tiistai 23. helmikuuta 2016

Parhaat ilmaiset 10 tuntia

Pari vuotta on vierähtänyt siitä, kun sain hyppysiini Bravely Defaultin. Lueskelin juuri vanhat postaukseni kyseisestä pelistä ja häkellyin, miten paljon kitistävää minulla on ollut. Tällä hetkellä muistot nimittäin tuntuvat jo melko kultaisilta, jos ei lasketa pelin jälkimmäistä puoliskoa. Edelleen allekirjoitan kommenttini siitä, että neljä ensimmäistä chapteria olivat hyviä, neljä viimeistä tympeää kierrätystä.

Bravely Default jätti silti kohtalaisen hyvän jälkimaun suuhun ja Bravely Second: End Layer onkin jo ennakkovarattuna. Sitä odotellessa päätin ottaa testaukseen kyseisen pelin demon.


Bravely Secondin demo on siitä harvinainen, että sen on sanottu kestävän noin 10 tuntia. Omakohtaisella kokemuksella voin tämän keston vahvistaa, joskin käytin paljon aikaa myös grindaamiseen. Kaikki kokonaiset pelitkään eivät ole näin pitkiä, mutta toki JRPG-genressä tuo aika on vasta raapaisu tarinasta. Demo ei kuitenkaan avaa vielä koko tarinaa vaan toimii prologina varsinaiselle pelille. Demon päähahmoina ovat Agnésin kolme soturia sekä heidän oppaansa Magnolia. Agnés on lähettänyt soturinsa tutkimaan omituisia, ikäviä sattumia ja pelaajaa kiidätetäänkin paikasta toiseen ongelmatilanteiden selvittelyn merkeissä.

Jäin demoon koukkuun välittömästi ja pelitunteja alkoi karttua kelloon kuin huomaamatta. Tarinapuoli jäi demossa köyhäksi ja lyhyeksi, mutta sen tuskin oli tarkoituskaan vielä täysin paljastaa pelin varsinaisia juonenkäänteitä. Joka tapauksessa nautin tarinallisista osuuksista ja erityisesti demon loppu sai ikuisen romantikon sydämen läpättämään. En nyt viitsi suuria juonipaljastuksia tehdä, mutta toivon, että lopun tapahtumat saavat vielä jatkoa ihan pelissäkin. Jos eivät saa, se on suuri vääryys!

Taistelu demossa oli vielä hauskempaa kuin Bravely Defaultissa ja mahdollistaa myös grindaamisen kätevästi yksittäisiä taisteluja ketjuttamalla. Täytyy vain osata kaataa viholliset yhdellä iskuvuorolla ja seuraavan taistelun saakin heti putkeen, jolloin EXP tulee kertoimella. Pisin ketjuni demon aikana oli 15 taistelua, mutta jo kymmenellä sai täyden kertoimen.

Kuten Bravely Defaultissa, myös Secondissa on liuta ammatteja, joita voi opettaa pelihahmoille. Heti alkuunsa demossa näistä avautui neljä ja muutama karttui matkan varrella, kun vanhoja tuttuja vihollisia marssi vastaan. Onneksi demo ei kuitenkaan ollut pelkkää vanhan kierrättämistä vaan mukaan mahtui pari uuttakin vihollista ja ammattia.

Bossiottelut sujuivat demossa huomattavasti helpommin ja nopeammin kuin Bravely Defaultista. Tästä en kuitenkaan lähtisi vielä vetämään johtopäätöksiä. Kyseessä voi olla puhtaasti demoa koskeva ratkaisu, koska olisi ehkä ollut vähän hassua ujuttaa demoon useampi pitkäkestoinen ja todella haasteellinen bossimatsi.

Taisteleminen luonnollisesti kehitti niin hahmoja kuin heille valittuja ammattejakin. Pikkuisen reilun kymmenen tunnin pelaamisen myötä olinkin nostanut kaikkien neljän hahmon tasot maksimiin (demossa lvl 20) ja maksimoinut myös heidän ammatilliset kykynsä kaikkien vastaan tulleiden ammattien osalta. Joskin ammattien maksimitasoksi osoittautui lvl 4, joten ihan hirveän pitkään ei yhden maksimoimiseen mennyt. Epäilemättä itse pelissä tasorajat ovat huomattavasti korkeammat ja grindaamiseen voi käyttää vielä reilusti enemmän aikaa.

Vaikka taisteleminen oli selkeästi demon suola, nautin myös kauniista maisemista. Ne olivat hyvin uskollisia Bravely Defaultille eli silmiä hiveleviä. Erityisesti pidin metsäalueesta, mutta myös ainoa esitelty kaupunki oli oikein viehättävä.

Myös hahmot olivat kivoja. Edellisen pelin hahmoista demossa pääsee tapaamaan vain Agnésin, mutta hänetkin vain etäisesti. Pelaaminen tapahtuu tosiaan aiemmin mainituilla sotureilla ja Magnolialla. Sotilaista Yew nostetaan demon päähahmoksi Jannen ja Nikolain jäädessä enemmän tukijoukoiksi. Yew ei omaa suosiotani saanut, hän oli makuuni ehkä hieman liian naiivin innokas. Nikolai oli selkeästi joukon rauhallinen aikuinen ja Janne sarkastinen nuori mies, johon tykästyin ehkä eniten.

Magnoliasta pidin ja en pitänyt. Hahmona hän on hauska, mutta ääninäyttely sai korvani karahtamaan verille. Demossa ainoa kielivaihtoehto oli englanti, mutta pelissä onneksi voi valita useasta eri kielestä. Japania ajattelin taas käyttää, kuten Bravely Defaultinkin kohdalla, joten toivon, että Magnolian japaniääni miellyttää korviani enemmän kuin englanninkielinen vastine. Ja pakko sanoa, että järkytyin myös Agnésin enkkuäänen töksähtävyydestä... joskin se voi johtua puhtaasti siitä, että olen tottunut japaniääneen. Miesten ääniä en jostain syystä kokenut yhtä ärsyttävinä. Yleisesti äänenlaatu kuitenkin tuntui demossa olevan huonohko (ehkä demon tilan säästämisen vuoksi). Toivotaan, että varsinaisessa pelissä näin ei kuitenkaan ole.

Musiikit eivät demossa sydäntäni varastaneet. Ne olivat ihan kivoja. Toisaalta en lämmennyt Bravely Defaultinkaan soundtrackille kovin nopeasti, mutta nykyisin kuuntelen sitä todella paljon. Aika siis näyttää, miten Secondin musiikkien kanssa lopulta käy. Saako riittävä toisto minut tykkäämään niistä?

Kokonaisvaltaisesti voi siis sanoa, että demosta jäi hyvä maku suuhun. Suosittelen lämpimästi siihen tutustumista, jos Bravely Default tai vanhat Final Fantasyt iskivät aikanaan. Sen saa Nintendon kaupasta ilmaiseksi, joten kokeilemisessa häviää korkeintaan aikaa. Itse tosin koen jääneeni saamapuolelle, sillä demo oli ehdottoman viihdyttävä. Lisäksi sen pelaamisesta saa bonuksia varsinaiseen peliin.

Bravely Secondin julkaisupäivä on perjantaina 26.2. Koska tällä kertaa tosiaan tilasin pelin verkkokaupasta, en tiedä, saapuuko se tuoksi päiväksi. Veikkaisin, että posti vaivautuu kiikuttamaan sen minulle aikaisintaan seuraavana maanantaina, mutta ehkä vielä pääsen yllättymään iloisesti.

Olettekos te kokeilleet tätä demoa? Entä onko Bravely Second hankintalistalla?


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Jos Vaan ei olisikaan vaan (katulapsi)

Blogissa on ollut viime aikoina useampi Final Fantasy XII:n liittyvä postaus. Tämä on ollut niin tahatonta kuin tällaisen fanitytön postailut yhdestä suosikkipelistään vain voivat olla. Jatketaan siis samalla linjalla. Heitelkää minua kupopähkinöillä sitten, kun alkaa kyllästyttää. Niistä saa hyvin lisäpontta kirjoitteluun.

Tällä kertaa inspiraatio kumpusi Youtubesta löytyneestä FFXII-elokuvamaratonista. Kyseessä on siis reilun 6,5 tunnin "elokuva", joka sisältää pelin kaikki välivideot. Aloitimme miehen kanssa sen katselemisen hiljattain, koska satumme molemmat pelistä pitämään ja halusimme nähdä, miltä se olisi HD:nä näyttänyt. Edelleen sitä HD remasteredia odotellessa...

Elokuvaa tuijottaessa sain aivan uuden ahaa-elämyksen, jolle lähdin etsimään vahvistusta Internetzien syövereistä sitä kuitenkaan löytämättä. Koska kanssaihmiset ovat hukassa, en voinut vastustaa kiusausta vaan päätin jakaa teorian kanssanne.

Tänään siis puhutaan Final Fantasy XII:n Vaanista. 



Kyllä, luitte oikein. Tarkistin asian ja en ole Vaanista omaa postausta kirjoittanut, ainakaan en sellaista blogia selaamalla löytänyt. Hänet kyllä mainitaan joissain FFXII:ta käsittelevissä postauksissa, mutta kokonaan omaa hän ei ole saanut. On siis jo korkea aika!

Vaan ei ole suosikkihahmoni, muttei suoranainen inhokkikaan. Olen pitänyt häntä aina vähän sellaisena tylsänä taviksena, jossa ei ole mitään erityistä. Ihan kiva poitsu, joskus vähän rasittava, usein siedettävä ja joskus jopa mukava. Hahmona keskiverto, mutta päähahmona vähän epäkarismaattinen. 

Välivideoita nyt uudestaan tuijotellessa kiinnostuin kuitenkin Vaanista uudella tavalla. Hän ei kenties olekaan niin tavis kuin voisi kuvitella. Kahdessatoista kerrotaan Vaanin taustoista, että hän tulee kahden lapsen perheestä. Hänen vanhempansa kuolivat ruttoon jo ennen kuin Archadia hyökkäsi Dalmascaan, joten Vaan ja hänen isoveljensä Reks asuivat pari vuotta Vaanin lapsuudenystävän Penelon perheessä. Valitettavasti sota vei Penelonkin vanhemmat, jolloin kolmikko joutui tulemaan toimeen omillaan.

Myöhemmin Reks pestautui armeijan leipiin suojellakseen Vaania ja kuoli petoksen seurauksena. Vaanille hän jätti kaulakorun, joka killuu koko pelin poitsun kaulassa. Pelin mangaversiossa tuo koru käy Balthierin hallussa, mutta ilmapiraatti palauttaa sen myöhemmin takaisin Vaanille.

Edelleenkään näiden tietojen pohjalta Vaan ei ole kovin erikoinen. Hän on vain köyhä sodan uhri, joka yrittää selviytyä tekemällä pieniä rikoksia ja auttelemalla erästä kauppiasta kotikaupungissaan Rabanastressa samalla, kun haaveilee ilmapiraatin urasta eli paremmasta elämästä ja kantaa sisällään vihaa Archadian keisarikuntaa kohtaan.

Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Pelissä on vihjeitä, joiden merkitystä en onnistunut googlettemalla löytämään (minua saa siis valaista linkeillä, jos joku asiasta enemmän tietää). 

Ensimmäisen vihjeen pelaaja saa, kun Vaan murtautuu Rabanastren kuninkaallisen linnan aarrekammioon. Kun Vaan penkoo kammion rikkauksia, huoneessa olevan jumalatarpatsaan pää avautuu aivan yllättäen ja sen sisältä paljastuu hohtava kivi, jumalattaren magisiitti, josta ei tuossa vaiheessa paljoa kerrota.

Myöhemmin paljastuu, että kyseinen kivi on itse asiassa Dusk Shard eli yksi kolmesta magiaa imevistä taikakivistä, nethisiiteistä, jotka jumalat aikoinaan antoivat kuningas Raithwallin haltuun. Kuningas Raithwall puolestaan on Dalmascan muinainen kuningas, joka yhdisti sodan runtelemat valtiot. Raithwall antoi yhden kolmesta kivestään liiton merkiksi Nabradian kuningaskuntaan (Midlight Shardin), piti yhden itsellään (Dusk Shardin) ja viimeinen kätkettiin hänen hautaansa (Dawn Shard).

Raithwallin haudalle mennessä Ashe kertoo toisille, että Dawn Shardia säilytettiin piilossa ja vain kuninkaallista verta suonissaan kantavat tiesivät sen piilopaikan. Lisäksi tuohon paikkaan (ja hengissä ulos?) voivat turvallisesti astella vain sellaiset henkilöt, jotka polveutuvat suoraan Raithwallista.

Ei olisi lainkaan omituista, että sama koskisi toista mahtikiveä, Dusk Shardia. Ottaen huomioon kivien vaarallisen roolin, sekin on varmasti ollut tarkoituksella piilossa patsaan sisällä eikä kuka tahansa ole voinut päästä siihen käsiksi. On täysin mahdollista, että patsaskin avautuu vain tasan oikeille henkilöille.

Kysymys: miksi patsaan pää avautuu Vaanin ollessa aarrekammiossa?

Seuraavakin vihje alkaa kääriyryä auki Raithwallin haudassa vierailun myötä. Kun valtava rakennelma on komuttu läpi, päästään vihdoin sen syövereissä odottavan Dawn Shardin luokse. Ennen kuin Ashe saa kiven kätösiinsä, hän näkee edessään kuolleen aviomiehensä prinssi Raslerin aaveen.

Merkittävää on, että kukaan muu huoneessa olijoista ei tuota aavetta näe. Kukaan muu kuin Ashe ja Vaan, jolla ei ole mitään yhteyttä Rasleriin. Vaan jopa Jaharassa sanoo Ashelle, että hädin tuskin tiesi koko prinssin olemassa olosta. Samaan syssyyn hän myös epäilee, että saattoi Raslerin sijaan nähdä veljensä aaveen.

Tästä huolimatta joka kerta, kun kyseinen aave pelissä esiintyy, se näyttää aina Raslerilta. Ei koskaan Reksiltä, vaikka kamera olisi Vaanin takana. Voidaan siis melko turvallisesti olettaa, että kyseessä on todellakin Raslerin heijastus, ei Reksin.

Kysymys: miksi Vaan on Ashen lisäksi ainoa, joka tuon aaveen näkee?

Kolmas vihjaus saadaan varsin pian. Kun Leviathan on mossahtanut taivaalla Dawn Shardin väärinkäytön seurauksena, Ashe saa kiven takaisin haltuunsa. Pelaaja pääseekin pian katselemaan videota, jossa Ashe seisoo usvan valtaaman Nabradian raunioilla. Tosin tässä kohtaa pelaaja ei paikkaa tunnista, koska siellä ei näin varhaisessa vaiheessa ole mahdollista vierailla.

Tuolla raunioilla Ashe kohtaa jälleen Raslerin aaveen. Puhetta kohtauksessa ei kuulu, mutta eleistä on pääteltävissä, että aave-Rasler kehottaa Ashea pitämään kiinni Dawn Shardista. Oleellinen pointti kuitenkin on, että Raslerin haihduttua paikalta Vaan astelee kuvaan ja jää seisomaan vähän matkan päähän Ashesta. Sanaakaan ei vaihdeta ja kamera vetäytyy kauemmas, kunnes kohtaus vaihtuu.

Koska Nabradiaan ei ole tuossa kohtaa peliä tosiaan  mitään asiaa ja se sijaitsee niin kaukana, ettei Ashe ole voinut siellä mitenkään yksin vierailla, voidaan päätellä, että kyseessä on uni tai hallusinaatio. Ilmi ei käy, onko kyseessä Ashen itsensä uni vai Vaanin vai kenties molempien.

Kysymys: oli uni kenen tahansa, mikä on sen merkitys Vaanin kannalta? Mitä hän tekee unessa? Miksei siinä ole vaikkapa Balthier, jota jatkuvasti epäillään kiven himoamisesta?

Vastaus kysymyksiin: myös Vaanin suonissa virtaa Raithwallin veri, myös Vaan polveutuu tuosta dalmascalaisesta kuninkaasta. 

Miksi ihmeessä kukaan ei sitten tiedä tästä, edes Vaan itse? Miksei hän ole elänyt palatsissa Ashen rinnalla vaan kasvanut aivan tavallisessa perheessä?

Tämä on osuus, josta peli ei anna todisteita. Kyse on siis puhtaasti omasta spekulaatiostani. On kuitenkin täysin mahdollista, että Vaanin suonissa virtaa sama kuningas Raithwallilta peritty veri kuin Ashen, mutta kyse on erillisestä sukulinjasta. Vaanilla ja Ashella on samankaltaiset dalmascalaiset piirteet, joten voidaan olettaa kummankin suvun olevan peräisin alueelta.

Ei ole mitenkään harvinaista, että avioliitossakin elävät ihmiset käyvät joskus heiluttamassa vierasta peittoa. Myös kuninkailla on meidän maailmassamme ollut kautta aikojen rakastajarittaria tai jalkavaimoja. Tämä pätenee Ivalicenkin siniverisiin.

Ei siis ole mahdoton ajatus, että joko Raithwall itse tai joku hänen suorista jälkeläisistään olisi käynyt esimerkiksi palatsissa palvelijana toimineen naisen vällyissä. Kyse voi olla vapaaehtoisesta suhteesta tai sitten raiskauksesta, ei sekään epätavallista ole. Tällaisista suhteista voi joskus syntyä äpäriä, mikä on tietenkin kiusallista kuningasperheen kannalta. Entäs jos äpärä ryhtyy vaatimaan oikeuksia? Sehän ei sovi, ellei siitä ole valtaa pitäville itselleen hyötyä.

On siis ollut hovin edun mukaista vaientaa kuninkaallisen äpärän synnyttänyt nainen. Kuolema on yksi vaihtoehto, mutta jos kuningas on yhtään välittänyt naisesta ja lapsestaan, ei hän ole välttämättä halunnut tapattaa näitä. Lahjonta on siis toinen näppärä keino hiljaisuuden takaamiseksi. Tässä päästään Vaanin kaulakoruun.

Koru näyttää melkoisen arvokkaalta katulapsen kaulassa roikkumaan. Toki Vaanin perheen varallisuudesta ei juuri puhuta, mutta olisiko varakkaan perheen lapsille löytynyt kuitenkin koti jopa Penelon vanhempien kuoltua?

