lauantai 30. huhtikuuta 2016

Videopelimeme: päivä 7 - suosikkipelipariskunta


Jumitin edellisen postauksen kanssa niin kauan, että huhtikuu on melkein ehtinyt jo loppua. Nyt tuli siis hieman kiire saada toinen postaus videopelimemeen aikaiseksi. Tästä syystä nämä siis tulevat nyt peräkkäin, vaikka minulla olisi muistakin aiheista asiaa. Ne muut jutut jääköön nyt toukokuun puolelle.

Tänään on siis aiheena suosikkipariskuntani videopeleissä. Olen ehkä muutamaan kertaan saattanut kirjoittaa erinäisistä parituksista (71 postausta tätä kirjoittaessa). Blogia pidempään lukeneet ovat varmasti täysin selvillä suosikeistani, jotka tuntuvat vuodesta toiseen pysyvän matkassani mukana. Aina välillä tulee kyllä uusia pariskuntaihastuksia, mutta kestosuosikit eivät suostu päästämään minusta irti.

Tässäpä taas kerran TOP 3:ni (ja samalla pääsette ihastelemaan ei-niin-hienoa fanitaidettani):

3. Yuffie Kisaragi x Vincent Valentine (Final Fantasy VII)

Voin jo melkein kuulla lukijoiden mylvivän, etteivät Yuffie ja Vincent ole pariskunta ollenkaan. Ette edes olisi väärässä. Kaanonista ei mitään isoja viitteitä tällaiseen rakkaustarinaan löydä. Huomatkaa kuitenkin, että sanoin "isoja viitteitä", sillä pieniä vihjeitä on olemassa vähintäänkin Yuffien yksipuoliseen ihastukseen. Kaikki toki riippuu siitä, miten asioita haluaa tulkita, ja fanityttöhän tulkitsee tasan oman makunsa mukaan.

Teini-Afeni samastui tuhannen shurikenin voimalla Yuffieen, kun ensimmäistä kertaa pelasi Final Fantasy VII:n. Teini-Afeni tuijotteli myös sydämet silmissä vampyyrimäisen salaperäistä Vincentiä, joten silloin ei ollut kovinkaan kummallista, että ajatus näiden kahden pariutumisesta syntyi innokkaan mielikuvituksen pyörteissä. Vuosien saatossa ehdin kuitenkin unohtaa koko parituksen, koska toiset Final Fantasyt tempaisivat minut paremmin mukaansa kuin VII milloinkaan.

Sitten kävi niin, että eräänä juhannuksena kaivoimme kaverin kanssa vielä muoveissa odottavan Dirge of Cerberuksen esiin ja päätimme perehtyä siihen. Seurauksena oli kuuluisa lumivyöryefekti. Muistin taas, kuinka paljon Vincentistä pidinkään ja Yuffie ihastutti edelleen, vaikken enää häneen samalla tavalla samastunutkaan kuin nuorempana. Dirge of Cerberusta voi moittia monesta asiasta, mutta se sisältää fanitytölle aivan mahtavaa Yuffie x Vincent -materiaalia, kunhan vain osaa lukea myös rivien välit. Ihan vain sen takia haluaisin pelata kyseisen pelin uudestaan... jos se itse pelaaminen ei olisi suoranaista tuskaa. Ehkä tyydyn Youtube-videoihin.

Veikkaan, että seuraavan kunnon Yuffie x Vincent -puuskan saan taas FFVII:n remaken ilmestymisen myötä. Tosin voipi olla, ettei kumpaakaan hahmoa näy remaken ensimmäisessä pelissä, mutta voisin olettaa heidän ennemmin tai myöhemmin astuvan kuvioihin. Voin jo arvata fanityttöilyn määrän. Toivon vain, etteivät ficcaajan aivoni ala käydä ylikierroksilla, koska minulla on paljon muutakin kirjoitettavaa kuin fanficit.

Koska omia tarinoita on kiva mainostaa, tässä muutama lukuvinkkaus tuolta kirjoittamieni ficcien puolelta:

Projekti S. R. (Huom! tarinan loppupuolen vuoksi suositusikäraja on K-18)
Vincent on saanut vihdoin elämänsä järjestykseen Omega-tapauksen jälkeen. Hänen rauhansa kuitenkin rikkoutuu, kun Reeve haluaa pestata hänet WRO:n tiedustelupalvelun avuksi.

