Xillia antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa

Lupasin, etten kirjoita Tales of Xillia 2:sta enempää, ennen kuin olemme sen pelanneet loppuun. No, nyt se hetki on koittanut. Ihan jokaista sivutehtävää emme suorittaneet, mutta kaikki hahmoihin liittyvät vastaan tulleet tuli tehtyä.

Tämä postaus sisältää sitten niitä spoilereita pelin lopusta. Jos et ole vielä pelannut etkä halua tietää, pysy siis erossa.


Tällä hetkellä olen hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Yritän ajatella Xillioita yhtenä kokonaisuutena ja erikseen enkä tiedä, kumpi olisi parempi tapa. Minulle ykkönen olisi riittänyt varsin mainiosti, pidin sen pääjuonesta enemmän, mutta hahmoissa oli paljon sellaista, mikä tökki ja pahasti.

Oli jokseenkin yllättävää huomata, että Xillia 2:ssa sitten tykästyin hahmoihin, joista en niin ykkösosassa välittänyt. Pelin parasta antia olivat ehdottomasti vanhojen hahmojen omat sivutehtävätarinat. Tykkäsin siitä, miten hahmot olivat kehittyneet (ja osa aikuistunut) pelien välissä ja millaisiksi heidän välisensä suhteet olivat muodostuneet. Leia tökki minulle pahasti ykkösessä, kakkosessa hän oli huomattavasti siedettävämpi, vaikken vieläkään ole valmis rakkautta vannomaan. Pidin kuitenkin siitä, että hänellä oli selkeät omat urasuunnitelmat (eikä pelkkä Juden perässä roikkuminen ollut enää Leian tärkein tehtävä). Lisämausteena Leian ja Alvinin selkeä lähentyminen oli herkkua. Harmittelinkin todella paljon, kun edes todellisessa lopussa (pelissä on kolme loppua, siitä myöhemmin) ei Alvin ollut esittänyt kosintaa. Vai olisiko sittenkin? Kenties Leia ei vain ollut vaihtanut sukunimeään. Kiehtova ajatus kerta kaikkiaan. Minusta näiden kahden kuuluisi ehdottomasti saada toisensa. Älkääkä tulko sanomaan, että kyseessä on pelkkä ystävyys. Minä en kuule teitä, lalalalaaalalaaa!

Nyt kun parituksiin päästiin, taidan jatkaa samalla linjalla, sillä peli tarjoili niitä paljon ja veti sitten maton kätevästi jalkojen alta. Tykkäsin Xillia 2:ssa myös Gaiusista, jota ykkösessä intohimoisesti ällösin, ja myös Muzet paljastui aika mukavaksi naiseksi. Vielä parempaa oli näiden kahden välinen suhde, josta vihjailtiin kovasti, mutta jota ei lopulta todennettu kunnolla. Todellisessa lopussa Muzet kuitenkin hipaisi Gaiusin kättä niin lämpimästi ja vihjaavasti juuri ennen katoamistaan, että varmasti näillä kahdella oli muutakin kuin suusanallista vispilän kauppaa. Tässä onkin sen verran kuuma pari, että on sääli, miten vähän asetelmaa lopulta hyödynnettiin. Minä jäin nälkäiseksi.

Toinen samanlainen kiusoittelu oli tietenkin Juden ja Millan juttu. Kyseinen paritus ei varsinaisesti kiinnosta minua, koska... no, tässäkään pelissä hahmot eivät lopulta niin paljon napanneet, vaikka ihan kivoja olivatkin. Silti minusta oli väärin, ettei heidän välillä (vieläkään!) tapahtunut mitään kunnollista. Hei, yksi pusu edes, pliis! Kuumottelua on puolin ja toisin, mutta kumpikaan ei tee mitään, koska maailman pelastaminen yms. on nyt vain niin paljon tärkeämpää, ettei moisia ehdi ajatella. Kyllä ehtii ja pitää ajatella (ja toimia, hiivatti sentään!), muuten fanityttö on pettynyt.

Ylipäätään tämä Millan ja Muzet'n haihtuminen tai siirtyminen henkien maailmaan riipoi minua huomattavasti enemmän kuin ne pääjuonen muka merkitykselliset tapahtumat. Pelissä vihjattiin useaan otteeseen, että henget ja ihmiset ovat pariutuneet ennenkin. Eivätkö siis Gaius ja Jude olisi voineet saada onneaan Muzet'n ja Millan kanssa? Tai edes toinen pari! Olisitte antaneet minulle edes jotain. Kauheaa kiusaamista.

Kaiken lisäksi edes Ludger, joka tiettävästi olisi tullut tulevaisuudessa isäksi, ei saanut ketään pelin todellisessa lopussa. Ei sillä, että edes erityisemmin välittäisin Ludgerista, mutta ehdin kuitenkin pelin aikana kehittää kuvitelman hänestä ja Drisellesta. Kyllä, juuri heistä, vaikka tällaisesta ei varsinaisesti edes vihjattu. Olin itse asiassa aivan varma, että Drisellestä tulee Ludgerin tyttären äiti, koska ulkonäkö ja nimi siihen minusta vahvasti viittasivat. Sitten normaalissa lopussa paljastuu joku tyttö, jota ei ole koko pelissä aiemmin edes näytetty. Miksi, oi miksi?

Ehkä on parempi siirtyäkin niistä lopuista puhumiseen, ettei koko postaus menisi paritusranttaamiseksi. Pelissä on siis tosiaan kolme loppua: huono, normaali ja todellinen. Sain huonon lopun vahingossa startattua, koska minusta sen laukaisevat valinnat olivat itsestään selviä. Ei siis itsestään selviä lopun kannalta vaan sellaisia, jotka minä olisin valinnut. Valitettavasti huonon lopun bossimatsi oli sitten niin kova, ettei siitä vain tullut mitään. Tämä loppu jäi siis näkemättä. Veikkaan, että siihen liittyisi maailman tuhoutuminen tai jotain vastaavaa.

Huonon lopun sijaan onnistuin kuitenkin helposti saamaan pelin normaalin ja todellisen lopun. Näiden kahden väliltä voi käytännössä itse valita, sillä lopputaistelujen jälkeen tehdyt valinnat laukaisevat jommankumman. Jos haluaa molemmat, täytyy nuo taistelut tietysti käydä kahteen kertaan, mutta eivät ne niin mahdottomia ole, etteikö siihen pystyisi.

Normaali loppu oli todella lyhyt ja jätti suuhun lähinnä tympeän maun. Maailma kyllä pelastuu, mutta Elle haihtuu ja Ludgerista tulee Spirius-yhtiön johtaja, minkä ansiosta hän tosiaan tapaa tulevan vaimonsa... ja kenties Elle saa uuden mahdollisuuden syntyä maailmaan? Muiden hahmojen kohtaloista ei kerrota yhtään mitään vaan kaikki jää mälsästi auki.

Todellinen loppu oli hieman parempi. Valinnat tosin johtivat siihen, että Ellen sijasta haihtuikin Ludger, mikä tarkoittaa tietysti, ettei uutta Elleä koskaan synny eikä nykyinenkään Elle tapaa äitiään milloinkaan. Ludgerin lisäksi haihtuvat tosiaan myös Milla ja Muzet. Kahden jälkimmäisen haihtuminen johtui tosin eri syistä kuin Ludgerin eli kenties heillä on mahdollisuus jonain päivänä palata fyysiseen maailmaan. Toivon tätä Gaiusin ja Juden takia.

Hyvää todellisessa lopussa oli se, että kerrottiin, miten Ellen lopulta kävi ja vihjaistiin muidenkin hahmojen kohtaloista. Judella näytti pyyhkivän ihan hyvin, samoin Leialla ja Alvinilla. Vihjaukset olivat kuitenkin niin pieniä, että jäin kaipaamaan jotain enemmän. Kunnollinen päätös tarinalle jäi puuttumaan. Minä olisin tarvinnut jotain enemmän.

Jäin myös miettimään, onko minussa jotain vikaa, kun pääjuoni ei herättänyt juurikaan tunteita. Olen yleensä kauhea herkistelijä, joka itkee suunnilleen tv-mainoksillekin, mutta Xillia 2 ei saanut edes yhtä kliseistä kyyneltä valumaan poskea pitkin. Ludgerin ja Ellen tarina oli selkeästi tarkoitettu dramaattiseksi, traagiseksi ja koskettavaksi, mutta minä lähinnä haukottelin (vaikka Ellestä tykkäsinkin). Ehkä tähän osittain vaikutti Ludgerin persoonattomuus ja puhumattomuus. Minulle hahmot ovat tärkeitä ja Ludgerin syvimpään olemukseen oli mahdotonta päästä, koska hän ei antanut itsestään mitään. Ymmärrän, että näin on tehty, jotta pelissä tehtävät valinnat tuntuisivat nimen omaan pelaajan henkilökohtaisilta päätöksiltä eivätkä pelihahmon, mutta... no, minä satun kuulumaan siihen koulukuntaan, joka kannattaa persoonallisia päähahmoja. Ratkaisu ei siis toiminut minun kohdallani, joku muu kenties on siitä innoissaan.

Kaiken kaikkiaan minulle olisi ehkä riittänyt yksi Xillia, joka olisi ollut yhdistelmä näitä kahta. Ykkösen tarina sinällään toimi minulle ja jos hahmot olisivat olleet tai edes kehittyneet siihen pisteeseen, johon kakkosessa päästiin, olisin ollut tyytyväinen. Nyt sain kaksi peliä, jotka olivat vähän sinnepäin, mutten yhtään täysin tyydyttävää.

Mitä te muut olette Tales of Xillia 2:sta tykänneet? Tiedän, että lukijoissa on peli(sarja)n faneja, joten mieluusti kuulisin myös teidän näkemyksiänne.



2 kommenttia

  1. Minun suosikkipelini Tales of -sarjasta on nimenomaan Xillia 2, eli siinä mielessä tämän postauksen lukeminen tuntui hieman harmilliselta. Mutta toisaalta, turha sitä on makuasioista kiistellä. (Lähinnä haluaisin kysyä parista sellaisesta jutusta/hahmosta, joista et muistaakseni missään vaiheessa maininnut mitään.)

    Sen myönnän kyllä itsekin, että ykköspelistä tutuissa paikoissa ramppaaminen uudelleen, uudelleen ja uudelleen tuppasi olemaan puuduttavaa pidemmän päälle, vaikka toisaalta rakkauteni peliin näin yleisesti auttoi minua sietämään sen vikoja. Fanityttöillessä ei meinaa jäädä aikaa valittamiseen, mitä nyt Ellestä voisin rantata pidemmänkin aikaa... Mutten ryhdy siihen, koska mielipiteemme tästä hahmosta taitavat olla ihan erilaiset nekin. :D Eikä Xillia 2 siis täydellinen peli ole, esim. juuri Ludgerin puhumattomuus häiritsi aika ajoin, mutta opin elämään sen kanssa. Ja juuri tuo potentiaalisilla pareilla kiusaaminen ärsytti. Sarjan peleissä ei näin yleisestikään oikein pääse nauttimaan hahmojen välisestä romantiikasta. Symphoniassakin Sheena ja Zelos (sekä tietysti Lloyd ja Colette) antoivat ymmärtää, että heidän välillään voisi olla jotain, mutta siihen tulkintaan ja kiusoitteluun se sitten jäikin. Ihan kuin selvää ihastusta pidemmälle ei millään päästäisi.

    Mutta juu, ne kysymykseni. Mitä mieltä olit "fractured Millasta", eli siis jonkin aikaa mukana pyörineestä toisen todellisuuden Millasta? Kumman Millan persoonallisuus oli enemmän mieleesi? Entä herättikö feikki-Millan kohtalo sinussa suurempia tunteita? Sanoit kyllä tekstissäsi, ettet itkenyt oikein millekään, ja että peli aiheutti lähinnä haukottelua, mutta vaikuttiko tämä juonenkäänne sinuun ollenkaan, tuli kyyneleitä tai ei? Itse meinasin herkistyä aika perusteellisestikin, mutta Elle murjotuksellaan lähes pilasi koko jutun ja otti suoraan sanottuna aivoon. Tähänkin toisaalta saattoi vaikuttaa se, etten yksinkertaisesti siedä kyseistä tyttöä, enkä tuntenut liiemmin empatiaa häntä kohtaan missään vaiheessa.

    Entä kumpi oli mielestäsi toimivampi pääpahis, Gaius (nimenomaan ykkösessä) vai Chronos? Mitä ajattelit Chronosista hahmona noin yleisesti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melkein jo odotinkin, tuleeko sinulta mahdollisesti kommenttia :D

      Meillä on tosiaan ehkä hieman erilainen suhtautuminen Tales of -sarjaan yleisesti. Minulla ei ole varsinaista fanityttöyttä siihen syntynyt, kun taas sinä ilmeisesti fanitat enemmänkin. Myönnän suhtautuneeni peliin aika kriittisesti, mutta toisaalta ei se umpisurkea kuitenkaan mielestäni ole. Niitä umpisurkeita kun harvemmin jaksaa loppuun asti kitkutella edes bloggaamisen vuoksi.

      Tuo parituksilla kiusoittelu on asia, jota myös animessa esiintyy melko usein. Ihmissuhteet eivät vain kehity. Sinällään en siis koe sitä yllättävänä, joskin aina se jaksaa ärsyttää. Siinä lienee taustalla jonkinlainen kulttuuriero tai halu antaa kohdeyleisön kuumotella ketä kuumottelee ilman, että ns. määrätään parituksia. Emt. Itse tykkään selvästä parittamisesta enemmän (kuulostipa härskiltä :D).

      Kysymyksesi ovat mielenkiintoisia. Jos et pahastu, vastaan niihin taas mieluummin ihan omassa postauksessa kuin näin kommenttina. Haluan pohdiskella asiaa hieman, ennen kuin muotoilen lopullisen vastaukseni. En pysähtynyt pelatassa noita juttuja miettimään, vaikka huomiota kiinnitinkin.

      Eli vastaus on kyllä tulossa, mutta sen muotoilu voi viedä tovin :)

      Poista