On mahdollista, että tuo koru on perintökalleus, jonka jompikumpi Vaanin vanhempi on perinyt omiltaan ja sitten siirtänyt vanhimmalle pojalleen, Reksille, joka puolestaan lahjoitti sen lopulta Vaanille. Tuo koru voi olla peräisin Rabanastren kuninkaallisesta aarrekammiosta! Sillä on voitu hiljentää raskaaksi vahingossa saatettu nainen.

Näin olisi tahattomasti saatu aikaan kaksi erillistä Raithwallista polveutuvaa sukulinjaa. Toinen näistä johtaa Asheen ja toinen, häpeällisenä peitelty, lopulta Vaaniin. Dusk Shardia piilotellut taika ei kuitenkaan erota äpärää virallisesta perijästä, joten jumalatarpatsaan pää avautuu myös Vaanille.

Samaisesta syystä aave-Rasler näyttäytyy alussa sekä Ashelle että Vaanille. Sen takia Ashe ja Vaan ovat samassa unessa, kenties jopa näkevät sitä yhtä aikaa.

Toisaalta myöhemmin joukkio saa tietää kuningas Raithwallin toisesta aarteesta, kuninkaiden miekasta, jolla nethisiittejä voi tuhota. He lähtevät noutamaan tuon miekan ja Vaan kehottaakin Ashea testaamaan sitä Dawn Shardiin. Jälleen aave-Rasler ilmestyy kuvioihin ja puistelee Ashelle päätään.

Ashe kysyy Vaanilta myöhemmin, näkikö tämäkin jotain. Vaan kiistää näin käyneen. Tämä on omituista. Miksi yhtäkkiä Vaan ei näekään mitään? Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki edellinen on puhtaasti kuvitelmaa?

Ei välttämättä.

Aave-Raslerin takana ovat Occuriat, Ivalicen jumalat, jotka aikoinaan antoivat nethisiitit Raithwallille. Occuriat toivovat ihmisten myös käyttävän kiviä, joten heille on tärkeää saada manipuloitua Raithwallin perillisiä toimimaan toisin kuin Raithwall itse.

Ashea on helppo kontrolloida kuolleen aviomiehen kautta. Se, että Raithwallin toinen perillinen, Vaan, näkee aaveen myös, ei ole haitta. Siten voidaan vahvistaa kummankin käsitystä, että on kuolleiden tahto, että kiviä käytetään. Occurioille on todennäköisesti yhdentekevää, kumpi kaksikosta lopulta kiviä käyttää, kunhan niitä käytetään.

Kun Vaan sitten tietämättään toimii vastoin Occurioiden tahtoa ehdottaessaan Dawn Shardin tuhoamista kuninkaiden miekalla, ei hän ole enää oikeutettu näkemään Rasleria. Tämä ei poista hänen verenperintöään vaan saa ainoastaan Occuriat kääntämään selkänsä sille. Ashe puolestaan rimpuilee valinnan kanssa aivan pelin viime metreille asti, joten häneltä ei yhteyttä viedä. Sen sijaan Ashe pääsee kohtaamaan Occuriat kasvotusten ja saa aseen, jolla leikata lisää Shardeja Sun Cryst -nimisestä jättinethisiitistä.

Edellinen voidaan nähdä osoituksena siitä, että Ashe olisi Raithwallin ainoa perillinen. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Jos Vaan olisi valinnut saman tien kuin Ashe tai Ashe nähnyt asiat samoin kuin Vaan, olisimme voineet saada hyvin erilaisen lopputuloksen.

Kuten sanoin, edellinen on pelkkää minun spekulaatiotani. Siitä huolimatta en voi tämän ajatusrykelmän jälkeen enää koskaan katsoa Vaania aivan samalla tavalla kuin ennen. Tavallisen pinnan alta löytyi jotain hyvin monimutkaista ja kiinnostavaa.

Tässä onkin yksi syy siihen, että rakastan Final Fantasy XII:ta niin paljon: aina kun palaan sen pariin, löydän uusia tarinoita, joita ei ole vielä kerrottu kokonaan. Peli kätkee sisäänsä kokonaisen kammiollisen aarteita tarinankertojille ja teorioiden kehittelijöille.




http://www.pelit.fi/

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Videopelimeme: päivä 3 - peli, joka ei ole saanut ansaitsemaansa arvostusta


Päivä 3 - Peli, joka ei ole saanut ansaitsemaansa arvostusta

Uskon, että jokaisella olisi oma lista tähän laadittavaksi. Omaani jouduin tovin pohtimaan jo ihan senkin takia, että pelaan pitkälti tietyntyyppisiä pelejä. Katsontakantani ja otokseni ei ole välttämättä se laajin mahdollinen. Tästä huolimatta päädyin kahteen peliin, jotka omalla listallani ovat jaetulla ykkössijalla.

Final Fantasy XII


Itsehän tykästyin FFXII:n hyvin nopeasti, kun sitä aloin pelata. Tykkääminen muuttui pelin edetessä rakkaudeksi jopa siinä määrin, että halusin levittää sen ilosanomaa. Siinä kohtaa törmäsin kummalliseen ongelmaan. Yhtäkkiä minulle tultiin kertomaan, etten missään nimessä voi tykätä tästä pelistä, koska se on surkea pelinä ja erittäin surkea Final Fantasyna. Liian avoin, liian erilainen, liian omituinen taistelultaan, liian tylsä hahmoiltaan ja liian poliittinen juoneltaan minulle sanottiin. Ja minä toljotin kummissani näitä puhujia.

Ehkä kuulemani paras esimerkki näistä panetteluista FFXII:ta kohtaan oli: "Joo, pelasin siihen asti, että piti se tomaatti metsästää. Olipas tylsä peli, turhat hahmot ja taistelusysteemi". Tomaatilla puhuja tarkoitti Rogue Tomatoa, joka pitää käydä metsästämässä pelin ensimmäisen parin tunnin aikana. Tuolloin juonta ei ole avattu juuri lainkaan ja päähahmoista on esitelty kaksi, mutta heidän sielunelämänsä on yhä pelaajalle mysteeri. Jokainen Final Fantasyja pelannut tietää, ettei kaikkea räväytetä kerralla pöytään, joten peliä ei kannata tuomita ensimmäisen parin tunnin perusteella.

Toki taistelusysteemin hienoudet olisi voinut esitellä paljon aiemmin. Gambitit tulevat täysimittaisesti mukaan valitettavan myöhään minunkin mittapuullani ja aina pelin alussa minua ärsyttää, etteivät ne ole käytössä. Tykkään nimittäin puuhastella niiden kanssa.

Toisaalta gambitteja on myös kritisoitu rankasti. Osa sanoo, ettei peliä tarvitse itse pelata lainkaan, kun gambitit hoitavat sen puolestasi. Kyllä, perustaistelutilanteissa tämä on tosiaan mahdollista. Oikein asetetuilla gambiteilla on mahdollista vain juoksennella kartalla ja antaa hahmojen itsenäisesti tappaa viholliset. Bossitaisteluissa sen sijaan tulee vähintäänkin ensimmäisellä kerralla ylläreitä, joihin harvempi on osannut gambitein varautua ja hyvinkin laadituista gambiteista huolimatta voi joutua vähintäänkin parannuspuuhiin ihan omakätisesti.

Mutta niin, onhan se tosiaan mahdollista antaa pelin pelata itse itsensä. Onko niin pakko tehdä? Ei, peli ei pakota siihen. Gambitit voi kytkeä kokonaankin pois, jos haluaa ja pelata perinteisesti siten, että valitsee jokaiselle kolmelle hahmolle kaikki toiminnot. Suosittelisin silti kokeilemaan vaihtoehtoa, jossa kaksi hahmoa hyökkää, tankkaa ja parantaa automaattisesti ja pelattavaa hahmoa konttorolloi itse. Ei tarvitse säätää pikkuvaivojen, kuten sokeuden pois loihtimisen kanssa, mutta tekemistä riittää silti.

Voin myös ymmärtää sen, että FFX:n ja FFX-2:n jälkeen FFXII:n tarina ei ole sitä, mitä pelaaja saattaa odottaa. Kahdessatoista juoni on maanläheisempi, vaikka siinäkin on omat eeppissävytteiset osionsa. Minä upposin tähän tarinaan syvälle ja olisin toivonut sitä olevan jopa enemmän. Jos jostain kritisoisin niin juuri siitä, että tarinaa ja hahmojen taustoja olisi voinut avata lisääkin. Minulle jäi nälkä.

Final Fantasy XII on omanlaisensa vedenjakaja FF-sarjassa. Sillä on fanikuntansa, mutta on myös iso joukko sarjan harrastajia, jotka sanovat, että se oli se teos, josta sarjan alamäki alkoi. Henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei XIII:kaan ollut niin paha yksinään, sen jatko-osat olivat typerä harhalaukaus. FFXIV paikkaa kuitenkin paljon ja antaa uskoa tulevaan. Mitä kahteentoista tulee, minulle se on FFIX:n ohella sarjan kohokohtia. Toivonkin, että vielä saamme nähdä uuden Final Fantasyn, jossa näiden suosikkipelieni elementtejä yhdistellään uudella ja kiehtovalla tavalla. FFXV ei sellainen tule olemaan, mutta kenties sarjan seuraava osa?


Star Ocean: The Last Hope


Kuten jo alussa kerroin, minun oli tällä kertaa pakko listata kaksi peliä. Kumpikin on JRPG, mutta ovatpahan erilaisia.

Minä tutustuin Star Ocean -sarjaan tämän pelin kautta, tykästyin siihen ja hankin kokoelmaani aiemmatkin osat (kaksi ensimmäistä tosin PSP-versioina). Pelin isoimmaksi ongelmaksi koin kehnon rytmityksen: välillä tulee tarinaa loputtomiin, välillä juostaan luolastoissa älyttömän pitkiä aikoja ilman tallennusmahdollisuutta. Opin varsin nopeasti, että tähän peliin ei tartuta, jos on kiire. Koskaan ei voi tietää, kuinka turkasen pitkään seuraava luolasto tai välivideo kestää.

Tuota rytmitysongelmaa lukuun ottamatta pidin pelistä todella, todella paljon. Tarina imaisi sisäänsä, vaikkei minua olisi haitannut, jos siinä olisi ollut enemmän scifiosuutta. Tykkäsin myös maisemista, jotka vaihtelivat mukavasti tutkittavan planeetan mukaan ja hahmotkin olivat jees. Edge ja Reimi päähahmoina eivät olleet minulle mitään suurta rakkautta, mutta Lymlestä ja Faizesta tykkäsin paljon. Myuria ja Arumat lopulta varastivat sydämeni. Meracle ja Bacchus olivat minulle melko neutraaleja, mutta eivät epämiellyttäviä.

Kun pelin läpäisemisen jälkeen olin siitä innoissani, sain taas hämmästyksekseni kuulla sen olevan harhalaukaus, jota sarjassa ei olisi koskaan pitänyt ollakaan. Sarjan pidempiaikaiset fanit olivat siihen kovin pettyneitä. En ollut tuossa vaiheessa pelannut aiempia osia lainkaan, joten olin tietysti jäävi sanomaan tuohon juuta tai jaata. Olemattomalla kokemuspohjalla ei paljon puhuta.

Nyt minulla on taustalla lukuisia pelitunteja Star Ocean: The First Departurea ja Till the End of Timea. Lisäksi olen kokeillut Second Evolutionin alkua ja katsonut siihen pohjautuvan animen (jonka tuijottaminen oli melkoista tuskaa, anteeksi vain). En löytänyt noista peleistä elämäni rakkautta enkä ole tähän mennessä selvittänyt, miksi ne ovat niin ylivoimaisia verrattuna The Last Hopeen.

On hyvinkin mahdollista, että olen pelannut pelejä väärässä järjestyksessä. Ainakin Till the End of Timen kohdalla tämä tunne korostui jo ihan pelkästään taisteluiden takia. Ne toimivat melkein kuin The Last Hopessa, mutteivät kuitenkaan, mikä turhautti. Hienoa, että kehitystä on tapahtunut, mutta henkilökohtainen taaksepäin vaeltaminen ei tuntunut miellyttävältä.

