lauantai 31. joulukuuta 2016

Pelivuosi 2016

Vuosi on taas tullut päätökseensä. Siihen on mahtunut paljon pelejä ja peliuutisia, nyt on aika vetää hieman yhteen nähtyä ja koettua sekä jakaa kenties muutamat kunniamaininnatkin. Tällainen oli Afenin pelivuosi 2016.




Vuosi 2016 yleisesti


Tänä vuonna olen saanut näppeihini melkoisen läjän JRPG:tä. Osa on jäänyt vaiheeseen, osan olen jo pelannut loppuun. Kaiken kaikkiaan genreä on työnnetty syliin oikein urakalla ja vanhemmissakin olisi vielä pelaamista. En silti valita, on mukavaa saada makeaa mahan täydeltä (kunhan ei tule huono olo).

Muuten tätä vuotta ovat leimanneet pelimusiikkikonsertit. Itse osallistuin Final Symphony II:een ja SCOREen, mutta olisin kovin mielelläni käynyt kuuntelemassa myös Final Fantasy VII -pianokonsertin. Muut sovitut menot vain menivät tällä kertaa edelle, joten se jäi nyt välistä. Toivon, että tilaisuuksia kuitenkin vielä tulee. Kovin mielelläni kävisin kuuntelemassa laadukasta musiikkia useamminkin, vaikken ole koskaan mieltänyt itseäni konsertti-ihmiseksi.

Uutta on tullut myös sitä kautta, että olen osallistunut vuoden aikana laneihin neljä kertaa. Kolmet järjestettiin miehen kanssa meillä kotona, neljännellä kerralla pakkasimme pelivehkeet laukkuun ja ajelimme itse toiselle paikkakunnalle. Joka kerta on ollut mukavaa ja kaikin puolin hyvä meno ja meininki, peliporukat ovat olleet erinomaiset. Ehkäpä uskaltaudun kokeilemaan samaa myös ensi vuoden puolella.

Aivan kaikkia vuoden tavoitteita en ole saavuttanut. Minun piti vuoden 2016 aikana kahlata läpi videopelimeme, mutta se on edelleen kesken. On ollut sekä kiirettä että paljon muutakin kirjoitettavaa, joten se on edennyt hitaammin kuin kuvittelin. Jatkan sen kuitenkin hiljalleen loppuun ja vastailen kinkkisiin kysymyksiin.

Sanoisin, että kaiken kaikkiaan 2016 on ollut minulle hyvä pelivuosi. Toivotaan, että linja jatkuu samanlaisena myös seuraavana vuonna. Suunnitelmia ainakin on. Haluaisin ehtiä sukeltamaan muutaman vanhemman pelin syövereihin, mutta myös testata uusia. Toivottavasti aika riittää kaikkeen.

Seuraavaksi nostan muutamia vuoden 2016 pelejä esille ja jaan pieniä pystejä.

Vuoden peli: Star Ocean: Integrity and Faithlessness



Tiedän, että uusi Star Ocean sai nihkeän vastaanoton eikä se vastannut pelaajien toiveita, mitä ne sitten olivatkaan. Täydellinen peli se ei missään nimessä olekaan, mutta minut se sai joka tapauksessa innostumaan. En ole hetkeen ollut yhtä täpinöissäni mistään pelistä ja sen takia hujautinkin Star Ocean 5:n läpi vähän liiankin hätäisesti. Ahmin tarinaa, joka imaisi minut mukaansa.

Olisin suonut peliin vielä enemmän avaruusmatkailua ja useampia planeettoja, eläväisempiä luolastoja sekä paremmat hahmokohtaiset loput (samaan tyyliin kuin The Last Hopessa). Ilman näitäkin peli oli minulle elämys, jonka haluan vielä kokea uudestaan. Pitäisi vain kaivaa se peliaika jostakin...

Vuoden yllättäjä: World of Final Fantasy



Minulla oli omat vahvat epäilykseni World of Final Fantasyn suhteen. Ajattelin pelin olevan kevyt välipala ja loputon rahasyöppö. Totuus on, ettei se ole kumpaakaan. Sen sijaan se on tarinaltaan kiinnostava ja taistelusysteemiltään viihdyttävä, eikä hyvällä maulla jatkuvasti tarjoiltava fanipalvelu missään nimessä haittaa.

WoFF ei ole vielä kahlattu loppuun, mutta joka tapauksessa se onnistui yllättämään minut paremmin kuin yksikään toinen peli tänä vuonna. Jatkan sen parissa puuhaamista siis seuraavan vuoden puolelle.

Vuoden pettymys: I am Setsuna.



Jos World of Final Fantasy herätti minussa ennakkoon epäilyksiä, I am Setsunaan sen sijaan suhtauduin hyvin suurella mielenkiinnolla. Peli paljastui visuaalisesti ihan viehättäväksi ja tarjoili jättiannoksen nostalgiaa, mutta kaivoi samalla esiin joukon vanhojen JRPG-pelien rasittavuuksia, joita en totisesti peliini kaipaa.

Loppujen lopuksi pelin kokemusta varjosti ärtymys ja jonkinasteinen tympääntyminen jopa siinä määrin, etten meinannut jaksaa pelata sitä loppuun asti. Pinnistelin kuitenkin läpi viimeisenkin luolaston ja lopulta I am Setsuna osoittautui ihan kivaksi. Silti suuhun jäi valju ja väljähtänyt maku, joten todennäköisesti toista pelikertaa ei tule.

Vuoden hahmofanitus: Dezel (ToZ) ja Fiore (SO5)


Tämän pystin kohdalla jouduin miettimään pitkään ja lopulta päätin jakaa sen kahdelle hahmolle. Vihreät hiukset olivat selvästi tämän vuoden juttu!

Dezel

Tales of Zestiria julkaistiin jo vuoden 2015 puolella, mutta pelasin sen loppuun vasta tänä vuonna. Minulle pelin vetovoimaisimmaksi tekijäksi osoittautui tuuli-seraphi Dezel, jonka kohtalo riipii vieläkin.

Dezel on hahmona niin kiinnostava, että harkitsin jopa ficcien kirjoittamista hänestä. Eräiden pelin tapahtumien (ja ajan puutteen) takia ajatus on kuitenkin jäänyt toteutumatta. Kenties vielä joskus saan aikaiseksi. Joka tapauksessa Dezelistä olisin halunnut tietää vielä lisää ja olisin suonut hänelle myös toisenlaisen lopun kuin hän sai. Toisaalta kenties hänen loppunsa on osa viehätystä... tai ainakin se on tehnyt hänestä minulle ikimuistoisen.

