maanantai 30. marraskuuta 2015

Liebster Blog Award

Liebster Blog Awards on kiertänyt blogeissa jo aika pitkään, mutta Level up!:n kohdalle se ei aiemmin ole osunut. Nyt sen kuitenkin lahjoitti Ragequit-blogin

Kuten kaikissa jutuissa, tässäkin on omat sääntönsä, jotka voitte lukea alta:

  1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
  2. Laita palkinto esille blogiisi
  3. Vastaa palkinnonantajan asettamiin 11 kysymykseen
  4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 seuraajaa
  5. Laadi 11 kysymystä, johon valitsemasi bloggaajat vastaavat
  6. Lisää palkinnon säännöt postaukseesi
  7. Ilmoita palkinnosta valitsemillesi bloggaajille ja linkitä postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse
Kuten edellisellä kerralla, kun sain blogiin haasteen, tämäkään ei liity pelkästään videopeleihin. Tällä kertaa vastattavat kysymykset sisältävät enemmänkin bloggaamiseen liittyviä asioita. Postaus siis kannattaa ottaa siltä kannalta, että se valottaa Level up!:n historiaa, minun näkemystäni bloggaamisesta ja kenties paljastaa jopa jotain pientä minustakin (suuria ylläreitä ei liene silti syytä odottaa).
Millaisen kuvan uskot itsestäsi antavan ihmisille blogin kautta?

Heti alkuun paha kysymys! Välillä ainakin pelkään antavani sellaisen kuvan, että päätarkoitukseni on napista pelien huonoista puolista tai sitten sellaisen, että olen vain tyhjäpäinen fanityttö, jolla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Kumpikaan näistä ei luonnollisesti ole koko totuus minusta, mutta pelkän tekstin pohjalta voi ihmisestä saada yksipuolisen kuvan, joten en välttämättä hämmästyisi, jos jollakulla olisi minusta noiden esimerkkien kaltainen kuva.

Onko blogisi tekstit suoraa tajunnanvirtaa vai editoitko tekstejäsi harkiten ennen niiden julkaisua?

Ensimmäinen versio on usein tajunnanvirtaa, mutta pääsääntöisesti teen ainakin jonkin verran editointia. Lisäksi minulla on oma oikolukija, joka tsekkaa postaukset vielä, ennen kuin ne menevät julkaisuun. Oikolukija korjaa mahdolliset lyöntivirheet ja huomauttaa, jos törmää johonkin isompaan mokaan. Hänen kanssaan on tullut käytyä myös keskusteluja mielipiteistäni, mutta niitä en luonnollisesti muuta, vaikka oikolukijan näkemys olisi erilainen kuin omani.

Millainen on mielestäsi hyvä postaus?

Seuraava paha kysymys. En halua lähteä määrittelemään sisällöllisiä kriteerejä, mutta hyvä postaus on sellainen, johon kirjoittaja on oikeasti panostanut. Postauksessa on selkeää sisältöä ja punainen lanka eikä sitä ole vain hutaistu kasaan. Hyvä postaus on myös sellainen, että bloggaajaa aidosti kiinnostaa kirjoittaa aiheesta tai jos ei kiinnosta, niin pitää osata vähintäänkin feikata hyvin. Tekstistä näkyy helposti läpi, jos kirjoittajaa ei yhtään innosta asia, josta hän puhuu.

Millainen on mielestäsi hyvä blogi?

Minusta hyvä blogi on sellainen, joka on kirjoittajansa näköinen. En tarkoita tällä pelkkää ulkoasua, vaikka sillä epäilemättä on oma merkityksensä. Hyvä blogi erottuu jollain tavalla muista saman aihepiirin ympärillä pyörivistä blogeista. Ja tietysti hyvässä blogissa on laadukasta sisältöä.

Oletko harkinnut vloggausta, siis videobloggausta?

Olen tehnyt muutaman videon Level up!:n historiassa ja saatan joskus tehdä pari lisääkin. En kuitenkaan ole missään vaiheessa harkinnut siirtyväni kokonaan vloggaamaan. Se ei yksinkertaisesti ole minun juttuni, koska ilmaisen itseäni huomattavasti paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla.

Satunnaisilla videoilla on silti ihan kiva piristää blogia. En kuitenkaan halua tehdä videota vain videon vuoksi, joten seuraava vloggaus tulee vasta, kun minulla on hyvä syy ja idea tehdä sellainen.

Netissä on aina myös hatereita. Koetko mahdollisen anonymiteetin suojissa tapahtuvan negatiivisuuden vaikuttavan siihen, mitä blogiisi postaat?

Level up!:ssa ei onneksi ole vihaajia näkynyt, enkä näin ollen ole joutunut nyymiraivon kohteeksi. Olen kyllä joskus miettinyt, nouseeko jostain tietystä aiheesta sontamyrsky, mutta toistaiseksi en ole onnistunut ketään ilmeisesti provosoimaan ainakaan niin paljon, että avautumista olisi tapahtunut.

Minusta itselle tärkeistä asioista bloggaamista ei kannata rajoittaa vihaajien takia. Sen sijaan kommentointia voi rajoittaa, jos sontaa alkaa blogiin sataa.

Koetko menestyvän blogin olevan yhteydessä siihen, kuinka paljon bloggaaja antaa itsestään irti blogiin? Tarkoitan tässä siis omaa naamaa, ääntä, epäonnistumisia ja inhimillisyyttä.

Varmasti noilla asioilla on merkitystä, mutta veikkaan, että esimerkiksi lifestyle-bloggaamisessa on suurempi merkitys sillä, mitä bloggaaja kertoo itsestään, kuin nyt vaikkapa videopeleistä kirjoittaessa. En tiedä, lukeeko kukaan Level up!:a sen takia, kuka olen ihmisenä (noh, ehkä joku kaveri kyllä saattaa lukeakin).

