sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Pelaaja sisustamassa 2

Uuden tietokoneen ilmestyminen talouteen voi joskus aiheuttaa yllättävää liikehdintää. Kun vielä istuin läppärini kanssa vanhan työpöytäni ääressä, olo oli jokseenkin siedettävä. Pelaamiseen tarkoitetun pöytäkoneen kanssa ergonomia - tai pikemminkin sen puute - tuli aika äkkiä vastaan ja asialle täytyi tehdä jotain. Ratkaisu löytyi Ikeasta.

Olen puhunut pelaajan sisustamispuuhista kerran aiemminkin kevättalvella 2015. Tuolloin keskityin melko pitkälti esittelemään kotia kansoittavaa oheistuotemäärää, mutta sisustamiseen liittyy muutakin kuin kivoja esineitä. Pelaajan koti vaatii ehkä hieman erilaisia järjestelyjä kuin jonkun toisen. On tärkeää, että työpöytä on ylipäätään olemassa (olen kuullut huhuja, ettei kaikilla sellaista kotonaan ole) ja että se on ergonominen nimenomaan pelaamisen kannalta. Konsolipelaajan on toki hyvä sitten huolehtia taas sohvaergonomiastaan.

Vanhassa ei ole aina vara parempi


Vanha työpöytänurkkaukseni oli omalla tavallaan viehättävä, mutta ergonomian kukkanen se ei missään nimessä ollut. Laatikostojen välinen tila oli melko kapea ja pöytätilasta puolestaan ison osan lohkaisi tulostin. Pöytä oli juuri ja juuri tarpeeksi syvä läppärin kanssa puuhasteluun, jos koneen työnsi aivan seinään kiinni, mutta pöytäkonetta ei sille enää samalla tavalla pystynyt asemoimaan. Asento kävi äkkiä epämukavaksi.

Tykkäsin pöydän ulkonäöstä todella paljon, minkä takia en siitä olisi halunnut luopua. Silti otin asian puheeksi ja yllättäen mies sitten tarttuikin aiheeseen ja suunnitteli meille uudenlaisen pöytäkokonaisuuden. Aika kätevää, kun itse ei tarvinnut lopulta tehdä varsinaista ajattelutyötä ja etsiskellä sopivia osia.

Myös miehen työpöytä, joka oli huomattavasti vanhempi kuin minun, päivitettiin samaan syssyyn. Eräs ongelma vanhassa yhdistelmässä nimittäin oli, että pöytämme olivat erikorkuisia, eivätkä siten istuneet kunnolla yhteen.

Uusi ja ehompi yhdistelmä





Puhuin kyllä miehelle oman pöytäni epäergonomisuudesta muutamaan otteeseen, mutta masentavan marraskuun sinnikäs saamattomuus iski sen verran lujaa, etten itse saanut asialle tehtyä mitään. Eräänä perjantai-iltana kuitenkin kävi niin, että mies kertoi katselleensa meille jo työpöytävaihtoehtoja ja esitteli sitten minullekin kokonaisuutta, jota oli meille suunnitellut. Seuraavana sunnuntaina jo hurautimme Ikeaan.

Alkuperäinen suunnitelma oli hieman erilainen kuin lopullinen yhdistelmä. Tarkoitus oli, että molemmille olisi tullut samanlaiset pöydät, joissa on toisessa päässä jalat, toisessa laatikosto. Paikan päällä kuitenkin päädyimme siihen, että minulle tulee korkea laatikosto ja miehelle matala. Pöytälevyt osoittautuivat myös hitusen korkeammiksi kuin olimme mielestämme Ikean sivuilta katsoneet, mutta emme sitten kuitenkaan vaihtaneet niitä toisiin, ohuempiin vaan päätimme pärjätä jo valituilla, koska niiden väri (koivu) miellytti silmää enemmän kuin muut mahdolliset vaihtoehdot.

Pöytäkoneen saapumisesta huolimatta sain itselleni reilusti enemmän pöytätilaa, sillä tulostin muutti laatikoston päälle. Karsin myös osan pöydällä pyörineistä esineistä, mutta ihan kaikesta ei tietenkään voinut luopua.

Nyt pystyn vihdoin työskentelemään ergonomisesti, joskin jouduin tuolin korkeutta hieman säätämään pöytälevyn yllättävän paksuuden vuoksi. Olen erittäin tyytyväinen ja uskon viihtyväni pöytäni ääressä entistä paremmin, mikä voi olla selän kannalta hyvä juttu. Läppärin kanssa tuli usein karattua olohuoneen sohvalle dataamaan ja kirjoittelemaan eikä se ole totisesti tehnyt hyvää. Tosin läppäri on edelleen olohuonekäytössä, mutta ehkä sen käyttö nyt hiljalleen vähenee.

Edullista ja toimivaa


Ikeahan on tunnetusti edullinen paikka. Kaikki siellä ei ehkä ole huippulaadukasta eivätkä nämä meidänkään pöydät ole mitään täyspuuta. Ihan toimivat ja näppärät silti. Siltä varalta, että joku haluaisi samantapaista itselleen nikkaroida, tässä vielä kasa linkkejä.

Linnmon pöytälevy 19 €
Adils jalka 2,50 €
Alex laatikosto (5 laatikkoa) 65 €
Alex laatikosto (9 laatikkoa) 99 €
Meidän kokonaisuus (2 x pöytälevy, 6 x jalka, 1 x iso laatikosto ja 1 x pienilaatikosto) yhteensä: 217 €

Kahden ihmisen pöytäratkaisuksi tämä meidän kokonaisuus tuli siis ihan kivan edulliseksi. Toistaiseksi se on myös omalta osaltani tuntunut erittäin hyvältä. Vaikka vanha pöytä oli nätti, sen ääressä työskenteleminen ei missään vaiheessa oikein muodostunut erityisen miellyttäväksi. Nyt aion kehitellä sille jonkin uuden käyttötarkoituksen, mutta tietokonepöydäksi se ei enää palaa.

Ja onpahan muuten mahtavan paljon laatikkoja käytössä! Jopa minulta menee hetki, ennen kuin saan ne kaikki täytettyä.

Minkälaisia sisustusratkaisuja te muut olette tehneet pelaamisen vuoksi? Vai näkyykö kotona mitenkään, että siellä asuu pelaaja tai pari?


http://www.pelit.fi/

lauantai 19. marraskuuta 2016

Predator saapui talouteen

Minulle tarjoutui mahdollisuus päästä testaamaan pelikäyttöön tarkoitettua pöytäkonetta eikä tilaisuuteen tietenkään voinut olla tarttumatta. Minulla ei sellaista nimittäin ole koskaan ollut vaan jo vuosia olen ollut vannoutunut konsolipelaaja. Vahvasta suuntautumisestani huolimatta Acer Predator G1 jätti herkullisen jälkimaun.

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Acerin kanssa. Sain arvosteltavaksi Acer Predator G1-710:n. Mielipiteet ja ajatukset ovat omiani. Paketissa tuli tietokone, näppäimistö ja hiiri.

Kompakti kokoonpano ja pelaajalle sopivat esiasennukset


Aina joskus olen pohdiskellut pelikelpoisen tietokoneen hankkimista, mutta ostoksille asti en ole lopulta koskaan päässyt. Kun minulle tarjoutui mahdollisuus saada Acer Predator arvosteltavaksi, päätin tarttua tarjoukseen. Kone saapui kotiinkuljetuksella, mikä olikin hyvä juttu, koska ei sitä pakettia näillä minun narukäsilläni olisi nosteltu. Pieneen kokoonsa nähden Predator onkin varsin painava. Koska tilaa ei ole liikaa, on mahtavaa, että hyvät komponentit on saatu pakattua tiiviisti.

Predatorissa on selvästi ajateltu nimenomaan pelaajia. Esiasennetun Windows 10 -käyttöjärjestelmän mukana ei tullut juurikaan turhia ohjelmia. Sen sijaan esimerkiksi tarjolla olivat PowerDVD ja ilmainen F-Securen VPN-sovelluksen testiversio. Myös Steam oli jo valmiina.

Mukana tuleva Predator Sense vaikuttaa kätevältä ohjelmalta. Sen kautta voi säätää tuulettimien kierrosnopeutta sekä koneen ledi-valaistusta ja niiden värejä. Näppäimistön punaisessa taustavalaistuksessa on kolme eri kirkkausastetta tai halutessaan sen saa myös kokonaan pois päältä. Hiiressä palaa kiinteästi punaiset ledi-valot.

Nopeaa SSD-levytilaa löytyy Predatorista 240 GB, mikä riittää kyllä peleille ihan mukavasti, ellei aio kymmeniä isompia pelejä kerralla asentaa. Sen sijaan kovin suurta videokirjastoa ei pysty koneella säilyttämään. Mukavana lisänä koneessa on myös integroitu WLAN-yhteys ja näppäimistössä on media-näppäimet sekä Game-näppäin, jolla saa Windows-näppäimen pelaamisen ajaksi pois käytöstä. Kone saa virtansa kahdesta ulkoisesta virtalähteestä, jotka voi halutessaan asentaa yhteiseen kehikkoon.


Predator vaikuttaakin pienikokoiselta tehopakkaukselta. Se sopii hyvin minunkaltaiselleni pelaajalle, joka ei halua koota pelikonettaan itse. Lisäksi kone ei vie turhaa tilaa työpöydältä, mikä ainakin allekirjoittaneelle on iso plussa. Tähän asti yksi syy olla hankkimatta pöytäkonetta, on ollut sen vaatima tila.

Sulava pelikokemus


Testasimme konetta yhdessä miehen kanssa kolmella eri pelillä, kaikkia Full HD -resoluutiolla. Minulla testikäyttöön pääsi pitkäaikainen tuttavuus Final Fantasy XIV, jota olen aiemmin pelannut PS4:llä. Mies puolestaan testipelaili tuoreehkoja ja tehonnälkäisiä Doomia ja Deus Ex: Mankind Dividedia.

FFXIV pyöri maksimiasetuksillaan jouhevasti, vaikka tarkoituksella hakeuduin ruuhkaiselle alueelle pelissä. Tällaisissa tilanteissa olen PS4:llä törmännyt tökkimiseen, mutta nyt ainoat haasteet, jotka tulivat vastaan, johtuivat siitä, etten ole tottunut pelin PC-kontrolleihin. Peli myös näytti kauniimmalta kuin koskaan aiemmin.

Myös Doom pyöri sulavasti maksimiasetuksilla. Raskaimmissakin kohdissa FPS oli vähintään 100. Predatorin automaattisesti säätyvät tuulettimet pysyivät melko hiljaisina ja koneen jäähdytysteho on selkeästi riittävä. Kokemus Deus Ex:n parissa oli hyvin samanlainen; peli kulki ultra-asetuksillaan hyvin ja tuulettimien ääni pysyi rauhallisena puhinana. FPS oli 38-65.

Kaiken kaikkiaan pelikokemus Predatorilla oli miellyttävä. Isoimmaksi haittapuoleksi jäi hiiren nappien kuuluva naksahtelu. Miehen käteen hiiri oli myös hitusen pieni, mutta minulle taas oikein sopiva.


 Predator tuli jäädäkseen


Pikaisen käyttökokemuksen perusteella tykästyin kyllä Predatoriin enkä näe mitään syytä olla käyttämättä sitä jatkossakin. Pienen kokonsa ansiosta se kulkeutuu myös helposti mukana laneille, mikä on ehdottomasti plussaa.

Jos haluat oman Predatorin vaikkapa pukinkonttiin, voit tilata sellaisen täältä.


http://www.pelit.fi/

perjantai 18. marraskuuta 2016

Peliviikko: Pelit ja uskonto

Sain pyynnön kirjoittaa uskonnoista videopeleissä. Aihe on mielenkiintoinen, mutta myös tuhottoman laaja, joten siihen on mahdotonta yhdessä blogipostauksessa uppoutua kovin syvälle. Päätinkin hieman rajata sitä ja keskittyä puhumaan peleistä, jotka parhaiten tunnen: Final Fantasyista. Tällä kertaa näkökulmana on kuitenkin uskonnollisuus ja sen ilmentyminen. Nostan keskiöön kolme peliä: Final Fantasy X, Final Fantasy XII ja Final Fantasy XIII.

Occuria Final Fantasy XII:sta


Mitä on uskonto?

"Uskonto tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaan uskoa jumalan tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaoloon ja siihen liittyvää pyhyyden kokemusta. Usein uskonto on muotoutunut oppijärjestelmäksi ja ilmenee erilaisina yhteisöllisinä tapoina ja palvontamenoina."
Lähde: Wikipedia

En löytänyt uskonnolle vain yhtä, selkeää määritelmää, mutta päätin lopulta napata Wikipedia-sivun lyhkäisen version, joka on sekin lainattu Kielitoimiston sanakirjasta. Minusta tuo lainaus kaikessa lyhykäisyydessään tiivistää hyvin uskonnon olemuksen ottamatta siihen kuitenkaan arvovärittynyttä kantaa.

Uskontoja on kuitenkin maailmassa valtavasti ja, vaikka niissä on yhteisiä piirteitä, on niissä myös paljon eroja. Tästä syystä kaiken kattavaa määritelmää on varmasti mahdotonta muodostaa.

Monesti todellisessa maailmassa lähdetään myös olettamuksesta, että yli-inhimillisen aitoa olemassaoloa ei voida todistaa (tosin ei sitäkään, etteikö sitä olisi). Uskonnot ovat uskontoja juuri siksi, että ne perustuvat yhteen tai useampaan uskomukseen, eivät tieteellisesti mitattuihin faktoihin. Tieteellisestä maailmankuvasta katsoen ei voi tietää, onko esimerkiksi jonkinlaisia jumaluuksia olemassa vai ei. Mitään tieteellisiä todisteita tällaisen suuremman hengen olemassaolosta ei ole. Siitä huolimatta on todella paljon ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita henkimaailman läsnäolosta.

Miten uskonto ilmenee FFX-, FFXII- ja FFXIII:ssa?


Final Fantasy X:ssä maailmaa hallitsee usko Yevoniin. Tämän uskonnon mukaan reilut tuhat vuotta sitten ihmiset olivat ahneita ja käyttivät paljon machinoita eli erilaisia teknisiä vimputtimia. Ihmisten oma ahneus tekniikan käytön suhteen aiheutti Sinin (suomeksi "synti") heräämisen henkiin. Sin on valtava voima, joka tuhoaa maailmaa. Sinin uskottiin olevan rangaistus ahneudesta. Final Fantasy X:n maailman, Spiran, väki uskoo summoner (suomeksi "kutsuja") Yu Yevonin opetuksiin, joiden mukaan he voivat pelastua Siniltä, kunhan ovat käyttämättä machinoita ja kunhan summonerit tekevät säännöllisesti pyhiinvaellusmatkan Sinin kukistamiseksi. Edes temppelit eivät tiedä, mistä Yevonin opetukset ovat peräisin.

Final Fantasy XII:ssa uskonto ei ilmene yhtä selkeästi kuin Final Fantasy X:ssä, tarina ei suoranaisesti kierry sen ympärille. Pelissä kuitenkin viitataan satunnaisesti Kiltian valo -nimiseen uskontoon, jonka valonjumalan isä Faramin nimeen myös rukoillaan. Kiltian valon lisäksi pelissä viitataan myös toiseen uskontoon, joka keskittyy vierojen Metsän ympärille. Vierat uskovat kuulevansa Metsän äänen, vihreän sanan, joka ohjaa heidän toimintaansa.

Final Fantasy XIII:n uskonto on jälleen erilainen konsepti. Cocoonia hallitsee fal'Cie-koneolentojen luoma uskonto, jonka pääpaikkana toimii Sanctum. Fal'Ciet esitetään hyväntahtoisina olentoina, jotka huolehtivat ihmisistä ja suojelevat Cocoonia alapuolisen maailman, Pulsen, pahuudelta. Edellisestä yhteenotosta Pulsen, sen fal'Cieiden ja niiden luomien l'Cieiden kanssa on aikaa jo satoja vuosia. Näin ollen Cocoonin fal'Cieiden ei ole tarvinnut luoda omia sotureitaan, Cocoonin l'Cieitä, taistelemaan puolestaan, ja ne voivat keskittyä rakentamaan upeaa maailmaa ihmisten hyväksi. Ihmisillä on jonkinlainen palvova suhde fal'Cieihin, joiden ansiosta Cocoonilla esimerkiksi riittää ruokaa kaikille.

Varjo valon taustalla - uskontojen negatiivinen puoli


Kuten todellisuudessakin, ei peleissäkään uskonto ole välttämättä puhtaasti hyvä asia. Jokaisella valolla on varjonsa. Final Fantasy X:ssä Yevonin oppien seuraaminen ei oikeasti vaikuta mihinkään. Koneiden käyttäminen ei vahvista Siniä eikä pyhiinvaelluksella päästä siitä oikeasti eroon. Uskonto on vain järjestelmä, jolla luodaan kansalle toivoa. Kaiken lisäksi Yevonin aikainen Zanarkand oli itse asiassa sodassa Bevelleä vastaan ja Yu Yevon loi Sinin suojelemaan uniin siirtämäänsä Zanarkandin kaupunkia. Homma lähti hieman näpeistä ja Sinistä tuli tuhatvuotinen piina Spiran asukkaille eikä Yevon itsekään enää pystynyt sitä hallitsemaan vaan hänen voimansa riittivät enää ylläpitämään uni-Zanarkandia.

Final Fantasy XII:ssa uskonto ei tosiaan saa roolia tarinassa, mitä nyt vierojen Metsän kohdalla annetaan ymmärtää, ettei Golmoren viidakosta lähtenyt viera enää pysty säilyttämään yhteyttään Metsään ja tällainen ulkopuolisuus voi olla musertavakin kokemus.

Mielenkiintoista on myös, että Final Fantasy XII:ssa on jumalolentoja, occurioita, jotka eivät sinällään liity Kiltian valoon. Nämä henkiolennot kuitenkin ojensivat aikoinaan nethisiitit kuningas Raithwallin haltuun ja siten laukaisivat lopulta pelin tapahtumat. Occurioita ei kuitenkaan palvota eikä ilmeisesti kovin moni tavallinen tallaaja edes tiedä heidän olemassaolostaan tai usko siihen, joten en tiedä, voidaanko tässä kohtaa edes puhua uskonnosta. Joka tapauksessa occuriat tuntuvat seuraavan Ivalicen tapahtumia kuin tosi-tv:tä ikään ja nauttivan nethisiittien aiheuttamasta tuhosta.

Mitä tulee Final Fantasy XIII:n, kätkeytyy fal'Cieiden tarinaankin enemmän kuin pinnalta voisi näyttää. Itse asiassa nuo jumalaiset koneolennot eivät ole ravintoketjussa ylimpinä vaan heilläkin on oma luojansa. Syy siihen, että Cocoonin ja Pulsen fal'Ciet ovat satoja vuosia sitten sotineet keskenään, on itse asiassa se, että he haluavat kutsua luojansa takaisin. Tämä onnistuu ainoastaan herättämällä tarpeeksi huomiota, esimerkiksi pakottamalla l'Ciet (jollaisiksi pelin päähahmot muuttuvat pelin alkupuolella) tuhoamaan Cocoonin. Konejumalat siis itse asiassa hyödyntävät ihmisiä omiin tarpeisiinsa eivätkä välitä, kuinka moni lopulta kärsii ja kuolee.


Todellinen sanoma


Seuraavaksi voidaankin ihmetellä, yritetäänkö pelien uskontoasetelmilla viestiä jotain vai onko tarkoitus luoda vain tarinaan jännitteitä. Final Fantasy XII:ssa uskonnolliset jännitteet sinänsä ainakin jäävät olemattomiksi, mutta itse jumalolentoihin taas ei pelaajalle synny ainakaan lämmintä suhdetta. Occuriat pelailevat pelejään ja käyttävät ihmisiä nappuloinaan.

Final Fantasy X:n ja XIII:n asetelmat ovat selkeämpiä. Uskonto on keppihevonen, jolla ratsastetaan erinäisistä syistä. X:ssä sillä pyritään sinällään saamaan hyvää aikaan, mutta samalla tungetaan ihmisiä ahtaaseen muottiin ja estetään hyödyllisten koneiden käyttö (ja toisaalta siinä sivussa sallitaan esim. blitzball-kisoihin soveltuvia koneita sumeilematta). Samalla myös ylläpidetään pyhiinvaellusjärjestelmää, joka aiheuttaa syvää inhimillistä kärsimystä eikä auta ongelman syyn poistamisessa vaan hoitaa ainoastaan oiretta. Ei haluta edes pohtia, voitaisiinko tehdä jotain toisin.

FFXIII:ssa niin ikään ihmiset myös päätyvät pelinappuloiksi jumalten leikkeihin. Heillä on vain välinearvoa tavoitteen saavuttamiseksi. Jumaluus näyttäytyy ehkä pinnalta hyvänä, mutta on silkkoa sisältä.

Kun tarkastelee näiden pelien jumalkäsityksiä ja uskontonäkemyksiä, on aistittavissa kritiikkiä. Toisinaan selkeämpää, toisinaan kätketympää, mutta yhtä kaikki kritiikkiä se on. Jumalat näyttäytyvät jopa varsin ikävinä olentoina, joiden tarkoitusperät ovat kaikkea muuta kuin ihmisten kannalta hyviä.

Mikä on siis näiden pelien todellinen sanoma?

Olen aiemmin kirjoittanut myös jumaluudesta Lightning Returnsissa: Jumala on kuollut


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Peliviikko: Suomalaiset pelit

Sain Twitterissä pyynnön kirjoittaa suomalaisista peleistä. Suomalaisena pelaajana minun varmaankin pitäisi olla aiheesta hyvin perillä, mutta on myönnettävä, etten oikeastaan ole. Sen takia aiheeseen tarttuminen tuntui haasteelta ja näkökulmaa oli vaikea hakea.

Trine 2 on visuaalisesti viehättävä suomalainen peli


Olen harrastanut pelaamista jo melko pitkään, mutta suomalaiset pelit ovat jääneet minulle kovin etäisiksi. Yksi syy tähän varmasti on mieltymykseni juuri japanilaisiin roolipeleihin. En ainakaan tiedä niille suomalaista vastinetta, jota voisin lähteä testaamaan.

Aivan alkuun hain Wikipediasta listan suomalaisista videopeleistä. En tiedä, kattaako tuo lista kaiken vai onko se mahdollisesti pintaraapaisu, mutta pitkä se nyt ainakin on. Itse asiassa se on paljon pidempi kuin kuvittelin sen olevan. Suomessa on tehty ihan mukava määrä pelejä ja ensimmäinen on syntynyt vuonna 1979. Historiaa on siis ehtinyt kertyä. Ehkä pääsen tähän osioon perehtymäänkin paremmin, kunhan Suomen pelimuseo aukeaa.

Listalta löytyi muutama, joita olen seurannut sivusta jonkun muun pelaamana, esimerkiksi Death Rally, Hill Climb Racing sekä Galilei ja kadonneet lelut. Yleissivistyksen vuoksi pitäisi varmaan edes kokeilla Alan Wakea ja Quantum Breakia nyt vähintäänkin.