Fiore

Vaikka Fioren vaatetus (tai sen puute) aiheutti minussa ärtymystä jo ennen kuin ehdin peliä edes saada näppeihini, en voinut kuin rakastaa häntä. Fiore on älykäs ja vahva nainen, jonka ajatusmaailma jaksoi kiinnostaa minua pelin alusta aivan sen loppuun saakka. Hänen taustatarinassaan on surullisia asioita, mutta hän ei jää niiden vangiksi vaan luo itsenäistä uraa ja on hyvä siinä, mitä tekee.

Fiorellekin olisin suonut lopussa vielä vähän enemmän onnea. Kenties jotain kuitenkin vain jätettiin kertomatta. Onneksi minulla on hyvä mielikuvitus, joka täyttää kyllä pelin jättämät aukot tältä osin.

Vuoden uusi odotus: Final Fantasy XII: The Zodiac Age



Pelivuosi 2016 on jättänyt hyvän jälkimaun, mutta antanut myös odotettavaa. Monelle tuo odotuksen ja kuumotuksen aihe taitaa olla Final Fantasy VII:n remake (josta tosin uutisoitiin jo 2015), mutta minulle ensi vuoden kuuminta hottia on Final Fantasy XII: The Zodiac Age. Peliä on lupailtu alkuvuodesta 2017 ja voi että sormia jo syyhyttää!

Siinä missä FFVII:n remake tulee olemaan uudenlainen kokemus vanhasta tarinasta, The Zodiac Age remasterina tarjoaa vanhan kokemuksen uusilla höysteillä (ainakin niille, jotka eivät ole International Zodiac Job Systemiä pelanneet). Otan tämän paketin vastaan iloiten. Parannellut grafiikat kelpaavat kyllä ja ammattisysteemikin on ihan kiva (vaikka jotkin sen rajoitteet ärsyttävät). Palan jo halusta päästä jälleen Ivaliceen seikkailemaan vanhojen ystävien kanssa. Edessä on upea matka!


Mitä teille muille jäi käteen pelivuodesta 2016? Mikä oli vuoden peli? Entä pettymys? Jäikö jotain odotettavaa ensi vuodelle?


Lue lisää kyseisistä peleistä:


Star Ocean 5: Kun kiva loppuu kesken
World of Final Fantasy: World of Final Fantasyn ensivaikutelma
I am Setsuna.: Setsuna tarjosi lämmintä henkeä ja kylmiä puistatuksia
Tales of Zestiria:Tales of Zestirian hahmopohdinnat 1: Dezel ja Rose
Final Fantasy XII: Vielä kerran Final Fantasy XII!

http://www.pelit.fi/

torstai 29. joulukuuta 2016

FFXV - kun ärsytys läikkyy yli

Olin päässyt Final Fantasy XV:n parissa siihen pisteeseen, että jopa pidin siitä. Sitten avoin maailma tuntui kutistuvan putkijuoksuksi ja meno meni muutenkin tympeäksi. Pelausmotivaatio alkoi olla laskusuuntainen, kunnes lopulta paukkui pakkaselle. Sain jotain, mitä en todellakaan pyytänyt: kauhuelämyksiä.

Tämä postaus käsittelee chapter 13:a ja sisältää jonkin verran spoilereita. Lukeminen omalla vastuulla!


Pohjustusta


Olen joskus ollut kauhusta hyvinkin kiinnostunut, nykyisinkin satunnaiset kauhutarinat saavat mielenkiintoni. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Until Dawn ja Fatal Frame 5. En kuitenkaan pysty pelaamaan kauhupelejä. Ahdistavan tunnelman vielä siedän, mutta jump scaret tekevät minusta selvää jälkeä, jos ohjain on omassa kourassa. Riskinä on, että myös se ohjain päätyy palasina huoneen nurkkaan. Ei raivon, vaan pelkän säikähdyksen takia.

Näistä syistä en vain yksinkertaisesti pelaa kauhupelejä. Pystyn katsomaan, kun joku muu pelaa niitä, mutta välillä sekin menee sohvan nurkassa ujeltamiseksi. Olen tunnistanut rajani ja viihdytän itseäni mieluummin vaikkapa juuri japanilaisten roolipelien avulla. Tarjolla on yleensä hyvä tarina ilman kauhuelementtejä.

Toki Final Fantasy -sarjaan on mahtunut kohtauksia ja paikkoja, jotka ovat ahdistuksenomaisia tunteita minussa laukaisseet. Tornit kammottavat minua ja esimerkiksi FFXII:n Henne Mines aiheutti alkuun jopa pelkoa. Ei kuitenkaan mitään sellaista, mitä en olisi pystynyt käsittelemään. Paikka on karmiva, mutta se on kuitenkin vain yksi muiden joukossa ja taistelutaidoilla siellä selviää. Traumoja ei ole jäänyt vaan voittajafiilis.

Kauhun kourissa


Final Fantasy XV tuntui menevän ylipäätään alamäkeen Leviathan-taistelun jälkeen, mutta minun kohdallani peli saavutti tähänastisen pohjakosketuksensa chapterissa 13. Yhtäkkiä Noctisilla ei ole ainuttakaan kaveria matkassa eikä edes aseitaan, vain sormus, jonka avulla taisteleminen osoittautui nopeasti erittäin tympeäksi. Noctis sai yksinään juosta pitkin pimeitä käytäviä Ardynin huudellessa jostain kaukaisuudesta ja osio tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Rento roadtrip-meininki kääntyi viimeistään tässä vaiheessa ahdistavaksi tarpomiseksi, mikä on varmasti ollut pelintekijöillä tarkoituskin.

Chapterin alussa mentiin siedettävällä tasolla. Vähän huokailin turhautumisesta ja pelaaminen alkoi tökkiä, kun käänteet ovat toinen toistaan tylsempiä. Sitten helvetti rävähti vasten kasvoja.

Aavistelin pahaa, kun käytäville alkoi ilmestyä piilopaikkoja. Oletettavasti se tarkoitti, että vihollisilta kuuluisi piiloutua. Ei kivaa, mutta sekin menettelee, jos on ihan pakko. Piiloleikkimahdollisuudesta huolimatta päätin ottaa taistelun tien, koska piileskely on tympeää. En vain ole koskaan pitänyt peleissä piileskelytehtävistä, ne eivät ole minun juttuni.

Seuraava käänne sitten oikeastaan pilasi koko touhun lopullisesti. Ensimmäinen jump scare -kohtaus: ohjain oli lentää ja naapuritkin luultavasti kuulivat, että jotain oli tekeillä. Sydän hakkasi, kurkkua kuristi ja kädet olivat jo hiestä liukkaat. Kiitti vaan!