Bloggaajan persoona on kuitenkin tärkeä osa bloggaamista. Teksti on parhaimmillaan silloin, kun siinä näkyy bloggaajan oma tyyli ja ote. Blogin tyypistä sitten riippuu se, tarvitaanko tekstin tueksi omaa esim. sitä omaa naamaa. Vaikka minun naamani on blogista nähtävissä, en koe sen olevan oleellisen tärkeä blogin menestyksen kannalta. Sen sijaan tyyliblogia olisi tylsä lukea, jos bloggaaja esittelisi asukuvansa ilman naaman näkymistä.

Uteliaisuudesta haluan esittää teille lukijoille kysymyksen: kuinka oleellisena te koette nämä asiat?
 
Mistä blogisi nimi on peräisin?

Blogi starttasi aikoinaan nimellä Final Fantasy -päiväkirjat. Kuten nimestä voi päätellä, tuolloin kirjoitin ainoastaan Final Fantasy -pelisarjasta. Kun sitten tein päätöksen, että laajennan blogin sisältöä muihinkin peleihin, olin melkoisen pulman edessä. Nimen miettimiseen meni pitkän aikaa enkä meinannut keksiä mitään sopivaa.

Oikeastaan olisin halunnut suomenkielisen nimen, mutta pitkällisen pohtimisen ja vääntelehtimisen jälkeen päädyin silti valitsemaan tuon nykyisen. Level up! kuvastaa peliharrastustani, mutta oleellinen on myös alaotsikko. Olen henkeen ja vereen fanityttö ja annan sen myös ajoittain näkyä postauksissani.

Mikä oli ensimmäinen kimmoke aloittaa blogaaminen?

Kun ostin Final Fantasy XII:n, aloin pitää IRC-Galleriassa blogia pelikokemuksistani. Tämä tapahtui hetken mielijohteesta, mutta lopulta raportoin sinne joka päivä pelisession tapahtumat, vaikka kyseessä olisi ollut vain leveleiden kerryttäminen hahmoille.

Joitain vuosia myöhemmin havahduin siihen, että olisi edelleen kiva kirjoittaa Final Fantasyistä. Totesin kuitenkin IRC-Gallerian hieman huonoksi alustaksi ja pienen tutkimuksen jälkeen päädyin Bloggeriin. Täällä onkin sitten tullut jaettua ajatuksia peleistä jo useamman vuoden ajan. Postaukset ovat onneksi kehittyneet siitä ajasta, kun FFXII:stä ensimmäisiä juttuja raapustelin. Postasin ne muuten uusintana tähänkin blogiin. Kiinnostuneet voivat käydä vilkaisemassa tästä, tästä ja tästä, millä tavalla Afeni 23-vee aikoinaan bloggasi. (Piti itse käydä lukemassa nuo postaukset, voi nolous, mitä settiä.)

Mikä on lempipelisi (videopeli tai lautapeli tai korttipeli tai...)?

Ehehee, tuo edellä mainittu Final Fantasy XII kirii kyllä sinne lempipelien kärkipäähän. Ykkössijan sen kanssa jakaa Final Fantasy IX. Nämä eivät varmasti kumpikaan tulleet ylläreinä niille, jotka ovat pidempään blogiani lukeneet. Yleisesti ottaen voisi kai sanoa, että koko FF-sarja on lähellä sydäntä.

Mikä on lähitulevaisuutesi odotetuin tapahtuma/asia?

Voi apua! Pelien julkaisua tietenkin aina odottaa, mutta eivät ne ole viime aikoina mitään suunnatonta hypeä aiheuttaneet. Eniten taidan odottaa, että Final Fantasy XII HD Remastered virallistettaisiin ja julkaistaisiin, mutta sen tuleminen on vielä spekulaatiota. Sanoisin, että oikeasti toteutuva tapahtuma, jota odotan kovasti on Final Symphony II -konsertti. Sekin on tosin vasta huhtikuussa.


Tässä blogit, joille haluan tämän palkinnon seuraavaksi ojentaa:


Haastoin nyt vain kolme blogia siitä yksinkertaisesta syystä, että suurin osa lukemistani peliblogeista on juuri haastettu mukaan. Monikin niistä on ansainnut tämän palkinnon, mutta tuntuisi hassulta ojentaa se heti perään uudestaan.

Ja tässä minun kysymykseni teille:

1. Miksi bloggaat juuri peleistä ja pelaamisesta?
2. Mikä bloggaamisessa on innostavinta?
3. Jos et bloggaisi peleistä, mistä bloggaisit vai bloggaisitko ollenkaan?
4. Millaisia blogeja itse luet?
5. Mitkä asiat ovat mielestäsi tärkeitä peleistä blogatessa?
6. Mitä peliä suosittelisit muille juuri nyt? Miksi?
7. Mitä peliä / pelejä toivot Joulupukilta?
8. Onko jokin pelitapahtuma, johon haluaisit osallistua, muttet ole vielä saanut tilaisuutta?
9. Miten lähipiirisi suhtautuu pelaamiseesi?
10. Minkä pelin maailmassa haluaisit elää? Miksi?
11. Onko pelialalla joku henkilö, jota pidät "sankarinasi"? Kuka?





PS. Joulukuu alkaa huomenna ja silloin starttaa myös kirjoittamani Final Fantasy VII -aiheinen joulukalenteri. Löydät sen huomisesta puolesta päivästä alkaen täältä. Linkitän luukut myös Twitteriini tai voit seurata siellä hashtagia #FFjoulu

lauantai 21. marraskuuta 2015

Pelejä parisuhteessa

Tänään on kansallinen pelipäivä. Halusin kantaa oman korteni kekoon ja kirjoitella jotain pelaamiseen liittyvää juuri tänään. Pohdin pitkään, mikä voisi olla hyvä aihe enkä oikeastaan halunnut tällä kertaa nostaa mitään tiettyä peliä estraadille.