Sen sijaan suomalaiset pelit, joista minulla on kokemusta, voi laskea yhdellä sormella. Kyllä, yhdellä. Olen kokeillut Trineä. Kyseinen peli osoittautui visuaalisesti varsin viehättäväksi, mutten lopulta jaksanut kiinnostua siitä alkua pidemmälti, koska kaipasin intensiivisempää juonta ja persoonallisempia hahmoja. Siinä mielessä valintani ei mennyt aivan nappiin. Enkä valinnut Trineä kokeiluun sen suomalaisuuden takia vaan juurikin siksi, että se näytti kuvissa kivalta. Pelillisesti se olikin ihan jees, vaikkei ehkä juuri sitä minun ominta genreäni.

Tässä varmaan piileekin homman ydin. Minulla on pelien suhteen spesifi maku ja se ei oikein kohtaa suomalaisen tarjonnan kanssa. Veikkaan, että saattaisin viihtyä tv:n ääressä katselemassa, kun joku muu pelaa vaikkapa juuri mainittua Alan Wakea, mutta itse en välttämättä innostuisi sen pelaamisesta. On liuta pelejä, joista nautin paljon enemmän katselijan kuin pelaajan roolissa ja sitten on ne (japanilaiset rooli)pelit, joissa haluan ehdottomasti päästä itse puikkoihin.

Mobiilipelaajana olen myös saamaton ja laiska. En jaksa kikkailla kännykän äärellä pelien parissa, jos ei lasketa pasianssia ja Flow'ta, joiden parissa viihdyn kyllä. Mitään monimutkaisempaa en kaipaa ja nuokin ovat sellaisia lyhyitä tylsien hetkien viihdykkeitä, joita en jaksa naputella kovin pitkään kerrallaan. Tästä syystä moni suomalainen(kin) mobiilipeli on jäänyt testaamatta, vaikka niistähän voisi paljastua monen monta helmeä. Ainakin Angry Birds tuntuu saavuttaneen suorastaan käsittämättömän suosion.

Itse en siis osaa suomalaisia pelisuosituksia kenellekään tarjota, mutta ehkäpä joku teistä lukijoista voi sellaisia heittää minun suuntaani.

Mitä JRPG-genreen ihastuneen kannattaisi suomalaisesta pelitarjonnasta kokeilla?


http://www.pelit.fi/

maanantai 14. marraskuuta 2016

Peliviikko: Ei pelkkää videopelaamista

Minua pyydettiin kertomaan, mitä kaikkea muuta olen päätynyt pelaamisen kautta harrastamaan. Olen ehkä sivunnut näitä asioita blogissa aiemminkin, mutta hyvään aiheeseen voi toki aina palata uudestaan. Nyt siis luvassa kuvaus siitä, mihin kaikkeen sitä vapaa-aikansa oikein voi käyttää.


Bloggaaminen


Selkeimpänä ja blogin lukijoille näkyvimpänä pelipohjaisena harrastuksenani on tietenkin bloggaaminen. Minulla on itse asiassa pari muutakin blogia, mutta kaikki alkoi kuitenkin juuri peleistä bloggaamisella. IRC-Gallerian kulta-aikoina sain ajatuksen taltioida pelikokemukseni Final Fantasy XII:n parissa kaikkien riemuksi.

Vuonna 2011 totesin, ettei IRC-Galleria riittänyt minulle ja lähdin etsimään muita vaihtoehtoja. Päädyin lopulta Bloggeriin ja perustin Final Fantasy -päiväkirjat, josta pari vuotta myöhemmin tuli Level up! -blogi ja laajensin aiheita myös Final Fantasy -sarjan ulkopuolelle. Toistaiseksi tälle harrastukselle ei näy loppua vaan edelleen minusta on kiva kirjoittaa peleistä.

Tällainenkin banneri oli joskus käytössä, taidokasta :P


Alusta asti minulle oli kuitenkin selvää, etten halua kirjoittaa peliarvosteluja. Niitä löytää jokaisesta pelilehdestä ja aika monelta nettisivultakin. Miksi tekisin jotain sellaista, jonka joku toinen taitaa jo valmiiksi minua paremmin? Ei minua edes kiinnosta arvostella pelejä. Halusin kertoa pelikokemuksistani, pohdiskella juonikuvioita ja analysoida hahmoja. Samalla polulla olen edelleen.

Välillä toki tulee kirjoitettua myös yleisistä peliaiheista ja pohdiskeltua syntyjä syviä. Otan myös mielelläni vastaan postausehdotuksia, mutten esimerkiksi lähde postauksen vuoksi pelaamaan mitään, mikä minua ei aidosti kiinnosta. Aikani ei vain riitä siihen.

Bloggaaminen on antanut minulle mahdollisuuden syventää omaa pelikokemustani. Voin pysähtyä mielenkiintoisen aiheen äärelle ja pyöritellä sitä juuri niin paljon kuin haluan ilman, että minun tarvitsee välttämättä kiusata lähipiiriäni pohdinnoillani (okei, mies saa kyllä siitä huolimatta kuunnella höpinöitäni ja joutuu lukemaan blogiakin). Bonuksena joku muukin saattaa kiinnostua näkemyksistäni ja jäädä lueskelemaan niitä.

Fan fiction


Jos bloggaaminen on ilmeisin pelipohjainen harrastukseni, fan fictionin kirjoittaminen lienee ensimmäinen. Aloitin tosin ficcien raapustelut Prätkähiiristä ja myöhemmin uudestaan Harry Potterista, mutta aika pian tajusin, että samaahan voi tehdä myös Final Fantasy -sarjasta. Nyt FF-ficcejä onkin kertynyt jo niin paljon, etten jaksa edes laskea niitä.

Ficcaamisessa on vähän samaa kuin bloggaamisessa. Voin jälleen pysähtyä yksityiskohtiin tai keskittyä vaikkapa yhteen minua kiinnostavaan hahmoon, porautua hänen päänsä sisään ja kertoa erinäisistä tapahtumista hänen näkökulmastaan. Sen lisäksi voin laajentaa pelin maailmaa tai hahmon historiaa, voin ottaa ohjat omiin käsiini ja kuljettaa tarinan juuri sinne, minne haluan. Usein suunta on ollut romanttinen, mutta eniten rakastan ficcejä, joissa yhdistyvät seikkailu, toiminta ja romanssi. Omat pidemmät tarinani ovat usein juuri yhdistelmä näitä elementtejä.

