SCORE-konsertin jälkimainingeissa

Huhtikuu oli täynnä pelillisiä säveliä. Heti kuun alusta pääsin Final Symphony II -konserttiin ja kuun lopussa hemmoteltiin kotipaikkakunnalla SCORE - pelimusiikin konsertilla. Sibeliustalo tarjosi konsertille upeat puitteet ja erinomaisen akustiikan, Sinfonia Lahti puolestaan suloiset sävelet. Yleisöäkin oli taas kiitettävästi paikalla.

Varsinaista konserttia ei saanut kuvata, joten tarjolla on valitettavasti kuva vain tyhjästä lavasta.

Konsertin juonsi Orvar Säfström, kapelimestarina toimi Esa Heikkilä ja sopraanona Sabina Zweiacker. Ohjelmisto alkoi Journeyn kappaleella I Was Born For This. Kauniin surumieliset sävelet yhdistettynä Zweiackerin lauluun olivat kokemus minullekin, vaikka olen vain katsonut vierestä Journeyn pelaamista.

Seuraavaksi kuulimme musiikkia minulle edelleen vieraasta pelisarjasta, Assassins Creedistä. Kyseessä oli pelisarjan neljäs osa, jossa teemana ovat merirosvot. Kappale oli puoleensa vetävä jopa siinä määrin, että aloin vakavissani harkita kyseisen pelin pelaamista. Merirosvot ovat jostain mystisestä syystä aina kiehtoneet minua, joten saattaisin hyvinkin viihtyä Black Flagin parissa tunnin jos toisenkin. 

Tuoreempien pelien jälkeen koimme nostalgian hyökyaallon, kun orkesteri pääsi soittamaan Sonic the Hedgehog - Medleyn. Enpä olisi koskaan uskonut herkistyväni Sonicista, mutta sarjan kahden ensimmäisen pelin musiikit toivat niin vahvat mielikuvat lapsuudesta, että pitihän sitä sitten ihan pikkuisen herkistellä. 

Sonicista siirryttiin synkempiin säveliin ja savuisiin kapakoihin L.A. Noire - Main Themen kautta. Ihmettelin alkuun, miksi salissa käytettiin savukonetta, mutta kenties juuri tämä kappale oli syy. Siihen savu nimittäin istui täydellisesti.

Kuulimme myös Halo-sarjan Unforgottenin ja Halo Main Themen, joista edellisessä oli piano mukana. Halo on myös niitä pelejä, joihin en ole koskaan perehtynyt, mutta täytyy sanoa, että musiikit olivat joka tapauksessa vaikuttavia.

Konsertin ensimmäinen osio päättyi Super Mario - Suiteen, joka oli varsin herkullinen kokoelma kappaleita eri Mario-peleistä. Jostain syystä se ei silti aiheuttanut minulle samanlaista nostalgiapuuskaa kuin Sonic, mutta pisti kuitenkin ajoittain hymyilemään. Esiintymislavan valoefektejä käytettiin todella kekseliäästi tunnelman luomiseen ja etenkin Bowserin linna -osio oli vaikuttava.

Väliajalla tuli nautittua hyvästä seurasta ja vaihdettua ajatuksia koetusta konsertista. Olimme koko remmin kanssa yhtä mieltä siitä, että paikalle kannatti ehdottomasti tulla ja lippujen hintakin oli ihan sopiva. Kallis narikka keljutti ilmeisesti tasaisesti kaikkia, mutta ei sinällään tullut yllätyksenä. Hämmentävämpää olisi ollut, jos se ei olisi maksanut mitään. Tällaiset pikkujutut olivat kuitenkin sivuseikka, koska konsertti itsessään oli jo ehtinyt tehdä vaikutuksen.

Väliajan jälkeen pääsimme eläytymään Zweiackerin johdolla Bloodborne Suiteen. Jälleen yhdistettynä musiikkiin hänen soolonsa oli vaikuttava elämys, joka imaisi kuuntelijan mukaan pelin tunnelmiin. Bloodborneakaan en ole itse pelannut, mutta sivusta on sen verran tullut seurattua, että kappaleen fiilikset oli kyllä saatu kohdalleen erinomaisesti. Pelin raskaan painostava tunnelma välittyi kappaleesta hienosti.

Bloodbornea seurasi osuus, jota olin odottanut eniten: Suite from Final Fantasy IX. Olin salaa vähän toivonut, että myös tässä kohtaa Zweiacker olisi päässyt ääneen, mutta valitettavasti jouduin siltä osin pettymään. Muuten FFIX:n osuus oli loistava, joskin hyvin erilainen kuin Final Symphony II:ssa kuultu, mikä ei siis ollut huono asia. Oli mielenkiintoista kuulla, miten eri tavoin kappaleita yhdistelemällä saatiin luotua samasta pelistä täysin erilainen tunnelma, joka kuitenkin oli samalla aivan yhtä oikea kuin Final Symphony II:n versiokin. Hämmentävää.

Seuraava kappale, The Last of Us - All Gone (No Escape), meni minulta hieman ohitse, koska fiilistelin vielä edellistä. Mielikuvia ei jäänyt niin minkäänlaisia, mikä vähän kummastuttaa näin jälkikäteen, mutta kaipa taas kerran uppouduin FFIX:n maailmaan liiankin täydellisesti.

The Legend of Zelda Suiteen mennessä olin toipunut hurmoksestani ja pääsin jälleen eläytymään kappaleeseen. Se olikin nautittava ja monipuolinen kattaus Zeldan musiikeihin painottuen kuitenkin Ocarina of Timeen. Parasta oli, että pääsimme oikeasti kuulemaan ocarinaa. Se taitaa olla melkoisen harvinaista se.

Illan viimeinen kappale oli When Dragonborn Comes Skyrimista. Zweiacker tulkitsi kyseistä kappaletta todella kauniisti ja vaikuttavasti. Sen myötä oli helppo matkustaa Skyrimin maailmaan, vaikkei olisi peliä pelannutkaan. Tunnelmaan pystyi uppoutumaan lähes täydellisesti. Voitte käydä testaamassa Ruotsin vastaavan konsertin taltioinnilla itse.

Yleisö antoi raikuvat aplodit, tälläkin kertaa seisten. En tiedä, onko tämä yleinenkin käytäntö konserteissa, mutta olen ajatellut, ettei olisi. Joka tapauksessa aplodeja seurasi encore, joka paljastui Final Fantasy VI:n Aria Di Mezzo Carattere. Se olikin upealle konserttielämykselle pakahduttavan kaunis päätös, jonka jälkeen saattoi lähteä hyvillä mielin kohti kotia.

SCORE oli hieno, mutta erilainen kokemus kuin kumpikaan Final Symphony -konsertti. Läpi esityksien sävelet olivat synkempiä, vaikka välillä leikittelivät kevyen kepeinä. Tunnelma oli kuitenkin tummien sävyjen puolella lähes koko ajan ja valon tuikahduksia nähtiin siellä täällä. Se toi mahtipontisuutta esitykselle, mutta myös hienoista raskautta. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus oli vaikuttava ja vetoava, vaikken yleensä konserteissa käymistä harrasta. Näihin pelimusiikkikonsertteihin kuitenkin aion mennä jatkossakin, jos vain ovat järkevän kulkumatkan päässä.