Pelit ja parisuhde ei ole aiheena mitenkään uusi. Huomaan vain usein kuulevani erinäisiltä ihmisiltä siitä, kuinka pelit vaikuttavat nimenomaan negatiivisesti parisuhteeseen. Usein näissä keskusteluissa käy ilmi, että puoliso joko pelaa liikaa ja jättää parisuhteen ja kotityöt hoitamatta tai sitten puolison pelaaminen ärsyttää muuten vain. Edellisessä tapauksessa näkisin ärtymyksen oikeutettuna, jälkimmäisessä suosittelisin puhujaa tarkistamaan omaa asennettaan.

Joka tapauksessa minä en halua nyt keskittyä pelaamisen haittapuoliin ja mahdolliseen negatiiviseen vaikutukseen parisuhteessa vaan nostaa esille positiivisia seikkoja. Niitäkin nimittäin on, mutta niistä ei tunnuta puhuvan yhtä paljon.


Sanotaan, että parisuhdetta pitää hoitaa yhteisellä laatuajalla. Jotkut parit katsovat joka arki-ilta yhdessä Salkkarit tai vierailevat kerran pari vuodessa esim. kylpylähotellissa. Meillä pelataan. Joskus pelataan yhdessä ja joskus pelaa vain toinen, mutta toinen on sitten tervetullut viereen seuraamaan, jos vain haluaa.

Tämä ei tietysti tarkoita, ettemme tekisi mitään muuta yhdessä, mutta pelaaminen iso osa yhdessä viettämäämme aikaa. Mikäs sen hauskempaa kuin taistella rinta rinnan yhteistä vihollista vastaan? Sehän yhdistää! Me olemme tiimi.

Tästä päästäänkin siihen, että pelaaminen on yhteinen harrastus. Ei olisi mahdotonta elää pelaamattoman puolison kanssa, mutta näin on kenties helpompaa molemmille. Meillä ei raivota ja kiskota piuhoja irti konsolista tai tietokoneesta, jos pelisessio hieman venähtää dungeonin ollessa oletettua pidempi. 

Samalla tavoin kumpaakaan ei haittaa, että yksi hyllykkö on varattu pelejä varten ja että kirjahyllyjen päällä on rivistöt pelihahmofiguureja. Sen sijaan joudumme kyllä yhdessä pohtimaan, mihin seuraavat hankinnat oikein mahdutetaan.

Meillä myös puhutaan peleistä ja paljon puhutaankin. Illalla pitäisi käydä nukkumaan, mutta juuri, kun peitto on vedetty korviin, tulee aiemmin päivällä pelattuun peliin liittyvä oivallus. Se on tietenkin pakko laukaista ääneen ja sitten ollaankin jo tuhon tiellä. Yhtäkkiä kello on ties mitä, kun keskustelu on harhaillut fantasiamaailmojen tai hahmoanalyysien syövereihin.

Lisää puhuttavaa saa kummasti myös siitä, ettei kaikkia pelejä pelata yhdessä. Kun on yksin tahkonnut jotain peliä eteenpäin, on tosi kiva istahtaa toisen kainaloon ja kertoa suuresta seikkailustaan tai pysähtyä kuuntelemaan toisen kokemuksia maailmassa, jonne ei itse ikinä eksyisi. Monesti nämä seikkailut ja salaperäisten maailmojen tilanteet ja kohtalot jaksavat kiehtoa huomattavasti enemmän kuin taantuma-Suomen talousuutiset. 

Toisaalta yhdessä pelattujen pelien juonenkäänteistä on kahta hauskempaa spekuloida. Toinen on kenties huomannut sellaisen nyanssin, joka itseltä on mennyt ohitse. Ajatuksia on kiva vertailla ja välillä on hupaisaa päästä myös näpäyttämään toista, kun oma teoria osoittautuu siksi oikeaksi.

Pelit ovat opettavaisia, sitähän monesti sanotaan. Minusta se pitää paikkansa. Yhdessä pelaaminen ei aina ole helppoa. Kun on kaksi erilaista ihmistä ohjaimet käsissään saman pelin ääressä, pitää osata yhdistää kaksi erilaista strategiaa ja pelityyliä. Meillä tämä on hioutunut hiljalleen. 

Ennen minulla oli paha tapa juosta pelien juonet läpi, koska ajattelin pelaavani saman pelin myöhemmin uudestaan ja koluavani kaiken mahdollisen sitten toisella kerralla. Nykyisin aikaa on käytettävissä vähemmän kuin ennen ja pelejä tarjolla loputtoman paljon. Silti meinaan yhä sortua vanhoihin kaavoihini. Mies sitten tasapainottaa tätä haluamalla koluta aivan jokaisen nurkan ja pusikon heti alkuunsa. Yhteinen pelaaminen on pientä heiluriliikettä. Välillä mies painostaa minut tutkimaan vielä sen yhden mutkan siellä luolaston perukoilla, välillä minä ilmoitan, että nyt laitettiin mutkat suoriksi, että joskus päästään eteenpäinkin.

Erilaiset taistelutyylimme on ollut ehkä hieman helpompi yhdistää. Minä en vain kerta kaikkiaan jaksaisi taikoa takarivissä ja parantaminen ja puolustaminenkin ovat tosi tylsiä puuhia. Mieluummin otan lähitaisteluaseen käteen ja ryntään vihollista kohti sitä heiluttaen. Mitä suurempi lämä, sen parempi. Mies on ehkä enemmän taktikoija ja jaksaa keskittyä parantamiseenkin tai sitten ihan vain iskujen vastaanottoon. Eli minä pysyn paremmin hengissä, kun mussukka on matkassa. 

Parisuhde ei tietenkään voi olla pelkkää pelaamista eikä se sitä meilläkään ole. Pelaaminen on vain yksi yhdistävä tekijä ja meillä se sattuu olemaan isohkossa roolissa. Huvittavaa kyllä, tästä huolimatta minulle on joskus esitetty säälin sekaisia kauhisteluja siitä, että olen mennyt pelaavan miehen itselleni huolimaan. Itse näen asian hieman toisin. Toisen pelaamattomuus ei olisi ongelma, mutta plussapojojakaan sillä ei saa. Kunhan muutkin kriteerit mätsäävät, pelaaja on minulle paras valinta.

Todistetusti on parempi, että minä mätän vihuja turpaan enkä toimi parantajana...

Mitenkäs teillä muilla? Onko pelaaminen tai pelaamattomuus vaikuttanut parinvalintaan? Tai jos olet sinkku, onko sinulla toiveita mahdollisen tulevan puolison peliharrastuksen suhteen?

maanantai 16. marraskuuta 2015

Kuin kaksi Millaa

Sain lukijalta pyynnön kertoa suhtautumisestani Tales of Xillian Millaan ja hänen "murrosversioonsa" Fractured Millaan. En oikeastaan pelatessa varsinaisesti pysähtynyt pohtimaan näitä kahta hahmoa, mutta kyllähän sitä voi pyynnöstä ajatuksen heille uhrata.


Aloitimme miehen kanssa aikoinaan pelaamaan Tales of Xilliaa Millan tarinasta. Tämä siksi, että minä halusin pelata naishahmolla, mitään sen kummempia kriteerejä ei mietitty. Minä siis sain ykköspelaajana valita, kumpi tarina otetaan. Juden tarinaa en ole edelleenkään pelannut enkä usko, että tulen pelaamaan. Olen saanut Tales of Xilliaa näiden kahden pelin myötä jo aivan riittävän annostuksen. Toki jälkikäteen kuulin, että Juden tarina on täydellisempi kuin Millan ja siksi se olisi ollut parempi valinta, jos pelin aikoo läpäistä vain kerran. Aina ei voi voittaa ja sillein.

Kävin vähän vanhoista postauksista lunttaamassa, mitä olen alun perin ajatellut Millasta. Minusta hän oli ok, mutta ei herättänyt suuria tunteita puolesta tai vastaan. Ensimmäisen Xillian myötä aloin pitää ehkä hänestä hivenen enemmän ja pidin kiinnostavana hänen kehittymistään ihmismäisempään suuntaan matkan varrella. En voi silti sanoa, että olisin mitenkään erityisen syvästi rakastunut Millaan hahmona.

Tästä huolimatta olin vähän pettynyt, kun Milla ei heti kakkos-Xillian alussa hypännyt remmiin mukaan. Kaikki muut vanhat hahmot esiteltiin aika pian, mutta Millan sanottiin jumittuneen jonnekin henkimaailman syövereihin.

Kuten pelin pelanneet tietävät, Tales of Xillia 2 esittelee joukon murtuneita rinnakkaismaailmoja (fractured dimension), joissa elää lähes täysin sama populaatio kuin päämaailmassakin (prime dimension), mutta erinäiset yksityiskohdat voivat vaihdella. Esimerkiksi joku on kuollut, vaikka toisessa maailmassa elää ja maailman tapahtumat ylipäätään ovat voineet jonkin valinnan seurauksena ottaa uuden suunnan. Pelaajan tehtävä on käydä tuhoamassa näitä murtuneita maailmoja.

Eräässä maailmassa meille sitten esitellään Millan murtunut versio, joka poikkeaa alkuperäisestä hahmosta. Ulkonäkö on luonnollisesti sama eikä pukeutumistyylissäkään ole suuria eroja. Luonteestakin on erotettavissa samoja piirteitä, esimerkiksi itsepäisyys ja itseriittoisuus. Toisaalta taas esim. suhde isosisko Muzet'n on hyvinkin erilainen, kun murtunut Milla suunnilleen matelee tämän edessä, mitä taas alkuperäinen Milla ei todellakaan tehnyt.

Tarinan aikana murtunut Milla kasvaa osaksi pelihahmojen joukkoa, mutta kyseenalaistaa monesti arvonsa ja paikkansa muiden hahmojen sydämissä. Hän tiedostaa itsekin roolinsa "oikean Millan korvikkeena", mikä vaikuttaa hänen käytökseensä.

Minusta murtunut Milla oli tavallaan sympaattisempi hahmona kuin alkuperäinen Milla ja tykkäsin hänestä lopulta melko paljonkin. Pelin loppupuolella tarina otti käänteen, jossa alkuperäinen Milla pääsi palaamaan päämaailmaan henkimaailmasta ja tämä mahdollistui ainoastaan siten, että murtunut Milla uhrasi itsensä. En tiedä, olisiko pelissä ollut ratkaisua, jolla molemmat olisi voinut pelastaa, mutta epäilen sitä.

Minulta kysyttiin myös, herättikö murtuneen Millan kohtalo minussa mitään tunteita. Kuten jo aiemmin olen kertonut, tämä peli ei saanut minua itkemään. Silti on myönnettävä, että tuossa kohtaa harmitti. Olin tosiaan hahmoon ehtinyt tykästyä, joten hänestä luopuminen oli erittäin ikävää. Toisaalta tietysti aidon Millan palaaminen joukkoon oli oma juttu sinänsä, mutta ehkä olisin mieluiten pitänyt molemmat hahmot (tiedän, ettei tämä pelin sisäisen logiikan mukaan ole mahdollista, mutta silti).

Sanoisin jopa, että Millojen pyörittäminen pelaajan tiimissä ja heidän riistäminen muilta hahmoilta on yksi Xillian julmia piirteitä. Varsinkaan kakkososa ei tuntunut missään vaiheessa kovin iloiselta tarinalta ja tämä tuttujen hahmojen uhraaminen toistui aika moneen kertaan. Koska iso osa murtuneista hahmoista esiintyi pelissä vain lyhyen hetken, eivät heidän kohtalonsa niinkään kohauttaneet. Sen sijaan murtunut Milla oli mukana niin pitkän aikaa ja loi selkeät suhteet muihin hahmoihin, että hänellä oli oikeasti väliäkin. Myös minulle. Ja voin kuvitella, että suuremmalle fanille hänen kohtalonsa on voinut olla hyvinkin iso kolaus.

Pohdintojen päätteeksi yllätin itseni siinä, että tosiaan murtunut Milla keräsi minulta pisteet kotiin ja tykästyin häneen jopa hieman enemmän kuin alkuperäiseen. En kuitenkaan halua tehdä mitään lopullista valintaa näiden kahden kohdalla. Minusta alkuperäinen Milla olisi vihdoin saanut jäädä osaksi Juden elämää ja murtunut versio olisi sitten voinut pysytellä puolestaan Ellen kanssa läheisissä väleissä.


Millaisia ajatuksia teillä muilla on näistä hahmoista? Tykkäsittekö jommastakummasta versiosta enemmän kuin toisesta?



sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Paras peli, jota en aio pelata - koskaan

En ole kovin paljon blogissa puhunut kauhupeleistä ja siihen on aivan selkeä syy: en pelaa niitä. Nuorempana viihdyin niiden parissa paremmin, mutta silloinkaan pelaaminen ei sujunut ongelmitta. Nykyisin olen vielä arempi,  joten kauhupeleistä on parempi pysyä erossa. Pysyvät ohjaimetkin ehjinä, kun en paniikissa paisko niitä mihin sattuu.

Tästä huolimatta minulla on jonkinlainen masokistinen kiinnostus kauhua kohtaan, ainakin silloin, kun siihen liittyy hyvä tarina tai jokin muu twisti. Nämä ominaisuudet täytti varsin tuore julkaisu Until Dawn. Kauhupeli, jossa yhdistyvät kliseet ja hahmojen kohtalot ratkaisevat valinnat. Kuka vain voi kuolla koska vain, jos valitset väärin. Lisäksi valinnat kehittävät hahmojen välisiä suhteita ja toisaalta vaikuttavat myös siihen, miten ympäristö suhtautuu hahmoihin (tai minkälaisia elementtejä ympäristössä on).


Kiinnostuksesta huolimatta en halunnut maksaa useampaa kymppiä paniikista ja ahdistuksesta, saati varautua ostamaan uutta ohjainta, jos sitten oikeasti paniikissa viskaisisin sen päin seinää. Niinpä ratkaisuksi löytyivät Youtuben Let's play -videot. Muutamassa päivässä tuli katsottua läpi theRadBradin Until Dawn -pelivideot, jotka olivat siinä mielessä mielenkiintoisia, että kyseinen pelaaja teki melko lailla samat valinnat, joihin olisin itsekin todennäköisesti päätynyt. Lisäksi olen katsonut peliä myös Tyranniconin pelaamana. Hänen valintansa ovat täysin erilaisia kuin omani olisivat olleet, joten näistä videoista näkee hyvin eri kulmasta tekojen seuraukset. Hän ei ole vielä pelannut peliä loppuun asti, joten en tiedä, miten se hänellä tulee päättymään (tosin hyvä aavistus minulla on asiasta).

Until Dawnista tuli tunne, että kyseessä oli enemmän elokuva kuin peli... tai sanotaan, että interaktiivinen elokuva, pelillisiä elementtejä sisältävä elokuva. Tämä lajityyppi on lisääntynyt viime aikoina ja alkuun suhtauduin siihen jopa nihkeästi, mutta hiljalleen olen alkanut pitää siitä. Ehkä sen takia, että arvostan peleissä hyvää tarinaa ja yleensä tämän tyypin pelit myös sellaisen tarjoavat (mikä ei tarkoita, etteivätkö muutkin pelit niin tekisi). Until Dawnin osalta tosin hitusen epäilin tarinan toimivuutta, koska olin kuullut sen haarautuvan paljonkin pelaajan valintojen mukaan.

Toinen tärkeä osuus Until Dawnia oli hahmokatras. Tässä postauksessa onkin nyt tarkoitus tarkastella peliä sekä hahmojen että tarinan kautta. Koska itse en tosiaan ole ohjainta tällä kertaa pidellyt käsissäni, en esimerkiksi pelattavuudesta pysty juuri mitään sanomaan.


Hahmot

Yksi Until Dawnin parhaista puolista oli ehdottomasti hahmot ja heidän väliset suhteet. Pelaaja saa valita, onko mukava vai ilkeä tai ketä suojelee tiukassa tilanteessa. Tulee jopa hetkiä, jolloin voi valita tappaa kaverinsa suojellakseen itseään. Ei helppoja päätöksiä, jos oikeasti eläytyy tarinaan ja kiintyy hahmoihin. Peli myös muistaa valintasi. Jos olet ikävä ihminen, saatat kärsiä myöhemmin.

Erityisen kiintoisaa tuosta tekee se, ettei pelissä ole vain yhtä päähahmoa vaan pelaaja pääsee liikuttamaan lähes kaikkia ja tekemään valintoja jokaisen puolesta. Pelissä ei siis rakenneta vain yksittäisen pääheebon suhdetta muihin vaan verkostomaisesti kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Tästä voisi päätellä, että aina kannattaa olla kaikille mukava ja tehdä epäitsekkäitä ratkaisuja, mutta kuten elämässä kaikki ei ole mustavalkoista, ei se ole sitä Until Dawnissakaan. Myös epäitsekkyys voi koitua kohtaloksi.

Vaikka hahmojen puolesta tehdään valintoja, he eivät ole mitään persoonattomia nukkeja. Jokaisella on oma selkeä historiansa ja siten myös jo jonkinlainen suhde toisiin hahmoihin. Henkilökemiat ovat luettavissa hyvin nopeasti, kun porukka saadaan saman katon alle. Alkuun epäilin, etten pitäisi juuri kenestäkään, koska jostain syystä oletin hahmojen olevan tyhjäpäitä, mutta aika pian sain jo hävetä omaa ennakkoluuloisuuttani.

Tähän väliin onkin pakko tehdä listaus päähahmokatraasta ja siitä, mitä ajatuksia he minussa herättivät.

Hannah ja Beth - Pelin alussa katoavat kaksoset, joiden persoonasta ei kovin paljon kerrota. Hannah on ihastunut Mikeen ja Sam on hänen paras ystävänsä. Beth on suojelevainen siskoaan kohtaan. Vaikka Hannah ja Beth ovat tärkeitä pelin liikkeelle panevina voimina, he jäivät minulle etäisiksi eikä heihin ehtinyt muodostaa kiintymyssuhdetta.

Josh - Kaksosten veli, joka vaikutti symppikseltä kaverilta. Vaikka oli tavallaan kaveriporukan vika, että Hannah ja Beth juoksivat ulos yöhön ja katosivat, Josh haluaa silti koota vanhan porukan yhteen ja viettää siskojensa muistoksi yhteistä laatuaikaa. Pidinkin Joshista alkuun, mutta mitä pidemmälle peli eteni, sitä nihkeämmin häneen aloin suhtautua. Kykenin tavallaan ymmärtämään häntä, mutta hänestä pitäminen oli todella vaikeaa.

Mike - Hannah'n suuri ihastus, Emilyn eksä ja Jessican nyksä. Mikella on siis suhteita heti vähän joka suuntaan ja hän vaikuttaa olevan melkoinen naistennaurattaja. En pitänyt hänestä, koska hän vastasi mielikuvaani pelimiehestä (siinä negatiivisessa merkityksessä). Sainkin yllättyä, kun pelin loppumetreillä Miken rooli kasvoi entisestään ja hän myös tuntui eniten kasvavan ihmisenä. Loppupuolella siis jopa minäkin pidin hänestä, mutta tietenkin vain ihan vähän.

Emily - Lyhyesti: NARTTU. Emily oli alusta loppuun itsekeskeinen ja keskenkasvuinen omaan napaan tuijottaja, joka näkee miehet vain kulutushyödykkeenä. Tavallaan hän oli hahmona ihan hauska, mutta, voi elämä, että inhosin häntä. En ikinä jaksaisi katsella Emilyä omassa lähipiirissäni. Niin ja Emily tosiaan seurusteli aivan pelin alussa Miken kanssa, mutta oli sitten jostain syystä vuotta myöhemmin päätynyt yhteen Mattin kanssa. Tästä huolimatta hän tuntuu vihaavan Miken nykyistä tyttöystävää, Jessicaa.

Matt - Emilyn nykyinen poikaystävä ja erittäin symppis tyyppi. Mattista tykkäsin heti, mutta en vain kyennyt ymmärtämään, mitä hän oikein Emilyssä näki. Moneen otteeseen ehdinkin jo toivoa, että viimeistään pelin lopussa Matt jättäisi Emilyn rannalle ruikuttamaan. Valitettavasti en koskaan saanut tietää, onko tällainen käänne mahdollinen.

Jessica - Miken nykyinen tyttöystävä. Jessica vaikutti melko tyhjäpäältä, mutta kuitenkin ihan kivalta sellaiselta. Tykkäsin loppujen lopuksi hänestä aika paljonkin, mutta hän sai harmillisen vähän ruutuaikaa.

Chris - Toinen sympaattinen nuori mies, joka oli pahasti ihastunut Ashleyn, muttei oikeastaan uskaltanut tehdä asian suhteen mitään. Chris ja Ashley olivat siinä mielessä kiintoisia hahmoja, että heidän suhteensa otti joko askeleen eteenpäin tai voimakkaasti takapakkia pelaajan valinnoista riippuen. Toki tätä tapahtui muillakin, mutta heidän osaltaan se näkyi ehkä kuitenkin erityisen selvästi. Mitä Chrisiin itseensä tulee, hän oli juuri sellainen perusluonteeltaan mukava ja hitusen ujo kaveri, jonka kanssa varmaan tulisin itsekin hyvin juttuun. Hän siis pääsi nopeasti suosikkilistalle.

Ashley - Kiva tavistyttö. Siinä missä Jessica oli vähän bimbo ja Emily aika pitkälti k-pää, Ashley vaikutti perusfiksulta ja järkevältä nuorelta naiselta, mutta aralta tuomaan tunteitaan julki. Hän oli sellainen helposti samastuttava ja toisaalta myös helposti lähestyttävä persoona. Tykästyin häneenkin hyvin vahvasti.

Sam - Hannah'n paras ystävä. Sam oli niitä harvoja hahmoja, joilla ei ollut ihastus- tai seurustelukuviota menossa koko pelin aikana. Hän tuntui myös olevan vähän syrjässä kaveriporukasta, sillä siinä missä muut viettivät aikaa pareittain tai pienissä ryhmissä, Sam oli pelin alun yksinään kylvyssä ja senkin jälkeen useampaan otteeseen seikkaili omillaan. Vaikka hän vaikutti herkältä nuorelta naiselta, hän oli samaan aikaan vahva ja rohkea, luultavasti paljon rohkeampi kuin itse pystyisin olemaan niissä tilanteissa, joihin hän joutui. Sam on ehdottomasti myös tykkäyslistani kärkipäässä.


Tarina

Nyt kun Until Dawnin olen kertaalleen nähnyt läpi pelattuna, voin sanoa, että kyllä sen tarina siinä toimi. Peli alkaa aika perinteiseen kauhuleffatyyliin. Edellä lueteltu porukka on keskellä korpea viettämässä laatuaikaa keskenään, kunnes typerän töhöilyn takia kaksoset, Hannah ja Beth, katoavat. Vuotta myöhemmin sama jengi kokoontuu taas paikalle kadonneiden kaksosten veljen, Joshin, toiveesta. Tilanne on kaikille vähän kiusallinen, mutta paikalle mennään silti.

Jo alusta asti pelissä on painostava tunnelma, mutta sitä kevennetään niin mustasukkaisuusdraamalla kuin lumisodallakin. Tuleekin tunne, että kaikkien mieltä varjostavasta kaksosten katoamisesta huolimatta, hahmot pyrkivät pitämään kepeää oloa yllä ja keskittymään muihin asioihin, kuten entisen poikaystävän liehittelyyn tai pääsemään tuoreen tyttöystävän farkkuihin.

Kepeys kuitenkin karisee aste asteelta, kun ilta muuttuu yöksi ja alkaa tapahtua kummia. Metsässä jokin vainoaa kulkijoita tai kenties siellä on parikin hiipparia. Toisaalta sisälläkään ei ole turvassa, sillä mökiksi muutetussa entisessä hotellissa tuntuu kummittelevan pari kadonnutta kaksosta. Kun tapahtumat vihdoin käynnistyvät, ei pelaaja tiedä, kuka oikein on tarinan pahis tai mitä edes on tarkalleen ottaen tekeillä. Näyttää nimittäin siltä, että hahmojen hajaantuessa eri puolille pelialuetta, jokainen saa osansa kurmotuksesta. Mikä heitä sitten vainoaakin, se tuntuu olevan kaikkialla... tai kenties kyse onkin useammasta pahantekijästä yhden sijaan.

Juuri tämä kompleksinen mysteeri oli se, mikä minut lopulta peliin koukutti. Oli vain pakko saada tietää lisää ja katsoa vielä yksi Let's play -video. Tämä siitäkin huolimatta, että pelissä tapahtui asioita, joita en välttämättä olisi halunnut nähdä ollenkaan, esim. silpomiskohtauksia ja karhunrautoihin jääneitä sormia. Hyi, hemmetti!

Erityisesti pelin alkupuolisko oli kiehtovaa katseltavaa, kun yritti väkisinkin saada selville, kuka on pahis ja mitä oikeastaan on edes tekeillä. Mielenkiintoista tästä tekivät myös kohtaukset, joissa joku istuu psykologin juttusilla avautumassa siitä, mitä mahdollisesti pelkää tai kenestä porukan jäsenistä tykkää enemmän kuin jostakusta toisesta. Kaikki tämä toteutettiin pelaajan valintoina. Jokaisella psykologi-istunnolla huone oli muuttunut, yleensä karumpaan suuntaan ja sisustuselementteihin näyttivät vaikuttavan pelaajan valitsemat pelonaiheet. Jossain vaiheessa aloinkin epäillä, ettei koko psykologi ole todellinen vaan jonkun sairaan mielen kehitelmä.

En ole paljon viime vuosien aikana kauhupelien ääressä viihtynyt, kun suosikkikauhusarjani Resident Evilkin on näyttänyt taantuvan pelkäksi tympeäksi räiskinnäksi, joten Until Dawn yllätti todella positiivisesti. Se oli alusta asti sopivan pelottava, muttei kuitenkaan liikaa. Veikkaan silti, että jos itse olisin puikoissa, pelaaminen kärsisi säikkymisestäni. Muiden pelaamista seuratessa voi helpommin piilotella viltin alla pahimpien kohtien yli.

Aivan täydellinen Until Dawn ei silti ole. Kun mysteeri pelin puolessa välissä käytännössä ratkesi, loppupuolisko olikin sitten enemmän karkuun juoksemista kuin kuumottelua. Räiskinnäksi meno ei onneksi mennyt, mutta silti paras koukku oli alussa ja loppu olisi minun puolestani voinut olla vähän lyhyempikin.

Tarinan haarautuminen myös tuotti pienoisen pettymyksen. Kun nyt olen kahden hyvin erilaisen pelaajan suoriutumista seurannut, ei tarinallisesti näissä videoissa ole ollut kovinkaan isoa eroa. Suuret linjat näyttävät pysyvän samoina, mutta muutos näkyy tosiaan siinä, miten hahmot suhtautuvat toisiinsa ja kenet kuolo korjaa matkan varrella. Ei tämäkään huono ole, mutta jotenkin olin siinä käsityksessä, että suuremmatkin juonikuviot saattaisivat vaihdella eri pelikerroilla.

Tosin jos pelissä olisi ollut useampi haarautuva juonikuvio, olisi vetävä tarina saattanut siitä kärsiä. Nythän se pysyy koossa ja pitää myös pelaajan otteessaan intensiivisyytensä ansiosta. Haarautuvassa juonessa olisi voinut käydä toisin ja kokonaisuus hajota käsiin. Ehkä.

Joka tapauksessa nautin Until Dawnin seuraamisesta käsittämättömän paljon. Varmasti en sitä itselleni osta, koska en vain uskaltaisi pelata, mutta sanoisin sen olevan ehdottomasti näkemisen arvoinen peli.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Hei, me mentiin naimisiin!

Avioliittoasiat ovat olleet viime aikoina kovasti pinnalla tosielämässä. Jaksetaan vääntää siitä, kuka saa naida ja kenet. Eorzeassa sen sijaan tällaisia vääntöjä ei ole tarvinnut käydä, sillä siellä kuka vain pelaaja voi naida kenet tahansa, jos tämä vain on siihen itse suostuvainen. Sukupuolella ja rodulla ei ole tässä kohtaa merkitystä, avioliitto on avoin kaikille.

Tai ainakin melkein...

Jotta naimisiin voi päästä, pitää nimittäin kuitenkin täyttää muutama ehto. Onhan avioliitto vahva sitoumus, joten siihen astuvilta edellytetään tahtoa ja kestävyyttä.

Oman jumalan riimu hohtelee, kun sen äärellä käy rukoilemassa
pyhiinvaelluksen aikana
  • Kummankin on lunastettava hääpaketti Mog Stationin kautta, valittavana on kolme vaihtoehtoa, joista yksi on ilmainen ja kaksi muuta maksullisia (kummankin on valittava samantasoinen paketti)
  • Kummankin tulee olla vähintään yhdellä hahmoluokalla levelillä 50
  • Kummankin tulee olla suorittanut The Scions of the Seventh Dawn -pääjuonitehtävä
  • Pelaajien tulee muodostaa kahden hengen party
  • Kummankin tulee olla East Shroudilla
  • Kummallakin on oltava ranteessaan Promise Wristlet (jonka siis saa kirjeessä, kun on hääpakettinsa ensin lunastanut)
Kun nuo ehdot täyttyvät, voi aloittaa tehtävän "The Ties that Bind". Sen aikana suoritetaan vielä muutama pikkujuttu, kuten valmistetaan sormukset ja käydään pyhiinvaellusmatkalla rukoilemassa Eorzean kahtatoista jumalaa. Tehtävät eivät ole mitenkään erityisen vaativia, mutta aikaa niihin saa jonkin verran menemään, sillä ne sisältävät juoksentelua paikasta toiseen.

Hääkirkko on todella kaunis
Seuraava vaihe on suunnitella seremonia. Yksityiskohdat täytyy valita ennakkoon ja kummankin tulevan puolison täytyy olla niistä yhtä mieltä, muuten homma ei etene. Kompromissien tekoa on siis syytä harjoitella viimeistään tässä kohtaa. Meille ei onneksi erimielisyyksiä tullut. Käytimme keskimmäistä hääpakettia, joka kustansi seitsemän euroa per nuppi. Ei aivan ilmaista, muttei jäätävän kallistakaan. Tässä paketissa saa valita vihkiseremonian tyypin kolmesta eri vaihtoehdosta, sisääntulon ja poistumisen kahdesta eri vaihtoehdosta, koristeiden värin kolmesta vaihtoehdosta ja musiikit kahdestatoista eri vaihtoehdosta. Kallein paketti olisi sitten luonnollisesti vielä enemmän vaihtoehtoja tarjoava, mutta katsoimme tuon riittävän meille.

Keskimmäinen paketti tarjoaa myös mahdllisuuden värjätä hääpuvut, mikä ainakin minulla painoi vaakakupissa. En halunnut mennä perinteisessä valkoisessa naimisiin Eorzeassakaan, joten puvun värjäämisen mahdollisuus oli ehdottomasti plussaa.

Molemmissa maksullisissa paketeissa tulee lisäksi häächocobo, jolla voi ratsastaa kahdestaan. Sekin oli jo sinällään syy valita oikeaa rahaa kustantava paketti.

Kun häiden yksityiskohdat on suunniteltu, on aika valita juhlan ajankohta. Päivän voi ajoittaa maksimissaan kahden viikon päähän ja uudet ajat tulevat varattaviksi joka perjantai. Seremoniaa varten varataan kaksi tuntia ja tuolloin kirkko on vain kyseisen hääseurueen käytössä. Me olimme alun perin ajatelleet hääpäiväksi keskiviikkoa 28.10., mutta valitettavasti olimme sen verran myöhään liikkeellä, että kaikki ajat tuolta päivältä oli ehditty jo varata. Näin ollen päädyimme lauantaihin 31.10., koska emme halunneet odottaa vuoden verran seuraavaa mahdollisuutta.

Sitten vuorossa olikin enää kutsujen lähettäminen vieraille. Kumpikin tuleva puoliso saa itselleen 40 kappaletta kutsuja, joten juhliin mahtuu yhteensä 80 vierasta. Meillä ei niin laajaa kaveripiiriä Eorzeassa ole, joten tyydyimme viettämään vähän pienemmän mittakaavan pippalot eli meillä oli huimat kolme vierasta, mutta sehän on parempi kuin ei yhtään!

Sitä voisi luulla, ettei virtuaalihäitä tarvitse jännittää, mutta ainakaan omalla kohdallani se ei pitänyt paikkaansa. En nyt sentään kiipeillyt seinille samalla tavalla kuin oikeissa häissä, mutta silti epämääräinen hermostus oli päällä koko lauantaiaamun. Kaikki valmistautumiset kuitenkin menivät oikein hyvin.

Seuraavaksi kuvallinen kertomus suuresta juhlapäivästämme:

Jännittynyt morsian pukeutumistilassa. Juuri on vaihdettu itse värjätty morsiuspuku päälle ja seuraavaksi pitäisi siirtyä kirkon puolelle.
Sulhanen samoissa puuhissa omassa pukeutumistilassaan. En tiedä, oliko siellä puolella yhtä jännittynyt tunnelma.
Kirkkoon saavuttiin erittäin komeasti.

Ja ujosti siinä toisiamme vilkuiltiin.
Sitten asteltiin kohti alttaria.
Kuuntelimme mooglen suuria elämänviisauksia.

Vaihdoimme sormuksia.
Sitten vähän pusuteltiin...
... ja halailtiin.
Vieraiden kanssa otettiin yhteiskuvia...
... ja tanssittiin koko päivä villejä tansseja!
Kunnes poistuttiin kirkosta...
... ja ratsastettiin chocobolla auringonlaskuun.


Voit myös katsoa koko seremonian videolta: