maanantai 13. kesäkuuta 2016

Videopelimeme: päivä 9 - surullisin pelikohtaus


Tämän postauksen piti tulla jo viime kuussa, mutta erinäiset asiat tulivat tielle, enkä sitten ehtinyt ajoissa. Onneksi tässä on loppuvuosi aikaa selvittää tämä haaste loppuun asti.

Tänään siis vuorossa surullisin pelikohtaus.

Varmaan moni Final Fantasy -fani vastaisi tähän FFVII:n Aerithin kuoleman (OMG! SPOILERI!), mutta minulle se ei ollut kova kolahdus. Sellainen jonkinlainen auts vain. Osittain se johtui siitä, että minut oli tehokkaasti spoilattu tapahtuman suhteen, osittain siitä, etten erityisemmin pitänyt koko hahmosta. En nyt hänen kuolemaansa mitenkään toivonut, mutta se ei ollut minulle mikään itkun tihrustuksen paikka, vaikka yleisesti aika herkistelijä olenkin.

Sen sijaan on toinen kohtaus, joka nosti kyyneleet silmiin ja saa edelleen olon tuntumaan hyvin, hyvin surulliselta. Tämä kohtaus löytyy Final Fantasy IX:stä. Sen voi katsoa alta, mutten suosittele sitä, jos ei ole peliä pelannut. Itse asiassa siinä tapauksessa kannattaa lopettaa lukeminen tähän.


Kyseessä on siis FFIX:n loppukohtaus, joka ei edes ensivilkaisulta vaikuta surulliselta. Jos sitä ei ryhdy miettimään, voi saada mielikuvan sellaisesta perinteisestä "valtakunnassa kaikki hyvin ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka" -satumeiningistä. Itse asiassa minulta meni ensimmäisellä läpäisykerralla lopun surullisempi puoli ohitse, koska olin täysin keskittynyt siihen, saavatko Zidane ja Garnet lopulta toisensa vai eivät.

Kun sitten myöhemmin pelasin pelin uudestaan, pommi jysähti vatsasta läpi. Jälkikäteen on vaikea tajuta, miten saatoin missata niinkin oleellisen tapahtuman kuin Vivin pysähtymisen.

Vivi itse asiassa toimii lopussa kertojana. Hän jättää hyvästit muille hahmoille kiitollisena siitä, että sai elää lyhyen elämänsä ja ehti sen aikana saavuttaa paljon sekä saada hyviä ystäviä. Koko pelin ajan Vivi pohtii filosofisia ongelmia ja painii itsensä ja olemassaolonsa oikeutuksen kanssa, mutta lopussa hän tuntuu saaneen rauhan. Hän poistuu tuonpuoleiseen hyvillä mielin, valmiina irrottautumaan maailmasta. Hänen muistoistaan tulee osa taivasta.

Vaikka Vivi vaikuttaa haikean onnelliselta, minulle pelaajana kokemus oli todella surullinen. Vivi sai elää niin kovin lyhyen elämän, hän ehti saada sekä ystäviä että perheen, mutta ei päässyt nauttimaan niistä kovinkaan pitkäksi aikaa. Pelissä mustien maagien elinkaari on hyvin lyhyt ja Vivi taisi elää hieman keskivertoa pidempään, mutten silti voi olla surematta hänen poismenoaan.

Erityisen kivuliaan tuosta FFIX:n lopusta tekee tosiaan sen salakavaluus. Ensimmäisellä kerralla hehkuin vain onnea, kun kaikki oli kääntynyt hyväksi. Toisella tajusin tulleeni huijatuksi (osin toki omaa syytäni) ja se oli järisyttävää. Toisaalta pidän lopusta myös samasta syystä. Se ei ole pelkkää vaaleanpunaista höttöä vaan mukana on karumpi puoli, varjo onnen laidoilla. Aito menetys tekee siitä elämänmakuisen.

Tulossa seuraavaksi: Paras pelattavuus

http://www.pelit.fi/

2 kommenttia:

  1. Itse tykkäsin Aeriksesta kovasti ja kuolema tuli puun takaa. Siksi vihasin Sephirothia katkerasti loppupelin ajan, vaikka kohtaus ei ihan kyyneleitä silmäkulmaan saanutkaan. Tuo FFIX:n lopun kohdalla taas joutui Let's Play sarjassakin esim. kokeilla koota itsensä, että kommentaarista tuli jotain. On se vain niin liikuttava.
    Oletkos muuten kuullut siitä teorista, että loppukuvien monologista alku olisi Mikoton puhetta (Kuja... What you did was wrong) ja vasta sitten siirrytään Viviin? (I always talked about you, Zidane) En oikein osaa sanoa asiaan juuta enkä jaata, mutta kai se on mahdollista?

    VastaaPoista
  2. En ole itse asiassa tuosta teoriasta kuullut. Voisihan se olla mahdollista. Täytyy joskus perehtyä siihen vähän tarkemminkin.

    VastaaPoista