Fan fictionin kirjoittamisen myötä päädyin myös perustamaan suomalaisen foorumin, jossa julkaistaan nimenomaan Final Fantasy -ficcejä.

http://z4.invisionfree.com/Kristallimaailma/index.php?
Kuvaa klikkaamalla pääset foorumille.
En tiennyt foorumin pyörittämisestä mitään, mutta pikku hiljaa homma lähti käyntiin. Nykyisin foorumi on tosin hiljentynyt huomattavasti, vaikka siellä yhä satunnaista keskustelua onkin. Minua ei haittaisi, vaikka se FFXV:n ilmestymisen myötä aktivoituisi jälleen, mutta se jäänee nähtäväksi. Kirjoittaako kukaan enää ficcejä suomeksi?

Omalla kohdallakin ficcaaminen on jäänyt viime vuosina vähemmälle. Kirjoitan kyllä raapaleita ja muita lyhyempiä ficcejä, mutta romaanimittaiset ovat toistaiseksi jäissä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että muut harrastukset vievät niin paljon aikaa, etten ehdi paneutua pitkiin ficceihin. Sääli sinänsä, monia hyviä tarinoita on nyt kertomatta.


Romaanisarjan kirjoittaminen


Kannen kuva: Eveliina Kronqvist
Samalla linjalla jatketaan eli kirjoittamisen parissa. Kyllä, olen kirjoittanut lapsesta asti eikä kirjoittaminen sinällään ole lähtöisin peleistä vaan ihan muualta. Työstän kuitenkin tällä hetkellä Kristallin lapset -nimistä fantasiasarjaa, jonka inspiraationa olen käyttänyt japanilaisia roolipelejä ja niistä tuttuja elementtejä voikin kirjoista löytää. Fan fictionia se ei kuitenkaan ole vaan käytössä on oma maailmani ja siellä seikkailevat hahmot.

Ensimmäinen osa, Maan mahti, julkaisiin syksyllä 2015 e-kirjana ja se löytyy mm. Elisa Kirjasta, Google Playsta ja Apple iBooksista. Haaveenani on, että saan sen julkaistua jossain vaiheessa myös painettuna, mutta toistaiseksi mennään pelkällä e-kirjalla.

Tällä hetkellä työstän sarjan toista osaa, Tulen tahtoa. Se alkaa olla jo hyvässä vaiheessa ja tavoitteenani on saada se julkaistua lähikuukausina.

Kristallin lapset on pääasiallisin syy siihen, ettei pitkien ficcien kirjoittamiseen jää tällä hetkellä aikaa. Olisi mahtavaa, jos pystyisin keskittymään vain pelaamiseen ja kirjoittamiseen, mutta toistaiseksi ne eivät tuota niin paljon, että se olisi mahdollista. Ehkä vielä joskus?

Cosplay


Olen ehkä hieman myöhäisherännyt cosplayn suhteen. Ensimmäinen pukuni oli kaappi-cosplay-Tifa vuonna 2004. Minulla ei ollut edes peruukkia tuolloin ja oma tukkani blondi, joten asukokonaisuuden tason voi kuvitella. Virallisesti kuitenkin katson, että aloitin harrastuksen vuonna 2008, jolloin myös osallistuin ensimmäistä kertaa Finncon-Animeconiin.



Cossasin tuolloin valkoista maagia Final Fantasy -sarjasta. Puku oli enemmän oma visioni kuin suoraan mistään yksittäisestä pelistä, ihan tunnistettava se kuitenkin oli. Sittemmin olen kannibalisoinut sen toiseen valkoisen maagin pukuun osiksi, sen tein vain muutama vuosi sitten Final Fantasy XIV:n pohjalta. Se oli ehkä jo vähän paremmin onnistunut kokonaisuus... mitä nyt vyö meni palasiksi päivän aikana, mutta sellaista sattuu.

Olen cossanut useita pelihahmoja (lisäksi myös animehahmoja ja joitain elokuvahahmoja), suurin osa JRPG-puolelta, mutta taitaa joukkoon olla osunut joku hahmo länsimaisista peleistäkin.




Valtaosan puvuistani olen tehnyt itse. Osan aivan alusta asti, osaan olen muokannut ostettuja vaatteita. Star Ocean: The Last Hopen Eleyna ja Final Fantasy V:n Faris ovat hyviä esimerkkejä alusta asti tehdyistä puvuista. Kummassakin ostettua ovat kengät ja sukat, muuten ompelin vaatteetkin omin pikkukätösin.

Sitten taas Bioshockin Elizabeth, Final Fantasy IX:n Ruby ja Dirge of Cerberuksen Yuffie on tehty enemmän muokkausmenetelmällä (tosin Rubyn hameen ja korsettiasian tein itse). Etsin siis kaupoista ja kirpputoreilta vähän sinne päin olevia vaatteita, joita olen sitten värjännyt, leikellyt, koristellut jne. Elizabethin korsetti oli alun perin musta, mutta päällystin sen uudella kankaalla, Yuffien shortsit olivat vaaleanpunaiset, joten värjäsin ne. Rubyn paidan kaula-aukko taas oli liian siveellinen, joten sitä täytyi suurentaa.

Nykyisin aika tuntuu olevan aivan liian rajallista, joten cosplaykin on jäänyt vähemmälle. Aina silloin tällöin innostun kuitenkin pukuilemaan, mutta tätä nykyä sormeni yhä useammin lipsahtaa eBayn puolelle. Ostopuku ehkä kirpaisee lompakkoa, mutta säästää omaa vaivaa ja aikaa kiitettävän paljon.


Final Fantasy Type-0:n Queenin kesäkoulupuku oli ensimmäinen pelihahmo-ostopukuni. Sinne meni noin 100 dollaria niin, että hujahti, mutta olisivat ne tarvikkeetkin maksaneet. Tykästyin muuten tuohon Queenin hameeseen niin paljon, että se on minulla useamman kerran kuukaudessa ihan normaalissa käytössä.

Jotain muutakin?


Aina silloin tällöin tulee askarreltua jotain peleihin liittyvää, esimerkiksi olen tehnyt parille kaverille moogle-pehmolelun, painattanut paitoja Final Fantasy -kuvilla ja peliteemaisia kortteja on tullut askarreltua kasapäin. Melkein joka joulu- ja ystävänpäivä jollekulle tuttavapiirissä lähtee sellainen. En nyt lue näitä juttuja varsinaisiksi harrastuksiksi, mutta pelaamiseen liittyvästä tekemisestä on kuitenkin kyse.

Tästä tuli melko pitkä listaus, mutta kenties se kertoo siitä, että pelaaminen ei ole pelkkää puuhastelua vaan elämäntapa. Se, että harrastaa videopelaamista, ei tarkoita pelkästään sitä, että istuu koneen ääressä tai ohjain kädessä sohvalla. Siihen voi liittyä paljon muutakin ja peleistä voi ammentaa inspiraatiota muihin harrastuksiin.

Minkälaisia pelaamisen pohjalta kummunneita harrastuksia teillä muilla on? Jättäkäähän listausta kommenttiboksiin!


http://www.pelit.fi/

lauantai 12. marraskuuta 2016

Tales of Zestiria tempaisi takaisin otteeseensa

Aloitin Tales of Zestirian pelaamisen miehen kanssa syksyllä 2015 ja jätin sen kesken joulukuun lopussa. Vasta tänä syksynä siihen tuli tartuttua uudestaan ja vihdoin se loka-marraskuun vaihteessa tuli saatua loppuunkin. Pelistä jäi vähän hassun sekalainen fiilis.


Koin syksyn aikana uuden innostuksen Tales of Zestiriaan peliin pohjautuvan animen katsomisen myötä. Muistin taas ne asiat, joista olin pelissä pitänyt, hahmot yhtenä isona tekijänä. *köh*Dezel*köh* Yhtäkkiä itse peli alkoi kutkutella yhä enemmän ja huomasin usein animejakson jälkeen pohtivani, josko sittenkin kiskoisin sen esiin pelihyllyn syövereistä.

Kirjoittelin Zestiriasta viimeksi kesällä ja yritin analysoida, mikä lopulta johti siihen, etten peliä pelannut loppuun. Syitä oli varmasti useita ja osa niistä jo unohduksen värittämiä. Nyt kun pelin käynnistin uudestaan muistin kuitenkin, että edessä oli vesitemppeli, jonka kanssa hakkasin joulun jälkeen päätä seinään eikä muuten innostanut edelleenkään mennä kokeilemaan onneani sinne. Onneksi sain miehen suostuteltua tarttumaan ykköspelaajan ohjaimeen väliaikaisesti.

Kun kaikki tutoriaalit oli uudestaan opeteltu ja vesitemppelistä selvitty, pääsin vasta kunnolla peliin kiinni. Luultavasti juoneen en enää täydellisesti onnistunut sukeltamaan vaan yksityiskohtia on päässyt unohtumaan. Onneksi se ei silti estänyt pelin läpäisyä.

Joka illan innostus


Kun sitten kävimme Zestiriaan käsiksi, teimme sen kunnolla. Siitä tuli lähes jokaisen arki-illan harrastus ja välillä viikonloppujenkin. Monesti Tales-sarjan pelejä on tullut pelattua vain perjantai-iltaisin, mikä on johtanut siihen, että ne ovat myös meillä edenneet aika hitaasti. Sellainen tyyli ei kuitenkaan tuntunut enää sopivalta Zestirian kohdalla, ehkä osittain siksikin, että tauko oli ollut pitkä ja uusia mielenkiintoisia pelejä tulossa tarjolle. Halusin sen pois takaraivostani kolkuttelemasta ennen seuraavaa kiinnostuksen kohdetta.

Ja okei, halusin myös tietää, miten tarina oikein päättyy ja mitä hahmoille lopulta tapahtuu. Kiinnostuin siis aidosti pelin tarinastakin aivan eri tavalla kuin esimerkiksi molempien Xillioiden kanssa. Kun vesitemppelin kauhuista oli selvitty, mentiin eteenpäin koko ajan "mitähän seuraavassa käänteessä odottaa" -fiiliksellä.

Tykkäsin myös paljon Zestirian skiteistä, jos ei lasketa niitä, joissa opetettiin jotain peliteknistä asiaa. Ne saivat usein haukottelemaan, mutta hahmojen välisiin suhteisiin ja tarinan käänteisiin liittyvät höpinäsetit sen sijaan olivat useimmiten nannaa. Joskus niitä tosin paukkui samalla tallennuspaikalla vähän turhan monta peräkkäin, mutta tällaisia puuskia ei sentään ollut rasittavuuteen asti.

Hakemista ja hankaluuksia


Kesti tovin, ennen kuin opimme taas taistelemaan kunnolla, mutta isomman haasteen aiheutti kuitenkin yksityiskohtien unohtaminen. Zestiriassa on sivuhahmoja ihan kiitettävästi eivätkä kaikki ehtineet esiintyä animen ensimmäisellä kaudella (liekö esiintyvät kaikki animessa ylipäätään?), joten monta kertaa jouduimme miettimään, keitä nämä päähahmojen juttukaverit oikein ovat ja mitä he ovat aiemmin tehneet tai sanoneet.

Viisainta olisi ollut varmaan aloittaa peli kokonaan alusta, mutta sitä en kuitenkaan halunnut tehdä. Peliä oli tuolloin kuitenkin takana jo hieman reilut 30 tuntia eli olimme aikalailla puolivälissä. Pikkuisen päältä 60 tuntiin se sitten saatiin läpi. Aivan viimeisiin tunteihin asti minusta tuntui, että joitain asioita jäi tajuamatta, mutten uskaltanut netistäkään käydä lisäinfoa lukemassa, koska spoilerien vaara oli suuri.

Mietimme myös moneen otteeseen pelin edetessä, teemmekö jotain väärin. Ehkä jokin oppi ei ollut mennyt perille? Perustaisteluja tuntui olevan joka kulman takana ja harvoin pääsi kovin montaa askelta, kun jo joku monsteri kutitteli taas takatukkaa torahampaillaan. Siitä huolimatta näistä taisteluista saatavat kokemuspisteet olivat aivan onnettomia eikä tasojen keräys niiden avulla ollut järkevää, saati erityisen nopeaa. Sen sijaan pomo-otteluista tasoja kyllä ropisi kiitettävästi. Onneksi, koska muuten kehittyminen olisi pysähtynyt kuin seinään.

Tämä taistelupuoli siis hieman hyydytti intoa, mutta onneksi hahmot ja tarina pitivät riittävän hyvin otteessaan. Tarinankin osalta tuli pieni alamäki eräässä kohdassa. Paneudun siihen kuitenkin tarkemmin toisessa postauksessa, joten ei mennä siihen nyt.

Loppu ei lässähtänyt


Kun olen pelannut muita Taleseja, olen pitkälti pettynyt loppuratkaisuihin. Ne eivät ole tuntuneet tarpeeksi kohauttavilta tai tyydyttäviltä. Potentiaaliset parit eivät ole saaneet luotua mitään suhdetta toisiinsa eikä oikein mikään muukaan ole tuntunut sopivalta. En edes osaa määritellä, mikä niissä tarkalleen ottaen mättää, mutta niistä ei ole tullut tunnetta, että ne olisivat olleet riittävä palkinto pelin läpäisystä. Toki pitää muistaa, ettei määränpää ole kaikki vaan matkallakin on merkitystä.

Zestirian kohdalla oli joka tapauksessa toisin. Ensin minusta tuntui, että taas jäi luu käteen, mutta loppuanimaatio jatkuikin sitten lopputekstien jälkeen. Kaikkiin kysymyksiini ei vastattu, asioita jäi paljolti oman tulkinnan ja mielikuvituksen varaan. Tällä kertaa loppu oli silti hitusen tyydyttävämpi kuin aiemmissa peleissä. Tämäkin varmaan riippuu pelaajan tulkinnasta, mutta kerrankin sain hymyillä, koska edes yksi pari sai toisensa... vaikkakin siihen taisi mennä satoja vuosia. Hurraa rakkaudelle! Vaikkei kyseinen pari sinällään kiinnostanut minua, en voinut olla hymyilemättä. Näin sen vain kuuluikin mennä.

Sen sijaan Alishan DLC, joka voidaan lukea osaksi loppua (vai endgamea?) oli kaikkea muuta kuin innostava ja tyydyttävä. Pelillisesti alku oli vielä ok, mutta mitä pidemmälle edettiin, homma oli vain tylsää dungeonin koluamista. Kaiken lisäksi Alisha ei pystynyt edelleenkään yhdistymään seraphien kanssa, joten taistelu oli tympeää näin ykköspelaajan näkökulmasta. Mies pelasi Rosella, joten ehkä hänellä oli hitusen hauskempaa... paitsi, ettei kirosanojen määrästä päätellen ollut.

Tarinallisesti DLC oli myös pettymys. Oliko sillä kenties eri käsikirjoittaja kuin muulla pelillä? Rose ainakin oli todella veemäinen biatch, mikä ei ollut mielikuvani hänestä varsinaisen pelin osalta. Melkein tuntui siltä kuin DLC:hen olisi haluttu luoda asetelma, jossa kaksi samaan mieheen rakastunutta naista kähisee keskenään välillä vähän hyväntahtoisemmin, välillä kirkuen ja toisiaan tukasta repien. Minusta tämä ei sopinut kuvioon. En nähnyt Rosen ja Soreyn välillä sellaista kipinää, joka olisi voinut aiheuttaa tällaisen mustasukkaisuusepisodin. Alishan ja Soreyn välille taas olisi ehkä toisissa olosuhteissa voinut jotain kehittyäkin, mistä syystä olisi kannattanut tällaista piikittelyä ja kinastelua ennemmin sitten Alishan ja Mikleon välille kuin Alishan ja Rosen. Tosin Mikleokaan ei ole persoonana sellainen, että olisi välttämättä lähtenyt moiseen urpoiluun mukaan.

Varsinainen peli oli siis tarinallisesti hyvä, myös lopun osalta, mutta DLC:n olisi voinut vaikka jättää julkaisematta. Onneksi sain sen pelin mukana eikä minun tarvinnut maksaa siitä. Siinä olisivat rahat totisesti menneet hukkaan. En suosittele kenellekään sen ostamista, ellei nyt sitten halua maksaa pelkästään siitä ilosta, että pääsee pelaamaan Alishalla ja saa hänelle uuden asun (joka sivumennen sanoen oli kyllä ihan kiva).

Animen toista kautta odotellessa


Kaikista pikkuvioistaan huolimatta Tales of Zestiria on ollut minulle paras Tales-kokemus tähän mennessä. Se hyppäsi heilahtaen suosikiksi, vaikken sellaista osannut edes odottaa. Ehkä se oli vähän vähemmän taskulämmin kuin Xilliat tai Symphonia. Niin herkku se ei ollut, että olisin sitä aloittamassa heti uudestaan, mutta se jätti lämpimät muistot.

Animen kakkoskautta odottelenkin nyt sitten jo innokkaasti. Haluan nähdä, eteneekö tarina siinä samalla tavoin kuin pelissä ja millaisiksi hahmojen väliset suhteet muodostuvat. Lisäksi anime tarkoittaa lisää ruutuaikaa Dezelin seurassa eikä sitä voi olla liikaa.

Mikä fiilis teille muille jäi Zestiriasta? Tykkäsitkö? Inhositko? Onko Zestiria jo menneisyyttä ja Berseria se, josta pitäisi puhua?


http://www.pelit.fi/