Yuffiella ei ole kaikki hyvin. Sen voivat nähdä kaikki, vaikka ninjaprinsessa yrittää näyttää iloiselta ja huolettomalta. Erinäisistä syistä Vincent joutuu tarjoutumaan Yuffien avuksi.

2. Oerba Dia Vanille x Oerba Yun Fang (Final Fantasy XIII)

Myös Vanillea ja Fangia pariskuntana kyseenalaistetaan jonkin verran, muttei sentään yhtä paljon kuin Yuffieta ja Vincentiä. Minusta Vanille ja Fang kuitenkin käyttäytyvät pelissä kuin pariskunta ja myös puhuvat siihen sävyyn, että heidän välillään on jotain ystävyyttä syvempää.

Kun XIII:sta alkoi ensimmäisen kerran tulla juttuja, minun huomioni kiinnittyi söpön ja herttaisen näköiseen Vanilleen. Hänen luonteestaan en tiennyt tuolloin mitään, mutta olin jo tavallaan päättänyt, että pitäisin hänestä. Hieman myöhemmin näin ensimmäisen kuvan Fangista ja siinä vaiheessa minut oli myyty. Päätin myös, että Vanille ja Fang ovat selkeä pariskunta... edelleen mitään pelin tarinasta tai naisten taustoista tietämättä.

Lopulta pääsin pelailemaankin. XIII:ssa oli paljon sellaista, mistä en pitänyt, mutta Vanille ja Fang pitivät mielenkiintoni yllä koko putkijuoksun ajan. Kun party saadaan Palamecialla vihdoin yhteen, jolloin Fang ja Vanille kohtaavat jälleen, minä oikeasti hihkuin innosta. Kohtaus näiden kahden välillä osoitti, että paritushaaveeni muuttuivat yhtäkkiä epärealistisesta unelmasta todellisuudeksi (edelleen tästä on olemassa eriäviä mielipiteitä, mutta ne eivät oikeastaan sisäistä fanityttöäni kiinnosta pätkän vertaa).

FFXIII:n jatko-osat eivät valitettavasti tehneet Vanillen ja Fangin tarinalle oikeutta, mutta alkuperäisen FFXIII:n suola tämä paritus ehdottomasti oli. Peli ei lukeudu omiin suosikeihini, mutta ihan vain heidän takiaan voisin vielä joskus palata sen pariin.

Tässä taas loppuun lukuvinkkejä ficeistäni:

Dum spiro, spero I (Huom! suositusikäraja on K-18)
Noin 500 vuotta ennen FFXIII:n tapahtumia Vanille elää omaa elämäänsä kaikessa rauhassa Oerban kylässä. Rauha kuitenkin rikkoutuu, kun Cocoonin hirviöt saapuvat Oerbaan ja vievät mukanaan kaiken, minkä irti saavat. Vanillen elämä muuttuu yhdessä yössä.

Vanille herää uudessa ja oudossa paikassa, jossa ei ole mitään tuttua. Hänellä ei ole aavistustakaan, minne on joutunut ja miksi. Ficci sijoittuu Lightning Returnsin lopun jälkeiseen aikaan.


1. Fran x Balthier Bunansa (Final Fantasy XII)

Jostain syystä päädyn tällaisiin parituksiin, joista aina joku tulee minulle sanomaan, etteivät ne ole virallisia parituksia ollenkaan. Myös Franin ja Balthierin monet tulkitsevat vain työtovereiksi tai korkeintaan ystäviksi, minä näen heidän välillään syvempiä tunteita.

Vaikka odotin FFXII:ta kuin nälkäinen Rabanastren orpolapsi seuraavaa ateriaa, en tiennyt Franista ja Balthierista mitään, kun peliä vihdoin pääsin pelaamaan (kuvia vieroista olin kyllä nähnyt). He kuitenkin varastivat show'n heti Rabanastreen saapuessaan ja vangitsivat mielenkiintoni täydellisesti. Edelleen tämä pariskunta saa minut kihisemään innosta. He vain ovat jotain niiiin ihanaa, etten osaa sitä edes kunnolla selittää.

Pidän siitä, miten pelissä piraattikaksikon väleistä vihjaillaan hienovaraisesti. Tapa, jolla he piikittelevät toisiaan, kertoo mielestäni läheisistä ja luottamuksellista väleistä. Kaikille ei ole okei puhu sillä tavoin. Toisaalta julkisia hellyydenosoituksia ei nähdä, mutta sellaiset tuskin sopisivat Franin hillitylle luonteellekaan eikä Balthierkaan välttämättä muiden edessä ryhtyisi herkistelemään.

Juuri siksi Pharosin majakan huipulla tapahtuva kohtaus on niin merkityksellinen. Kun Fran romahtaa lattialle ja hetkeä myöhemmin kehottaa Balthieria kiirehtimään pois paikalta, katseet ja kosketukset kertovat enemmän kuin lausutut sanat. Toisaalta myös Balthierin "I suppose you'd better hang on then" -repliikki äänenpainoineen antaa ymmärtää, ettei piraatti aio todellakaan päästää irti rakkaastaan.

Toivon todella, että Square Enix tekee vielä lähivuosina HD Remastered -version Final Fantasy XII:sta, koska haluan päästä elämään piraattipariskunnan suuren seikkailun uudestaan. Toki voisin kaivaa PS2:n ja alkuperäisen pelin esille, mutta toisaalta olisi upeaa nähdä tämä peli paremmalla kuvanlaadulla. Eikö teistäkin?

Tässä vielä lukuvinkit:

Rakasta minua nyt, kun kaikki muut ovat menneet... (Huom! suositusikäraja on K-18)
Kuinka Fran ja Balthier tapasivat? Tämä ficci on minun versioni tapahtumista.
Balthierin ajatuksia Franista

Tämä postaus ei varmaan tarjoillut mitään kovin uutta, ainakaan blogin vakituisille lukijoille. Käsi ylös, kuinka moni tiesi jo, mitä tuleman piti. Sitä minäkin, aika monta teitä on.

Minä sen sijaan en tiedä, mitkä pelipariskunnat ovat teidän mieleenne. Kommenttilootassa saa kertoa. ;)

Tulossa seuraavaksi: Paras pelisoundtrack

http://www.pelit.fi/

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Videopelimeme: päivä 6 - inhottavin pelihahmo


Tämän postauksen kirjoittamisessa on kestänyt, ehkä jopa luvattoman kauan. Voisin heittää tähän kaikenlaisia IRL-syitä, miksi nyt en vain ole ehtinyt koneen ääreen, mutta ne olisivat tekosyitä. Rehellisyyden nimessä on sanottava, etten oikeastaan olisi halunnut ja jaksanut kirjoittaa tästä aiheesta, joten välttelin siihen tarttumista kuin ruttoa konsanaan.

Lupaukset on kuitenkin pidettävä, joten nyt päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja käydä käsiksi tähänkin kysymykseen.

Kuka on siis inhottavin pelihahmo mielestäni? 

Vastausta minun ei tarvinnut miettiä kovin kauan. Se tuli niin selkäytimestä, että sen täytyy pitää paikkansa. Tiesin oikeastaan välittömästi, että kyseessä on...


... Caius Ballad Final Fantasy XIII-2:sta (esiintyy myös Lightning Returnsissa, valitettavasti).

Siinä onkin jo tarpeeksi syytä, miksen halunnut lähteä tätä postausta kirjoittamaan. Caius nostaa niskavillat välittömästi pystyyn ja aiheuttaa samaan aikaan tympeitä haukotuksia.

Kun Caiusista saatiin ensimmäisiä kuvia, hän näytti minusta mielenkiintoiselta hahmolta jo pukeutumisensa puolesta. Siinä oli selkeitä viitteitä granpulselaisuuteen, minkä laskin plussaksi. Olivathan XIII:n kiinnostavimmat hahmot, Fang ja Vanille, myös kotoisin Gran Pulselta.

Vielä pelin alussakin intoilin Caiusista, hän vaikutti minusta kiinnostavalta ja erityisesti minua kiehtoi hänen suhteensa Yeuliin. Pikku hiljaa hän kuitenkin alkoi ensin ärsyttää ja sitten inhottaa. En osaa sanoa mitään tarkkaa kohtaa, jossa muutos tapahtui, mutta jossain vaiheessa havahduin siihen, että olisin ollut tyytyväisempi, jos minun ei olisi tarvinnut kohdata häntä enää lainkaan.

Vaikka Caius oli täysin mahdollinen voittaa taisteluissa, hänestä tuli hahmona sellainen raivostuttava voittamaton fiilis. Kaikki meni joka kerta täysin hänen suunnitelmiensa mukaan, teinpä mitä tahansa. Millään toimilla ei ollut merkitystä, koska kaikki kulki kohti Caiusin suurta päämäärää. Pelaaja oli vain Caiusin pelinappula.

Tämä kulminoituu erityisesti, kun pelaajana pääset toistuvasti taistelemaan Caiusia vastaan. Voitontunteesta ei kuitenkaan voi nauttia, koska heti perään käy ilmi, kuinka Caius on suunnitellut koko tilanteen jo satoja vuosia sitten. Voittamalla häviää, hyvää loppua ei ole. Ehkä tämä on enemmän FFXIII-2:n ongelma kuin Caiusin, mutta assosioin ärtymykseni hyvin pitkälle Caiusiin.

Lightning Returnsissa jouduin käymään pitkän keskustelun itseni kanssa, että sain mentyä Caius-taisteluun. Se ei pelottanut minua, mutta en vain yksinkertaisesti  halunnut enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Olen siis onnistunut kehittämään Caiusiin puhtaan vihasuhteen. En oikeastaan edes välitä puhua hänestä, koska kasvatan välittömästi jonkin sortin patin otsaani. Siksipä tämäkin postaus jää nyt hieman lyhyeksi.

Tässä kuussa on tullut muutenkin julkaistua enemmän vinkumispostauksia kuin positiivisia, joten lupaan, että seuraava juttu tulee olemaan jotain kivempaa.

Tulossa seuraavaksi: Suosikkipariskunta peleissä (kymmenen kupopähkinää ja chocobo-merkki sille, joka arvaa vastauksen etukäteen. ;P)


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

FFXIV-angstaukset

Final Fantasy XIV on turkasen hyvä peli. Sen juoni on mielenkiintoinen, samoin monet hahmot, mikä ei ilmeisesti ole yleistä kovinkaan monen MMO-pelin kohdalla. Olenkin viihtynyt pelin parissa reilut 13 vuorokautta. Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta pelitunneiksi muutettuna siitä tulee 312 tuntia, mikä on aika paljon enemmän kuin monen muun pelin parissa viettämäni aika.

Kaikista upeista hetkistä huolimatta Final Fantasy XIV aiheuttaa myös paljon stressiä ja angstausta, paljon enemmän kuin muut pelit. Kyllä pelien parissa aina toisinaan tulee kirottua hankalaa taistelua jne., mutta hyvin harvoin ne silti aiheuttavat suorituspaineita, ahdistusta ja tosiaan sitä stressiä. Normaalimpaa olisi pelin toimiminen stressin purkukanavana.


FFXIV on pahimman sortin aikasyöppö. Juuri mitään ei saa tehtyä tunnin, parin pelaamisella vaan eteneminen vaatii suurta ajallista panostusta. Tuo minun 312 pelituntia on lopulta aivan naurettavan lyhyt aika, kun sitä vertaa HC-pelaajien pelikelloon. Senpä takia olen vasta äskettäin päässyt lähes vuosi sitten julkaistun Heavensward-lisäosan alueille ja minulla on vain yksi ammatti kehitettynä yli level 50:nen.

Pelissä olisi valtavan paljon kivoja asioita, joita haluaisin tehdä. Voisin opetella uusia ammatteja, tehdä päivittäisiä dungeon-juoksuja, beast tribe -tehtäviä, harjoittaa uhkapelejä Gold Saucerissa tai ihan vain pyöriä Fatejen perässä. Aina löytyy jotain, mitä ei ole vielä tehnyt.

Sitten on paljon sellaistakin, mitä pitäisi tehdä, mutta mikä nostaa niskavillat pystyyn. Esimerkiksi 8 hengen dungeonit ja trialit. Hyi. Tai Primal-taistelut, varsinkin ne extreme-versiot. Ymmärrän, että osa porukasta kokee nämä kivalla tavalla haastaviksi, mutta minä lähinnä tunnen itseni riippakiveksi ja totaalisen surkeaksi pelaajaksi, joita seitsemän muuta osallistujaa alkavat nopeasti vihata.

Osa tuosta tunteesta tulee epäilemättä omasta epävarmuudestani, mutta osa johtuu toisten käytöksestäkin. Pelissä on porukkaa, jotka eivät vain siedä muiden mokailua ja tekevät sen myös hyvin selväksi. Aina ei auta edes se, että on ennakkoon videolta opetellut oman roolinsa taistelussa. Tilanteet iskevät päälle nopeasti ja yllättäen eikä esivalmisteluista huolimatta onnistukaan toimimaan oikein. Keljuilu on viimeinen asia, jota silloin haluaa niskaansa.

Toisten kanssa pelaaminen voisi olla huippua. Se onkin silloin, kun saa pelata omassa porukassa ja opetella tarvittaessa kantapään kautta, miten kannattaa toimia. Sitten kun pelissä ei ole riittävästi kavereita, täytyy tyytyä arvottuun seuraan eikä se kovinkaan usein ole erityisen mukavaa.

Herkkänä ihmisenä minä saan tästä ahdistuksen helposti päälle. 8 hengen juttuihin meno hermostuttaa, mikä nyt ei ainakaan paranna suoritusta. Jos tiedän, että niitä on paljon edessä, onnistun välillä kehittämään stressipäänsäryn. Pelistä! Ei niin kuuluisi mennä.

Toisten pelaajien lisäksi stressiä ja ahdistusta aiheuttaa tekemisen paljous. Haluaisin edetä pelissä, mutta se käy minulta hitaasti, koska en pysty enkä halua omistautua vain sille. Välillä tuntuu, että täydellisen pelikokemuksen saaminen vaatisi sitä, ettei töiden lisäksi muuta tekisikään kuin pelaisi FFXIV:ää. Minä haluan kuitenkin pelata myös muita pelejä ja kirjoittaa. Koska pidän erityisesti JRPG:stä, pelitunteja kertyy kiitettävästi yhtä peliä kohtaan. Romaanikäsikirjoituksen ja kahden blogin naputtelu vie myös aikaa. En halua hoitaa näitä juttuja puolivillaisesti, joten täydellinen FFXIV:ään uppoutuminen ei vain ole mahdollista.

Siitä huolimatta peli takoo mielessä. On ikään kuin velvollisuus pelata, ettei jäisi kavereista kamalasti jälkeen (olen jo jäänyt) ja että etenisi muutenkin. En toki pelaa peliä pelkästä velvollisuuden tunteesta, koska tykkään siitä aidosti. Silti usein, jos teen jotain muuta, takaraivossa takoo, että oikeastaan minun pitäisi olla pelastamassa maailmaa Eorzeassa.

Päätin nyt kokeilla uudenlaista taktiikkaa syyllisyyden ja angstin karistamiseksi. Sovimme miehen kanssa, että FFXIV-peli-illat ovat tiistaisin ja torstaisin. Muulloinkin saa toki pelata, jos siltä tuntuu, mutta ei ole mikään pakko. Pääsääntöisesti omistan muut illat muille peleille sekä kirjoittamishommille. FFXIV toimii ikään kuin säännöllisenä harrastuksena, mutta ei vie kaikkea aikaa ja energiaa jopa silloin, kun sitä ei pelaa. Toivottavasti.

Tuokaan ei vielä korjaa sitä ongelmaa, ettei kahdeksan hengen juttuihin pääsääntöisesti saa koottua omaa porukkaa. Ehkä se on kuitenkin sellainen asia,  jonka kanssa täytyy vain opetella elämään... ja kenties ajan myötä niitä kavereitakin kertyy lisää.

Katsellaan...

http://www.pelit.fi/

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Tunteiden täyteinen Final Symphony II -konsertti

Aprillipäivä oli tänä vuonna erityinen. Töistä tuli lipsahdettua pari tuntia tavallista aiemmin ja iltapäivällä otettiinkin suunta kohti Tamperetta ja Final Symphony II -konserttia. Kävin myös syksyllä 2014 järjestetyssä Final Symphony -konsertissa, jolle tämä uusi oli jatkumoa. 


Konsertti järjestettiin Tampere-talon suuressa salissa, joka näyttikin olevan täysi. En ole käynyt ns. "tavallisissa konserteissa", mutta sanoisin silti yleisön pukeutumisen olleen jokseenkin rennompaa kuin tällaisissa tilaisuuksissa yleensä. Ilokseni sain silti huomata, että osalla miehistä oli puku päällä ja naisillakin juhlavammat vaatteet. Ei tällä konsertissa viihtymiseen ole vaikutusta, mutta luohan tietynlainen pukeutuminen kuitenkin tunnelmaa.

Ensimmäisessä konsertissa soitettiin musiikkia Final Fantasy VI:sta, VII:stä ja X:stä. Vaikka konsertissa silloin viihdyin, en ehkä silti ollut täydellistä kohdeyleisöä. Tällä kertaa musiikki olikin sitten Final Fantasy V:stä, VIII:sta, IX:stä ja XIII:sta, mikä oli hyvä valinta. Pidin siitä, ettei konserttiin kierrätetty samoja pelejä kuin ensimmäisessä oli jo käsitelty.

Konsertti alkoi fanfaarilla, josta siirryttiin Final Fantasy XIII:n musiikeista koostetulla sinfonisella Utopia in the Sky -runolla. En ole aikoihin kuunnellut kyseisen pelin musiikkeja, mutta oli ilo huomata, kuinka sävelet olivat tuttuja, vaikkakin konsertissa hieman uuden muodon ottaneita.

FFXIII:n kokonaisuuden olivat työstäneet yhteistyössä Jonne Valtonen ja pelin alkuperäisen musiikin säveltänyt Masashi Hamauzu. Se olikin musiikillinen sukellus pelin tapahtumien syövereihin; yhtä aikaa mukavan kepeä ja syvän koskettava. Uppouduin musiikkiin jopa siinä määrin, että tekisi melkein mieli tarttua PS3:n ohjaimeen ja pelata FFXIII vielä kerran läpi. 

Seuraavaksi kuulimme Roger Wanamon luoman, Final Fantasy IX:n soundtrackiin perustuvan, For the People of Gaia -pianokonserton. Saimme lavalle myös sveitsiläiskiinalaisen pianovirtuoosin, Mischa Cheungin, jonka työskentelyä oli sekä ilo seurata että kuulla. Pianokonsetto alkoi Alexandriaan saapumisella, mikä oli jo omiaan tuomaan pelin suurelle fanille kyyneleet silmiin. Musiikki tempaisi saman tien mukaansa ja kuljetti Gaialle elämään suuren seikkailun jälleen uudestaan. Hahmojen teemat leikittelivät keskenään ja tanssahtelivat iloisuudesta synkkyyteen ja jälleen takaisin.

FFIX:n kokonaisuuden kruunasi vielä Cheungin soittama You're Not Alone -pianoversio. Kyseinen kappale muodostui yhdeksi suosikikseni FFIX:n soundtrackilta jo silloin, kun peliä ensimmäisen kerran pelasin. En siis olisi voinut edes kuvitella parempaa päätöstä kyseiselle pianokonsertolle. Kappale pääsi todella oikeuksiinsa Cheungin taitavien sormien kautta.

Väliajalla tuli sitten sosialisoitua hitusen omien seuralaisten kanssa. He olivat yhtälailla vaikuttuneita konsertin ensimmäisestä puolikkaasta, myös FFXIII:n musiikit olivat yllättäneet positiivisella tavalla. Tapasimme myös sattumalta FFXIV-vakiopartymme jäsenen ja hänkin kertoi pitäneensä musiikista todella paljon. Oli kiva kuulla, etten ollut ainoa, joka oli sotkea silmämeikkinsä FFIX:n pianokonserton kohdalla.

Väliajan jälkeen ohjelma jatkui Roger Wanamon Final Fantasy VIII:n musiikkiin perustuvalla, sinfonisella Mono no Aware -runolla. Kokonaisuus oli sävyltään tumma ja kiehtova, aivan erityisesti pidin Succession of Witches -kappaleen otteista, mutta myös Liberi Fatali on aina vaikuttava, kun sen kuulee, varsinkin orkesterin soittamana.

Synkempiä sävyjä kevensivät Waltz for the Moon ja Eyes on Me -kappaleet. Kokonaisuus ilmensikin hyvin FFVIII:n monisävyistä tarinaa ja hahmojen kohtaloita. Muistin jälleen, miten paljon pidänkään myös kyseisen pelin musiikeista. Harvoin niitä tulee kuunneltua, mutta kenties pitäisi kuunnella enemmän.

Viimeinen osio oli jälleen Jonne Valtosen sovittama Final Fantasy V:n perustuva Library of Ancients -runo. Musiikin tarina kuljetti pelaajan tuulikristallilta suureen maailmaan ja upeaan seikkailuun. Upeat sävelet nostivat vuorotellen hymyn huulille ja kyyneleet silmiin. Tässä kohtaa mietin, millaiselta kokonaisuus mahtoi kuulostaa peliä pelaamattoman korviin, sillä kumpikaan seuralaisistani ei ollut FFV:n tutustunut. Myöhemmin sain kuulla, että myös heille FFV:n osio oli toiminut ja koska kumpikin oli pelannut Theatrhythm Final Fantasy: Curtain Callia, osa kappaleistakin oli helppo tunnistaa.

Tämän osion päättyessä yleisö villiintyi. Aplodit annettiin seisoen ja kapelimestari taputettiin vielä kahdesti lavalle. Ensimmäinen encore tarjoili meille kuuluisan Gilgamesh-taistelun teemakappaleen, Clash on the Big Bridgen, johon yhdistyi pelin chocobon, Bocon, teema. Myönnän nauraneeni kyyneleet silmissä, kun chocobo-musiikki lähti soimaan hullunkurisena tuubasoolona.

Toisena encorena, illan viimeisenä kappaleena, kuulimme vielä Final Fantasyn pääteeman, joka on yksi kaikkien aikojen suosikeitani. Siitä ei taida olla sellaista variaatiota, joka ei minulla nostaisi tunteita pintaan ja kyyneleitä silmiin... ja tässä vaiheessa konserttia ne jo sitten valuivat poskillekin. Herkistely kunniaan jälleen kerran. Itkettää vieläkin, kun muistelen tuota hetkeä: elävän orkesterin soittamassa Final Fantasya. Mieletön hetki ja täydellinen päätös upealle konsertille!

Kotimatkalle lähdettiin siis haikeilla, mutta hyvillä mielin. Kokemus oli mieletön, minuun tämä kakkoskonsertti teki syvän vaikutuksen, syvemmän kuin ensimmäinen Final Symphony. Toivonkin, että jatkoa seuraa. Jospa seuraavalla kerralla meille tarjoiltaisi musiikkia Final Fantasy IV:stä ja Final Fantasy XII:sta?

Olitko sinäkin paikalla? Mitä pidit konserttikokonaisuudesta?


http://www.pelit.fi/

lauantai 2. huhtikuuta 2016

FFXV-demo - kun hype ei vain nouse

Tämä viikko on ollut Final Fantasy -faneille merkittävä tai ainakin osalle meistä. Saimme vihdoin kuulla Final Fantasy XV:n julkaisupäivän, jota on odotettu jo vuosia. Peli saadaan tämän vuoden syyskuun viimeisenä päivänä.

Samalla kun pelin julkaisupäivä kerrottiin, tuli pitkä lista muitakin siihen liittyviä uutisia. Final Fantasy XV ei nimittäin jää pelkäksi peliksi vaan siitä tulee viisiosainen anime ja elokuva. Brotherhood-animen ensimmäinen jakso onkin jo julkaistu, mutta siihen en tässä kohtaa paneudu sen suuremmin. Kun se on julkaistu kokonaan, saatan sille yhden postauksen uhrata... jos se on sen arvoinen.

Animaatioelokuva Kingsglaive tulee digitaaliseen levitykseen myöhemmin tänä vuonna. Elokuvasta onkin jo tullut teaser trailer. Tuo teaser toi lähinnä mieleen saman ajatuksen, mikä kummittelee koko Final Fantasy XV:n osalta. Ei se ole mitään "todellisuuteen perustuvaa fantasiaa" vaan tuotesijoitteluun perustuvaa fantasiaa. En pidä tästä suuntauksesta.

Näiden lisäksi saimme vielä toisen pelattavan demon, tällä kertaa ilmaisen. Kävinkin sen heti torstaina työpäivän jälkeen lataamassa, mutta koska torstai on nykyisin FFXIV-ilta, en sitä kuitenkaan pelannut. Vasta nyt lauantaina oli aikaa tarttua siihen.


Vaikka aiempi demo, Episode Duscae, ei saanut minua hyppimään innosta, onnistuin silti pettymään tähän uutukaiseen. Olihan se taas nättiä katseltavaa ja sekä carbuncle että lapsi-Noctis söpöjä, mutta siihenpä se oikeastaan jäikin. Demo hieroi minua pahemman kerran vastakarvaan.

Minusta kamera oli aivan liian lähellä Noctista, joten ympäristöä oli hankala havainnoida. Sen lisäksi kontrollit eivät meinanneet millään istua paksuun kallooni (niiden kanssa tuskailin kyllä edellisessäkin demossa), ne kun menevät ristiin muiden pelaamieni pelien kanssa.

Seuraava ärtymyksen aihe olivat kerättävät keltaiset kikkareet. Mikäs Kingdom Hearts tämä yhtäkkiä onkaan? Minusta tuollainen touhu ei vain sovi Final Fantasyyn. Kikkareiden tarkoitus ei edes avautunut missään vaiheessa. Lisäksi ympäristössä oli jättikokoisia nappeja, joihin astumalla vaihtui vuorokaudenaika tai säätila (sekä sai tavaraa taisteluita varten).

Tässä kohtaa en voi sanoa muuta kuin, että toivon näiden kahden ominaisuuden puuttuvan varsinaisesta pelistä. Minusta ne rikkoivat illuusiota eivätkä millään muotoa sopineet muuhun kokonaisuuteen. Tosin ehkä sää- ja aikanamiskat olivat mukana lähinnä esittelemässä sitä, miltä paikat näyttävät eri keleillä ja eri aikaan päivästä. Toivottavasti!

Myös taistelu tuntui tympeältä. Yksinkertaisuudessaan sai pitää ympyrää pohjassa eikä tarvinnut edes itse juosta vihollisen kimppuun. Pikku-Noctis kipitti tappamaan painajaisiaan miekan ja vasaran avulla, minä katselin menoa. Episode Duscaessa taistelu oli hieman monipuolisempaa warppailun ja summonoinnin ansiosta, mutta en ainakaan vielä ole päässyt sen makuun.

Odotin luultavasti demolta myös vähän liikaa. Kuvittelin sen kertovan jonkinlaisen kunnollisen tarina Noctisin lapsuudesta, mutta lähinnä se oli päätöntä pyörimistä poitsun unimaailmassa. Siinä käveltiin erilaisissa ympäristöissä, taisteltiin painajaisia vastaan ja muututtiin välillä autoksi, koska miksipä ei. Mitään kunnollista otetta Noctisin lapsuudesta tai pojun persoonasta demon perusteella ei kuitenkaan saanut. En ehtinyt edes kunnolla kiintyä puhelimeen maagisesti tekstareita ja emojeja lähettävään carbuncleen.

Ei siis voi sanoa, että olisin mitenkään erityisen innostunut. Demo ei nostattanut minulle minkäänlaista hypeä ja oikeastaan sekä anime että elokuvakin saivat vähän huokailemaan. Sisäinen metsästäjä-keräilijäni vaatii ne kokoelmaani lisäämään, mutten osaa niistä silti innostua. Lähinnä ihmettelen, eikö Final Fantasy XV kykene itsenäisenä peliteoksena seisomaan omilla jaloillaan, kun sen ympärille pitää jo ennen ilmestymistä kasata kaikenlaista muuta. En sano, etteivätkö anime ja elokuva voi olla hyviä - tai vähintäänkin riittävän viihdyttäviä - mutta minä peräänkuuluttaisin nyt ensisijaisesti sitä seuraavaa pääsarjan peliä. Yksi sellainen, kiitos, ja sitten kohti Final Fantasy XVI:ta.

http://www.pelit.fi/