Jos se olisi jäänyt tuohon, en luultavasti olisi päättänyt valittaa aiheesta. Vaan kun ei jäänyt! Seuraava jump scare iski aika pian ja laukaisikin tällä kertaa jo paniikkikohtauksen oireet. Tajuan, että tämä on henkilökohtainen ongelmani, mutta omat rajoitteet huomioiden olen myös päättänyt, mitä pelaan ja mitä en pelaa. Edelleenkin ne kauhupelit ovat siellä ei-listalla, jrpg:n ei kuulu olla kauhua (ellei kyse ole erikseen kauhuteemaisesta jrpg:stä, jonka luultavasti jättäisin väliin).

Tuossa vaiheessa olikin sitten turha enää kuvitella pelaavansa. Ensin toivuttiin paniikista, sitten luovutettiin ohjain suosiolla miehelle ja tyydyttiin ulisemaan seuraavat 1,5 tuntia sohvan nurkassa, kunnes meno näytti hieman tasoittuvan ja kaverit oli saatu messiin takaisin. Ei ollut kivaa, oli ihan saakutin rasittavaa ja menetin täysin haluni pelata Final Fantasy XV:tä enää koskaan uusiksi. Jos sen joskus aloitan, loppuu minun osaltani pelaaminen Leviathan-taisteluun. Lisävälivideot taidan nauttia joko YouTubesta tai sitten seuraan vierestä miehen peliä, mikäli hän sellaisen aloittaa.

Minulle tämä hyppäys kauhugenren puolelle oli täydellinen turn off. En tarvitse Final Fantasyyni mitään tällaista ja toivon, että suuntaus on jatkossa jotain muuta.

Asiallisesti ajatellen


Nyt kun olen pahimmasta järkytyksestäni selvinnyt, pohdiskelin asiaa tarkemmin. Edelleen olen sitä mieltä, ettei tuo osuus pelissä todellakaan toiminut. Se ei ollut sitä, mitä odotan pelisarjalta enkä toivo toista samanlaista episodia.

Jos peli halusi ottaa mallia kauhusta, voidaan sitä arvioida kauhuna. Se oli huonoa, laadutonta suorastaan. Hyvää kauhua luodaan painostavalla tunnelmalla, jatkuvat jump scaret ovat halpaa ja mielenkiinnotonta siitä huolimatta, että allekirjoittaneelle ne tosiaan voivat aiheuttaa paniikkikohtauksia.

Toisekseen... miksi Final Fantasyn olisi tarkoitus pelotella pelaajaa? Ei pelisarjaa tietääkseni ole missään vaiheessa markkinoitu kauhun ystäville. Toki genrerajoja voi venyttää, mutta FFXV:n venytykset eivät nyt tunnu oikein onnistuneilta.

Kolmanneksi Noctisin yksinäiset harhailut kestivät pitkään; dungeon oli pisin koko pelissä siihen mennessä ja myös kaikista tylsin. Se oli täynnä itseään toistavia käytäviä ja huoneita, joissa tuurilla saattoi olla yksi (usein täysin turha) esine. Valtavia varastotilojakaan ei hyödynnetty mihinkään mielenkiintoiseen, ne vain olivat. Lisäksi sormuksella taisteleminen oli peliteknisesti todella tylsää ja tympeää.

Lyhyenä sykäyksenä tuo olisi mennyt. Esimerkiksi Zidanen (FFIX) yksinäinen angstaushetki Terralla kestää vain murto-osan pelistä, mutta avaa jo pelaajalle tunteet, joita hän käy läpi, antaa samastumisen mahdollisuuden. Noctisin avuttomuus ilman kavereitaan ja aseitaan avautuu tunnelijuoksussa kyllä, mutta käy vanhaksi alle puolessa tunnissa. Kun mitään mielekästä sisältöä ei ole, on ilmeisesti päätetty, että pelaaja on kiva pitää varpaillaan, milloin mistäkin niskaan tupsahtavilla monstereilla.

Koko osio on siis sanalla sanoen kuvottavan tasotonta kuraa. Samaan aikaan paljastuu tekstin pätkiä, joiden sisältö on sinänsä kiinnostavaa, mutta kansioiden kahlaaminen tuo mielikuvan Resident Evilistä (mikä voi olla tarkoituskin? Harmi vain, että Ressut ovat sentään mielenkiintoisia, tämä kohta pelistä ei). Minun kohdallani ainakin tympeys iski jo niin vahvasti, että olisin tarvinnut toisenlaista kerrontatapaa. Kenties pelastettu Prompto olisi voinut kertoa samat asiat, ehkä hän olisi vankina ollessaan kuullut jotain? Tai Ravus olisi voinut paljastaa todelliset tapahtumat kuin myös omat, nyt täysin hämärän peittoon jääneet, motiivinsa? Olisiko mitään?

Kohdasta tulee lähinnä mieleen, että vuosien kehitystyöstä huolimatta, kehittäjätiimiltä loppui aika kesken ja pelin loppupuolelle vain läiskäistiin tympeä tunnelijuoksu täynnä turhia huoneita, jump scareja ja tylsää taistelua. Jotainhan piti saada aikaan, kun julkaisupäivä oli jo menty antamaan.

Mitä jäi käteen?


Tämän kokemuksen pohjalta odotukseni Final Fantasy XV:n lopun suhteen ovat pakkasen puolella. Peli saa petrata aika hurjasti, jos meinaa vielä minut saada lämpenemään. Alku oli kiva ja viihdyttävä, joten olin jo valmis antamaan pelille aidon mahdollisuuden. Nyt se tuntuu lähinnä kasalta kakkelia.

Koska mies ystävällisesti suostui ottamaan ohjaimen haltuunsa, uskon voivani nyt pelata pelin loppuun saakka (toivon mukaan samanlaista kohtaa ei enää tule vastaan). Sen jälkeen taitaakin olla aika jäähdytellä hiiltyneitä aivojani ja sulatella jäätynyttä sydäntäni World of Final Fantasyn parissa.


http://www.pelit.fi/

PS. Kuvia ei ole, koska sattuneesta syystä en kyseisestä chapterista sellaisia tullut kaapanneeksi.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Hyvää joulua!

Level up! haluaa jälleen kerran toivottaa lukijoilleen oikein lämmintä ja hyvää joulua! Syökää hyvin ja nauttikaa elämästä!

Square Enixin FFXIV-tiimin joululahjaksi lähettämä Starlight Moogle haluaa myös toivotella teille hyvää joulua!


