torstai 29. lokakuuta 2015

Paluu menneisyyteen

Kirjoittelin jokin aika sitten AR-K: The Great Escapesta, joka on AR-K-sarjan kolmas episodi. Sain kyseisen episodin Gato Salvaje -peliyhtiöltä pelattavaksi sillä toiveella, että myös kirjoittaisin siitä. Nyt sitten pelattavaksi pärähtivät myös ne kaksi ensimmäistä episodia, joten hyppäsin pelin ajassa taaksepäin ja ryhdyin tarkastelemaan hommaa ehkä hitusen järkevämmästä tulokulmasta.

Tämäkin postaus on siis tehty yhteistyössä mainitun peliyhtiön kanssa. Mielipiteet ovat silti omiani, eivät maksettuja. Spoilereita voi tekstissä olla, mutta yritän pitää ne mahdollisimman pieninä.


Tarina lähti minulle ykkösepisodin myötä avautumaan kenties hieman paremmin, vaikkei siitä vielä kaikkia yksityiskohtia esiteltykään. AR-K on valtava avaruusasema, tosin sen toiminnasta en osaa juurikaan kertoa, sillä tämä paljastus tapahtui aivan episodin lopussa. Aliciankin taustaan pääsin nyt käsiksi paremmin. Hän opiskeli poliisiksi, kunnes löysi kultaisen pallon ja joutui syytetyksi rikoksesta. Miksi häntä ei tuomittu ja miksei hän ole edes tutkintavankeudessa? Sitä en tiedä, mutta ehkäpä se selviää myöhemmin. Poliisiopinnot kuitenkin keskeytyivät ja nyt Alicia opiskelee journalismia. Hänen otteensa näyttää olevan erittäin tutkiva ja keinoja kaihtamaton, esteitä ei tunnu olevan, mutta pieniä hidasteita voi osua matkalle.

Persoonana Alicia näyttäytyi minulle epämiellyttävänä. En suoranaisesti rakastanut häntä kolmannessa episodissa, mutta tässä ensimmäisessä hän suorastaan nostatti niskavillani pystyyn. Hänen puheensa tihkuvat jatkuvaa sarkasmia ja suoranaisia törkeyksiä pulppuaa ulos sitä tahtia, että ihmettelen, miksei häntä ole jo joku tirvaissut nyrkillä. En tarkoita, että haluaisin hänen saavan turpaan, mutta todellisessa maailmassa tuollainen henkilö kaivaisi jatkuvasti verta nenästään ja epäilemättä jollakulla pettäisi pinna jossain kohtaa.

Mietin, onko Alicia ollut aina yhtä inhottava vai johtuuko hänen käytöksensä katkeruudesta? Hän on kuitenkin menettänyt opiskelupaikkansa ilman omaa syytään, joten kenties tapahtuma on vaikuttanut hänen käytökseensä. Kyllähän tuollainen tilanne ottaisi minuakin päähän. Eri asia tietysti on, kannattaako maailmaan ja toisiin ihmisiin silti asennoitua ikävästi, mutta toisaalta AR-K:n maailmassa kovin moni tuntuu olevan lähtökohtaisesti elämäänsä kyllästynyt lapamato, jonka tärkein tehtävä on vaikeuttaa muiden olemista.

Ensimmäinen episodi esitteli myös hahmon, jota en muista kolmannen alussa mainittavan. Alician kämppis, emopoika Nuno, sai jaksossa oman roolinsa. Nimittäin olla jatkuvan kiusan kohteena. Nuno keräsi minulta kaikki mahdolliset säälipisteet, sillä Alicia on kämppis suoraan Helvetistä. Ensin neiti sotkee yhteisen asunnon täysin, sitten kaataa sammuneen Nunon kurkusta alas koiran oksennuksesta, energiapatukasta, tabascosta ja kahvista tehtyä sotkua ja lopulta vielä säikäyttää tämän niin, että tämä putoaa toisen kerroksen ikkunasta alas! Jos olisin Nuno, hankkiutuisin mahdollisimman kauas Aliciasta. Tuossa tilanteessa ei enää vihollisia tarvita.

Koska Alicia on pelin alussa mikä on, minua alkoi hieman hirvittää. Nunon saama kylmä kyyti herätti oikeasti puistatuksia (ehkä se on jonkun mielestä hauskaa, mutta olen sen verran tympeä tosikko, että minua ei naurattanut). Seuraavaksi muistin kolmosepisodissa esiintyneen Grigorin. Kirjoittelin tuolloin, että odotan mielenkiinnolla, miten hänen ja Alician suhde kehittyy. Nyt olen huomattavan ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta toivon, että mukava Grigor pääsisi pakenemaan orjakolhoosista (eikä se luultavasti onnistu ilman Alician apua), toisaalta soisin, ettei hänen tarvitse kärsiä Alician seurasta ja tämän mukana tulevista ongelmista. Haluan pelastaa suloisen Grigorin karmealta Alicialta!

Tosin Alicia ei herättänyt kolmosepisodissa yhtä suurta negaatiota kuin tässä ensimmäisessä. Voi siis olla hyvinkin mahdollista, että hän kehittyy pelin aikana hahmona ja ihmisenä sen verran, että muuttuu vähintäänkin siedettäväksi. Tällä hetkellä hän ei kuitenkaan suuria sympatioita herätä.

Aiemmassa postauksessa mainittu symppis-Franky oli tässä episodissa pienemmässä roolissa kuin kolmosessa, mutta kuitenkin merkittävä hahmo hänkin. Frankyn pisteitä kieltämättä laski se, että kuvottavan sotkun juottaminen Nunolle oli hänen ideansa. Varmasti sammuneen herättämiseen olisi ollut muitakin tapoja. Ja joo, ymmärrän, että tämä oli pelillinen juttu ja homman nimi oli tutustua ympäristöön ratkaisten samalla pulmatehtävää, jossa käytettiin esineitä ja yhdisteltiin asioita (ei muuten ollut kovin loogista menoa näin sivumennen sanoen). Joka tapauksessa itse olisin kehittänyt ehkä jonkin muun tarinallisen osuuden tuolle pulmatehtävälle. Voi Nuno-parka, minulla on niin paha mieli hänen puolestaan. :(

Myös Alician tuore fuck buddy, Sascha, vilahti episodin alussa ja lopussa. Hän antoi itsestään yhtä epäluotettavan kuvan kuin kolmosessakin. Jotain tekemistä hänellä taitaa olla pelin varsinaisten pahisten kanssa (ei, Alicia ei ole se pahis, vaikka hän voi siltä ajoittain tuntua) ja epäilemättä rankkaa selkään puukotusta on tulossa.

En oikein tiedä, mitä AR-K:sta pitäisi ajatella. Scifi-asetelma kiinnostaa, mutta ainakin näin alkuun siinä ei päästy kovin syvälle. Mystinen kultainen pallo pyörii juonessa mukana ja avaruusasema on ajatuksena mielenkiintoinen, mutta näyttää sisältä käsin tavalliselta kaupungilta. Varsinainen tarinakaan ei tuntunut vielä näin ensimmäisessä episodissa käynnistyvän, pikemminkin tuli tunne, että kyseessä oli prologi, joka esitteli hahmot ja väläytti taustoja. Ehkä kakkosepisodissa päästään sitten jo syvemmälle ytimeen, kolmosessahan siellä aletaan jo ollakin melkoisen hyvin.


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Zestirian tarun alku

Tales of Zestiria julkaistiin perjantaina 16.10.2015. Arvoin pitkään, ostanko sen julkaisupäivänä vai vasta vähän myöhemmin vai pyydänkö peräti vasta joululahjaksi. Syy tähän pohdiskeluun ei ollut siinä, että olisin ollut epävarma pelin ostamisen suhteen. Enemmän vaikutti se, että Tales of Xillia 2 oli meillä vielä kesken, enkä ollut aivan varma, jaksanko pelata toista Tales-peliä heti perään.

Sitten koitti tuo julkaisupäivä, enkä ollut Zestiriaa mistään tilannut. Kuin huomaamatta jalkani kuljettivat minut työpäivän päätteeksi paikalliseen peliliikkeeseen ja käsi ojentui kohti PS4-hyllyssä odottavaa peliä. Ennen kuin olin tajunnutkaan, olin pelin maksanut, kerännyt leimakorttiin uuden koristeen ja kävellyt tyytyväisenä takaisin ulos kadulle. Pelottavaa, eikö?

(Tästä ehkä voisi päätellä, että kriittisistä postauksistani huolimatta Tales-sarja on ihan jees pelattavaa.)

Tällä kertaa kuitenkin suoritin kotona itsehillintäharjoituksia. Normaali tilanne on se, että uudet pelit korkataan heti, kun ovesta päästään sisään, mutta nyt otin vain muovit pois, tarkistin levyn pinnan ja laitoin kotelon hyllyyn odottamaan vuoroaan. Perjantaina ja lauantaina sitten pelailtiinkin uutukaisen sijaan kiltisti Xillia 2:ta ja saatiin se vihdoin loppuun.

Koska mies oli sunnuntaina töissä ja minä vietin tulevan Final Fantasy VII -joulukalenterin parissa kirjoitusmaratoonia (plus juoksentelin vähän Eorzeassa), jäi Zestirian aloittaminen maanantaille. Tosin peli kävi konsolissa jo sunnuntai-iltana, kun latasin kaikki ilmaiseksi saatavilla olevat DLC:t.

Tyylikäs kännykkäkuva meidän telkkarista :P
Maanantai-iltana ei töiden jälkeen ollut epäselvää, mitä tehtäisiin. Zestiria vain pyörimään ja menoksi. Olimme miehen kanssa jo aiemmin katselleet pelistä julkaistun animepätkän, minkä perusteella kaikki näytti kiinnostavalta. Pelin alku olikin käytännössä sisällöltään sama kuin tuo anime, joten suuria yllätyksiä ei tarjoiltu. Ehdimme illassa käydä läpi tutun osuuden ja tallustella ensimmäiseen varsinaiseen kaupunkiin. Sitten olikin jo kilttien päivätyöläisten nukkumaanmenoaika.

Peli tosiaan alkaa siitä, että päähenkilö, Sorey, ja hänen seraphi-ystävänsä, Mikleo, menevät tutkimaan kotikylänsä lähellä olevia raunioita. Sieltä he löytävät tajuttoman ihmistytön, Alishan, jonka pelastavat mukaansa. Alisha ei kuitenkaan voi nähdä Mikleota eikä ketään muutakaan kaksikon kotikylän seraphi-asukkaista.

Kun Alisha sitten lähtee paluumatkalle, häntä saapuu etsimään kettumainen, salaperäinen hiippari. Sorey ja Mikleo taistelevat hyyppää vastaan, mutta tämä pakenee paikalta ja lähtee Alishan perään. Käänne laukaisee Soreyssä tarpeen kiirehtiä varoittamaan Alishaa ja matka ihmisten maailmaan voi alkaa. Yllättäen tuossa maailmassa kaikki ei ole ihan kohdallaan.

Isommitta spoilereitta voisin kuitenkin hypätä puhumaan ensitunnelmista, jotka peli herätti. Juoni on kyllä jo nytkähtänyt liikkeelle, mutten siitä vielä halua tehdä sen suurempia analyyseja.

Ensin pahat...

Koska negistelyllä on aina niin kiva aloittaa, kerron heti kärkeen, mikä Zestiriassa alkoi ärsyttää. Ensimmäinen kiehahdus tuli, kun yritin ottaa pelin alusta screenshottia. Ei onnistu, koska juuri tuossa kohtaa se oli estetty. Se oli aika tympeää, mutta kohautin olkapäitäni ja ajattelin sen johtuvan kenties siitä, että mentiin vielä prologin tapahtumissa, jotka olivat samat kuin Zestiria-animessa.

Sama ongelma kuitenkin jatkui, kunnes vihdoin suostuin uskomaan, ettei mokomassa pelissä kuvien napsiminen vain onnistu, vaikka kuinka eletään PS4-aikakautta (ja huhujen mukaan PS3:lla vielä kaiken lisäksi onnistuu, murhhh!). Twitteriin huutelu paljasti sen verran, että lisenssiasioihin tuo esto jotenkin liittyy, mutta yksityiskohdat jäivät epäselviksi. Ärtymykseni nousi kymmenenteen potenssiin.

Screenshotit eivät ole se tärkein asia pelissä, mutta näin bloggaajana ne nyt sattuvat olemaan ihan tarpeellinen apuväline kuitenkin. Näin voisin kuvitella olevan myös peliarvostelijoiden kohdalla. En vain voi ymmärtää tällaista hölmöilyä. Olinkin jo nauttinut ajatuksesta, että tämä Tales on saatavilla PS4:lle, joten kaikki rasittavat kuvakikkailut voidaan vihdoin unohtaa ja saan postauksiin tarvittavan materiaalin kasaan parilla napin painalluksella.

Namco kuitenkin päätti, ettei pelaajien ottamat kuvat ole hyvä juttu (ainakaan siis jos käytävät juuri PS4:ää pelaamiseen), joten... joudutte tyytymään nätteihin kuviin meidän telkkarista. Minulla ei ole kuvakaappaukseen tarkoitettua erillistä kalustoa, joten kännykkä ja kamera toimivat apuvälineinä. Laatu kärsii, mutta minkäs teet. Toivottavasti kuitenkin tykkäätte Zestiria-postausten kuvista.

Toinen ärtymyspiikki nousi, kun pääsimme taistelemaan. En muista, missä pelissä olisin nähnyt yhtä surkean taistelukameran kuin Zestiriassa. Välillä vihollista ei näy kuvakulman vuoksi ollenkaan, välillä taas joko minun tai miehen pelihahmo on kuvan ulkopuolella. Tämän lisäksi parhaassa tapauksessa kamera saattaa kääntää kuvan vihollisen jalkojen väliin siten, ettei muuta ruudussa näykään. Joo, helppo taistella ja sillein. Eikö tätä ole testattu ollenkaan ennen pelin julkaisua? Haloo!

Jos joku tietää, miten tuon hirvityksen saa toimimaan tolkullisesti, vinkit ovat tervetulleita. Pelin asetuksista en löytänyt kohtaa taistelukameralle, mutta toki on mahdollista, että punahuuruisessa raivossani missasin oikean kohdan.

... sitten hyvät...

Pelin alkupuoli siis meni minulla osittain kiukutellessa yhden hieman epäolleellisemman asian parissa ja toisen huomattavasti tärkeämmän. Toivotaan, että nuo tajutaan korjata pian.

Kiukkuilusta huolimatta ei Zestiria jättänyt heti ikävää makua suuhun. Itse asiassa tykkäsin alusta edelleen eikä jatkokaan ole huonoimmasta päästä ollut. Itse asiassa tämän Talesin parissa olen viihtynyt verrattain hyvin. Yksikään hahmo ei ole vielä aiheuttanut ärsytyskohtausta eikä maailma tunnu toistaiseksi tökkivän (vaikka liikkumisvapauden rajoittaminen erilaisissa esteillä nyt hitusen ehkä harmittaakin).

Tähän mennessä päähahmokatraasta vastaan ovat tulleet Sorey, Mikleo, Alisha ja Lailah. Kuten sanottua, kaikki ovat vähintäänkin okei. Sorey vaikuttaa aika perinteiseltä JRPG-sankarilta, muttei ole toistaiseksi silti herättänyt uinuvaa päähahmoallergiaani. Ei hän minua erityisesti kiinnosta, mutta en myöskään vihaa häntä. Suhteemme on toistaiseksi hyvin neutraali.

Alishan kohdalla on vähän sama juttu. Prinsessa on ihan kiva ja mukava tyttö, joka ei herätä fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Veikkaan, että hän joko säilyy minulle neutraalina tai sitten alan jossain kohtaa pitää hänestä enemmänkin. Katsotaan, kuinka käy.

Mikleo ja Lailah sen sijaan ovat kiinnostavampia hahmoina. Edellisellä tuntuu olevan selkeästi joku juttu Soreyn suhteen ja olenkin ollut aistivani tuttavapiirin poikarakkausfanityttöjen suunnalta melkoista innostusta näistä kahdesta. Minua tuo puoli ei niin kiinnosta, mutta Mikleo on ylipäätään kiehtova persoona ja haluaisinkin tietää hänestä enemmän. Nyt tiedän oikeastaan vain, että hän on seraphi ja ollut Soreyn ystävä käytännössä aina. Odotankin tarkempaa avausta hänen taustastaan ja toisaalta myös sitä, miten hänen suhteensa muiden hahmojen kanssa alkaa kehittyä, kun epäilemättä seraphien kommunikointimahdollisuudet muidenkin kuin Soreyn kanssa pelin aikana kasvavat.

Lailah on myös seraphi ja kykenee juttelemaan Mikleon ja Soreyn kanssa. Alishaan hän ja Mikleo saavat yhteyden Soreyn välityksellä, mutta varsinaista suhdetta ei siis ole vielä kehittynyt. Lailah on sidoksissa Ladylaken kaupungissa olevaan miekkaan, jonka Sorey veti kivestä (Avalon ja kuningas Arthur -viittaukset kunniaan). Miekan vapauttaminen sai Lailah'n liittymään Soreyn porukkaan ja lisäksi yhdistymään Soreyn kanssa. Osan ajasta Lailah näyttääkin oleilevan Soreyn sisällä, osan hänen ulkopuolellaan. Tosin muille ihmisille näillä kahdella tilalla ei luultavasti ole eroa, koska he eivät Lailah'a näe lainkaan. Mikleo kommentoi sisäistymisprosessia häiritseväksi ja olen ehkä hänen kanssaan samalla linjalla.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että Lailah'lla on paljon tietoa asioiden todellisesta tilasta ja mahdollisesta ratkaisusta. Syystä tai toisesta häntä kuitenkin sitoo vaitiolovelvollisuus, mikä tarkoittaa erilaisia hupaisia tapoja kierrellä kysymyksiä. Tämä ei ehkä minuun tyylillisesti iske, mutta mysteerin toki haluan selvittää. Ehkä Lailah jossain vaiheessa ratkeaa ja kertoo jotain? Tai sitten asiat selviävät muuta kautta. Täytyy pelata lisää, jotta vastauksia alkaisi tippua. Tällä hetkellä Lailah on ehkä kuitenkin suosikkihahmoni.

Myös sivuhahmot vaikuttavat kiinnostavilta. Erityisesti pidän punahiuksisesta Maltranista, joka tuo olemuksellaan hieman mieleen Final Fantasy IX:n Beatrixin (ei koskaan huono ominaisuus naisessa). Toivon, että hänen roolinsa kasvaa ja saamme tietää hänestä enemmänkin.

Lisäksi Zestirian maailma on miellyttänyt tähän mennessä enemmän kuin muiden pelaamieni Talesien. Symphonian maailma oli ihan okei, Xillioissa putkikartat ja itseään toistavat luolat kävivät tökkimään. Toki Zestirian erilaiset rauniotkin ovat vähän harmaita, mutta muuten tykkään maastosta kyllä. Maailman mytologiasta yms. en ole vielä aivan täysin perillä, mutta sekin kiinnostaa. 

Ihan erikseen on vielä pakko mainita pelin tunnusmusiikki. Tähän mennessä mikään Tales-biisi ei ole iskenyt kunnolla, mutta tämä kolahti ja kovaa. Tykkään aivan älyttömästi. Sen voi käydä kuuntelemassa vaikkapa täältä. Tuo on tosin laulettu versio, pelissä on instrumentaali.

... ja rumia ei onneksi olekaan

Pienestä takkuilusta huolimatta Zestiriasta on jäänyt päällimmäiseksi positiivinen fiilis. Olen siitä enemmän innoissani kuin Symphoniasta tai kummastakaan Xilliasta. En tiedä, mikä tämän ilmiön on aiheuttanut, jostain syystä en sitä osaa vielä selittää. Ehkä myöhemmin ymmärrän, mikä perustavanlaatuinen ero näissä peleissä on.

Sitä odotellessa aion yksinkertaisesti keskittyä nauttimaan pelaamisesta. Vielä isompi nautinto se olisi, jos saisivat tuon taistelukameran vielä kuntoon. Toivon, ettei se aiheuta mitään isoja ongelmia jatkossa, koska olisi sääli, jos hyvä peli jäisi kesken tuollaisen asian takia.

Mutta positiivisin mielialoin siis eteenpäin juonessa. Katsotaan, mitä kaikkea peli tarjoilee. Nyt pelikellossa on vasta vajaat kymmenen tuntia, joten luultavasti emme ole nähneet vielä juuri mitään.




torstai 22. lokakuuta 2015

Päätösjakson päätöksiä

Life Is Strange sai päätösjaksonsa tiistaina 20.10.2015 ja luonnollisesti se piti heti ladata ja pelatakin läpi samana iltana. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti kirjoittaa mietelmäni viimeisestä jaksosta heti keskiviikkona töiden jälkeen, mutta Tales of Zestiria vei voiton. Tänäänkin piti harjoittaa jonkinasteista suostuttelua. Onneksi vihreä jasmiinitee ja karpalosuklaa ovat melko hyviä motivaattoreita moneenkin asiaan.

Tässä postauksessa on spoilereita, joten suosittelen lukemaan sen vasta, kun olet itsekin pelannut päätösjakson läpi. 


Jakso alkaa aika pitkälti siitä, mihin edellinen jäi. Max herää Jeffersonin salaisesta lymypaikasta tuoliin köytettynä ja on autuaan pihalla, mitä Chloen ampumisen jälkeen on tapahtunut. Hyvin pian sitten aikatrippaillaan valokuvien kautta erilaisiin todellisuuksiin, sillä Max luonnollisesti haluaa pelastaa ystävänsä varmalta kuolemalta. Aivan alkuun hypitäänkin siis useampaan kertaan paikasta toiseen ja muutellaan yksityiskohtia menneestä toivotun lopputuloksen aikaan saamiseksi. Homma ei kuitenkaan pelitä ja lopulta ollaan lähtöpisteessä, jossa Jefferson on voitettava muin keinoin.

Valitettavasti tämä johtaa siihen, että Chloe on edelleenkin kuollut, joten Maxin on löydettävä uusi valokuva, jonka kautta piipahtaa menneisyyteen. Koko jakso perustuikin nyt enemmän tämän kyvyn käyttämiseen kuin aiemmin suuremmassa roolissa olleeseen ajan kelailuun. Toki kelaamista sai tehdä nytkin, mutta painopiste oli kuviin sukeltamisessa ja jo tehtyjen asioiden muokkaamisessa sekä tietysti Chloen hengen pelastamisessa yhä uusien ja uusien yritysten kautta.

Pelaajalle tehtiin hyvin selväksi, että kaikki sai alkunsa siitä hetkestä, jolloin Max pelasti Chloen kelaamalla aikaa vessassa ensimmäisessä jaksossa. Tosin voidaan kysyä, olisiko hän koskaan päätynyt vessaan, jos ei olisi ensin nähnyt näkyä tornadosta Jeffersonin tunnilla? Näyn kuitenkin täytyi olla seurausta Maxin yliluonnollisesta tavasta taivuttaa aikaa ja muuttaa tapahtumia mieleisekseen. Kumpi siis oli ensin? Kyky vai näky?

Toinen oleellinen pointti viimeisessä jaksossa on, että Maxin ei tosiaan olisi alun alkaenkaan pitänyt pelastaa Chloea. Tuo teko aiheutti lopulta tornadon (Miten? Se ei minulle selvinnyt, mutta kenties olen sitten vähän hidas tai jotain), joka olisi voinut tuhota koko Arcadia Bayn. Kyvystä tosin oli hyötyä muillekin kuin Chloelle, sillä sen avulla Max sai lopulta ratkottua kadonneen Rachelin arvoituksen ja pahiskin saatiin kiinni, jolloin uhreja ei tullut enää enempää. Tästä huolimatta peli jätti tunteen, että kyvyn käyttäminen oli väärin eikä Maxin olisi pitänyt lainkaan puuttua toisten ihmisten ennalta määriteltyihin kohtaloihin.

Miksi Max siis sai kyvyn, jos sitä ei kuitenkaan olisi saanut käyttää? Entä mistä kyky ylipäätään ilmestyi? Näihin kysymyksiin Life Is Strange ei mielestäni vastaa ollenkaan tai sitten onnistuin vastaukset missaamaan hyvin tehokkaasti. Kenties idea ei ollut edes paneutua näihin osa-alueisiin, mutta minä jäin silti kaipaamaan vastauksia. Tosin se, ettei niitä saatu, ei sinällään pilannut peliä minulta.

Suurempi pettymys minulle olikin pelin loppu. Kun mainostetaan sitä, kuinka pelaajan valinnat muokkaavat tarinaa ja teoilla on merkitystä, tuntuu jokseenkin tympeältä, että viimeinen valinta on kuitenkin ainoa lopun määrittävä tekijä. Voit siis käytännössä valita oman loppusi yhdellä napin painalluksella ja tietyllä valinnalla vielä kaiken lisäksi pyyhkiä tyhjäksi kaiken, mitä valitsit aiemmissa jaksoissa.

En oikein tiedä, mitä lopulta odotin Life Is Strangen lopulta, mutta en tätä. En edes osaa sanoa, millainen ratkaisu olisi lopulta ollut parempi, mutta olisin kaivannut jotain muuta. Tiedän, että tällainen napina, joka ei tarjoa minkäänlaisia kehitysideoita, on turhaa, mutta narisenpa nyt silti.

Life Is Strange oli mielenkiintoinen peli ja se piti hyvin otteessaan, vaikkei tämä päätösjakso minun mieleeni ollutkaan. Tykkäsin tarinasta ja hahmoista hyvinkin paljon. Etenkin hahmoista. He olivat hyvin persoonallisia ja ihanan tavallisen näköisiä. Peleissä yleensä näkee täydellisiä supernaisia ja -miehiä, joten tässä mielessä Life Is Strange oli erittäin ilahduttava poikkeus. Toisenlaisella loppuratkaisulla se olisi saattanut saada minut innostumaan vielä huomattavasti enemmän.

Pelin kakkoskaudesta on liikkunut spekulaatioita ja huhuja. Jos kakkoskausi nähdään, ei se ilmeisesti sijoitu Arcadia Bayhin eikä siinä ole samoja hahmoja. Minusta se onkin oikein hyvä ratkaisu. Maxin ja Chloen tarina tuli käsiteltyä enkä näe syytä, miksi sitä pitäisikään palata vatvomaan. Sen sijaan odotan mielenkiinnolla, mitä mahdollisella kakkoskaudella olisi annettavaa. Uusi hieno tarina upeine hahmoineen luultavasti.



sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Xillia antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa

Lupasin, etten kirjoita Tales of Xillia 2:sta enempää, ennen kuin olemme sen pelanneet loppuun. No, nyt se hetki on koittanut. Ihan jokaista sivutehtävää emme suorittaneet, mutta kaikki hahmoihin liittyvät vastaan tulleet tuli tehtyä.

Tämä postaus sisältää sitten niitä spoilereita pelin lopusta. Jos et ole vielä pelannut etkä halua tietää, pysy siis erossa.


Tällä hetkellä olen hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Yritän ajatella Xillioita yhtenä kokonaisuutena ja erikseen enkä tiedä, kumpi olisi parempi tapa. Minulle ykkönen olisi riittänyt varsin mainiosti, pidin sen pääjuonesta enemmän, mutta hahmoissa oli paljon sellaista, mikä tökki ja pahasti.

Oli jokseenkin yllättävää huomata, että Xillia 2:ssa sitten tykästyin hahmoihin, joista en niin ykkösosassa välittänyt. Pelin parasta antia olivat ehdottomasti vanhojen hahmojen omat sivutehtävätarinat. Tykkäsin siitä, miten hahmot olivat kehittyneet (ja osa aikuistunut) pelien välissä ja millaisiksi heidän välisensä suhteet olivat muodostuneet. Leia tökki minulle pahasti ykkösessä, kakkosessa hän oli huomattavasti siedettävämpi, vaikken vieläkään ole valmis rakkautta vannomaan. Pidin kuitenkin siitä, että hänellä oli selkeät omat urasuunnitelmat (eikä pelkkä Juden perässä roikkuminen ollut enää Leian tärkein tehtävä). Lisämausteena Leian ja Alvinin selkeä lähentyminen oli herkkua. Harmittelinkin todella paljon, kun edes todellisessa lopussa (pelissä on kolme loppua, siitä myöhemmin) ei Alvin ollut esittänyt kosintaa. Vai olisiko sittenkin? Kenties Leia ei vain ollut vaihtanut sukunimeään. Kiehtova ajatus kerta kaikkiaan. Minusta näiden kahden kuuluisi ehdottomasti saada toisensa. Älkääkä tulko sanomaan, että kyseessä on pelkkä ystävyys. Minä en kuule teitä, lalalalaaalalaaa!

Nyt kun parituksiin päästiin, taidan jatkaa samalla linjalla, sillä peli tarjoili niitä paljon ja veti sitten maton kätevästi jalkojen alta. Tykkäsin Xillia 2:ssa myös Gaiusista, jota ykkösessä intohimoisesti ällösin, ja myös Muzet paljastui aika mukavaksi naiseksi. Vielä parempaa oli näiden kahden välinen suhde, josta vihjailtiin kovasti, mutta jota ei lopulta todennettu kunnolla. Todellisessa lopussa Muzet kuitenkin hipaisi Gaiusin kättä niin lämpimästi ja vihjaavasti juuri ennen katoamistaan, että varmasti näillä kahdella oli muutakin kuin suusanallista vispilän kauppaa. Tässä onkin sen verran kuuma pari, että on sääli, miten vähän asetelmaa lopulta hyödynnettiin. Minä jäin nälkäiseksi.

Toinen samanlainen kiusoittelu oli tietenkin Juden ja Millan juttu. Kyseinen paritus ei varsinaisesti kiinnosta minua, koska... no, tässäkään pelissä hahmot eivät lopulta niin paljon napanneet, vaikka ihan kivoja olivatkin. Silti minusta oli väärin, ettei heidän välillä (vieläkään!) tapahtunut mitään kunnollista. Hei, yksi pusu edes, pliis! Kuumottelua on puolin ja toisin, mutta kumpikaan ei tee mitään, koska maailman pelastaminen yms. on nyt vain niin paljon tärkeämpää, ettei moisia ehdi ajatella. Kyllä ehtii ja pitää ajatella (ja toimia, hiivatti sentään!), muuten fanityttö on pettynyt.

Ylipäätään tämä Millan ja Muzet'n haihtuminen tai siirtyminen henkien maailmaan riipoi minua huomattavasti enemmän kuin ne pääjuonen muka merkitykselliset tapahtumat. Pelissä vihjattiin useaan otteeseen, että henget ja ihmiset ovat pariutuneet ennenkin. Eivätkö siis Gaius ja Jude olisi voineet saada onneaan Muzet'n ja Millan kanssa? Tai edes toinen pari! Olisitte antaneet minulle edes jotain. Kauheaa kiusaamista.

Kaiken lisäksi edes Ludger, joka tiettävästi olisi tullut tulevaisuudessa isäksi, ei saanut ketään pelin todellisessa lopussa. Ei sillä, että edes erityisemmin välittäisin Ludgerista, mutta ehdin kuitenkin pelin aikana kehittää kuvitelman hänestä ja Drisellesta. Kyllä, juuri heistä, vaikka tällaisesta ei varsinaisesti edes vihjattu. Olin itse asiassa aivan varma, että Drisellestä tulee Ludgerin tyttären äiti, koska ulkonäkö ja nimi siihen minusta vahvasti viittasivat. Sitten normaalissa lopussa paljastuu joku tyttö, jota ei ole koko pelissä aiemmin edes näytetty. Miksi, oi miksi?

Ehkä on parempi siirtyäkin niistä lopuista puhumiseen, ettei koko postaus menisi paritusranttaamiseksi. Pelissä on siis tosiaan kolme loppua: huono, normaali ja todellinen. Sain huonon lopun vahingossa startattua, koska minusta sen laukaisevat valinnat olivat itsestään selviä. Ei siis itsestään selviä lopun kannalta vaan sellaisia, jotka minä olisin valinnut. Valitettavasti huonon lopun bossimatsi oli sitten niin kova, ettei siitä vain tullut mitään. Tämä loppu jäi siis näkemättä. Veikkaan, että siihen liittyisi maailman tuhoutuminen tai jotain vastaavaa.

Huonon lopun sijaan onnistuin kuitenkin helposti saamaan pelin normaalin ja todellisen lopun. Näiden kahden väliltä voi käytännössä itse valita, sillä lopputaistelujen jälkeen tehdyt valinnat laukaisevat jommankumman. Jos haluaa molemmat, täytyy nuo taistelut tietysti käydä kahteen kertaan, mutta eivät ne niin mahdottomia ole, etteikö siihen pystyisi.

Normaali loppu oli todella lyhyt ja jätti suuhun lähinnä tympeän maun. Maailma kyllä pelastuu, mutta Elle haihtuu ja Ludgerista tulee Spirius-yhtiön johtaja, minkä ansiosta hän tosiaan tapaa tulevan vaimonsa... ja kenties Elle saa uuden mahdollisuuden syntyä maailmaan? Muiden hahmojen kohtaloista ei kerrota yhtään mitään vaan kaikki jää mälsästi auki.

Todellinen loppu oli hieman parempi. Valinnat tosin johtivat siihen, että Ellen sijasta haihtuikin Ludger, mikä tarkoittaa tietysti, ettei uutta Elleä koskaan synny eikä nykyinenkään Elle tapaa äitiään milloinkaan. Ludgerin lisäksi haihtuvat tosiaan myös Milla ja Muzet. Kahden jälkimmäisen haihtuminen johtui tosin eri syistä kuin Ludgerin eli kenties heillä on mahdollisuus jonain päivänä palata fyysiseen maailmaan. Toivon tätä Gaiusin ja Juden takia.

Hyvää todellisessa lopussa oli se, että kerrottiin, miten Ellen lopulta kävi ja vihjaistiin muidenkin hahmojen kohtaloista. Judella näytti pyyhkivän ihan hyvin, samoin Leialla ja Alvinilla. Vihjaukset olivat kuitenkin niin pieniä, että jäin kaipaamaan jotain enemmän. Kunnollinen päätös tarinalle jäi puuttumaan. Minä olisin tarvinnut jotain enemmän.

Jäin myös miettimään, onko minussa jotain vikaa, kun pääjuoni ei herättänyt juurikaan tunteita. Olen yleensä kauhea herkistelijä, joka itkee suunnilleen tv-mainoksillekin, mutta Xillia 2 ei saanut edes yhtä kliseistä kyyneltä valumaan poskea pitkin. Ludgerin ja Ellen tarina oli selkeästi tarkoitettu dramaattiseksi, traagiseksi ja koskettavaksi, mutta minä lähinnä haukottelin (vaikka Ellestä tykkäsinkin). Ehkä tähän osittain vaikutti Ludgerin persoonattomuus ja puhumattomuus. Minulle hahmot ovat tärkeitä ja Ludgerin syvimpään olemukseen oli mahdotonta päästä, koska hän ei antanut itsestään mitään. Ymmärrän, että näin on tehty, jotta pelissä tehtävät valinnat tuntuisivat nimen omaan pelaajan henkilökohtaisilta päätöksiltä eivätkä pelihahmon, mutta... no, minä satun kuulumaan siihen koulukuntaan, joka kannattaa persoonallisia päähahmoja. Ratkaisu ei siis toiminut minun kohdallani, joku muu kenties on siitä innoissaan.

Kaiken kaikkiaan minulle olisi ehkä riittänyt yksi Xillia, joka olisi ollut yhdistelmä näitä kahta. Ykkösen tarina sinällään toimi minulle ja jos hahmot olisivat olleet tai edes kehittyneet siihen pisteeseen, johon kakkosessa päästiin, olisin ollut tyytyväinen. Nyt sain kaksi peliä, jotka olivat vähän sinnepäin, mutten yhtään täysin tyydyttävää.

Mitä te muut olette Tales of Xillia 2:sta tykänneet? Tiedän, että lukijoissa on peli(sarja)n faneja, joten mieluusti kuulisin myös teidän näkemyksiänne.



sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Keskelle suurta pakoa

Päädyin hieman yllättäen pelaamaan AR-K: The Great Escapea, joka on AR-K-sarjan kolmas episodi. Kahta ensimmäistä en ole koskaan pelannut enkä siis näin ollen tiedä niistä muuta kuin mitä pikaisesti ehdin lukaista ennen tähän kolmoseen tarttumista. Myönnettävä on, että olo on yhtä pölähtänyt kuin aikoinaan, kun vielä tuijottelin telkkaria ja satuin katsomaan sarjasta X jakson Y ilman käsitystä, mikä juttu edes oli kyseessä. Tuo on taakse jäänyttä aikaa, sillä nykyisin tuotantokaudet voi hankkia sievässä paketissa ja jaksot katsoa omaan tahtiin. Ei tarvitse enää olla tv-aikataulujen orja.

Peli siis herätti heti nostalgiaa, mutta ei ehkä sitä kaikkein positiivisinta. Joskaan ei ensifiilistä voi silti negatiiviseksikaan haukkua.

Ehkä on kuitenkin syytä hypätä pykälä taaksepäin ja kertoa, miksi ihmeessä edes päädyin episodipelin aloittamaan jaksosta numero kolme. Sehän kun ei äkkiseltään kuulosta loogisen ja järkevän (eikä varsinkaan perfektionismiin taipuvaisen) ihmisen toiminnalta.

Minuun siis otti yhteyttä espanjalainen peliyhtiö Gato Salvaje, joka on mainitun AR-K-sarjan luonut. En ollut kuullut pelistä, saati peliyhtiöstä aiemmin, mutta kaikkeenhan voi aina tutustua. Minulle tarjottiin mahdollisuutta päästä pelailemaan AR-K:n kolmososaa ja sen enempää asiaa ajattelematta tartuin tilaisuuteen. Nyt kun miettii järjellä, olisi ehkä ollut viisasta pelata ensin ne kaksi ensimmäistä episodia, mutta... no, en pelannut vaan hyppäsin veneeseen kesken matkan ja tavallaan aiheutin ihan itse itselleni nuo hölmöt nostalgiahuurut.

Mutta niin, peliä vastaan lupasin kirjoittaa siitä samanlaista pelikokemushöpinää, mitä olen muistakin peleistä blogiin raapustellut. Kyseessä on siis yhteistyöpostaus, mutta mielipiteeni ovat täysin omiani.


En ole aikoihin pelannut mitään "point & click" -peliä, osittain varmaankin siksi, että pelaan PC:llä todella vähän. Nyt tosiaan tuli kuitenkin tartuttua mahdollisuuteen ja kokeiltua jotain erilaista.

Käytin tänään aamupäivän The Great Escapen parissa ja viihdyin kyllä ihan hyvin. Alussa oli pieni "tapahtui viime kerralla" -tyyppinen kertaus, jonka ansiosta sain hämärän mielikuvan siitä, missä mennään. Täydelliseksi valaistumiseksi sitä ei kuitenkaan voi kutsua, mutta epäilemättä peliä aiemmin pelanneille se on toimiva ratkaisu. Minulle jäi vähän sellainen pöhelö fiilis, etten nyt aivan osaa yhdistää kaikkia paloja toisiinsa, mutta kuten sanottua; tavallaan oma vika.

En tiedä, kuinka paljon hahmoja on esitelty kahdessa ensimmäisessä episodissa. The Great Escapessa hypättiin suoraan tapahtumien ytimeen, kun pelin päähahmo Alicia putoaa putkea pitkin jonkinlaiseen varastohuoneeseen tai vastaavaan ja murtaa jalkansa. Alicialla on mukanaan jonkinlainen kännykän vastine ja kultainen, valoa hehkuva pallo, jonka uskoisin liittyvän tarinan ytimeen vahvastikin. Se oli kuitenkin myös niitä asioita, joiden todellisesta merkityksestä en ole vielä oikein päässyt jyvälle.

Hieman myöhemmin käy ilmi, että Alicia on päätynyt jonkinlaiselle tehdasalueelle orjatyöhön. Syytä tähän en tiedä, mutta uskoisin, että sekin olisi paremmin selvillä, jos olisin ne aiemmat pelannut. Samaisessa paikassa on myös hänen ystävänsä Franky, joka on minotauri tai jokin vastaava eeppinen elukka, tosin kovin säyseä sellainen.

Hahmojen taustat ovat minulle hämärän peitossa, mutta ensivaikutelma Aliciasta oli, että hän on sarkastinen vaikeuksien kerjääjä, joka ei tunne pelon käsitettä. Toisaalta hän osaa olla myös ystävällinen ja kohtelias ja tulee kyllä tarvittaessa muiden kanssa toimeen... yllättäen jopa silloin, kun keljuilua tulee päin naamaa. Iso osa NPC:sta tuntuu olevan elämäänsä kyllästyneitä, katkeroituneita ja pelon lamauttamia työmuurahaisia, joiden suurinta hupia on ilkeillä vastaantulijoille. Tosin vain jos nämä ovat tarpeeksi vaarattomiksi tulkittavia.

Franky vaikutti hahmona hauskalta ja symppikseltä kaverilta. Veikkaan, että hän on päätynyt orjakolhoosiin lähinnä Alician toimien seurauksena, ei niinkään omiensa (mutta korjatkaa toki, jos olette enemmän pelanneet ja tiedätte paremmin). Minulle tuli Frankysta tunne, että hän on vähän kuin isovelihahmo Alicialle; pitää huolta ja kuria tarpeen mukaan, mutta on lopulta kuitenkin liian lepsu.

Tykkäsin ehkä Frankysta enemmän kuin Aliciasta, mutta en Aliciaakaan erityisemmin inhonnut. Hän vaikutti varsin suorapuheiselta nuorelta naiselta, joka tekee tasan oman päänsä mukaan ja jolla on selkeä käsitys oikeasta ja väärästä. Siitä en sitten ole aivan varma, kulkeeko hänen näkemyksensä käsi kädessä yleisen moraalikoodiston kanssa, mutta ehkä olisi jopa hitusen tylsää, jos näin olisi.

The Great Escape näyttää nimensä mukaisesti keskittyvän Alician ja Frankyn pakoyritykseen. Käytännössä tosin Alicia hoitaa likaisen työn ja Franky hengaa lemmikkikoiransa kanssa (ellei ole tekemässä orjatyötä) puhelinyhteyden päässä. Hän on siis aina valmiina kommentoimaan asioita, muttei osallistu toimintaan.

Toiminta tosin ei ole kovin vilkasta, mutta eipä sellainen taitaisi lajityypille ollakaan ominaista. Alueita saa tutkiskella rauhassa ja ihmisten kanssa on aikaa jutella. Valitettavasti kovin moneen miellyttävään tyyppiin en tosin ole vielä törmännyt, joten juttelua ei voi sanoa mukavaksi ajanvietteeksi. Asiansa se kuitenkin ajaa ja tiedonmuruja kertyy hiljalleen.

Yksi hahmo täytyy silti nostaa esille vielä erikseen. Nimittäin Grigor, jonka Alicia tapaa episodin alkupuolella. Grigor paljastuu Alician fuck buddyn (?) Saschan kaksoisveljeksi. Sascha vilahtikin alun flashbackeissa eikä varsinaisesti vaikuttanut kivalta kaverilta, mutta sen sijaan kaksoisveljestä kyllä tykkäsin kovastikin. Voisin kuvitella, että tästä asetelmasta saadaan vielä kiitettävästi draamaa, joten odotan mielenkiinnolla, miten Alician ja Grigorin välit kehittyvät episodin aikana.

Näin keskeltä aloitettuna tarinan koukku on minulta pahasti hukassa, mutta aion kyllä silti episodin pelata loppuun saakka. Ja jos se on tarpeeksi mielenkiintoinen, voi olla, että perehdyn niihin aikaisempiinkin.

Onko teistä lukijoista joku pelannut AR-Kia? Mitä tykkäsitte?





sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Eorzea-yllätyksiä

Olen tainnut muutaman kerran blogissa ohimennen mainita, että olen taas aloittanut FFXIV: A Realm Rebornin pelaamisen... tai aloittanut ja aloittanut. Käytännössä siis jatkanut siitä, mihin jäin keväällä 2014 (plus parin ilmaisviikonlopun aikana).

Uusi innostus syntyi oikeastaan siitä, että meillä oli kesällä pari kaveria kylässä. Nuo kamut olivat kovin kiinnostuneita A Realm Rebornista, joten aiheesta tuli käytyä pitkiä keskusteluja. Lopulta sovittiin, että kaverit hankkivat pelin myös ja ryhdymme pelaamaan nelisin aina silloin tällöin.

Lisäksi nyt aivan lähiaikoina tapahtui jotain, mikä vielä lisäsi potkua pelaamiseen. Kerron tästä asiasta tarkemmin postauksen loppupuolella.



Yhteistyötä Eorzeassa

Alkuun yhdessä pelaaminen oli lähinnä levemetejen yms. tekemistä ja alkupään dungeonien uudelleen kahlausta. Se oli ihan virkistävää ja kivaakin, vaikkei tarinaosuus pelissä tuolloin edennyt. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun oli tarkoitus ryhtyä porukan white mageksi, mutta toinen kavereistamme päättikin siirtyä siihen rooliin, joten minä sitten jatkoin jo tutuksi tulleissa monkin roolissa... joskin roguen levuttaminen jossain kohtaa huokuttelisi kovasti. *köh*V'kebbe*köh*

Siinä missä me olemme edenneet pelissä äärimmäisen rauhalliseen tahtiin, kaverimme etenivät juonessa huomattavasti nopeammin, joten he myös saivat meidät noin kuukaudessa kiinni. Nyt saa sitten nähdä, pysytäänkö kamujen perässä vai menevätkö kirkkaasti ohitse.

Toisaalta se, että kaverit juoksevat jonkin verran edellä, ei varsinaisesti haittaa, sillä ylipäätään heidän ilmestymisensä pelikuvioihin ratkaisi FFXIV:n isoimman ongelman, joka omalla kohdalla on pelaamista rajoittanut. Olen tästä puhunut ennenkin, mutta random-tyyppien kanssa dungeonien koluaminen on kaikkea muuta kuin miellyttävää. Minä haluaisin kokea pelin ns. sokkona, mutta jos et osaa dungeon bossien jokaista liikettä ulkoa tulee sitä itseään niskaan raskaimman kautta näiltä randomeilta. Se taas tarkoittaa sitä, ettei oikein huvita pelatakaan, vaikka pelin parissa muuten viihtyy.

Nyt kun on oma neljän hengen porukka, on tilanne aivan toinen. Viimeksi pelasimme läpi The Stone Vigilin, jossa siis olimme kaikki ensimmäistä kertaa. Oli todella vapauttavaa, kun kukaan ei kiukutellut, jos mokasin jotain. Ei ollut stressiä vaan ainoastaan hyvä fiilis kaikista kämmeistä huolimatta. Onnistuin luultavasti kuolemaan useammin kuin muissa dungeoneissa yhteensä koko FFXIV-historiani aikana, mutta se ei lopulta haitannut. Homma hoitui hyvässä ja ymmärtävässä hengessä ja ylläreitä tuli kaikille.

Kaiken kaikkiaan The Stone Vigil tuntui huomattavasti vaikeammalta kuin aiemmat dungeonit tähän mennessä. En tiedä, onko se sitä oikeasti vai johtuiko tilanne siitä, että olimme kaikki ensikertalaisia. Yksi tekijä haasteellisuudessa lienee myös se, että white magemme nettiyhteys tuntui pätkivän. Paladinia pelaava mieheni oli siis välillä helisemässä, kun curea ei tullut niskaan aina riittävän ajoissa. Toisaalta oli myös täysi työ pitää viholliset pois bardin ja white magen kimpusta.

Ensimmäistä kertaa myös dungeonin aikaraja alkoi kolkutella ovelle jo ennen kuin olimme edes viimeisessä bossiottelussa. Jäi meille kuitenkin 17 minuuttia vielä aikaa jäljelle, vaikka kertaalleen jouduimme kyseisen taistelun aloittamaan alusta.

Kaikista haasteista ja hankaluuksista huolimatta pääasiallinen tunne koko dungeonissa pyörimisen ajan oli positiivinen. Ei ahdistusta, ei stressiä vaan yhteistä hauskaa kavereiden kanssa. Bonuksena tässä jutussa on vielä se, että nyt kyseisiin kavereihin on tullut pidettyä aktiivisemmin yhteyttäkin. He nimittäin asuvat sen verran kaukana, että kovin usein ei kasvokkain nähdä, mutta näin pelaamisen lomassa tulee aina jotain jutusteltuakin.

Eorzeassa seikkaileminen on siis ehdottomasti parhaimmillaan hyvässä porukassa. Toivonkin, että saadaan pidettyä tämä oma pikku-partymme pitkään kasassa.

Tällä hetkellä minua huolestuttaa ehkä hieman myöhemmin tulevat dungeonit, joihin on mentävä kahdeksan hengen partylla. Se saattaa tarkoittaa taas lisää random-tyyppejä, ellei saada joitain tuttuja houkuteltua mukaan.


Yllättävä boostaus pelausintoon

Lupasin postauksen alussa kertoa myös toisen jutun, joka on vaikuttanut FFXIV:n pelaamiseen. Jokseenkin yllättäen sain tuossa jokin aika sitten sähköpostia Koch Median Daniela Wnukilta. Kyseinen viesti sisälsi tarjouksen päästä pelaamaan myös FFXIV:n Heavensward-lisäosaa. En ole vielä lähelläkään sitä pistettä, että pääsisin suuntaamaan Ishgardiin, mutta eihän sitä tuollaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä.

Lisäosa onkin jo nätisti ladattu PS4:lle, jotta voin jatkaa uusille alueille heti vanhat selätettyäni. Lisäosan mukana tuli myös konsolille hieno teema, joka luonnollisesti piti ottaa käyttöön. Life Is Strangen teema sai siis väistyä ja tilalle tuli Heavenswardia eeppisen valikkomusiikin kera.

Koch Medialta ja Danielalta saapui myös kirjekuori, jonka sisältä paljastui lisäylläri.


Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi

Koska paitoja paljastui kuoresta kaksi, päätin lahjoittaa toisen miehelle. Taitaakin olla ensimmäiset samanlaiset t-paidat, jotka meillä on. Nyt voidaan siis jatkossa olla sellainen ällösöpöilijäpariskunta, joka pukeutuukin samanlaisiin vaatteisiin ;D

Tosin myönnettävä on, ettei olla Gilgameshia vielä piesty. Täytyy siis hoitaa se homma pois alta, ennen kuin paitaa kehtaa käyttää esim. töissä. Vai riittääkö se, että olen hänet voittanut sekä Final Fantasy XII:ssa että Final Fantasy Type-0:ssa?

Joka tapauksessa iso kiitos Koch Medialle ja Danielalle! En osannut odottaa mitään tällaista, mutta olen erittäin iloinen ja otettukin tästä kunniasta.

Tarkoitus on nyt myös kirjoitella FFXIV:stä blogiin hitusen ahkerammin kuin viime aikoina. Siksipä kysynkin nyt teiltä lukijoita, onko teillä jotain toiveita näiden FFXIV-postausten suhteen? Haluatteko kuulla ajatuksiani jostain tietystä aiheesta? Nyt on hyvä tilaisuus heittää ehdotuksia!