lauantai 16. toukokuuta 2015

Type-0 pelipäiväkirja osa 6: Tempus Finis

Kerroin jo edellisessä osassa, että sain Final Fantasy Type-0:n pelattua loppuun perjantaina 3.4.2015. En kuitenkaan lähtenyt tuossa postauksessa avaamaan loppukähinöitä sen enempää, koska minusta ne ansaitsevat kokonaan oman postauksensa.

Spoilereita on luvassa, jote jos pelin loput eivät ole tuttuja, on taas aika vaihtaa osoitetta.


En onnistunut elämään kahta viikkoa niin tynnyrissä, että olisin täydellisesti säästynyt muiden Type-0-jutuilta. Siispä olin kuullut jo lopusta jotain. Ensinnäkin sen sanottiin jättävän paha maku suuhun kamaluudellaan, toiseksi olin törmännyt juttuun, jonka mukaan viimeinen chapter jopa pilaa pelin. Oman kokemukseni mukaan en voi allekirjoittaa näitä väitteitä, ainakaan täydellisesti.

Edellisessä osassa mainitsin jo, että kenraali Bashtarin voittamisen jälkeen, tuli vahva kehotus palata Akademeiaan, mutta ei kuitenkaan ilmalaivalla tai teleporttaamalla vaan jalan. Tämä herätti jo aavistuksen siitä, että jotain melkoisen ikävää on tiedossa, enkä valitettavasti ollut väärässä.

Kun saavuin Rubrumin alueelle, yhteenkään kaupunkiin ei voinut enää mennä, vaan oli marssittava suoraan Akademeiaan. Siellä eivät odottaneet suuret juhlat vaan veriset ruumiit ja hiippailevat 99-leveliset jättiläiset, joita hetken ihmettelin kauhuissani. Olivathan hahmoni vasta leveleillä 34-39, jolloin tuollaisia vastaan ei ole mitään mahkuja.

Taistelemaan ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä vaan selviytyjät lukittautuivat sisälle Akademeiaan ja Zero-luokka kokoontui pohtimaan tilannetta. Äidiltä irtosi sen verran tietoa, että jättiläisolennot olivat Rursuksia, jotka olivat ilmeisesti tulleet tuhoamaan elämän maailmasta, koska lopunaika, Tempus Finis, oli alkanut.

Lopunaikana ilmoille kohoaa Pandæmonium, josta nousee tuomari päättämään maailman kohtalosta. Mikäli maailmasta ei löydy Agitoa, tuomari tuhoaa kaiken (jos nyt ymmärsin oikein). Tällaiseksi agitoksihan on moni pyrkinyt Type-0:n maailmassa siinä kuitenkaan onnistumatta. Ja ilmeisesti Militesin päämies Cid myös omalla tavallaan pyrki tätä tavoitetta kohti, koska juuri hän lähti Pandæmoniumiin ottamaan mittaa tuomarista.

Kaikki tämä tuntui vähän äkkinäiseltä. Tempus Finis vilisi ihmisten puheissa aina ajoittain, mutta siihen ei missään vaiheessa aiemmin paneuduttu kunnolla. Odotankin mielenkiinnolla, avautuuko aihe paremmin toisella pelikerralla.

Äkkinäisyydestään huolimatta tuomion temppeli ei yllättänyt pätkääkään. Aika monen Final Fantasyn (ja muiden jropejen) loppumesta on ollut jonkinlainen happotrippi, joten oikeastaan sellaista odotin nytkin. En tarkoita, että nauttisin näistä mitenkään, mieluummin olisin ilman, mutta ilmeisesti tiettyjä kliseitä pitää noudattaa. Eivät kai ne muuten sellaisia olisikaan?

Heti temppelin alussa porukka piti jakaa kahteen tiimiin ja reservijoukkoihin. Temppelin sisälle oli kaksi reittiä, jotka totta kai piti molemmat koluta läpi. Kumpikin reitti oli omanlaisensa pulmatehtävä eli ei riittänyt, että juoksi läpi ja paiskoi turpaan kaikkea, mikä tuli vastaan. Kestikin hetki, ennen kuin tajusin homman jujun. Tästä ei tosin voi syyttää peliä, joka kyllä ohjeisti. Allekirjoittaneen X-sormi on vain joskus niin nopea, etteivät silmät pysy perässä. Eli nappia tuli painettua juuri, kun ohjeet ilmestyivät, joten ne sitten katosivat nokan edestä. Tämä tosin johtui lähes joka kerta lähestyvästä vihollisesta, jonka kimppuun yritin hyökätä. Sinällään siis peliäkin voi moittia. Olisi ihan jees, jos ohjeet saisi ensin ja vihut tulisivat kimppuun vasta, kun olet ne saanut rauhassa lukea.

Temppelin ensimmäisen osuuden jälkeen vastaan tuli kristalli, joka tarjosi mahdollisuutta muuttua l'Cieiksi. Tuossa kohtaan tuli kysyttyä ääneen, että onko minulla vaihtoehtoja, joten hieman naurattikin, kun sitten eteen tuli oikeasti valintatilanne.

Valitsin l'Cieksi muuttumisen, jolloin joukko palautuikin Akademeiaan. Siellä ei tosin oltu kuin hetki, sillä tiimini liipaistiin pihalle taistelemaan kohti astelevia Rursuksia vastaan. Niitä olikin sitten maailmankartan täydeltä. Oli helppo nähdä, että tehtävä on toivoton. Taistelu taistelulta Rursuksien tasot nousivat, kunnes kolme 50-levelistä olikin sitten jo liikaa hahmoilleni. En tosin usko, että tuota kohtaa on mahdollista selvittää edes 99-levelisillä hahmoilla. Eiköhän taistelu jatku, kunnes kuolet tavalla tai toisella. Kovemmilla hahmoilla se vain kestää pidempään.

Taistelua seurasi maailman- ja pelin loppu. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ladata aiempi tallennus ja vetää koko tuomion temppelin alku uudestaan. Tämä oli mielestäni vähän HV-juttu, mutta onneksi valintatilaisuus tuli melko aikaisessa vaiheessa, muuten olisi voinut keljuttaa enemmänkin. Ei kuitenkaan olisi haitannut, jos ennen sitä olisi päässyt tallentamaan.

Viimeinen mesta ei tosiaan ollut mikään miellyttävyyden multihuipentuman ihmistien valitsemisen jälkeenkään. Pulmahuoneet jatkuivat ja yhdessä onnistuin tapattamaan lähes kaikki sillä hetkellä käytettävissä olevat hahmoni siitä yksinkertaisesta syystä, etten käsittänyt toimintaohjetta oikein. Lopulta oli Youtube-videolta tarkistettava, miten homma piti hoitaa ja sain sen viimeisellä elossa olevalla hahmollani onneksi tehtyäkin. Mutta sen jälkeen olikin sitten tiukkaa pinkoa eteenpäin yksin, kunnes kohtasin tiimi kakkosen, jossa sentään kaikki kolme olivat vielä elossa.

Phoenix downeja ei pelissä pystynyt käyttämään, jos hahmo ehti haihtua taistelukentältä, mikä selvisi minulle vasta tuossa vaiheessa (ei ollut aiemmin tarvetta herätellä ketään). Mies ehdottikin suoraan, että aloittaisin vielä kerran alusta, mutten suostunut moiseen rääkkiin vaan painelin eteenpäin. Seuraavaksi tajusinkin ottelevani Gilgameshia vastaan ja niinhän siinä kävi, että kolme hahmoa heitti vievinsä ja minulle jäi ainoastaan Jack, jolla taistelemisesta en ole missään vaiheessa oppinut tykkäämään. Kun Gilgamesh oli vielä törkeän nopea ja Jack toivottoman hidas, oli taistelu auttamatonta nitkutusta. Mutta voitin silti!

Jännitys oli tapissa, kun lähdin jatkamaan matkaa kykenemättä herättämään edelleenkään ketään avuksi. Phoenix Pinioneille tuli käyttöä ja pari niitä kuluikin, sillä jouduin vetämään kolme isompaa ottelua ja juoksemaan kuoleman tulitustunnelin halki yhden hahmon voimin. Siinä ei oikein päässyt pelaamisesta nauttimaan, se oli puhdasta selviytymistä seuraavasta kulmasta.

Ennen bossiottelua pääsin näkemään välivideon, jossa paljastui, että niin vain Machina oli kuin olikin vihollisvaltion l'Cie (tiesinhän!). Samalla kävi ilmi, että Rem oli aivan viimemetreillä päättänyt ilmoittautua Rubrumin kristallin, Vermillion Birdin, l'Cieksi. Löysin nuo kaksi kristalloituneina yhdeksi patsaaksi sylikkäin (vrt. Fang ja Vanille XIII:ssa). Välivideo esitteli lapsuudenystävien välisen kiivaan taistelun, jota en aivan täysin kyennyt ymmärtämään. Machinan motiivit ryhtyä juuri White Tiger -kristallin l'Cieiksi eivät näin ensimmäisellä pelikerralla ainakaan auenneet (ehkä sitten toisella?). Itse nimittäin olisin valinnut sen oman kotimaan kristallin, jos olisin omaa rakasta halunnut suojella.

Koska kristallisoituneille rakastavaisille ei voinut mitään tehdä, jatkoin matkaa. Tässä kohtaa sain kaksi kaveriakin mukaan, mutta hyvin heikossa hapessa. Onneksi vihollisia ei tullut vastaan, mutta loppubossille mentiin käytännössä ryömimällä. Tämä seikka hirvitti melkoisesti ja kelasin jo mielessäni, mitä kaikkea joudun tekemään uudestaan, kun edellisestä tallennuksesta oli jo aikaa ja oikeastaan uusiksi olisi pitänyt ottaa ennen suuren mokan pulmahuonetta tehdystä tallennuksesta.

Tuossa mielessä lopputaistelu siis yllätti. Ensimmäisessä osassa kaikki kuolivat, sitten kaikki olivatkin taas voimissaan eikä kuoleminen ollut vaihtoehto, ennen kuin bossilta sai harvestoitua phantomaa... jolloin hahmo kuoli automaattisesti ja piti vaihtaa toiseen. Tulikin hieman mieleen kympin lopputaistelu, jota ei voi hävitä. Ei tätäkään voinut. Eli käytännössä, jos jotenkin rämpii tuon happotrippimestan läpi, voi lopputaistoon mennä huoletta.

Juonesta tässä kohtaa mainittakoon sen verran, ettei Cid ilmeisesti onnistunut aikeessaan muuttua agitoksi vaan mokasi jotain (en tiedä, mitä) ja teki itsemurhan, jonka jälkeen kai imeytyi jollain tapaan tuomariin. Tämä oli taas sitä happotrippiosuutta eikä niin iskenyt minuun, vaikka muuten tosiaan tarinasta pidin.

Suuren lopputaiston jälkeen siirryttiin luonnollisesti välivideoihin. Zero-luokka palautui Akademeiaan, jossa kaikki itkivät tuskallista oloaan ja lähestyvää kuolemaa. Silti kohtauksessa oli kummallisen positiivinen vire, kun he kuitenkin suunnittelivat, mitä tekisivät nyt, kun sota on ohi. Hetken kuulosti siltä, että heillä olisi mahdollisuus tavalliseen elämään, suloiseen arkisuuteen ja periaatteessa tähän uskoon olisi voinut jäädäkin, sillä ennen lopputekstejä ei näytetty, miten heidän sitten lopulta kävikään. Kun tekstit lähtivät pyörimään, istuivat luokan jäsenet rykelmänä lattialla. Kaikki olivat elossa, yhdessä ja toinen toistaan tukien. Tässä kohtaa kieltämättä ihmettelin, mikä oli se paha maku, josta ihmiset puhuvat.

Pelin läpäisy kuitenkin avasi "Chapter of Truth" -videon, jossa paljastui moniakin asioita, mutta myös Zero-luokan kohtalo.


Niin. Kaikki kaksitoista kerääntyivät yhteen läjään lähelle toisiaan ja kuolivat siihen. Kukaan ei päässyt kokeilemaan tavallisen nuoren arkea, ei näkemään maailman uutta tilaa ja elämään elämäänsä omien valintojensa mukaan. Käytännössä heillä ei mitään elämää koskaan ollutkaan, sillä heidät koulutettiin supersotilaiksi, jotka kuolivat heti tehtävänsä suoritettuaan. Se on todella surullista.

Silti on sanottava, ettei tuosta loppuratkaisusta mitään ikävää makua suuhun jäänyt. Minusta on ok tappaa päähenkilöt, jos tarina sitä vaatii. Kurjaa se on, muttei mikään absoluuttisen väärä ratkaisu. Olisin tietysti toivonut toisenlaista loppua ja siksi odotankin kakkospelikerran jälkeen avautuvaa "What if" -loppua.

Tuossa lopussa kävi ilmi myös, että äippä onkin jumalatar ja hän kävi vapauttamassa Machinan ja Remin kristallitilasta. Myöhemmin nämä kaksi menivät naimisiin ja toimivat maailman uudelleenrakentajina. Tämä tavallaan vähän sylettikin. Machina oli käyttäytynyt niin mulkusti pelin puolesta välistä asti, etten pitänyt tällaisesta kruunun kiillotuksesta hänen kohdallaan.

Totuuden luvussa esiteltiin vielä Zero-luokan Tiz ja Lean Joker, jotka syystä X eivät olleet muiden mukana taistelemassa. Heistä ei kuitenkaan kerrottu juuri mitään, mutta olen käsittänyt, että tietoa tulee enemmän toisella kerralla. Tämäkin on asia, jota odotan.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi pelistä hyvä maku ja into pelata se uudestaan. Viimeinen paikka ei ollut minun juttuni, mutta se on niin kaukana uudella läpäisykierroksella, että ehdin toipua sen aiheuttamista traumoista ennen seuraavaa kertaa. Yleisesti ottaen peliä oli kiva pelata ja toisella kerralla varmaan kivempi, koska tiedän jo, mitä teen. Olenkin todella iloinen, että tämä peli saatiin vihdoin länteen. Mikäli Type-sarja jatkuu, toivon, että ainakin lännessä nämä pelit julkaistaan myös jatkossa isoille konsoleille, sillä omalta osaltani nautin tällaisen pelaamisesta enemmän padilla kuin käsikonsolilla.

En ole pitkään aikaan nauttinut pelaamisesta näin paljon, joten Type-0 oli jokaisen euroni arvoinen ostos. Ensimmäisellä kerralla pelitunteja pärähti kelloon 50 tuntia 14 minuuttia, katsotaan paljon niitä kertyy jatkossa.

Minkälaiset fiilikset teillä muilla on tästä pelistä?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti