tiistai 29. syyskuuta 2015

Tales of Xillia kakkonen ei valitettavasti ole ykkönen

Kesälomalla startattu Tales of Xillia 2 ei ole edennyt toivotulla vauhdilla. Pelikellossa on reilut 30 tuntia kasassa ja rehellisesti sanottuna peli tuntuu liian pitkältä. Tämä on nyt kolmas Tales, jonka kanssa olen törmännyt samaan fiilikseen. Pitäisikö tästä siis vetää johtopäätöksiä? Ehkä, ehkä ei. Minun puolestani näitä pelejä olisi kuitenkin voinut hieman tiivistää.


Xillia 2:n kohdalla olen tullut siihen lopputulokseen, ettei sen pitäisi olla jatko-osa ensinkään. Nimittäin jos se ei olisi, se toimisi ainakin allekirjoittaneelle huomattavasti paremmin. Kaikki olisi uutta ja samojen paikkojen läpikoluaminen ei nostattaisi ärsytyskierroksia vaarallisen korkeiksi. Koska pelissä paikkojen kierrättämistä harrastetaan ilman ykkösosan tuntemistakin, se luultavasti ottaisi päähän joka tapauksessa. Kun ykkös-Xilliaa ei olisi taustalla, olisi turhautumisen aste kuitenkin lievempi.

Toisekseen ainakin tähän asti on näyttänyt siltä, etteivät Ludger ja Elle välttämättä tarvitsisi ensimmäisen pelin hahmokaartia tuekseen. Onhan se toki kiva, että koko remmi on mukana, mutta juonen kannalta se tuntuu olevan melkoisen merkityksetöntä. Kaksikon tarinaa tukemaan olisi voinut suunnitella myös joukon muita hahmoja ja tarina olisi toiminut yhtä hyvin. (Pidätän oikeuden muuttaa mieleni, kunhan olen pelin pelannut loppuun. :P)

Toisaalta Tales of Xillia 2:ssa on yksi vahva osuus, joka ykkösosasta puuttui. Hahmokohtaiset sivutarinat ovat nimittäin pelin suola, ne jaksavat kiinnostaa enemmän kuin pääjuoni. Tämä on omiaan aiheuttamaan ristiriitaisia tunteita. Pelin pelaaminen ei ole varsinainen nautinto, koska kierrätys hiertää hermoja, mutta samaan aikaan paikkoja tulee koluttua hahmotehtävien takia. Yleensä yksittäinen tarinan osuus ei ole kovin pitkä, mutta kun niitä sattuu neljäkin pääjuonen tapahtumien väliin, niiden läpikäymiseen menee aikaa. Samalla toki pitää sitten keräillä rahaa kokoon, jotta voisi edetä juonessa, jonka tärkein osuus tuntuu olevan loputtoman lainan lyhentäminen (vai puhuinko sittenkin omasta elämästäni... hmmm...).

Tavallaan haluaisin jo päästä pelin läpi. Ajoittain on suuri kiusaus juosta vain pääjuoni loppuun, jottei enää tarvitsisi kiertää samoja, turhan tuttuja karttoja uudestaan ja uudestaan. Sitten taas muistan, että mielenkiintoiset hahmotarinat jäävät vaiheeseen, jos teen niin. Voi siis olla, että vietän pelin parissa vielä hyvän tovin. Jos pelaamisen keskittää viikonlopuille, voi samalla naukkailla valkoviiniä, joka taittaa onneksi pahimman terän ärtymykseltä.

Ja oikeasti kummassakin Xilliassa on ollut yksi erittäin hyvä puoli. Ollaan tosiaan pelattu niitä yhdessä miehen kanssa, mikä on yksi suurimmista syistä jatkaa tahkoamista edelleen. Voisihan sitä toki pelata jotain ihan muutakin, mutta Xillioiden taistelut eivät vaadi kovin suurta keskittymistä, joten samalla voi jutella niitä näitä, joten pelit toimivat laatuaikana vähän eri tavalla kuin vaikka A Realm Reborn. Siihen nimittäin pitää oikeasti keskittyä, kun sitä pelaa.

Kuten huomata saattaa, minulla ei ole edelleenkään kovin paljon sanottavaa Xillia 2:sta. Nyt taitaa olla niin, että seuraavan kerran palaan kommentoimaan peliä sen jälkeen, kun saamme sen päätökseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti