maanantai 28. maaliskuuta 2016

Videopelimeme: päivä 5 - pelihahmo, johon samastun


Päivä 5 - Pelihahmo, johon samastun

Tämä on taas kysymys, johon jouduin tovin pohtimaan vastausta. Vuosien varrella olen samastunut moniinkin pelihahmoihin. Tällä hetkellä ei kenties ole ketään sellaista, jos nyt ei omaa FFXIV-hahmoa lasketa, mutta itse luotu hahmo ei ole ehkä sellainen, jonka voi nyt huomioida.

Ajattelin, että esittelen tässä nyt muutamia hahmoja, joihin olen samastunut voimakkaastikin ja viimeiseksi paljastan tuoreimman tapauksen.

Hahmo 1: Tifa Lockhart (Final Fantasy VII)

Tifa oli selkeästi ensimmäinen pelihahmo, johon samastuin. Olin aiemminkin tykästynyt naishahmoihin eri peleissä, mutta varsinaista samastumisen tunnetta ei ollut tullut. Olin enemmänkin ihaillut heitä. Tifan persoonassa sen sijaan on aina ollut jotain hitusen samanlaista kuin omassani. Hän on myös samanlainen muista huolehtija kuin minä.

Hahmo 2: Yuffie Kisaragi (Final Fantasy VII)

Tifaa seurasi aika nopeasti Yuffie. Kyllä, ninjaprinsessa on kovin erilainen kuin Tifa, mutta hänessäkin on jotain samastuttavaa. Ikäkin oli lähempänä omaani, joten ehkä jo osittain sen takia tunsin yhteenkuuluvuutta. Tosin jossain määrin Yuffie on myös sellainen räväkkä ja sanavalmis persoona, jollainen olisin aikoinaan halunnut olla, mutten kyennyt, joten samastumiseen on sekoittunut varmaankin jonkinasteista ihailua.

Hahmo 3: Garnet Til Alexandros 17th (Final Fantasy IX)

Prinsessa Garnet oli jälleen lähellä omaa ikääni, joten siinä oli varmasti yksi syy samastua häneen. Lisäksi hänen peitellyn pidättyvä käyttäytymisensä oli toinen. Tuon käytöksen alla kupli selkeä halu kapinoida, johon pystyin herkässä teini-iässä hyvin samastumaan. Garnet kunnioittaa tiettyjä rajoja, mutta taistelee samaan aikaan sisäisesti niitä vastaan. Se tuntui tutulta.

Lisäksi tietysti tykkäsin Zidanesta valtavasti, mikä oli jo yksinään riittävä syy samastua hänen rakkautensa kohteeseen.

Hahmo 4: Fran (Final Fantasy XII)

Fran on melko hiljainen koko Final Fantasy XII:n ajan. Kun hän puhuu, hänen suustaan tulee yleensä vain asiaa. Tosin toisinaan hän heittää Balthierille kuivahkon, sarkastisen vitsin. Tähän pidättyvään käytökseen pystyn hyvin samastumaan. Franin tapa puhua Balthierille kertoo mielestäni siitä, ettei hän ole pelkkä hiljainen seinäruusu. Hän vain ei koe tarpeelliseksi olla koko ajan suuna päänä, varsinkaan muiden seurassa. Veikkaisinkin, että ollessaan Balthierin kanssa kahden Fran päästää persoonansa todella valloilleen. Minulla on hieman samaa vikaa. Suuremmassa seurassa vetäydyn kuoreeni, läheisessä porukassa tai kahden kesken olen parhaimmillani.

Hahmo 5: Oerba Dia Vanille (Final Fantasy XIII)

Tuorein ja viimeisin samastumisen kohteeni on tosiaan ollut Vanille. Final Fantasy XIII ei ole millään mittapuulla suosikkipelini, mutta siitä löytyy juttuja, joista tykkään. Vanille on yksi noista jutuista.

Vanille on harvoja Finaleissa nähtyjä punapäitä, mutta pelkkä hiustenväri ei riitä minulle samastumiseen.

Kun FFXIII ilmestyi, Vanillen persoona kolahti minuun myös hyvin vahvasti. Hän esittää usein kaiken olevan hyvin, mutta kärsii hiljaa sisällään. Hän valehtelee muille, jottei näiden tarvitsisi vuorostaan kärsiä. Hän saattaa näyttää tyhjäpäiseltä kikattelijalta, mutta todellisuudessa hän on hyvin herkkä ja välittävä. Tuohon aikaan koin olevani hyvin samanlainen: näytteleväni roolia, jonka uskoin olevan hyväksi muille, itsestä ei niin väliä. (Sivumennen sanoen nykyisin menee paremmin enkä tältä osin enää samastu Vanilleen, onneksi.)

Sitten on tietysti vielä Fang. Jo pelkästään hänen takiaan Vanilleen voi hyvin samastua. Ehkei siitä kuitenkaan sen enempää, etten heittäydy sietämättömän siirappiseksi.

Tällä hetkellä minulla ei ole pelihahmoissa tosiaan ketään samastumisen kohdetta. Olisikin hienoa taas löytää sellainen, koska se tuo pelaamiseen aivan omanlaisensa fiiliksen. Silloin elää tarinan vielä täydemmin kuin muutoin. Ei hyvä pelikokemus sitä vaadi, mutta kiva mauste se silti on.

Tulossa seuraavaksi: Inhottavin pelihahmo



http://www.pelit.fi/

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Fanitytön tarina eli suuri synttäripostaus

Tänään Level up! täyttää 5 vuotta. Se on yhtä aikaa uskomattoman pitkä ja lyhyt aika kirjoitella blogia. Tuntuu nimittäin, että se on mennyt yhdessä hujauksessa, mutta samalla on tapahtunut todella paljon ja blogi on muuttunut ja muovautunut elämän mukana.

Sain Tualta ehdotukseksi kirjoittaa näin synttäripäivän kunniaksi kuvien kera siitä, mitkä pelit ovat minulla olleet milloinkin pinnalla. Lähdin kirjoittamaan aiheesta innokkaasti, mutta huomasin pian, että yksittäisten pelien sijaan kirjoitin kokonaisuuksista ja fanittamiseni kehittymisestä. En siis pysynyt ruodussa, mutta ei anneta sen häiritä.

Level up! on vain pieni osa pelifanitushistoriaani, joten sen syntymäpäiviin tämä postaus ei nyt suoranaisesti liity. Toisaalta tämä on kertomus siitä, miten tähän pisteeseen on päädytty, joten tavallaan ehkä olen sittenkin oikean asian äärellä.

Tarina alkaa siis varhaisemmalta ajalta, jolloin Internetzeihin ei ollut aivan yhtä vapaata pääsyä kuin nykyisin...


Kausi 1: Kun zombit söivät aivot ja Lara näytti miehille, miten pyssyä pidellään

Lara säilyi piirustusteni kestoaiheena
vielä vuosia 90-luvun fanituskauden jälkeen.
Tähän kuvaan taisin ottaa mallia Witch Blade -lehdestä.
Kultaisella 90-luvulla minulle esiteltiin PlayStation 1 ja sille toki maailman parhaat pelit: Resident Evil 1 ja 2 sekä ensimmäiset Tomb Raiderit. Näiden ohella toki oli paljon muitakin pelejä, mutta silloisessa kaveriporukassa nimenomaan nämä olivat hitti.

Resident Evileissä oli samaa taikaa kuin kunnollisissa kauhuelokuvissa. Ne olivat kiehtovia ja samaan aikaan karmivia eivätkä pelkästään huonojen kontrolliensa takia. Nykyisin nämä pelit aiheuttaisivat kauhureaktion jo silkalla kankeudellaan, mutta tuolloin en vielä paremmasta tiennyt. Ne olivat parasta ikinä!

Niinpä meillä oli sitten peli-iltoja, jolloin istuttiin porukalla pimeässä huoneessa postimerkin kokoisen telkkarin ääressä yhden pidellessä ohjainta ja muiden täristessä taustalla. Minäkin sain joskus peliä kokeilla, mutta olin sen verran säikky, että muut pelkäsivät ohjaimen puolesta. Niinpä olin useimmiten takarivin tuijottelija, joka kertoi muille, miten ne puzzlet oikein ratkaistaan ja kiljui sopivassa välissä ikään kuin äänitehosteena.

Tomb Raider seurasi Resident Evilien perässä. Sain sarjan kolmososan käsiini silloisen poikaystävän kautta ja ihastuin. Pelissä oli tosin pelottaviakin kohtia, muttei samalla tavalla kuin Ressuissa. Pystyin pelaamaan ilman, että ohjain kärsi säikähdyksistä.

Parasta oli kuitenkin Lara. Minä halusin suurin piirtein olla hän. Hän näytti turkasen hyvältä (joskin näin jälkikäteen on todettava, ettei sellaista kroppaa saavuteta millään luonnollisella menetelmällä), mutta se ei ollut paras puoli hänessä. Minä pidin Larasta, koska hän oli aktiivinen naishahmo. Hän ei ollut neito pulassa vaan laittoi tarvittaessa äijät pulaan. Laran ohjastaminen oli siis herkässä iässä olevalle teinitytölle voimauttava kokemus. Siirryin takarivin tuijottajasta oikeaksi toimijaksi ja laitoin viholliset kumoon kahta pistoolia paukuttamalla. Sanomattakin oli selvää, että sarjan ykkös- ja kakkososa ilmestyivät pelihyllyyni heti, kun ne pystyin hankkimaan. Nykyisin valitettavasti alkuperäinen ykkönen on hukassa, mutta ehkä se vielä jonkin laatikon pohjalta löytyy.

Fanittamiseni näkyi tuohon aikaan pitkälti piirtämisen kautta. Resident Evil ei innostanut kaivamaan kyniä laatikosta, siitä lähinnä puhuttiin kavereiden kanssa, mutta Tomb Raiderit sen sijaan inspiroivat minua suuresti. Olen piirtänyt Larasta läjäpäin fan artia, mutta siitä on valitettavan vähän säilynyt jälkipolville. Piirtämisen lisäksi tulostelin koulun kirjastossa kuvia Larasta ja liimailin niitä vihkoon. Seinille en uskaltanut kyseisiä kuvia laittaa, koska äiti olisi saattanut älähtää.


Kausi 2: Kun kaveri Final Fantasy VII:n lainasi...

Ehkä maailman huonoin cosplay-asu,
mutta jostainhan sitä pitää aloittaa.
Nuoruuden kaveripiiri muuttui, kun poikaystävästä tuli ero. Menemättä sen enempää ihmissuhdekiemuroihin pelaamisen kannalta tuo käänne oli varsin merkittävä. Aloin hengailla hieman eri (poika)porukassa, mikä johti lopulta siihen, että minulle haluttiin tarjota parempaa pelattavaa kuin Tomb Raiderit.

Enhän minä tietysti sellaiseen uskonut, mutta päätin kuitenkin kokeilla, ja niin Final Fantasy VII lyötiin koneeseen ja minulle ohjain käteen. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kiehtovaa ja kaunista, joten pakkohan pelistä oli ottaa tarkemmin selvää.

Tomb Raiderit unohtuivat aika pian hyllyyn, kun ihastuin ensin Cloudiin ja hetkeä myöhemmin samastuin ihanaan Tifaan. Sitten tulivat Vincent ja Yuffie, ja minun sydämeni oli lopullisesti myyty.

En minä ollut tiennyt, että pelihahmoilla voi olla noin paljon persoonaa ja taustatarinaa eikä siinä ollut edes kaikki! Myös pelillä oli syvä ja monimutkainen juoni. Kyllähän siis Resident Evileissäkin on juonta, samoin Tomb Raidereissa, mutta eivät ne aivan samassa sarjassa paini Final Fantasyiden kanssa. Minä siis uppouduin tarinaan ja aloin elää ja hengittää sitä.

Jälleen kerran fanittamiseni näkyi piirtelynä, mutta ehkä on jopa hyvä, ettei tuolta ajalta ole säästänyt kovin paljon todistusaineistoa. Kovin kaunista katseltavaa ne kun eivät olleet...

 
Kausi 3: Kun tajusin, että sitä on lisää!

Tietokonetta pääsi käyttämään harvoin,
joten vihkot olivat kirjoittajan paras kaveri.
Seiskaa seurasivat Final Fantasy VIII ja Final Fantasy IX. Kasi oli itse asiassa ensimmäinen, jonka ostin omakseni. Ysin ja seiskan pääsin hankkimaan vasta myöhemmin. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että tuolloin jouduin säästämään peleihin kuukausi- ja kesätyörahoista, jotka eivät kovin kummoisia olleet. Kasin sain 100 markalla pikkuveljen kaverilta, joka oli saanut sen lahjaksi eikä ala-asteikäisenä ollut tajunnut siitä mitään.

Tästä rahateknisestä syystä pelasin lopulta kasia enemmän kuin lainassa ollut seiskaa ja aika pian olin imeytynyt myös sen maailmaan ja hahmojen kohtaloihin. Tosin kehitin kasin hahmoihin kompleksisemman suhteen kuin seiskan. Rinoa oli mielestäni ärsyttävä prinsessa ja päiväkirjaani raapustin Squallin olevan "tunnevammainen idiootti" (joo, muut kirjoittelivat varmaankin irl-pojista, minä analysoin pelihahmoja... ja samalla tiellä ollaan edelleen). Aloitin samoihin aikoihin myös fan fictionin kirjoittamisen ja noita tuonaikaisia tuotoksia tutkiessani tulin siihen tulokseen, etten voinut täydellisesti kuitenkaan vihata Rinoaa ja Squallia päiväkirjaraapustuksistani huolimatta.

Minulla on siis vihko, jonne on tulostettu läjäpäin fan fictionia nimenomaan Squallista ja Rinoasta. Lisäksi olen kirjoittanut omaa tarinaa nimeltä "The Next Generation". Kyseinen ficci kertoo Squallin ja Rinoan tyttärestä, joka saapuu Balamb Gardeniin opiskelemaan SeeDiksi. Omaperäisyys kunniaan ja sillein. Kun silmäilin tuota tarinaa, olin iloinen, ettei minulla ollut tuolloin aktiivista pääsyä Internetzeihin. Olisin luultavasti mennyt julkaisemaan kyseisen hirvityksen.

Kuvan moogle ei liity tapaukseen, lisäsin sen vain rekvisiitaksi.
Tuohon aikaan uskoin, että FFVII oli paras ikinä ja FFVIII tuli hyvänä kakkosena. Sitten pääsin pelaamaan Final Fantasy IX:ää. Maailmani räjähti ja galaksit vaihtoivat paikkaa.

Olen aina pitänyt sekä scifistä että fantasiasta, mutta ollut jälkimmäiseen enemmän kallellani. Ysi siis sulatti sydämeni, ja Zidane sai hehkutusta päiväkirjan sivuilla pirteästä asenteestaan, koska erityisesti Squallin angstailu oli alkanut ottaa päähän.

Tässä vaiheessa kasasin Final Fantasy -kuvista oman "julisteen". Mitään fanituotteita ei täällä päin myyty, mutta koulun kirjaston ja äidin työpaikan tulostin lauloi, kun haalin itselleni kolmesta suosikkipelistäni kasapäin kuvia, joilla sitten tapetoin makuuhuoneen seinää. Täydensin kuvitusta myös omilla piirustuksilla, mutta en löytänyt arkistoista yhtään kuvaa tuosta seinästä. Sääli, olisi pitänyt ikuistaa se.

Vein myös fan fictionin raapustelun uudelle tasolle. Isä suostui lainaamaan työläppäriään iltaisin ja pääsin kirjoittamaan entistä tehokkaammin. Pikkuveli oli kovin kiinnostunut ysistä, muttei ymmärtänyt englantia, joten aloitin suuren projektin: Final Fantasy IX:n kirjoittamisen tarinan muotoon. Projektin loppuun vieminen vei lopulta vuosia, mutta lopputulos on yhä saatavissa täältä.

Tarina koostui kolmesta osasta, joista ensimmäisen jopa tulostin ja askartelin kirjan muotoon, kuten yllä olevasta kuvasta näkee. Tuossa vaiheessa tosin pikkuveljeä ei enää niin kiinnostanut, joten "taideteos" jäi omiin arkistoihini kummittelemaan.

FFIX:ää seurasivat tietysti sarjan muut pelit, vaikka kaikki eivät tehneetkään minuun yhtä suurta vaikutusta. Sitten tuli lukion kuviksen tutkielmakurssi ja käytännössä pakotin opettajan hyväksymään aiheeni. Hänen mielestään videopelit eivät millään muotoa ole vakava taiteenmuoto, jota voisi tutkia, mutta pidin pääni eikä opettaja jaksanut tapella.

Ja näin valmistui FF-sarjaa erilaisista taiteellisista näkökulmista tutkiva Final Fantasy kautta aikojen -pumaska. Koska en itse ole taiteellisesti lahjakas, varsinkaan kuvataiteellisesti, kutsun tuota juurikin pumaskaksi. Se on täynnä tiukkaa asiaa pelien kehittymisen graafisesta, musiikillisesta ja tarinallisesta puolesta, mutta kovin visuaalisesti viehättävähän tuo ei ole. Säilytän sitä silti, koska tutkielmassa kulminoituu yksi osuus fanittamishistoriassani erittäin vahvasti.

Kävin siis tutkielmaa varten läpi Final Fantasy -sarjan historiaa penkomalla pelilehtiä ja Internetiä sekä luonnollisesti pelaamalla. Testasin kaikkia Final Fantasyja, jotka vain sain käsiini. Tuohon mennessä olivat ilmestyneet osat I-X, lisäksi XI:stä oli saatu jo jonkin verran uutisia, joten senkin mainitsin tutkielmassani.

Kävi muuten niin, että kuviksen opettajani tunnusti olleensa väärässä. Hän oli samaa mieltä kanssani tutkielmani visuaalisesta ilmeestä, mutta niin myös sisällöstä. Sain siis jo 2000-luvun alkupuolella käännytettyä yhden ihmisen ajattelemaan, että myös videopelit voivat olla taidetta ja vielä moninaista sellaista. Ai että olin tuolloin ylpeä itsestäni!


Kausi 4: Kun kaikkea materiaalia ei enää ollut pakko tuottaa itse...

Lukioaikaan teetetty Vivi-paita oli minulla
käytössä vielä syksyllä 2012.
Tästä eteenpäin fanittamiseni alkoi painottua eri tavalla. Aiemmin olin hehkuttanut yksittäisiä pelejä, mutta nyt pinnalla oli kokonainen pelisarja (pelasin muitakin pelejä kuin Final Fantasyja, mutta niihin minulle ei koskaan syntynyt samanlaista rakkaussuhdetta). Tästä syystä loppupostauksen ajan puhun enemmän fanittamisen muodoista kuin sen kohteista.

Vielä lukioaikaankin kärsin kroonisesta rahapulasta ja fanituotteiden huonosta saatavuudesta. Sen takia täytyi olla luova ja kehittää materiaali itse. Monesti se tapahtui piirtämisen ja kirjoittamisen muodossa, mutta aloin myös kaivata jotain enemmän. Figuureja en osannut askarrella, mutta paidan saattoi painattaa. Teetinkin itselleni paidan FFIX:n Vivin kuvalla. Tuo paita oli minulla vuosia käytössä, kunnes se oli lopulta pari vuotta sitten vain pakko heittää roskikseen, kun saumat eivät enää pysyneet kasassa. En ole varmaan mitään muuta vaatetta käyttänyt yhtä tehokkaasti loppuun. Paras fanipaita ikinä, ehkä teetän joskus uuden samanlaisen!

Mutta niin, pikku hiljaa rahatilanne alkoi kääntyä parempaan suuntaan, kun ikää tuli lisää ja opiskelun lisäksi tuli tehtyä enemmän töitäkin. Samaan aikaan kaupankäynti alkoi helpottua, kun pääsin matkustamaan Suomen sisällä, löysin conien myyntipöytäsalit ja erinäiset nettikaupat eBayn aarreaitta mukaan lukien. Tuossa vaiheessa Final Fantasy XII oli ehtinyt ilmestyä ja minä sain kimmokkeen ostaa ensimmäisen figuurini.

Balthier löysi tiensä luokseni. Hehkuttelin perään hankkivani seuraavaksi Franin, kunnes minulle selvisi, ettei vieraneitokaisesta ole olemassa figuuria! Jostain mystisestä syystä figut oli tehty Balthierin lisäksi vain Vaanista, Ashesta ja Gabranthista. En ollut noista kolmesta hahmosta niin kovin innostunut, joten heidät lisättiin kokoelmaani vasta paljon myöhemmin. Ashe kotiutui itse asiassa vasta viime syksynä.

Nyt Franista on vihdoin tulossa figuuri. Sen pitäisi itse asiassa ilmestyä ensi kuussa ja olenkin siitä jo tehnyt ennakkovarauksen jo kuukausia sitten. Kunhan saan hänetkin mukaan kokoelman jatkeeksi, ajattelin tehdä vähän kattavamman postauksen figuurikokoelmastani, joka on vuosien varrella paisunut melkoisen isoksi.

Balthier siis ryösti Rabanastren aarrekammion (lue: minun lompakon) ja avasi tien kaikille muillekin siinä sivussa. Olen monesti saanut kuulla, ettei aikuisen naisen pitäisi keräillä leluja... mutta miksei? Kai sitä työssä käyvä ihminen saa rahansa laittaa juuri siihen, mihin haluaa, kunhan maksaa veronsa ja huolehtii myös muista velvoitteistaan.

FFXII oli muutenkin käänteen tekevä Final Fantasy minun kohdallani. Se oli ysin jälkeen ensimmäinen, josta jälleen innostuin kunnolla. Kymppi ei minuun koskaan syvällisesti iskenyt ja yhtätoista minulla ei ollut mahdollisuutta edes kokeilla. Kun FFXII viimein ilmestyi, se sai sisäisen fanityttöni tanssimaan ja tuosta tanssista seurasi ketjureaktio.


Kausi 5: Kun sitä materiaalia on sittenkin niin kiva tuottaa itse!

http://z4.invisionfree.com/Kristallimaailma/index.php?
Keväällä 2007, kun FFXII-fanitukseni oli varsin tuoretta, perustin Kristallimaailman, suomalaiseen Final Fantasy fan fictioniin keskittyvän keskustelufoorumin. Halusin julkaisupaikan omille ficeilleni, joita oli alkanut kertyä pöytälaatikkoon niin paljon, ettei se enää pysynyt kiinni. Hiljalleen foorumille sitten kerääntyi toisia pelaajia, jotka harrastivat samaa. Tänä vuonna Kristallimaailma täyttää 9 vuotta. Se on hiljentynyt vuosien saatossa, mutta ei kuollut. Odotan jo kymppisynttäreitä kovasti!

Tässä vaiheessa pelaamisesta oli tullut minulle hyvin kokonaisvaltainen harrastus. Pelasin pääasiassa Final Fantasyja ja melkein kaikki vapaa-ajan puuhani kiertyivät muutenkin pelisarjan ympärille. Kirjoitin fan fictionia, piirtelin fan artia ja 2008 aloin tosissani harrastaa myös cosplayta. Ensimmäinen virallinen asuni oli white mage. Tuo postauksen alussa esitelty Tifa ei koskaan päässyt julkisilla paikoilla poikkeamaan.



Olen cossannut paljon muitakin pelihahmoja kuin vain white magea eri muodoissa, mutta tämä ei kuitenkaan ole cosplay-postaus, joten en nyt tämän enempää esittele näitä kuvia. Jos pelihahmo-cosplaysta halutaan postausta, asiasta kannattaa vihjaista. Pyynnöstä voin sellaisen joskus rustaillakin.

Kun sitten 2011 perustin tämän blogin, silloisella nimellään Final Fantasy -päiväkirjat, olikin Final Fantasy -sarja kokonaisuudessaan minulla hyvin vahvasti pinnalla. Jo tuolloin olivat ysi ja kaksitoista muodostuneet suosikeikseni eikä tuo asia ole viidessä vuodessa muuttunut mihinkään. Kirjoittelin blogiin kuitenkin aktiivisesti milloin mistäkin Finalista. Enää ei tarvinnut raapustaa päiväkirjaan hahmojen tunnevammaisuudesta, koska minulla oli julkinen kanava näiden ajatusten jakamiseen.


Kausi 6: Kun maailma avartuu jälleen

Pyörin siis suloisessa Final Fantasy -kuplassani hyvin pitkään. Sitten tuli Final Fantasy XIII-2, joka sai minut turhautumaan. Kun tätä seurasi vielä Lightning Returns ja Final Fantasy Versus XIII -sekoilut, alkoi suosikkisarjani näyttäytyä kummallisessa valossa. Ikävästi näytti siltä, ettei Finaleista enää löytynyt sitä kaikkein parasta pelattavaa, ainakaan uutta sellaista.

Oli aika kääntää katseensa myös muihin suuntiin. Kaikki lähti liikkeelle Star Ocean: The Last Hope Internationalista, jota tuo nykyinen aviomies ystävällisesti minulle suositteli... tai siis painosti lainaamaan häneltä. Suositus osui kohdalleen ja sukelsin syvemmälle tähtimereen. Kirjoittelin kyllä edelleen Final Fantasy -päiväkirjoja, mutta pikku hiljaa heräsi ajatus siitä, että asiat voisi tehdä toisinkin. Level up! syntyi siis tarpeesta laajentaa blogin sisältöä, mutta säilyttää painotus ennallaan. Yhä Final Fantasyt ovat pääasiallinen puheenaiheeni, mutten enää rajoitu pelkästään niihin.

Star Oceania seurasi Tales of -sarja, johon en myöskään ollut aiemmin tutustunut, vaikka olin tiennyt sen olemassaolosta. Aloin kaivaa erilaisia japanilaisia roolipelejä pelattavaksi itselleni ja etsiä aktiivisesti uutta pelattavaa. Aiemman kaltaista fanityttöilyilmiötä ei päässyt enää syntymään (paitsi ehkä vähän sen The Last Hopen kohdalla), ennen kuin Bravely Default kolahti todella lujaa ja Second on jatkanut samalla uralla. Toisaalta minua viedään myös kuin chocoboa narussa mitä tulee Final Fantasy XIV:n.

Tällä hetkellä fanityttöyteni hakee muotoaan. Se on kimppu pelien pelaamista, materialismia ja materiaalin tuottamista. Cosplay on hieman väistynyt ja kuvien piirtely jäänyt todella vähiin, mutta kirjoittaminen sen sijaan on vallannut yhä enemmän alaa. Niin sanotusti pinnalla olevat pelit vaihtelevat paljon, mutta silti odotan edelleen sitä seuraavaa Final Fantasya, joka vie minut mukanaan ja saa sydämen tanssahtelemaan.

Saapa nähdä, tuleeko sitä koskaan. Mutta tuli tai ei, Level up!:n tarina jatkuu edelleen. Viisi vuotta bloggaamista ei ole läheskään tarpeeksi.



http://www.pelit.fi/

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Videopelimeme: päivä 4 - salainen pahe -pelini



Päivä 4 - Salainen pahe -pelini

Tähän kysymykseen ei tarvinnut miettiä vastausta kovin pitkään. On eräs peli, jonka olemassaolon hoksasin jo lapsena ja jota edelleen pelailen miltei päivittäin aina, kun on sopiva luppohetki. Sen pariin on helppo hairahtua ja se jaksaa viihdyttää vuodesta toiseen. Siinä ei ole pelikelloa, mutta voi hyvinkin olla, että olen sitä pelaillut jopa enemmän kuin Final Fantasyja.

Ja kyseessähän on...

pasianssi!

Pikkunappulana seurasin usein sivusta, kun äiti lätki kortteja päällekkäin. Olisin halunnut osallistua, mutta pian sain kuulla sen olevan yhden hengen peli. Tyydyin siis katselijan rooliin ja omaksuin säännöt pikku hiljaa.

Jonain kauniina päivänä löysin tuon saman korttipelin kotitietokoneen uumenista ja sehän oli menoa sitten. Toki muut pelit innostivat yhtä lailla, mutta tuo äidin pahe, johon en ollut saanut sotkeutua, houkutti ja koukutti vuosiksi eteenpäin.

Pasianssi on nykyisinkin osa jokapäiväistä elämääni. Se on hyvä tapa keskeyttää kirjoittaminen hetkeksi ja nollata aivot. Kun on läiskinyt erän tai pari, pystyy taas kummasti keskittymään kirjoitustyöhön. Pelaaminen ei vie kerralla paljon aikaa, mutta peli on helppo ja nopea käynnistää hetken huviksi. Se toimii siis optimaalisena taukoviihdykkeenä, mihin monista muista pelaamistani peleistä ei ole. Vaikka ne viihdyttävät, niiden pariin ei voi hypätä minuutiksi ja jatkaa sitten taas muita hommia.

Ennen minulla oli pasianssi tietokoneella. Nykyisellä sitä ei enää ole, mutta puhelimeen olen sen ladannut ja sitä aktiivisesti pelailen. Harmikseni en ole Windows Phonelle löytänyt vielä aivan täydellistä yksilöä. Korttien pitää miellyttää visuaalisesti, puhelimen olla pelitilassa vaaka-asennossa ja ylimääräistä sälää (eli mainoksia) ei tarvitsisi olla.

Tuo kuvassa näkyvä pasianssi oli aikoinaan täydellinen. Sitten siihen lisättiin mainokset ja se muuttui turhan vilkkuvälkyksi. Kaiken lisäksi osa mainoksista ei edes näy, mutta niihin saattaa silti pelatessa sohlaista sormella... jolloin peli katkeaa ja puhelin alkaa ladata mainossivustoa selaimeen. Todella ärsyttävää. Tämä kiukuttaa minua erityisesti siksi, että olen tykännyt tuosta pelistä ja tehnyt siihen kohtalaiset ennätyksetkin. Etsinnässä on siis uusi ja parempi pasianssi ilman rasittavia mainoksia. Ehkä sellainen vielä joskus osuu kohdalle.

Mutta niin. Tästä pelistä ei ole suuremmin kerrottavaa. Kaikki taitavat sen periaatteet tuntea. Pasianssi viihdyttää ja antaa toivotun tauon aherrukseen. Se on minun salainen paheeni, jonka parissa vietän päivittäin aikaa luultavasti saman verran kuin jotkut toiset tupakkatauoillaan.

Onkos teillä muilla jotain tällaisia salaisia pahepelejä?

Tulossa seuraavaksi: Pelihahmo, johon samaistut eniten

http://www.pelit.fi/

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Eorzean kausitapahtumat

Final Fantasy XIV:ssä on mielenkiintoinen pääjuoni ja paljon sivutehtäviä, mutta pelaajien mielenkiintoa pidetään yllä muillakin tavoilla. Pelissä on vuosittain toimivia kausitapahtumia (seasonal events), joissa on aina sama teema, mutta toteutustapa vaihtelee. Usein nämä on sidottu todellisen maailman juhliin, osa länsimaisiin, osa japanilaisiin. Kerta toisensa jälkeen huomaan näistä pienistä tapahtumista viehättyväni.

Heavensturn

Vuosi alkaa aina Heavensturn-tapahtumalla, joka on käytännössä uuden vuoden juhlimista. Juhla noudattaa alun perin Kiinasta lähtöisin olevaa 12 eläimeen perustuvaa kalenteria. Jokaisella eläimellä on vuoronperään oma vuotensa ja tämä näkyy aina Heavensturn-tapahtumassa. Tapahtuma on kuitenkin kytketty meille länsimaalaisillekin tuttuun uuden vuoden ajankohtaan (jota myös Japanissa noudatetaan) eikä kiinalaiseen uuteen vuoteen, joka ajoittuu hieman myöhemmäksi.

Vuosi 2014 oli hevosen vuosi. Heavensturn-tehtävässä hypittiin siis hienot hevoshatut päässä.

2016 alkoi apinanvuosi. Hattuja oli jälleen tarjolla, mutta viehätyimme enemmän tästä jättikokoisesta opo oposta.

Valentine's Day

Ystävänpäivätapahtuma alkaa yleensä helmikuun alkupuolella. Koska kyse on rakastavaisten juhlasta maailmalla, tapahtumaan voi liittyä lyhyt rakkaustarina. Voi myös olla niin, ettei tehtävää pysty suorittamaan yksin.

Pakko on myöntää, että jos minulla ei valmiiksi olisi pelissä kavereita, tällaiset jutut jäisivät minulta tekemättä. En vain haluaisi vaivata ketään tuntematonta saadakseni partnerin tehtävän suorittamiseen. Nyt kun pääsääntöisesti pelaan miehen kanssa, ei ongelmaa kuitenkaan ole. Seura löytyy tarvittaessa.

Tänä vuonna tehtävässä käytiin kolmen ennustajan pakeilla yhdessä parin kanssa. Ennustajat sitten ennustivat hyvää tai huonoa onnea niin rikkaudessa kuin rakkaudessakin.

Tehtävän olisi voinut tehdä useammankin kerran, mutta meille povattiin niin hyvää onnea kaikilla saroilla, ettei uskallettu (lue: minä en suostunut) tehdä tehtävää uudestaan. Sehän olisi ollut ihan kamalaa, jos toisella yrittämällä olisikin tullut huono ennuste!

Palkkioksi tehtävästä sai puolikkaan sydämen, jonka saattoi heijastaa kokonaiseksi kaverin kanssa. Niin ja hienon hatun, jonka ehkä juuri ja juuri kuvasta erottaa hahmoni päässä.

Little Ladies' Day

Tämä tapahtuma viittaa japanilaiseen hinamatsuriin eli tyttöjen päivään, joka on 3. maaliskuuta. Päivä tunnetaan myös nukkejen päivänä. En lähde sen taustoja blogissa nyt syvällisemmin avaamaan, mutta tuosta linkatusta Wikipedia-artikkelista saanee jonkinlaisen käsityksen.

Myös Eorzeassa tuota tapahtumaa juhlistetaan vuosittain. 2014 tehtävä painottui enemmän nukkejen puolelle ja palkkioksi saikin nukke-minionin. Sen sijaan tänä vuonna puhuttiin söpöistä tytöistä ja autettiin aloittelevaa idoliryhmää. 2015 en pelannut alkuvuodesta, joten sen takia näissä esimerkeissäkään tuo vuosi ei nyt näy.

Tämä ihana idoliryhmä oli juuri aloittanut toimintansa ja pelaajan tehtävä oli auttaa heitä pääsemään uralla eteenpäin. Suloisia tyttöjä vai mitä?

Palkinnoksi sai hienon tunikan. Tykkäsin erityisesti omani vaaleanpunaisesta väristä. Tässä olemme istahtaneet nauttimaan perinteisistä japanilaisista herkuista idolien avustamisen jälkeen.

Hatching-tide

Kuoriutumisaalto kiinnittyy varsin luonnollisesti meille länkkäreille tuttuun pääsiäiseen. Munien kanssa siis pelmutaan menemään. Olen osallistunut tähän tapahtumaan vain kerran, keväällä 2014, mutta pian se olisi taas edessä ja odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. Epäilemättä tiedossa on munarikasta menoa.

2014 piti parin kanssa kuljetella munia turvaan. Munaa ei voinut ottaa kuljetukseen, jos ei ollut oikeanlaista munahattua päässä. Olimme siis todella tyylikkäinä liikenteessä.

Pienet ja pirulliset sprigganit taas yrittivät viedä munat parempaan talteen. Onneksi onnistuimme estämään tämän katastrofin!

Moonfire Faire

Moonfire Faire on elokuuhun sijoittuva kesätapahtuma, joka aloittaa Final Fantasy XIV:n vuosipäiväjuhlinnan. A Realm Reborn julkaistiin elokuussa 2013, joten nyt tuota tapahtumaa juhlistetaan vuosittain.

Palkintona erilaisista tehtävistä on yleensä uimapukuja ja kesäisen hengen mukaan muutenkin juoksennellaan rantamaisemissa.

2014 elokuussa lunastin itselleni nätit raitabikinit

2015 jatkoin kivalla kuosilla, mutta tällä kertaa nappasin uikkarin, johon tykästyin niin paljon, että voisin haluta samanlaisen ihan oikeassa maailmassakin.


The Rising

The Rising jatkaa vuosipäivän juhlintaa, yleensä hieman vakavammassa hengessä kuin Moonfire Faire. Ensimmäisistä juhlista mielikuvani ovat jo pyyhkiytyneet, mutta palkinnoksi sai kivoja kimonoja.

Toisena vuosipäivänä eli elokuussa 2015 The Rising oli kuitenkin mielenkiintoinen ja mieleen painuva kokemus. Pelaaja pääsi nimittäin tapaamaan pelintekijöiden hahmoja.

Pelintekijöiden piilopaikassa oli esillä mm. taidetta pelin tärkeistä hahmoista.

Pelintekijät piirittivät pelaajan, mutta eivät uhatakseen. He tulivat kunnioittamaan suurta sankaria, joka taistelee Eorzean puolesta.

Myöhemmin päästiin sitten nauttimaan upeasta ilotulituksesta!

All Saint's Wake

Tämä loka-marraskuun vaihteeseen ajoittuva tapahtuma on Eorzean versio useimmille tutusta Halloweenista. Tuolloin Eorzeassa tapahtuu kummia ja liikkeellä on erikoista väkeä, kuten noitia ja kummituksia.

Syksyllä 2015 pääsimme tutustumaan tähän noitamaiseen Au Ra -neitoseen...

... ja tähän karmivaan kurpitsapäähän!

Kun pieni kauhutarina oli käyty läpi, palkinnoksi itselle sai kurpitsapäisen minionin, hienon noita-asun ja, mikä parasta, lentävän luudan! Tuo luuta on suosikki mountini heti chocobon jälkeen. Sillä lentäessä soi myös mahtava musiikki!

Starlight Celebration

Eorzean vuoden päättää Starlight Celebration, joka on omanlaisensa versio joulusta. Tuolloin voi nähdä poronsarvilla varustettuja chocoboja, jotka kantavat selässään lahjavuoria, mutta myös pelaajia poro- tai lumiukkopuvuissa sekä suloisissa tonttuasuissa.

Loppuvuodesta 2013 tanssimme hienoissa poropuvuissa!

Minä iloittelin myös tonttuna!
2015 täydensimme pukujamme hienoilla sarvilla ja punaisilla, hehkuvilla nenillä!
Final Fantasy XIV:ssä on myös muita, kertaluontoisia kausitapahtumia. Kun Lightning Returns oli ilmestymässä Lightning saapui vierailemaan Eorzeassa, samoin Final Fantasy XI:stä tuttu Shantotto on käynyt FFXIV:ssä visiitillä ja myös Dragon Questista tuttuja teemoja on nähty. Nähtäväksi jää, juhlistetaanko vaikkapa FFXV:n ilmestymistä Eorzeassa jollain tapaa. Itse en välttämättä välittäisi nähdä siellä Noctista ja kumppaneita, mutta pidän sitä kuitenkin mahdollisena.

Minä pidän näistä kausitapahtumista todella paljon. Ne rikkovat pelimaailman arkea samalla tavalla kuin juhlapyhät oikeassakin elämässä. Lisäksi minusta on hauska keräillä hahmolleni erilaisia teema-asuja, vaikkei niissä voikaan taisteluun juosta (tai voisi, jos ne glamouraisi, mutta se on toinen tarina). Välillä on oikein kiva vähän hassutella vakavamman pelaamisen välissä.

Onko teillä muilla jokin oma suosikkinni Eorzean kausitapahtumista?


http://www.pelit.fi/

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Sensurointia vai kulttuurillista lokalisointia?

Japanilaisten pelien länsiversioiden sensurointi on viimeisen vuoden aikana puhututtanut pelaajia useampaan otteeseen. Yleensä sensurointi on koskenut naishahmojen seksuaalissävytteisiä vaatteita tai vaikkapa rintojen kokoon säätömahdollisuutta. Onpa jokunen peli jätetty julkaisemattakin lännessä, koska on ilmeisesti pelätty yleisön reaktiota fanipalvelumateriaaliin.

En ole näihin sensurointipuuhiin ottanut kantaa enkä ajatellut ottaa nytkään, mutta sain kuitenkin juttuvinkin eräältä Twitter-seuraajaltani läheltä liippaavasta aiheesta. Go Nintendo kertoo sivuillaan, että Bravely Secondin EU-versio on kokenut varsin yllättävän ja mielenkiintoisen muutoksen alkuperäiseen japanilaiseen peliin verrattuna.



"Here's an interesting find in the EU release of Bravely Second. When you take on a sidequest that ask you to pick a specific side to fight for, no matter which side you pick, you'll always get a good ending when the skirmish is wrapped up. In the Japanese version, you could get either a good or bad ending depending on what side you picked. I have no idea why this content would be removed from the EU version, but it certainly seems a bit disappointing." Lähde

Käytännössä tuossa siis sanotaan, että pelin japanilaisessa versiossa sivutehtävät voivat päättyä joko hyvään tai huonoon loppuun pelaajan valinnoista riippuen. Sen sijaan EU-versiossa lopputulos on sama valitsi pelaaja mitä tahansa. Hyvä loppu tulee joka kerta.