Kinkkua ja muita jouluherkkuja sulatellessa voikin sitten tapailla vaikkapa tätä joululaulua:

Tähtivalon polkka  

(sävel: Nissen polkka)

On vilinää, melskettä, helinää helskettä pienten tiukujen
On korvia, sarvia, pulleita hauiksia, häntiä vilisten
Ja tähtöset tuikkivat lyhtyinä kilpaa noin Eorzeaan loistaen
Kun kaikki nyt juhlahan kulkunsa suuntaa arvannet kai sen

Kas, nythän on täht'valonjuhla ja nythän on täht'valonjuhla taas
Ja Ul'dahin lalaväki juhlii, kun on rauha maas
Ja valmiina Juoksuhiekas Momodin keittämä juhlapuuro on
Ja kaikki saapuu piiloistansa juhlan viettohon

Hupsis tupsis huppelirupsis, ne piirissä pyörivät puppelijupsis
Puuroa täynnä on saavit ja kiulut, tanssihin tahtia antaa viulut
Hupsis tupsis pimpelipompeli, Papalymo se Ydalle takkia ompeli
Kaikki vain joukkohon leikkiä lyömään ja puuroa syömään kun juhla on

Minfilia,Y'stola ja pikkuinen Tataru on Juoksuhiekkaan saapuneet
Ja Biggs ja Wedgekin iloiten nyt työt jättäneet
No, tähtien lyhdyt ne paikalle kutsuvat polkua valaisten
On Uriangerkin tullut maistamaan nyt puuroa lalojen

Nyt paikalle saapuvat elezenit ja au rat leveä hymy suus
On au roilla ninjoja mukanansa kaksikymmentäkuus
Voisilmässä puuron ne itseään peilaa ja heittotähtiä vääntelee
Ja lalarouvat tyytyväiset pöydissä ääntelee

Hupsis tupsis elezenit ja au rat, polkassa heiluvat sarvet ja kaulat
Minfilia, Y'sthola ja Tataru sekä Yda, Papalymo ei lattialle uskaltaa taida
Hupsis tupsis pimpelipompeli, Biggs se Wedgelle rommitotia tarjoili,
Kaikki vain joukkohon leikkiä lyömään ja puuroa syömään kun juhla on


http://www.pelit.fi/

torstai 22. joulukuuta 2016

Fiilispäivitys Final Fantasy XV:stä

Muutama viikko on sujuvasti vierähtänyt Final Fantasy XV:n parissa. Aivan joka päivä en ole ehtinyt ohjaimeen tarttua, mutta melko usein kuitenkin. Tätä kirjoittaessa tunteja on pelikellossa n. 43 ja olen chapterissa 12, voisi siis sanoa, että edellisen postauksen ajoista kokemusta on kertynyt jo kivasti.

Toisin kuin edellinen postaus, tämä sisältää jonkin verran spoilereita. Lukeminen omalla vastuulla! Postaus käsittelee pääasiassa chaptereita 1-12.



Innostuksen nousu


Oli hyvin hämmentävää huomata, että innostuin pelistä, jota kohtaan minulla on ollut voimakas hypetyksen vastareaktio. Olikin yllättävän kivaa ajella edestakaisin pitkin Lucisin mannerta ja tehdä erilaisia sivutehtäviä. Tunnelma oli vähän samanlainen kuin FFXIV:n parissa toisinaan, kun pääjuoni vain unohtuu ja sitä keskittyy kaikkeen muuhun. Hauskaa puuhastelua näyttikin pelissä riittävän heti kolmannesta chapterista alkaen. Jämähdin juonellisesti kyseiseen kohtaan n. 15 tunniksi ja tykkäsin ainakin melkein joka hetkestä.

Kalastus ei napannut missään kohtaa, joten se jäi osaltani vähiin, samoin huntit päätin tehdä sitten myöhemmin, käytännössä siinä kohtaa, kun peli varoittaa viimeisestä luolastosta. Parit tein, nekin lähinnä siksi, että siten sai muita sivutehtäviä avattua tai suoritettua. Esimerkiksi olisi ollut hulluutta jättää behemoth-huntti tekemättä ja sitä myöten chocobojen käyttömahdollisuus avaamatta.

Tasojen kerääminen ja ympäri karttaa pyöriminen tuntui mielekkäältä eikä haitaksi ollut, että autossa istuessa sai kuunnella hyvää Final Fantasy -musiikkia ja nostatella sitä myöten nostalgiahuuruja. Pidin myös siitä, ettei vihollisia vilise kartalla joka askeleella vaan välillä voi ihan vain tutkiskella paikkojakin ilman, että fauna yrittää haukata palan ahterista.

Tosin keisarikunnan sotajoukot osoittivat jo tässä vaiheessa ärsyttävyytensä. Minkä lie tutkan ovat Noctisiin asentaneet, kun ilmalaiva tuntuu olevan paikalla välittömästi prinssin astuessa ulos autosta. Niskaan putoavat sotajoukot kävivät nopeasti vanhaksi vitsiksi, josta ei irronnut lopulta enää edes säälinaurua.

Ärsyttävistä imperiaaleista huolimatta maastossa oli ihan kiva liikkua - varsinkin chocobojen saamisen jälkeen. Sattumalta ja sivutehtävien kautta tuli myös löydettyä jokunen ylimääräinen luolasto, joita jostain syystä päädyin koluamaan usein yöaikaan. Reissut olivat usein hyödyllisiä kokemuspisteiden kannalta, mutta sai niiden kautta muitakin etuja, kuten löysi Noctisille lisää aseita, joiden kanssa fuusioitua.

Kun sivutehtävät oli kahlattu läpi, oli olo melko ähkyinen, mutta tyytyväinen. Oli siis aika jatkaa pääjuonessa eteenpäin. Tasoja oli juonitehtäviin nähden kertynyt sen verran mukavasti, että eteen tulevat haasteet sujuivatkin varsin helposti. Eteneminen oli mukavan kevyttä. Juonen myötä tuntui joka kerran avautuvan vähän lisää sivuhommia, joten eteneminen pysähtyi aina hetkelllisesti, muttei kuitenkaan enää yhtä pitkäksi aikaa kuin chapter 3:ssa. Homma tuntui toimivan hyvin.

... ja tuho


Oli aika purjehtia Altissiaan. Minua jännitti, suussa oli vahvasti seikkailun maku. Yksi sivutehtäväkin oli vielä suorittamatta. Se nimittäin vei juurikin Altissian puolelle. Merimatka tuntui pitkältä, mutta oli lopulta odottamisen arvoinen, kun valtava kaupunki levittäytyi silmien eteen.


"Voi juku, tää on iso paikka! Tutkimiseen menee ikuisuus ja täällä on varmaan kasapäin lisää sivutehtäviä", näin ajattelin yhtä aikaa innoissani ja kauhuissani. Kuten sanoin, sivutehtävistä alkoi olla jo vähän ähkyä, mutta samaan aikaan ne olivat oudon tyydyttäviä eivätkä vähiten tarjoamiensa level upien takia.

Ei ryhdytä valehtelemaan tai vähättelemään. Altissia on upea. Siihen nähden paikassa vietettiin aivan liian vähän aikaa. Juonen mukana aluetta ei tutkita kunnolla vaan sitä lähinnä pyyhkäistään. Yksi sivutehtäväkin on aika äkkiä tehty, jos jättää ne huntit väliin. Umbra tosin tarjoaa mahdollisuuden palata Lucisille ikään kuin ajassa taaksepäin, jotta voisi suorittaa väliin jääneet sivutehtävät. Hälytyskelloni eivät vielä soineet. Minulla ei menneisyydessä ollut jäljellä enää oikein mitään... paitsi pari juttua, joihin tasot eivät vielä riittäneet. Päätin siis, että hyödynnän Umbraa myöhemmin, kun juonen myötä tasoja taas kertyy.

Voi, minkä virheen teinkään!

Okei, peli kyllä sanoi, että jos juonessa etenee, ei Altissiaan ole enää asiaa. Minä ajattelin, ettei ole enää hetkeen ja kohautin olkiani. Myöhemmin sain huomata, ettei tainnut olla enää mitään, mihin palata. Se siitä upeasta kaupungista, jota peli hyödynsi luokattoman vähän.

Altissian jälkeen peli onkin edennyt putkessa. Umbraa ei ole ollut mahdollista käyttää vaan yöpymispaikoissa (tähän mennessä tasan yksi leiri ja yksi epämääräinen makuuhuone) on voinut vain levätä. Sivutehtäviä ei näy eikä kuulu vaan juoni on ainoa vaihtoehto.

Putkimaisuudenkin kestää, jos hahmot ja tarina kiinnostavat. Minulle kuitenkin Final Fantasy XV:n isoin ongelma on, etten ole vieläkään kiintynyt hahmoihin. En edes siinä määrin, että erään ison käänteen myötä olisi noussut kyynel silmäkulmaan. Ehei, tuijotin tapahtumia tunteettomana. Minä, joka pillitän välillä mainoksille ja hyville biiseille. Jotain on pielessä.

Kun sitten hahmojen välinen kommunikaatiokin typistyi veetuilun tasolle, kunnes loppui kokonaan kavereiden jäädessä taakse, soppa alkoi olla piloilla. Juuri nyt en innostu tarinasta, en hahmoista enkä edes pelillisistä ominaisuuksista. Loppu tuntuu kurkusta väkisin alas työnnettävältä pakkopullalta. Saa nähdä, innostunko vielä uudestaan, mutta tällä hetkellä intoni on vedetty pytystä alas.

Tässä vielä viivapiirros siitä, miten epätasapainoisena kokonaisuutena FFXV minulle tällä hetkellä näyttäytyy.


Aion kuitenkin jatkaa pelin loppuun asti. Juuri nyt en vain enää osaa odottaa siltä kovin suuria.


http://www.pelit.fi/

maanantai 19. joulukuuta 2016

World of Final Fantasyn ensivaikutelma

World of Final Fantasy ilmestyi 28.10.2016. En ollut aikonut ostaa sitä julkaisupäivänä vaan joskus myöhemmin, kun hinta on vähän laskenut. Sitten kävi niin, että poikkesimme miehen kanssa juuri tuona päivänä pelikaupassa... ja mukaanhan se sieltä lähti. Kuka enää oikeasti uskoo minua, jos väitän, etten ole ostamassa jotain FF-nimikettä?


Nihkulointia ja ennakkoluuloja


World of Final Fantasy onnistui herättämään sekä mielenkiintoni että epäluuloni, kun se ensi kerran julkistettiin. En osaa sanoa, mikä siinä tarkalleen ottaen kiehtoi (ehkä suloisuus?), mutta epäilyksen syy oli selvä. Ensinnäkin uskoin sen sisältävän aivan liikaa fanipalvelua ja toiseksi olin varma, että pelissä mukana olevat vanhojen Finaleiden hahmot joutuu siihen ostamaan erikseen. Lisäksi pelistä tuli vähän Pokémon-vibat enkä ole koskaan ollut taskumonstereiden fani (vaikken siis niitä mitenkään inhoa).

Demo toisaalta lievensi, toisaalta vahvisti näitä epäluulojani. Pokémon-vibat säilyivät hyvin vahvoina, samoin aavistus fanipalvelusta, mutta huomasin, ettei ajatus enää ärsyttänyt. Demon perusteella vaikutelma oli ihan mukava ja ajattelin pelin menevän välipalana sillä välin, kun odottelen kovempaa juttua *köh*FF XII: The Zodiac Age*köh*. Taisin tosin jopa täällä blogin puolella sanoa, etten ole peliä ihan heti ostamassa.

Toisin kävi, joten ehkä demo lopulta teki minuun suuremman vaikutuksen kuin edes halusin itselleni myöntää. Olen taitava huijaamaan itseäni, kunnes ostotilanne on sitten edessä.

Hidas alku, mutta koukkukin löytyi


Marraskuu oli kaiken kaikkiaan töksäkkä enkä sitten päässyt pelaamiseenkaan kunnolla kiinni niin nopeasti kuin olin ajatellut. Aikaa oli vain silloin tällöin eikä kovinkaan pitkiä sessioita ehtinyt pelata. Nyt pelikellossa onkin vasta reilut 10 tuntia, vaikka olen jo kuukauden päivät pelin omistanut. Tosin jos FFXV ei olisi juuri ilmestynyt, saattaisin juuri tälläkin hetkellä olla World of Final Fantasyn kimpussa.

Onnekseni sain pian huomata, että vanhojen pelien sankareita ei tarvitse Storesta rahalla lunastaa vaan heitä saa juonen mukana. Tosin pelin sisäisellä valuutalla heidät on lunastettava taisteluavuksi, mutta se ei haittaa. Sehän tarkoittaa vain pientä (tai suurta) vaivannäköä pelissä ja siihen puoleen panostan mieluummin kuin olen jatkuvasti avaamassa kukkaroni nyörejä.

Olin myös ajatellut pelin olevan kevyt välipala. Noh, sellainen se ei sittenkään tunnu olevan. Tarina onkin oikeasti kiinnostava ja taistelusysteemikin jaksaa innostaa. Siinä on oma viehätyksensä ja koukkunsa. Toki hetkittäin pelissä tuntuu tulevan taisteluja liiankin kanssa, mutta yleisesti ottaen ne ovat kyllä onnistuneet minua viihdyttämään.

Pelin parissa vietetyt tunnit ovatkin menneet aivan liian nopeasti ja joka kerralla on jäänyt sellainen olo, että olisi voinut jatkaa vielä vähän. Tämä onkin yleensä hyvän pelin merkki, lopettaessa on edelleen nälkäinen, joten pelin pariin on päästävä uudelleen.

Tästä huolimatta tosin päätin, että panen pelin tauolle ja pelaan FFXV:n ensin. WoFF tulee sitten palkintona, kun tuo toinen peli on läpäisty.

Hahmoja ja fanipalvelua


Pelin päähahmot, kaksoset Reynn ja Lann, eivät ole mitenkään erityisen kiinnostavia. Reynnillä on pipo liian tiukalla ja Lannilla ruuvit liian löysällä. Tiedostan tässä tietynlaista japanilaista huumorityyppiä, mutta se ei nyt vain valitettavasti iske minuun. Kaksosten sijaan pelistä kuitenkin löytyy riittävästi tarttumapintaa. Enna Kros kiinnostaa, vaikkakin veikkaan, ettei hänellä ole ihan puhtaat jauhot pussissaan... tai ehkäpä juuri sen takia hän niin kiinnostava onkin?

Lisäksi olen huomannut, etten ole immuuni fanipalvelulle. Sillä on olemassa muotonsa, joista minäkin pidän. Tässä pelissä maku tuntuu pysyvän hyvänä ja tällainen vanha kääpä, joka on Finaleita pelannut teinivuosistaan asti, hykertelee innoissaan, kun tutut kasvot tulevat vastaan. Oi, en malta odottaa seuraavaa kohtaamista!

Fanityttö minussa hihkuu vähän väliä. En oikeastaan ole ajatellut, että crossover-ficit olisivat edes minkäänlainen juttu minulle, mutta kun näin Farisin ja Quistisin hengaamassa yhdessä... Hei, miettikää nyt! Faris ja Quistis! En saa tätä ajatusta päästäni. Tälle on ehkä tehtävä jotain. Ehtisinköhän lomalla vähän ficcaamaan..?

Kyllä, pahasti näyttää siltä, että Square nappasi, jos ei sieluani, niin palasen sydäntäni, tällä pelillä. Enpä olisi ikinä uskonut, mutta World of Final Fantasy on napannut minut matkaansa. Haluan ehdottomasti nähdä tarinan loppuun saakka ja olen vielä aidosti innoissani. Täytyy pelata FFXV äkkiä pois alta, että pääsen takaisin tämän pelin pariin!


http://www.pelit.fi/

torstai 15. joulukuuta 2016

Vierailu Suomen pelimuseossa

Suomen pelimuseo avautuu kaikelle kansalle tammikuussa 2017. Museon pystyttämiseen kerättiin varoja Mesenaatin kautta ja lahjoittajat pääsevät nyt jo joulukuussa siellä vierailemaan. Tällainen tilaisuus piti totta kai käyttää ja niinpä suuntasimme vilkaisemaan, mihin sitä tulikaan rahojaan laitettua.

Konsoleita, niin paljon konsoleita!

Mikä pelimuseo?


Olen ilmeisesti elänyt taas hieman omassa kuplassani, koska museokäynnistä puhuessa törmäsin  moneen kertaan kysymykseen, mikä ihme edes on pelimuseo. Totta kai olin kuvitellut kaikkien (pelaavien) tuttujen olevan tietoisia museosta, sen rahoitusmallista ja sisällöstä. No, olinpahan väärässä, kuplautunut kerrassaan.

"Suomen pelimuseo esittelee monipuolisesti suomalaista pelikulttuuria ja kertoo, kuinka digitaalinen pelaaminen Suomessa alkoi ja kehittyi vuosien saatossa. Digitaalisten pelien lisäksi museo kertoo myös lauta-­ ja roolipeleistä"


Museon perustamiseen kerättiin lahjoituksia Mesenaatin kautta vuonna 2015 ja lahjoittajat pääsivät nyt sitten joulukuussa 2016 vierailemaan museossa, kun kaikille se avautuu tammikuussa 2017. Oma vierailu tuli tehtyä lauantaina 10.12.

Parasta tällaisessa ennakkovierailussa on tietenkin se, että pääsee tutustumaan kokoelmaan kaikessa rauhassa. Okei, oli siellä pari muutakin kävijää, muttei mitään suunnatonta tungosta. Tietysti toivon, että tammikuusta lähtien vierailijoita riittää, mutta itse nautiskelin siitä, että sai ihmetellä ja pelailla rauhassa.

Niin ja ehkä vielä vähän parempaa kuin parasta on se, että museossa saa pelata. Ei tarvitse vain tyytyä katselemaan pelien kansikuvia ja lueskelemaan esittelytekstejä vaan saa oikeasti tarttua ohjaimeen tai näppäimistöön ja kokeilla peliä käytännössä. Vastaan tuli vanhoja tuttuja, jotka nostivat lapsuusmuistot pintaan, mutta myös uusia (vanhoja) tuttavuuksia, joista oli kyllä kuullut, muttei koskaan pelannut.

Suomalaisia pelejä ja vähän muutakin


Kun kirjoittelin peliviikon postausta suomalaisista peleistä, jouduin toteamaan, että tiedänpä niistä turkasen vähän. Nyt tiedän jo huomattavasti enemmän, vaikka tietämykseni epäilemättä on pelkkä pintaraapaisu. Oli mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea Suomessa on vuosien saatossa tehtykään, ja vielä mielenkiintoisempaa pelailla noita tuotoksia.

Kun olimme katselleet hieman valokuvia ja tuijotelleet lasin takana olevia lautapelejä, törmäsimme ensimmäiseen peliin, jota pääsi kokeilemaan. Ja pakkohan se oli!

Eräästä nurkasta löytyi Speden peleistä tuttu nopeuspeli. Muistelisin, että samaa laitetta oli ihan huoltoasemilla yms. myös tarjolla, mutta en koskaan lapsuudessani päässyt sitä pelaamaan (trauma!). Nyt oli vihdoin tilaisuus.

Surkeastihan se meni. En ole koskaan ollut hyvä näissä "paina nopeasti juuri oikeaa nappia" -jutuissa, minkä takia pelien quick time eventit aiheuttavat minulle ennenaikaista harmaantumista. Tämä peli todisti taas, kuinka epäonnistunut yksilö olenkaan, mutta pääsinpä silti vihdoin viimein sitä kokeilemaan. Mies toki veti ärsytyksekseni ihan huippusuorituksen kahteen kertaan perä jälkeen.

Kun sitten tuosta nurkkauksesta suunnisti eteenpäin, avautui museo edessä ihan toisella tavalla. Sitä ennen en ollut edes tajunnut, että seinustoilla oli pelejä vieretysten. Pelejä, joita saa oikeasti pelata. Ensin ajattelin museoalueen olevan melko pieni, mutta tuon alueen läpi kulkemiseen sai hassautumaan melkoisesti aikaa, kun jokaisen laitteen äärelle olisi halunnut pysähtyä. Olenkohan koskaan ollut yhtä innoissani museokäynnistä?

Peliseinustojen lisäksi tilaan oli rakennettu erilaisia huoneita, joissa pääsi pelaamaan aikakauden ympäristössä. Pongia (tai jotain sen variaatiota) siis pelattiin 70-luvun olohuoneessa aidossa nojatuolissa istuen. Täydellinen tunnelma, tykkäsin!

Pongia en ole sitäkään koskaan aikaisemmin pelannut ja yksinkertaisuudestaan huolimatta se osoittautui viihdyttäväksi ja haasteelliseksikin. Voin kuvitella porukan viettäneen hauskoja iltoja porukalla Pongin parissa. Vaikka itse pelaan pääasiassa täysin erityyppisiä pelejä, huomasin vähän innostuvani Pongista. Olisin voinut käyttää pidemmän tovin sen parissa, elleivät muut pelit olisi jo nurkan takana huudelleet kokeilemaan.

Seuraavaksi vuorossa olivatkin Tikkurilan maalauspeli ja Alkon Hup-peli. Minulla on hämärä mielikuva, että tuota Tikkurilan peliä olisin joskus jossain pelannut, mutta en pysty palauttamaan mieleen, missä ja milloin. Hup-pelistä olin kuullut, mutten aikaisemmin kokeillut, ja sehän oli ihan mielenkiintoinen tekstiseikkailu. Ei sitä montaa kertaa luultavasti jaksaisi, mutta kertaluontoisena kokeiluna ihan viihdyttävä tapaus.



Jättikokoista matopeliä oli pakko päästä kokeilemaan! Puhelimen näppäimet olivat tosi jäykkiä ja koko systeemi tuntui heiluvan, kun näppäimiä painoi. Ei ollut ihan helppoa pelaamista, mutta hauskaa kuitenkin. Omaa vanhaa ennätystäni en saanut rikki, olisi pitänyt ehkä treenata enemmän.

Anoppi puolestaan kokeili Hugo-puhelinpeliä. Pelimuseossa olikin hauskaa myös se, että siellä viihtyivät myös appivanhemmat, jotka eivät kovin aktiivisia pelaajia ole. Kokeilemiseen oli siis selkeästi matala kynnys.




Eri aikakausien pelihuoneet olivat kaiken kaikkiaan mahtavia, ei pelkästään Pong-huone, vaan kaikki muutkin. Tunnelma oli saatu kohdalleen ja huoneisiin astuminen oli omanlaisensa aikamatka. Hetkeksi piti pysähtyä Super Marion pariin ja menihän se ensimmäinen kenttä hienosti edelleen läpi. Voi sitä nostalgiaa!

Vanhojen pelien lisäksi esillä oli myös tuoretta tarjontaa, mm. Trine, Hill Climb Racing and Astraterra olivat saaneet omat ständinsä. Arcade-peleille oli oma, sopivan hämyisä luolansa. Tarjontaa oli niin paljon, että halutessaan museossa olisi saanut vierähtämään enemmänkin aikaa kuin sen pari tuntia, jonka me siellä puuhasimme.

Tammikuussa sitten


Suomen pelimuseo avautuu tosiaan tammikuussa. Paikan testanneena voin lämpimästi suositella sitä muillekin pelaajille. Samassa paketissa saa mielenkiintoista, (peli)historiallista tietoa ja pääsee nauttimaan pelaamisesta erilaisilla laitteilla ja vähän huurustelemaan nostalgiaakin. Ei ollenkaan huono diili.

Pelimuseoon siis mars!



http://www.pelit.fi/

maanantai 12. joulukuuta 2016

Mitä pelaajalle pukinkonttiin?

Joululahjojen keksiminen voi usein olla hankalaa. Pelaajalle voi toki lahjoittaa syksyn uutuuspelin tai, jos oikein haluaa rahaa käyttää, vaikkapa pelikonsolin. Muitakin vaihtoehtoja kuitenkin on ja ne saattavat sopia myös pienen budjetin joululahjashoppailijalle paremmin.


Mistä niitä lahjoja löytää?


Monilla peliyhtiöillä on omia kauppojaan, joista voi tilata pelien lisäksi esimerkiksi vaatteita. Nämä löytyvät yleensä helposti googlaamallakin "peliyhtiön nimi + store + eu". Harvemmalla putiikilla on Suomessa liikettä, mutta tullimaksuilta ja pitkiltä toimitusajoilta välttyy, kun tilaa tuotteet EU-alueen sisäpuolelta. Joka tapauksessa lahjan hankkimiseen kannattaa kuitenkin varata hitusen enemmän aikaa kuin Suomesta ostettaessa. Se ei välttämättä ole perillä heti samalla viikolla.

Myös pelikaupat ovat hyviä shoppailupaikkoja kaikenlaisille peliaiheisille tuotteille. Isoista kaupungeista löytyy kivijalkaliikkeitä, pienemmällä paikkakunnalla voi joutua verkko-ostoksille. Tällöinkin on hyvä muistaa varata riittävästi aikaa tilaukselle. Jouluna Posti joka tapauksessa ruuhkautuu.

Amazon ja eBay tarjoavat myös hyvin ostosmahdollisuuksia. Varsinkin eBayssa ostoksien kanssa kannattaa kuitenkin olla tarkkana, ettei päädy hankkimaan piraattituotetta. Epäilyttävän halpa hinta voi tarkoittaa tuoteväärennöstä. On myös hyvä tarkistaa, mistäpäin maailmaa tuote saapuu. EU:n ulkopuolelta tulevat paketit jäävät monesti tulliin, mikä hidastaa toimitusta ja voi myös aiheuttaa lisäkustannuksia.

