sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Project Zero 5 - kauhua kameran takana

Joskus vuosia, vuosia sitten erehdyin Project Zero 3 -kauhupelin pariin ja näin pitkän aikaa painajaisia ja melkein rikoin yhden PS2-ohjaimenkin. Silloin vannoin, ettei enää ikinä, koskaan, milloinkaan. Sitten tuli vuosi 2016 ja kaveri lupasi tulla kylään Project Zero 5:n kanssa...

Maiden of the Black Water


Kummallinen hinku kauhupelejä kohtaan


Olen tämän ehkä sanonut joskus ennenkin, mutta olen surkea pelaamaan kauhupelejä, koska ihan oikeasti pelkään ja säikyn liikaa. Ohjaimet lentelevät, kun kiskaisen kädet silmille ja käperryn kippuraan. Sählään ja kohellan, kun eläydyn tapahtumiin aivan liikaa.
Herra H, maailman urhein hirvi.

Tällä kertaa minua yritettiin painostaa tarttumaan ohjaimeen, mutta pidin pintani enkä suostunut. Kaveri ja mies pelasivat sitten vuorotellen ja minä tyydyin ulisemaan sohvannurkassa herra H (kts. kuva) sylissäni. Hirviparka sai kovakouraisia haleja ja sai toimia puskurinani kaameita kummituksia vastaan.

Vaikken tällä kertaa pidellyt ohjainta, onnistuin huitomaan omia silmälasejani, sotkemaan ne ja taisin kertaalleen myös potkaista vieressä istuvaa kaveriani (sori siitä). Aiheutin myös hilpeyttä kiljaisemalla lähes jokaisen kummituskäden kohdalla ja säpsähtelemällä haamuja ylipäätään. Kaveri ja mies lähinnä tuskastuivat taisteluihin eivätkä tainneet pitää peliä mitenkään erityisen pelottavana.

Joku voisi ihmetellä, miksi edes haluan olla tekemisissä kauhupelien kanssa. Niinpä! Kai tämä on jonkinlaista masokismia. En voisi kuvitellakaan pelaavani niitä, mutta toisten pelaamina niistä tulee siedettäviä, joskin silti todella kamalia. Tälläkin kertaa aiheutin lopulta itselleni painajaisia, joten fiksu harrastus ei missään nimessä ole kyseessä.


Kummituskäsiä, pitkä täti ja kiehtova tarina


Oikeasti en hingu kauhupelien pariin siksi, että tykkäisin kiusata itseäni. Olen hyvien tarinoiden perään ja monet kauhutarinat voivat sellaisia olla... ainakin silloin, kun verellä ja väkivallalla ei mässäillä liikaa, gore-meininki ei kiinnosta minua pätkääkään.

Project Zero 3 piti minut tarinallaan otteessa ja sama juttu oli tämän vitosenkin kanssa. Se olisi ehkä kaivannut pohjalle kaikki aiemmat pelit, mutta toimi itsenäisenäkin teoksena. Peli sijoittui käytännössä lähes kokonaan Hikami-vuorelle, jonne porukka on jo pidempään hakeutunut tappamaan itsensä, kuolemaan kunnolla. Myös yksi pelin päähahmoista yritti aiemmin itsemurhaa tuolla samaisella vuorella.

Nyt vuorelle on vaeltanut joukko pelattavien päähahmojen läheisiä ja heitä yritetään sieltä pelastaa. Pelaamaan pääsee kahdella nuorella tytöllä: itsemurhaa yrittäneellä Yuurilla ja äitiään (ilmeisesti ensimmäisen pelin Mikua) etsivällä Miulla. Näiden lisäksi pelissä on myös pelattavana tutkija Ren, jonka assistentti on jatkuvasti pulassa ja jonka menneisyys liittyy yhteen vuoren aaveista hyvin vahvasti.

Pienet palaset linkittyvät tarinan edetessä toisiinsa ja vuoreen kytkeytyvä mytologia alkaa selvitä hiljalleen. Maisemat ovat synkeän pelottavia. Shinto-pyhätöstäkin on turha etsiä rauhantunnetta, vaikka todellisessa maailmassa sellaisen siellä voi onnistua tavoittamaan. Nyt lähinnä kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä eikä seuraavan kulman taakse meinaa uskaltaa kurkistaa.

Pienet yksityiskohdat pitivät koko ajan sopivasti varpaillaan. Tavaroihin tarttuessa saattoi yhtäkkiä ilmestyä kummitteleva irtokäsi, joka nappasi kiinni ranteesta. Tämä voi kuulostaa kornilta, mutta sai minut säikkymään lähes joka kerta.

Toinen erittäin toimiva elementti pelissä on nainen, jonka nimesin "pitkäksi tädiksi". Kyseessä on todennäköisesti japanilainen internetissä syntynyt kummituslegenda hasshaku-sama tai vanhempaa perua oleva takaonna. Joka tapauksessa pitkä täti on todella karmiva. Hän ilmestyy varoittamatta ja saattaa hyökätä tai olla hyökkäämättä pelaajan kimppuun. Toisinaan riittää, että hänestä vain räpsäisee kuvan ja hän katoaa, toisinaan saa taistella tosissaan henkensä puolesta. Joskin häntä voi päästä pakoon, hän ei ole missään vaiheessa peliä pakollinen vastus ja vain kerran hän ilmestyy juonen mukana paikalle. Muuten pelaaja näkee häntä satunnaisesti ja yleensä kohdissa, jotka ovat vapaaehtoisia.

Toimiva kokonaisuus


Kaikista pikkupalasista muodostui kokonaisuus, joka oli kauhistuttavuudessaan viihdyttävä. Ehdimme viikonloppuna pelata pelin noin puoleen väliin. Kaveri lähti peli mukana kotiinsa, mutta sen verran se jäi kummittelemaan mielen perukoille, että YouTubeenhan sitä piti suunnata.

Mies löysi sitten GirlGamerGaBin Let's play -videot ja niistä katselimme tarinan loppuun. Täytyy kyllä mainita, että kyseisen tubettajan videot olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia ja häneltä tulee varmasti katsottua lisääkin Let's playta.

Itse asiassa Project Zero 5 oli niin kiehtova, että nyt haluaisin tutustua pelisarjaan paremminkin. Se oli yhdistelmä kauhua, japanilaista kulttuuria ja legendoja höystettynä omanlaisellaan mystiikalla. Iskee minuun... kun ei vain tarvitsisi pelätä niin paljon. Ehkäpä siis Let's play -videot pelastavat tässäkin tapauksessa.


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Ristiriitaisten tunteiden Final Fantasy Type-0

Pelasin Final Fantasy Type-0:n läpi jo viime vuoden keväällä. Peli tuli aika pian startattua uudestaan, koska kaikkea siinä ei yhdellä pelikerralla pysty kokemaan. Toisen kerran pelasin silti vähän rauhallisemmin ja väliin jäi pitkiä taukojakin, koska myös muut pelit vetivät puoleensa. Parisen viikkoa sitten sain kuitenkin viimeisetkin metrit pelistä koluttua uusiksi.


Uusia näkökulmia ja kokemuksia


Kaiken kaikkiaan Type-0 tarjosi toisellakin pelikerralla tuoreen kokemuksen. Pääjuoni toki eteni samanlaisena, mutta useassa kohdassa oli tarjolla vaihtoehtoinen reitti samaan lopputulokseen. Valitsin aina nämä uudet vaihtoehdot, jotta saisin mahdollisimman kattavan kuvan tapahtumista. Pyrin myös tekemään sellaisia sivutehtäviä, jotka eivät ensimmäisellä pelikerralla olleet mahdollisia hahmojen liian alhaisten levelien vuoksi.

Tälläkin kerralla missasin silti joitain sivutehtäviä (valitettavasti pari isohkoa) enkä kaikkea pystynyt tekemään, koska grindaamishalukkuuteni oli melko olematon. Käytin pelin tarjoamaa huijauskikkaa, jolla sain nostettua hahmojeni levelit 60+ tasolle, mikä auttoi etenemisessä reilusti ja nopeutti urakkaa.

Emina-sivutehtävää en valitettavasti saanut suoritettua kokonaan.
Vaihtoehtoiset pääjuonitehtävät olivat hieman lyhyempiä kuin alkuperäiset, mutta osa toisaalta reilusti vaikeampia. Jotkut olivat puuduttavia, jotkut kiinnostavia, yleisesti ottaen aika jees. Jos pelin vielä joskus aloitan uusiksi valikoin luultavasti omat suosikkini näistä eri vaihtoehdoista nyt, kun ne on kaikki koettu.

Sain myös hankittua ilmalaiva Setzerin, joka osoittautui melkoiseksi pettymykseksi. Sillä lentäminen oli hankalaa ja ampumistoiminto käytännössä turha (noh, sai siitä lohareiden pudottelusta trophyn). En siis juurikaan viihtynyt yläilmoissa. Suurin hyöty on säästö matkustuskustannuksissa, joskin minulla ei mitään akuuttia rahapulaa enää tuossa vaiheessa ollut.

Kamala loppu, ihana loppu


Vaikka pääjuonen tutuissa osioissa vaatimustaso pysyi toisellakin kerralla samana, oli loppumestan level-vaatimusta nostettu sellaisella parillakymmenellä levelillä. Jos siis jättää grindaamatta, tulee tässä kohtaa seinä vastaan. Loppumestasta ei enää palata tasoja nostelemaan, joten tämä juttu kannattaa ihan oikeasti ottaa pelissä huomioon.

Vaatimustason nousua lukuun ottamatta lopussa ei ollut muutoksia. Kaikki eteni samalla tavalla kuin edellisellä kerrallakin ja suuhun jäi ummehtunut happotrippihelvetin maku. Vaikka tykkään Type-0:sta aidosti, tuo viimeinen kauhistuksen kammio ei minulta kiitosta saa. Kokosinkin itseäni useamman viikon, ennen kuin jaksoin sinne marssia. Yksi kerta olisi mainiosti riittänyt.

Suurin motivaationi uusintaan oli kuitenkin vaihtoehtoisen lopun saaminen peliin, ja sitähän ei saa, ellei oikeasti pelaa sitä loppuun asti toistamiseen. Tuolla ajatuksella ruoskin itseäni monesti, kunnes lopulta kehoni oli valmis ja sain tartuttua ohjaimeen. Itku ja kiukku meinasi taas päästä valloilleen, mutta selviydyin kuitenkin, kun mies jaksoi vieressä tsempata.

Pelin varsinainen loppu ei muuttunut, mutta sen jälkeen avautui Crystariumiin uusi video, joka oli siis tuo vaihtoehtoinen todellisuus. Se jätti mieleen hyvän fiiliksen ja hillittömän halun kirjoitella sen pohjalta kivoja ficcejä ihanista hahmoista. Nyt on kuitenkin niin monta projektia jo valmiiksi työn alla, etten uskalla ottaa yhtään lisää. Siispä ajatus jääköön muhittelemaan toiseksi.

Tämän takia kannatti kärsiä happotrippihelvetistä!
Kaiken kaikkiaan Type-0 on tehnyt minuun ristiriitaisen vaikutuksen. Siinä on kasa rakastettavia hahmoja, mutta yhtä lailla liuta vikojakin. Se sai minut monesti raivon partaalle kiikkerällä kamerallaan ja kikkailua vaativilla taisteluillaan, mutta vähintään yhtä monta kertaa intoilin hahmokemiasta ja maailmasta. Jos Type-1 joskus markkinoille saadaan, täytyy se ehdottomasti kokoelmaan hankkia ja toki pelatakin.

http://www.pelit.fi/

perjantai 17. kesäkuuta 2016

E3 tuli, E3 meni

Viime vuonna olin todella innoissani E3-messuista, tällä kertaa en jaksanut intoilla samaan tahtiin. Vietin kuitenkin jokusen tovin tuijottelemalla videoita hitusen jälkijunassa ja kurkkimalla, mitä olisi pelirintamalla tiedossa. Selväksi tuli, ettei yllätyksiä ainakaan.


Ketään tuskin yllättää, että kiinnostunein olin Square Enixin E3-tarjonnasta. Katselin kyllä muidenkin esityksiä, mutta niistä ei jäänyt mieleen mitään, mikä olisi saanut innostuksen kiehumaan.

Final Fantasy -rintamalla ei yllätyksiä


Suurin uutinen kuultiinkin jo ennen E3-messuja: Final Fantasy XII: The Zodiac Age julkaistaan ensi vuonna. Elän hypepilvessä edelleen ja tutkailinkin kaikkea materiaalia, mitä E3:n myötä pelistä julkisuuteen saatiin.

Sinällään oli hassua katsella esim. tätä pelivideota. Tiedostan, että peli näyttää paljon hienommalta kuin ennen ja silti se näyttää juuri sellaiselta kuin sen muistan. Luultavasti näkisin eron entisen ja nykyisen välillä paremmin, jos pelikuvaa näytettäisi rinnakkain. Kyllä minäkin muistan mm. silmiä särkevät reunat maisemissa, mutta silti mielikuvissani FFXII on visuaalisesti kaunis ja upea. Tavallaan tämä uusi versio on mielikuvieni toteuma, ainakin tällä hetkellä näyttää siltä.

Final Fantasy XV:stä näimme uuden trailerin ja saimme kuulla, että kyseiseen peliin tulee myös VR-tuki. Virtuaalitodellisuudessa pääsee pyssyttelemään Promptolla vihollisia kumoon. Itse en ole varauksemattoman innostunut tästä mahdollisuudesta (tosin en vieläkään edes hypetä koko peliä), koska fps-pelit eivät ole koskaan olleet minun juttuni ja siltähän tuo VR-mahdollisuus pahasti näytti. Voi olla, että VR-lasit talouteen joskus kotiutuvat, joten kokeilla saatan tämänkin pelin osalta, mutta en välttämättä jaksa ne päässä koko peliä komuta läpi.

Tulossa on myös uusi Final Fantasy -mobiilipeli. En heti tajunnut sen olevan sellainen ja ehdin jo innostua, mutta into laimeni, kun totuus paljastui. Mobiilipeleille on varmasti oma innokas pelaajakuntansa, mutta minä en ole vieläkään niihin erityisen rakastunut.

World of Final Fantasy ilmestyy syksyllä myös lännessä, joten sitäkin hehkutettiin. Se on söpöisä, mutta ei hankintalistani kärkipäässä (ehkä sen voisi joskus alesta ostaa?). Kaipaan ehkä kuitenkin enemmän vakavasti otettavaa uutta Final Fantasya, jonka sisältö ei painotu pelkkään fanipalveluun. Toki tämä on kärjistystä, enhän tiedä ollenkaan, kuinka hyvä ja syvällinen peli World of Final Fantasy oikeasti on.

Final Fantasy XIV:stä en ole nähnyt yhtään videota, mutta sen sijaan Internetzini ovat täynnä kuvia Fat Chocobosta, jonka selässä sai ilmeisesti oikeasti ratsastaa. Täytyy myöntää, että olen kateellinen tasaisesti kaikille, jotka tämän mahdollisuuden saivat. Minäkin haluan!

Odotin myös tietoa, että Final Fantasy IX:n tuore mobiili- ja Steam-versio käännettäisiin PS4:lle, mutta sellaisesta ei ole kuulunut mitään. Jään siis odottavalle ja toivovalle kannalle. Ihan vielä en ole sitä Steamistä ostamassa.

Odotukset ennallaan


Muista peleistä huomioni kiinnittyi lähinnä Star Ocean: Integrity and Faithlessnessiin ja I Am Setsunaan, joista olin innoissani jo viime vuoden E3:n jälkeen. Edellinen ilmestyy 1.7.2016 ja jälkimmäinen 19.7.2016, joten pääsen niitä kumpaakin sopivasti kesälomallani pelailemaan. Tosin miehen kanssa täytynee pelivuoroista käydä jonkinlainen neuvottelu, sillä hän taitaa kyseisiä pelejä odotella myös.

Star Oceanista tuli nähtyä traileria ja hahmovideoitakin olimme katselleet jo ennakkoon. Peli näyttää ja kuulostaa hyvältä, nyt enää puuttuu se varsinainen tuntuma. Hahmokatras kiinnostaa minua hyvin paljon, ehkä jopa enemmän kuin tarina, mutta toki toivon myös jälkimmäisen olevan maistuva.

I Am Setsuna vaikuttaa melko surulliselta peliltä, joten tunne-elämyksenä se voi olla raskas. Kuitenkin vanhoista, hyvistä JRPG-ajoista ammentava peli on varmasti kokemisen arvoinen. Oikeastihan vanhat JRPG-ajat eivät olleet pelkästään hyviä vaan niissä on myös asioita, joista en erityisemmin perustanut. Onkin mielenkiintoista nähdä, lainaako Setsuna historiaa niin hyvässä kuin pahassa. Odotukseni ovat ehkä jopa pelottavan korkealla. Toivotaan, etten tule rytinällä alas.

Uusi Nier näytti myös kiinnostavalta. En tosin ole aiempaa pelannut enkä siten tunne pelin maailmaa, mutta se voisi olla tutustumisen arvoinen. Ehkäpä tämäkin tulee siis hankittua ja testattua jossain vaiheessa.

Oli siellä muutakin kuin Square Enixin pelejä


Kuten alussa sanoin, katseltua tuli muidenkin kuin Squaren esityksiä. Sonyn esittelyistä jäi erityisesti mieleen Horizon, jota tiirailin jo viime vuonna mielenkiinnolla. Peliteknisesti se ei tosin näytä siltä, että välttämättä nauttisin sen pelaamisesta (tai mistäs sitä kokeilematta tietää!), mutta mies kuulosti semi-innostuneelta myös. Voi siis olla, että pääsen katselemaan peliä mukavasti sohvan nurkasta.

Nintendolta on puolestaan tulossa uusi Zelda-peli, joka varmastikin jossain vaiheessa kotiutuu meille. Zeldojakaan en itse pelaa, mutta mieluusti olen niitä sivusta seurannut. Mies on sarjan fani, joten eiköhän edessä ole taas jonkinlainen peliputki Zeldan parissa.

Mitkä pelit E3:lla innostivat teitä muita? Päätyikö jotain uutta hankintalistalle?

http://www.pelit.fi/

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Videopelimeme: päivä 9 - surullisin pelikohtaus


Tämän postauksen piti tulla jo viime kuussa, mutta erinäiset asiat tulivat tielle, enkä sitten ehtinyt ajoissa. Onneksi tässä on loppuvuosi aikaa selvittää tämä haaste loppuun asti.

Tänään siis vuorossa surullisin pelikohtaus.

Varmaan moni Final Fantasy -fani vastaisi tähän FFVII:n Aerithin kuoleman (OMG! SPOILERI!), mutta minulle se ei ollut kova kolahdus. Sellainen jonkinlainen auts vain. Osittain se johtui siitä, että minut oli tehokkaasti spoilattu tapahtuman suhteen, osittain siitä, etten erityisemmin pitänyt koko hahmosta. En nyt hänen kuolemaansa mitenkään toivonut, mutta se ei ollut minulle mikään itkun tihrustuksen paikka, vaikka yleisesti aika herkistelijä olenkin.

Sen sijaan on toinen kohtaus, joka nosti kyyneleet silmiin ja saa edelleen olon tuntumaan hyvin, hyvin surulliselta. Tämä kohtaus löytyy Final Fantasy IX:stä. Sen voi katsoa alta, mutten suosittele sitä, jos ei ole peliä pelannut. Itse asiassa siinä tapauksessa kannattaa lopettaa lukeminen tähän.


Kyseessä on siis FFIX:n loppukohtaus, joka ei edes ensivilkaisulta vaikuta surulliselta. Jos sitä ei ryhdy miettimään, voi saada mielikuvan sellaisesta perinteisestä "valtakunnassa kaikki hyvin ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka" -satumeiningistä. Itse asiassa minulta meni ensimmäisellä läpäisykerralla lopun surullisempi puoli ohitse, koska olin täysin keskittynyt siihen, saavatko Zidane ja Garnet lopulta toisensa vai eivät.

Kun sitten myöhemmin pelasin pelin uudestaan, pommi jysähti vatsasta läpi. Jälkikäteen on vaikea tajuta, miten saatoin missata niinkin oleellisen tapahtuman kuin Vivin pysähtymisen.

Vivi itse asiassa toimii lopussa kertojana. Hän jättää hyvästit muille hahmoille kiitollisena siitä, että sai elää lyhyen elämänsä ja ehti sen aikana saavuttaa paljon sekä saada hyviä ystäviä. Koko pelin ajan Vivi pohtii filosofisia ongelmia ja painii itsensä ja olemassaolonsa oikeutuksen kanssa, mutta lopussa hän tuntuu saaneen rauhan. Hän poistuu tuonpuoleiseen hyvillä mielin, valmiina irrottautumaan maailmasta. Hänen muistoistaan tulee osa taivasta.

Vaikka Vivi vaikuttaa haikean onnelliselta, minulle pelaajana kokemus oli todella surullinen. Vivi sai elää niin kovin lyhyen elämän, hän ehti saada sekä ystäviä että perheen, mutta ei päässyt nauttimaan niistä kovinkaan pitkäksi aikaa. Pelissä mustien maagien elinkaari on hyvin lyhyt ja Vivi taisi elää hieman keskivertoa pidempään, mutten silti voi olla surematta hänen poismenoaan.

Erityisen kivuliaan tuosta FFIX:n lopusta tekee tosiaan sen salakavaluus. Ensimmäisellä kerralla hehkuin vain onnea, kun kaikki oli kääntynyt hyväksi. Toisella tajusin tulleeni huijatuksi (osin toki omaa syytäni) ja se oli järisyttävää. Toisaalta pidän lopusta myös samasta syystä. Se ei ole pelkkää vaaleanpunaista höttöä vaan mukana on karumpi puoli, varjo onnen laidoilla. Aito menetys tekee siitä elämänmakuisen.

Tulossa seuraavaksi: Paras pelattavuus

http://www.pelit.fi/

torstai 9. kesäkuuta 2016

Kun unesta tuli totta eli kolmannet FFXIV-lanit

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna paukutettiin taas pelikelloon tunteja Final Fantasy XIV:n parissa. Järjestimme kolmannet FFXIV-lanit tänä vuonna. Ensimmäiset olivat tammikuussa ja toiset maaliskuussa. Tällä kertaa meillä oli erilainen kokoonpano kuin aiemmin.

Kolmannet lanit saivat alkunsa, kun eräänä aamuna heitin Twitteriin nähneeni unta, jossa olimme lanittamassa @chibiellan, @tuatimen ja @miizozon kanssa. Twiitti räjäytti yllättäen pankin ja juttu lähti leviämään odottamattomasti. Ennen kuin ehdin kunnolla edes tajuta, uni oli käymässä toteen ja seuraan liittyivät myös @androNiar ja @LaughingM4N. Kuuden hengen innokas peliporukka oli muodostettu ja upea viikonloppu tiedossa. Chibiella ei valitettavasti sitten lopulta päässytkään paikalle, mutta puhuimme jo alustavasti uusista laneista, joihin hänkin voisi osallistua.

Lanien päätösbileet menossa Costa del Solilla

Tällä kertaa jännitin laneja huomattavasti enemmän kuin aiemmilla kerroilla. Edellisellä kerralla mukana olleet kaverit ovat minulle tuttuja vuosien takaa, tästä peliporukasta en ollut omaa miestä lukuun ottamatta ketään tavannut IRL. Olemme vain ajautuneet seuraamaan toisiamme Twitterissä. Vastoin kaikkia suosituksia päästimme siis käytännössä vieraita kotiimme. Kaikki meni kuitenkin loistavasti eikä mitään kauhistuksia tästä etikettivirheestä seurannut.

Lanien käytännönjärjestelyt vaativat myös nyt hieman enemmän suunnittelua ja logistiikkaa. Järjestimme makuuhuoneeseen kolme pelipistettä tietokoneille ja olohuoneeseen kaksi pleikkareille. Chibiella olisi myös pelannut pleikkarilla, joten alun perin pleikkaripisteitä piti tulla kolme.

Olin aivan varma, että olisin yöllä kompuroinut lattialle asemoituun tietokoneeseen, mutta niin se vain matkasi ehjänä vielä meiltä poiskin. Mogi-chan ja Monty-kun tarkkailivat laneja sängyltä käsin.

Luovutin oman tietokonepöytäni pelikäyttöön. Itsehän en koneella juuri pelaa, koska tämä kirjoituskoneeni ei todellakaan mitään hienouksia jaksa pyörittää. Kyuubei yritti miehen koneen päältä houkutella pelaajia tekemään sopimuksia, mutta tietääkseni kukaan ei sortunut.

Olohuoneen pöytä pääsi tv-tasoksi ja siten toiseksi PS-pisteeksi. Itse pelasin siinä, missä aina muulloinkin, mukavasti olohuoneen sohvalta käsin. Toinen PS-pelaaja sai nojatuolin, jossa viihtyi ilmeisen hyvin.

Johtojakin piti tällä kertaa viritellä hieman enemmän, ettei kukaan joutuisi pelaamaan epävarmemman langattoman yhteyden varassa. Ensimmäisillä laneilla tuhosin yhden näppäimistön kompastumalla sen piuhaan, joten tällä kertaa varoin kaikkia johtoja suorastaan neuroottisesti. Onneksi en rikkonut kenenkään omaisuutta.


Muutenkin viikonloppu meni hyvin. Juoksimme aika paljon pelin alkupuolen dungeoneissa, koska yksi pelaajistamme oli vasta hiljattain pelin aloittanut. Tosin teimme joitain vaativampiakin juttuja, kuten Titan Extremen, josta olin jo sanonut, että sinne ei minua saada. Jotenkin nuo puhuivat minut ympäri ja kun unsyncinä mentiin, selvisin jopa hengissä melkein loppuun saakka. Paino sanalla melkein. Viimeiset sekunnit makasin tyylikkäästi montun pohjalla aika monen muun kanssa. Noh, onpa sekin silti hoidettu.


Toinen kauhistuksen aihe Good King Moggle Mog XII (Hard) tuli myös testattua uudestaan. Siihen otteluun kuolimme vain kerran, toisella yrittämällä se jo sujui, vaikken muistanut kyseisestä taistelusta juuri mitään.

Toto-Rakin kävimme juoksemassa Chibiellan apuna. Se on inhokkini alkupään dungeoneista, koska randomien pelaajien kanssa se on lähes sietämätön kokemus lähes poikkeuksetta. Nyt kuitenkin hyvällä yhteistyöllä kuoltiin vain kertaalleen ja päästiin aika kivasti dungeon läpi ilman, että hihansuut alkoivat sauhuta.


Kaiken pelaamisen ohessa laneilla oli parasta tutustua huippuihin tyyppeihin. Olen ujo olmi, joka ei oikein osaa aina ihmisten kanssa jutella, mutta kuuntelen mielestäni melko sujuvasti muiden juttuja. Olisin toisaalta ehkä voinut olla itsekin aktiivisemmin äänessä, mutta jälkikäteen on aina hyvä viisastella. Toivotaan, etten antanut itsestäni liian tylyä kuvaa, tarkoitus ei ainakaan ollut.

Hurjan kivaa oli pelailla porukassa ja tehdä juttuja yhdessä erilaisilla kokoonpanoilla. Minusta on lanien myötä tullut pelaajana ehkä vähän rohkeampi, kun alkuun sain kamalat sydämentykytykset pelkästä ajatuksesta, että pitäisi muiden kuin oman miehen kanssa pelata. Tai no jopa se oman puolison kanssa pelaaminen hirvitti alkuun, niin yksinpelaaja olen. Nyt olen alkanut löytää itsestäni uudenlaista puolta, johon en ole vielä täysin itsekään tutustunut.

Toivottavasti myös lanivieraat viihtyivät. Ottaisin mieluusti uusiksi myös tämän porukan kanssa pelailut.




http://www.pelit.fi/


Tuttuun tapaan lanien twiitit löytyvät tunnuksen #FFXIVlanit takaa Twitteristä.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Vielä kerran Final Fantasy XII!

Selailin tänään kaikessa rauhassa Twitteriä, kun yhtäkkiä havahduin siihen, että jotain on tekeillä. Yhtäkkiä joka paikka on täynnä ensin japaninkielisiä linkkejä koskien Final Fantasy XII:ta ja pian niitä seurasivat linkitykset myös englanninkielisille sivustoille. Olin jo ehtinyt Famitsun uutista tavailla sydän jyskyttäen ja mietin, ymmärsinkö nyt ihan oikein, täydensikö mielikuvitus liikaa japanin taitojani?

Kotakun sivuilta sain sitten vahvistuksen: Final Fantasy XII: The Zodiac Age ilmestyy vuonna 2017 PS4:lle! Painokoneet seis ja bileet pystyyn!


Pakko on myöntää, että fanityttömoodi pärähti täysille kierroksille ja keskittymiskykyni oli loppupäivän ameeban luokkaa. Odotin vain, että pääsen kotiin tuijottelemaan teaser traileria ja kirjoittamaan blogiin tästä aiheesta. Final Fantasy XII:sta ei koskaan voi puhua liikaa, mutta mahtavaa, että kerrankin on jotain uutisia eikä pelkästään omia ajatuksiani.

Tässä teaser trailer teillekin nähtäväksi:


Mikäs tässä sitten on uutta ja ihmeellistä? Listaa on saatu jo nettiin näkyviin, mm. Square Portal on kertonut uudistuksista.

Luvassa on paranneltuja grafiikoita sekä taustojen että hahmojen osalta, uudelleen äänitetty soundtrack (mutta mahdollisuus valita peliin alkuperäiset musiikit), mahdollisuus valita, haluaako pelin pelata enkku- vai japaniäänillä, trophyja, PS4:n share-toiminto, auto-save ja lyhyemmät latausajat. Kaikki nämä lienevät toivottuja uudistuksia.

The Zodiac Age perustuu pelin International Zodiac Job System -versioon, joka julkaistiin alun perin vain Japanissa. Jos haluat spoilaantua kyseisestä versiosta, voit vaikkapa käydä lukemassa pelikokemukseni sen parista. Pelailin tuota versiota vuonna 2012 ja nautin sekä en nauttinut siitä.

International Zodiac Job System tarjoaa pelaajalle alkuperäisten lisenssilautojen sijaan ammatteihin perustuvat lisenssilaudat. Kullekin pelattavalle hahmolle valitaan oma ammatti eikä tätä voi myöhemmin vaihtaa. Kannattaa siis miettiä tarkkaan, miten saa joukkiostaan tasapainoisen. Kullakin ammatilla on omat vahvat ja heikot puolensa eikä hahmoista saa enää samanlaisia kaiken handlaavia tappokoneita kuin alkuperäisessä FFXII:ssa.

Emme tiedä, kuinka tarkkaan tuo systeemi on siirretty The Zodiac Ageen, mutta oma vahva veikkaukseni on, ettei sitä ole juuri muunneltu. Uudistus voi siis osalle pelaajista olla toivottu haastetason nosto, osalle aiheuttaa turhautumista. Itse sinällään tykkäsin ammattisysteemistä, mutta olisin toivonut, että yhden ammatin valmistumisen jälkeen olisi voinut valita hahmolle toisen. Kyllä, tällä tavoin päästään toki vanhaan ongelmaan kaiken osaavista tappokoneista, mutta kun ammatteja on tuplamäärä verrattuna hahmoihin, kaiken oppiakseen täytyy grindata aivan tolkuttomasti. Peli nimittäin tuskin tarjoilee LP:ja (license points) yhtään aiempaa ahkerammin (tai mistäs minä sen tiedän, voihan helpotuksiakin olla luvassa).

Eräs International Zodiac Job Systemin hyvistä uudistuksista oli, etteivät Quickening-iskut enää syöneet kaikkea manaa vaan niillä oli oma mittari. Toivon tämän tulevan käyttöön myös The Zodiac Ageen, koska se lisäsi Quickeningien käyttömahdollisuuksia huomattavasti. Pelissä oli myös läpäisyn jälkeen mahdollisuus pelata se läpi joko Strong modella (hahmot aloittavat lvl 70:stä) tai Weak Modella (hahmojen levelit eivät nouse lainkaan). Toivon näitäkin mukaan, koska ne lisäävät uudelleenpelattavuutta. Varmaa on, että Trial Mode tekee paluun.

Hauskaa oli myös päästä itse kontrolloimaan Guest-hahmoja ja Espereitä, mikä ei alkuperäisessä pelissä ollut mahdollista. Larsa ei ollutkaan enää pelkkä Potion-automaatti vaan sain itse päättää, mitä hän teki. Tämäkin lisä on toivottavasti mukana.

Eikä minua todellakaan haittaa päästä käyttämään Share-toimintoa. Sehän vain tarkoittaa, että voin täyttää koneeni kovalevyn HD-laatuisilla FFXII-kuvilla ja jakaa niitä myös muiden iloksi (varautukaa siis Twitter-spämmiin).

Tämä on suuri ilonpäivä! Ensi vuonna pääsemme palaamaan Ivaliceen, saamme elää suuren seikkailun uudestaan. Nautimme upeista maisemista, taistelusta ja tarinasta. En malta odottaa, että saan pelin kokoelmaani ja ohjaimen käteeni. Tämä on ehdottomasti minulle tämän vuoden paras peliuutinen!

http://www.pelit.fi/