Olen hämmentynyt.

Ei kai voi sanoa, että kyse olisi varsinaisesti sensuroinnista vaan pikemminkin sisällön muokkaamisesta pelin lokalisoinnin yhteydessä. Miksi ihmeessä tähän on päädytty?

Ihan alkuun tietysti halusin selvittää, ovatko tällaiset puheet edes totta. Täyttä varmuutta en saanut, mutta pienen tutkimuksen jälkeen tulin siihen tulokseen, etteivät ne ainakaan täysin perättömiä ole.

Pelasin juuri hiljattain pelin ensimmäisen sivutehtävän, jossa pelaajan on valittava asettuuko varkaan vai punaisen maagin puolelle eräässä vesikiistassa. Valitsin punaisen maagin puolen, vaikka sain siitä huonon omatunnon itselleni. Teollani oli seuraukset. Alueen asukkaista monet joutuivat kärsimään vesipulasta, mutta uudenlaista energiamuotoa päästiin kehittämään valintani seurauksena. Hahmot kuitenkin vielä tehtävän lopussa muistuttivat, millaiset ihmisuhraukset energian kehittämisen eteen tehtiinkään.

Koska tehtävän lopputulos oli tuoreessa muistissa, suunnistin Youtubeen katsomaan, miten tämä sama tehtävä Japanin versiossa mahtaa mennä. Alku meni samoin kuin länsiversiossa, mutta maagin puolelle asettuminen johti kuin johtikin erilaiseen loppuun kuin minun pelissäni. Muutokset olivat pieniä, mutta niitä oli.

Japanilaisessa versiossa päähahmot keskustelevat keskenään ihmisuhrauksesta, mutta EU-versiossa Edea muistuttaa jopa syyllistävään sävyyn tutkijaa kärsimään joutuneista syyttömistä.

EU-versiosta en ole nähnyt toisesta valinnasta seuraavaa loppua enkä sitä löytänyt vielä Youtubestakaan, joten en osaa sanoa, miten sivutehtävä päättyy, jos pelaaja päättää taistella maagia vastaan. Oma veikkaukseni on, ettei se voi aivan samoin päättyä. Vähintäänkin repliikkejä on täytynyt hieman muuttaa.

Mitä ajattelen tästä?

En tiedä. Minusta tuo saamani loppu ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä hyvä. Toki uuden energian tutkiminen on hieno juttu, mutta janoon kuolevat ihmiset saivat syyllisyyden kolkuttelemaan takaraivossa. Tunsin valinnastani entistä suurempaan syyllisyyttä. Olisin oikeastaan halunnut valita toisin, olla pienten ihmisten puolella, mutta tein päätökseni muista syistä. Itsekkäästi halusin taistella varasta vastaan saadakseni hänen ammattinsa käyttöön pelissä. Punaisesta maagista en ole nimittäin koskaan erityisemmin ammattina perustanut.

Pidin tavallaan siitä, että syytöksiä hierottiin naamaan vielä valinnan jälkeen. Lopusta jäi vähän ikävä maku suuhun, mutta koin sen myös ansainneeni itsekkään valintani vuoksi. Minusta oli myös positiivista, että tutkijoita muistutettiin teon seurauksista.

Toisaalta ei tuo japanilainen loppukaan minusta huono vaihtoehto ollut. Itse asiassa näin sen neutraalimpana kuin EU-version, koska siinä hahmot pitivät syyllisyyden omana tietonaan, eivät kipanneet sitä uutta energiaa tutkivalle hepulle.

Kysymys kuuluukin: miksi tällainen muutos on tehty ja mitä sillä on haluttu saavuttaa?

En sano olevani asiantuntija, mutta veikkaan silti, että japanilaisessa lopussa päähahmot haluavat olla kohteliaita tutkijoita kohtaan ja jättää syyllisyyden teostaan omille harteilleen. Olisi äärimmäisen epäkohteliasta muistuttaa tärkeää työtä tekeviä henkilöitä seurauksista, joita tutkimuksella on tavallisille ihmisille tässä hetkessä.

Japanissa kohteliaisuus on tärkeää, samoin ylempien kunnioittaminen. Olisi siis pöyristyttävää käytöstä mennä osoittelemaan sormella tutkijoiden toiminnasta vikoja. Kulttuurillisesti hahmot siis toimivat luontevasti.

Länsimaissa meno on vähän erilaista. Täällä voi avoimemmin sanoa mielipiteensä ja asioista pidetään ehkä vähän eri tavalla meteliä. Kun Edea sitten syyllistävään sävyyn kieltää tutkijaa unohtamasta tutkimuksen seurauksia aavikon asukkaille, se tuntuu luontevalta. Se ei ole epäkohteliasta, jos ei nyt ei ihan suoranaisen kohteliastakaan. Edea joka tapauksessa pehmentää sanomaansa myöntämällä työn tärkeyden.

Tässä kohtaa haluaisin melkeinpä väittää, että lokalisoija on halunnut ottaa huomioon kulttuurierot ja sen takia kohtauksen luonnetta on hieman muutettu länsimaisessa versiossa. Siitä, onko tällainen hyvä vai huono asia tai edes tarpeellinen teko, voimme olla montaa mieltä. En silti olisi välttämättä nousemassa asiasta vielä barrikaadeille enkä näkisi tätä sensuurina.

Minun fiiliksiäni pelin suhteen tämä tieto ei laskenut. Sen sijaan uteliasuuteni kasvoi kyllä huomattavasti. Taidankin tehdä niin, että sitä mukaa, kun etenen pelin sivutehtävien parissa, katson niiden loput myös japanilaisesta versiosta Youtubesta. Spoilata en itseäni halua, mutta jälkikäteen voi olla mielenkiintoista vertailla, onko eroja paljonkin ja millaisia ne ovat.

Mitä mieltä te lukijat olette tällaisista muutoksista?


http://www.pelit.fi/


PS. Jos päädyit pelissä taistelemaan DeRosaa (punaista maagia) vastaan, kerro toki, millaisen lopun sait kyseisestä sivutehtävästä!