Minulle The Last Hope oli Final Fantasy -sarjan ulkopuolelta pitkästä aikaa ensimmäinen JRPG, josta jaksoin tosissani innostua. Se veti minut mukaansa ja sen parissa vietettiin monet mahtavat pelitunnit. Muut Star Oceanit sen jälkeen ovat olleet ihan kivoja, mutteivät herättäneet intohimoja. Nyt odotankin mielenkiinnolla, minkälaiseksi suhteeni muodostuu Integrity and Faithlessnessin kohdalla. Nimi on ainakin näin bloggaajan näkökulmasta sietämätön. :P

Teillä lukijoilla on varmasti mielessä omat aliarvostetut pelinne. Ajatuksia saa jakaa kommenttiboksin puolella! :)

Tulossa seuraavaksi: Salainen pahe -pelisi



http://www.pelit.fi/

torstai 4. helmikuuta 2016

Parhaat ekat lanini ikinä!

Osallistuin elämäni ensimmäisiin laneihin tammikuussa. Aiemmat kokemukset ovat jääneet välistä, koska sosiaalinen pelaaminen ei ole minun juttuni. Sooloilu on yksi pelaamisen riemuja. Olen kuitenkin pikku hiljaa alkanut avautua myös kimppapelaamiselle ja olin itse asiassa aika innoissani, kun ajatus laneista heitettiin ilmoille. Se saattoi tapahtua pikkujouluiltana parin lasillisen jälkeen, mutta aamullakin idea kutkutteli yhtä lailla. Siispä tuumasta toimeen.


Alkuvalmistelut

Lanit järjestettiin meillä kotona ja meitä oli yhteensä neljä pelaamassa. Peliksi valikoitui ilman kysymyksiä Final Fantasy XIV, jota me kaikki pelaamme muutenkin.

Aivan vaivattomasti ei tietysti valmista tullut. Meillä mies pelaa kyseistä peliä PC:llä ja minä PS4:llä, ja luonnollisesti oma laitteisto oli toimintavalmiudessa. Toinen kavereista on niin ikään PC-pelaaja, mutta toinen taas tahkoaa peliä PS3:lla. Isoin haaste oli ylimääräisen tv:n puute. Meillä on vain yksi eikä yhden viikonlopun takia viitsi ostaa toista (tai edes muutaman, kun normaalisti sellaiselle ei vain ole tarvetta). Onneksi ihanat appivanhemmat tulivat apuun ja lainasivat meille yhden ylimääräisistään.

Koska olen organisoija rasittavuuteen saakka, piti viikonlopun ruokalistakin tietysti suunnitella etukäteen. Ideana oli saada jotain täyttävää, mutta helppoa ja nopeaa valmistaa ja luonnollisesti kaikkien suunmukaista. Perjantaina oli siis tarjolla kotitekoista pitsaa kunkin itse valitsemilla täytteillä, lauantaina tacoja ja sunnuntaina spagettia bolognesekastikkeella. Valituksia ei ainakaan kuulunut.

Muuten eväslistalla oli mm. suklaata ja sipsejä, mutta alkoholia, limua tai energiajuomia ei sen sijaan juurikaan nautittu... olisivat vain häirinneet pelaamista semmoiset.

Viimeisenä esivalmisteluna oli tietenkin lanien oman hashtagin luominen Twitteriin. Ei sitä tosin kukaan muu kuin minä käyttänyt, mutta #FFXIVlanit takaa löytyvät tuon viikonlopun Twitter-huuteluni ja mahdollisesti myös tulevien lanien jutut. 

Partyn esittely

Pelaamme pääsääntöisesti muutenkin saman kaveriporukan kesken kuin laneissa. Tässä lyhyt esittely partymme kokoonpanosta. Hahmojen kuvat ovat kuvakaappauksia Lodestone-sivustolta. 

Nabia Leonclaw eli allekirjoittanut

Päähahmoluokkani on tällä hetkellä Monk ja sillä pelasin lähes koko viikonlopun. Kakkosena minulla on Rogue, jota pääsin myös hieman viikonlopun aikana käyttämään. Olen kehittänyt myös Lanceria ja Conjureria, mutta en suoranaisesti koe kumpaakaan omakseni. Haaveilen siitä, että saan Roguen nostettua Ninjaksi ja että myöhemmin pääsen kokeilemaan Machinistia.

Gareth Leonclaw


Garethin päähahmoluokka on Paladin ja hän onkin siis usein meillä tankkina dungeoneissa, monesti myös party leaderin rooli jostain syystä napsahtaa hänelle. Toisinaan Gareth on matkassa mukana myös Conjurerina tai Lancerina, mutta hän on kehittänyt myös Pugilistia ja Bardia. Käsittääkseni Garethilla ei kuitenkaan ole erityisempiä ammatinvaihtohaaveita, mutta onhan noissakin hahmoluokissa jo ihan kivasti tekemistä.

Koska Gareth on usein tankki ja minä lähes aina melee damage dealer, olemme jo tottuneet taistelemaan rinta rinnan. Yhteistyö sujuu melkoisen hyvin.

Aureolus Ingenvinus


Aureolus on joukkomme pääasiallinen parantaja White Mage -hahmoluokallaan. Hän on kehittänyt itselleen useita muitakin ammatteja siinä sivussa, mutta tuntuu White Magen lisäksi suosivat Scholaria ja Astrologiania. Parannuspuuhissa hän on erinomainen ja dungeoneissa onkin sellainen olo, että voin luottaa hänen taikataitoihinsa.

Shaya Tal


Shaya on partymme toinen damage dealer ja hänen päähahmoluokkansa on Bard. Hänkin on kuitenkin kehittänyt itselleen jo useampaa hahmoluokkaa ja puhetta on ollut, että hän voisi toimia meillä ajoittain myös tankkina. Senpä takia hän on nyt kehittänyt myös Marauderia.

Minusta on ollut kätevää, että toinen damage dealer käyttää pitkän matkan asetta ja toinen on lähitaistelija.

Kaiken kaikkiaan tykkään tästä meidän omasta partystamme. Se on hyvin tasapainotettu ja kaikki tulevat hyvin keskenään toimeen. Strategiasta yms. voi aina neuvotella ja kaikkien mielipiteet otetaan huomioon. Voin toki pelata muidenkin kanssa, mutta se jännittää aina enemmän. Tässä seurassa taas on turvallinen olo.

Mutta nyt kun kokoonpano on esitelty, voimmekin vihdoin siirtyä siihen asiaan eli laneihin.

Perjantai

Koska kaverit saapuivat vasta illasta ja syödäkin piti, perjantain pelailut jäivät aika vähäisiksi. Heti alkuun piti tietenkin tsekata senhetkinen peliaika, jotta sunnuntaina pääsisi vertaamaan. Omani oli tuolloin 9 päivää 20 tuntia ja 16 minuuttia eli ei nyt mikään päätä huimaava, mutta kuitenkin enemmän kuin mitä monen muun pelin parissa on tullut vietettyä.

Peliajan tarkistuksen jälkeen taisimme kahlata läpi Pharos Siriusin ja tehdä jotain pientä, mutta porukka oli työ- ja opiskeluviikon jäljiltä melkoisen väsynyttä ja kello oli paljon, joten siihen se pelailu tosiaan jäi. Perjantai oli kuitenkin sellainen mukava lämmittelykierros tulevaa varten.

Lauantai

Lanit pääsivät käynnistymään kunnolla lauantaina aamupäivällä, kun kaikki oli saatu hereille ja aamupala syötyä. Meillä oli pitkä lista Hard-tason dungeoneja, jotka halusimme päästä porukassa tutkimaan. Osa meistä oli joissain niissä vieraillutkin, mutta useimmat menimme niin sanotusti sokkona. Kokemus oli oikeastaan melkoisen hauska.

Neljä ensikertalaista uudessa dungeonissa, kenelläkään ei ole mitään haisua, mitä on edessä ja miten siitä selvitään. Se oli omalla tavallaan jännittävää, mutta myös mukavaa. Kerrankin sai ihan rauhassa ihmetellä pitkin matkaa ilman, että kukaan tuntematon dungeonissa sata kertaa käynyt pikajuoksija hermostuu hitauteen ja mokiin. Ja niitähän tuli, mokia nimittäin. Kun ei tiedä, mitä on tekemässä, joutuu turvaamaan aika paljon yritys-erehdys-menetelmään. Toisaalta neljien aivojen pohtiessa ongelmaa, ratkaisu saattaa löytyä nopeammin kuin yksin pähkäillessä.

Esimerkiksi Brayflox's Longstop (Hard) osoittautui melkoiseksi ylläriksi. Ensialkuun ihmettelimme, mistä dungeon oli edes hard-tittelinsä saanut. Se oli nimittäin vähän kuin päiväkävely puistossa. Okei, kyllä siellä taistella sai ihan riittämiin, mutta hiki ei helmeilyt otsalla tai sydän pamppaillut jännityksestä. Eteneminen kävi häkellyttävän sulavasti siitä huolimatta, että paikka oli uusi meille kaikille.

Kun vihdoin pääsimme dungeonin viimeiseen matsiin, aloimme ymmärtää, millä perusteella dungeonin taso oli määritelty. En muista kuolleeni vielä missään matsissa FFXIV:ssä yhtä monta kertaa kuin tuossa kyseisessä ottelussa. Alkuun tuntui siltä, että hakkaamme päätä seinään eikä bossin voittaminen vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Väliin piti jo ottaa vessataukoa ja käydä hörppäämässä vissyä sekä samalla neuvotella taktiikan muutoksesta, ennen kuin hermo kesti yrittää uudelleen. Netin ohjeihmemaahan ei silti kukaan sukeltanut vaan omillaan pärjättiin.

Olihan muuten mahtava fiilis, kun tuo bossi vihdoin kaatui! Sitä ennen oli koeteltu turhautumisen rajoja ja itselläni kävi pari kertaa jo mielessä, että antaapa olla koko jutun. Onneksi ei kuitenkaan luovutettu vaan sitkeästi yritettiin yhä uudelleen. Kyllä se voitto sieltä lopulta napsahti.

Päivä menikin tosiaan nopesti, kun komusimme useamman hard-tason dungeonin läpi. Myöhemmin illalla päätimme siirtyä hard-tason primaleihin ja trialeihin. Ensimmäiseksi päätimme hoitaa pääjuoneen kuuluvan Good King Moggle Mog XII:n eli Thornmarch (Hard) -trialin. Koska kyseessä on kahdeksan pelaajan suoritus, huutelin Twitterin puolella, että meitä saa tulla jeesaamaan. Lopulta ei kuitenkaan viitsitty odottaa ja kokeiltiin sitä neljän random-pelaajan seurassa. Hyvinhän se hoitui eikä ongelmia lopulta ollut.

Twitter-huutelulla oli kuitenkin omat seurauksensa. Sekä Twitteristä että Twitchistä tuttu Tuatime vastasi kutsuuni ja tarjoutui auttamaan primaleiden kaatamisessa. Voiko tuollaisesta tarjouksesta kieltäytyä? No, ei voi!

Ilta siis sai odottamattoman käänteen. Koska ujostelen aina vähänkin vieraampia ihmisiä, oli tämä käänne melko hermostuttava. Samalla tosin olin innoissani, sillä Tua sai mukaan myös yhden tuttavansa, joten random-pelaajien määrä per taistelu putosi kahteen.

Menimme yhdessä läpi Garudan (Hard) ja Ultima Weaponin (Hard). Mokia tuli tehtyä, mutta selvittiin minusta ihan kivasti kuitenkin. Varsinkin kun ottaa huomioon, ettemme ehtineet valmistautua juuri ollenkaan. Neljästään tosiaan vedetään uusia juttuja sokkona, mutta näihin kahdeksan hengen juttuihin ollaan yleensä katsottu opasvideoita, koska se nyt vain on kohteliasta muita kohtaan (edelleenkään en pidä siitä, mutta olen hyväksynyt tämän välttämättömyyden). Nyt se siis jäi tekemättä, mikä tietysti vähän lisäsi hermostuneisuuttani. Mutta hei, elossa ollaan!

Sanoin tuossa aiemmin, etten ole missään matsissa kuollut yhtä monta kertaa kuin Brayflox's Longstopin (Hard) lopputaistelussa. Niin, se piti paikkansa siihen mennessä. Sitten joku sai hyvän idean: vedetään Thornmarch (Extreme)! Eli kuuluisa moogle-taistelu entistä vaikeampana.

Mitähän tuosta kokemuksesta voisi sanoa? Nöyryytys on ehkä oikea termi kuvaamaan sitä. Mooglet pyyhkivät meillä lattiaa. Kyllä konkarit yrittivät ohjeistaa, mutta silti homma meni päin kupopähkinäpensaita. Asiaa ei auttanut, että randomit pelaajakumppanit tuottivat omat haasteensa ja keljuilivat suotta parantajille. Ei kai tässä voi sanoa kuin kiitos Tualle pitkämielisyydestä nyyppien kanssa.

Tuon epäonnisen episodin jälkeen Tua jatkoi omaan suuntaansa ja me omaamme. Saimme myöhemmin vielä kaverin veljen ja tämän tyttöystävän sekä pari heidän kiltalaistaan avuksi ja mooglekin kukistui viimein. Silti tuo taistelu jätti sen verran ikävän maun suuhun, ettei kyllä houkuttele mennä yrittämään sitä ihan heti uudestaan. Melkoinen koettelemus!

Kävimme vielä edellä mainitun kahdeksan hengen poppoon kanssa hoitelemassa Hildibrand-tehtäviin kuuluvan Battle on the Big Bridge -trialin. Final Fantasynsa pelanneet tietävät, että kyseessä on ottelu Gilgameshia vastaan. Se tietysti tarkoitti jonkinasteista nostalgiahuurustelua.

Tähän trialiin olin opasvideon katsonutkin, koska olin varautunut sen tekemiseen ennemmin tai myöhemmin. Matsi sujui myös melko miellyttävissä merkeissä, mitä nyt välillä jouduin juoksemaan minin vallassa Enkidu-kanoja karkuun, mutta sellaista sattuu. Kiitoksia vain kaikille, jotka auttoivat tämän taistelun voittamisessa!

Kun Gilgamesh oli kukistettu, kello alkoi olla jo melkoisen paljon. Olimme kaikki melko väsyksissä, mutta emme halunneet lopettaa pelaamista aivan vielä. Yhteisellä päätöksellä vaihdoimmekin siis kakkoshahmoluokkiin ja suuntasimme aivan pelin alkupään dungeoneihin keräämään kokemuspisteitä. Se oli sopivan rentoa puuhastelua loppuiltaan eikä aiheuttanut enää lisää stressiä ja jännitystä.

Sunnuntai

Kuten perjantai, sunnuntaikin osoittautui lyhyeksi pelipäiväksi. Siis oikeastihan pelasimme useamman tunnin, mutta FFXIV on sellainen peli, että nelisenkin tuntia tuntuu yhdeltä hujaukselta. Ei siinä paljon ehdi saada aikaan.

Ensimmäinen vierailukohde oli Wanderer's Palace (Hard). Dungeonin tavallinen versio on yksi suosikeistani, joten tätä odotin suurella mielenkiinnolla. Tonberryt olivatkin yhtä söpöjä ja brutaaleja kuin aina. Onneksi tällä kertaa brutaalius ei kohdistunut omaan partyyn vaan olimme samalla puolella. Suosittelen pysymään aina väleissä tonberryjen kanssa. Doinkkauksen kohteeksi ei nimittäin ole kiva joutua. Jos kuitenkin haluat riitaantua tonberryjen kanssa, on suositeltavaa kehittää itsesi vähintään tasolle 50. Sitten voit jopa selvitä yhteenotosta hengissä.

Myös tämä hard-versio dungeonista oli kiva kokemus. Kaksi meistä oli yrittänyt sitä aiemmin, mutta päässyt vain puoliväliin, joten loppuosuus mentiin sokkona. Viimeiseen taisteluun kuoltiin kerran tai pari, mutta sitten logiikka aukesi ja sekin sujui mallikkaasti. Haastetta oli siis juuri sen verran kuin sopi toivoakin.

Toinen maininnan arvoinen seikkailupaikka sunnuntailta on ehdottomasti Hullbreaker Isle. Sekin pääsi suosikkilistalleni välittömästi!

Dungeonina se oli erittäin suoraviivainen, mutta maisemat olivat mahtavat ja bossitaistelutkin ihan hauskoja. Kaikissa oli omat kikkansa, joiden avautumisessa kesti hetki. Kuolimme kuitenkin vain ensimmäiseen bossimatsiin, muut menivät läpi suorilta.

Hullbreaker Islen jälkeen iltapäivä olikin pitkällä, joten kävimme enää hoitelemassa Titanin kahdesti eli sekä tavallisen että hard-version. Kumpikaan ei tuottanut ylitsepääsemättömiä ongelmia, mikä oikeastaan yllätti. Muistan pudonneeni taisteluareenalta aika turkasen monta kertaa, kun ensimmäisen kerran taistelimme Titania vastaan pääjuonen mukana.

Siihen päättyivät meidän FFXIV-lanimme. Pakko sanoa näin jälkikäteen, että kokemus oli mahtava ja seura parasta! Kun olimme kaikki neljä samassa tilassa yhteistyön tekeminen oli huomattavasti helpompaa. Ei tarvinnut vaivautua kirjoittelemaan chatissa, koska saattoi vain huudella toisille suoraan. Toki se onnistuu erilaisilla chat-ohjelmilla etänäkin (FFXIV:ssä itsessään ei taida voice chatia olla lainkaan), mutta onhan se nyt silti paljon miellyttävämpää, kun ei tarvitse säätää mikrofonin ja kuulokkeiden kanssa.

Seuraavat lanit ovat jo suunnitteilla. Vaikka ne taas vaativat järjestelyä kämpän sisustuksen puolelta ja ruokalistan pähkimistä, odotan innolla seuraavaa kertaa. Koko viikonlopun kestävä seikkailu Eorzeassa hyvien kavereiden kanssa oli vähän kuin loma. Siinä todella irtautui arkisista asioista ja sai kerättyä energiaa kivasta tekemisestä. Tällaiselle introvertille se oli myös oivallinen, mutta ei henkisesti väsyttävä, tapa sosialisoida kavereiden kanssa. Olin kyllä sunnuntaina fyysisesti hyvin väsynyt, mutta henkisesti virkistäytynyt. Se oli yllättävä huomio, koska yleensä kaveriviikonloput kaikessa mukavuudessaan myös vievät aivan älyttömästi energiaa.

Eli paras meno 5/5.

http://www.pelit.fi/