toisinaan minut voi kyllä pelihahmo-cosplayssa bongata. Juuri muuten pelaajuus ei sitten päällepäin tietysti näykään, jos ei lasketa satunnaisesti käytössä olevia peliaiheisia paitoja. Niitäkään asiaan vihkiintymätön ei välttämättä sellaiseksi tunnista.

Olen myös töissä se pelaava hörhö. Joskus muinoin en olisi osannut kuvitella oikeasti puhuvani aiheesta työpaikalla, koska koulussa jo tuli aika kieroja katseita. Nyt taas on välillä ihan hauska valistaa työkamuja peleistä ja etenkin niiden hyvistä puolista. Ja kerroin heille jopa tästä blogistakin, kun Pelit-yhteistyö starttasi. Silloin kyllä jännitti aika paljon, mutta vastaanotto oli hyvin positiivinen.

Blogi onkin ehkä näkyvin osa tätä pelaajuuttani tällä hetkellä. Tänne tulee kirjoiteltua varsin avoimesti omia ajatuksia peleistä ja pelaamisesta ja julkisena blogina tämä on kenen tahansa luettavissa, myös niiden tyyppien, jotka eivät aikuisten pelaamista voi ymmärtää. En ole antanut tämän vaivata itseäni enää, kaikkia ei tarvitse miellyttää.

Toki blogia kirjoittaessa tulee hetkiä, kun miettii, voiko jostain aiheesta oikeasti kirjoittaa, onko tällainen nyt sopivaa. Mukavaa kuitenkin on se, ettei tuo tunne johdu siitä, että häpeäisin pelaajuuttani vaan täysin muista seikoista.

Maailma on ehtinyt tässä vuosien varrella muuttua melkoisesti. Edelleen on ihmisiä, jotka suhtautuvat peleihin ja pelaajiin nihkeästi, mutta kasvava joukko näkee pelit suurempana mahdollisuutena kuin uhkana. Nykyisin on ehkä hieman helpompaa olla avoimesti pelaaja myös aikuisena.

Blogia en silti kirjoita viimeisten vastarannan kiiskien käännyttämiseksi. Kirjoitan, koska edelleen tykkään puhua peleistä. Kesti kuitenkin kauan, että uskalsin alkaa puhua niistä avoimesti. Jälkikäteen ajateltuna se on melkeinpä typerää, ei kenenkään pitäisi joutua häpeämään harrastuksiaan.


2 kommenttia:

  1. Blää, ne jotka pitää vieläkin pelaamista jotenkin hörhönä tai tyhmänä ei taida tietää kyseisestä harrastuksesta paljoakaan. Ihminen joka ei ymmärrä aiheesta mitään ja tuomitsee sen siksi tyhmänä, ei voi olla kovin älykäs! Hyvä että uskallat tykätä pelaamisesta julkisesti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. Välillä tosin tuntuu, ettei osa porukasta haluakaan tietää, saati ymmärtää, mutta tuomitsemaan pitää silti päästä x)

      Poista