Tosin nyt joulu on jo niin lähellä, etteivät ulkomailta tilatut paketit välttämättä aatoksi kerkeä. Ensi vuotta tai pelaajan synttäreitä silmällä pitäen tämä vinkki kannattaa kuitenkin laittaa korvan taakse.

Mistä tietää, mitä ostaa?


Kun pelaajalle lähtee sitten joululahjaa hankkimaan, kannattaa vähän yrittää urkkia, millaisista peleistä henkilö pitää. Yleensä se selviää kurkistamalla kirjahyllyyn, siellä saattaa olla joukko pelikoteloita. Nappaa vaikka kännykällä valokuva, jolloin voit rauhassa tarkistaa pelien nimet myöhemmin.

PC-pelaajan mieltymyksiä voi myös usein vakoilla kätevästi Steamin kautta. Tämä vaatii kuitenkin jo vähän enemmän urkintataitoja, sillä on tiedettävä henkilön Steam-nimimerkki. Sen jälkeen voi tarkastella hänen profiiliaan ja katsoa, mitä pelejä hän omistaa sekä mitä hän on laittanut toivelistalle (Steamin toivelistalta voikin sitten myös bongailla sopivia pelejä lahjaksi).

Helpoin tapa selvittää pelaajan mieltymykset on kuitenkin kysyä. Jos ei halua suoraa lahjatoivetta tiedustella, voi kysäistä, mikä on hänen suosikkipelinsä, tykkääkö hän erityisesti jostain pelisarjasta ja odottaako jotain uutuuspeliä jo kovasti. Paitsi, että saat lahjavihjeitä, saatat oppia läheisestä jotain uutta.

Kun sitten suunta on selvillä, vaihtoehtoja pelkkien pelien tilalle löytyy kyllä. Alla listaus kaikesta pienestä kivasta, millä pelaajaa voi myös ilahduttaa.

Ehdotus 1: peliaiheinen paita


Peliaiheiset printtipaidat ovat kivoja. Niitä saa useimmiten t-paitoina ja huppareina. Hyviä ostospaikkoja ovat peliyhtiöiden viralliset kaupat. Hinta voi olla korkeahko, mutta ainakin on varmaa, ettei tuote ole piraatti.

Peliaiheisia paitoja tarjoavat kuitenkin myös monet t-paitoja painavat yritykset, esimerkiksi Qwertee. Vastaavia kauppoja on lukuisia muitakin. Monesti konseptina ovat päivittäin vaihtuvat tarjouspaidat, joten oikean paidan bongaaminen vaatii hieman tavallista enemmän vaivannäköä. Se kuitenkin kannattaa, sillä paitojen kuvitus on taiteilijoiden tekemää eikä siis täysin samanlaista kuin virallisten kauppojen tarjonta. Lahjana tällainen paita on siis persoonallisempi.

Kuvassa pari vuotta sitten Qwerteeltä tilattu Final Fantasy IX -aiheinen t-paita. Paita on hyvälaatuinen ja edelleen aktiivisessa käytössä. Pesemisestä huolimatta printti ei ole ainakaan vielä haalistunut. Seuraavaksi voisin huolia Final Fantasy XII -paidan... ihan vain vihjeenä, jos joku minulle joululahjaa pohdiskeleva tätä postausta sattuu lukemaan. Syntymäpäiväkin on ihan kohta, heh.

Ehdotus 2: muki peliprintillä


Samaiset peliyhtiöiden viralliset kaupat myyvät myös printtimukeja. Jos pelaaja on ahkera teen tai kahvin kuluttaja, tällainen muki voi siis olla hyvinkin ilahduttava lahja.

Mukeja löytyy myös eBaysta, mutta niiden aitoudesta ja/tai laillisuudesta en uskalla mennä takuuseen. Lisäksi Ifolorilta on mahdollista tilata mukeja omalla kuvalla. Peliaiheisia kuvia ei tosin saa noin vain tekijänoikeussyistä napata netistä tähän tarkoitukseen, mutta jos lähipiiristä löytyy kuvataiteilija, voi hän taiteilla peliin liittyvän kuvan ja sen voi sitten mukiin huoletta painattaa... ja olisihan muuten ihan peliaiheinen taulukin hieno idea!

Ehdotus 3: peliaiheista kirjallisuutta


Kirjapuolella riittää valinnanvaraa. Suomessa peliaiheisia kirjoja myyvät ainakin Puolenkuun pelit ja Fantatasiapelit. Tässä aihepiirissä on alakategorioita:

  • Strategia- ja läpipeluuoppaat
  • Tiettyyn pelisarjaan liittyvät kaunokirjalliset teokset, esim. Warcraft, Mass Effect, Assassin's Creed
  • Peliaiheiset sarjakuvat, esim. Final Fantasy Type-0 ja Legend of Zelda
  • Pelitietokirjat
  • Kaunokirjalliset teokset, joiden yksi teema ovat pelit tai pelaaminen, esim. Adeno, Sword Art Online -lyhytromaanit
  • Taidekirjat

Jos pelaaja viihtyy myös lukemassa, nämä ovat oikeasti hyvä vaihtoehto. Taidekirjasta voi tosin innostua myös sellainen pelaaja, joka ei koe itseään lukijatyypiksi. Upeita konseptitaidekuvia moni nimittäin katselee oikein mielellään.

Ehdotus 4: muita pelien oheistuotteita


Pelien ympärillä pyörii oikeasti hillitön määrä krääsää. On tietysti hyvä yrittää selvittää, viehättyykö se oma pelaaja esimerkiksi figuureista, patsaista, kirjanmerkeistä tai vaikkapa tarroista, ennen kuin lähtee ostoksille.

Sekä Puolenkuun pelit että Fantasiapelit tarjoavat kirjojen lisäksi näitä oheistuotteita ihan kivan määrän ja GameStopissakin niitä on näkynyt.

Esimerkiksi minä sain eräänä jouluna kuvassa näkyvät Bubble Bobble -pelin päähahmot lahjaksi. Bub ja Bob ovat kovin suloisia ja ilahduttavat minua edelleen päivittäin. Myös aikuinen ihminen voi siis hyvinkin nauttia tällaisesta lahjasta. Toki tässä kohtaa on hyvä tuntea lahjan saaja riittävän hyvin, kaikki eivät halua omaa pehmoeläintarhaa.

Ehdotus 5: itse tehty peliaiheinen lahja


Jos olet taitava käsistäsi, lahjan voi tehtailla myös itse. Peliaiheiset pipot, lapaset ja kaulahuivit tulevat varmasti pakkasella tarpeeseen, mutta yhtälailla pelaaja voi ilahtua taidekuvasta, avaimenperästä tai korusta.

Kuvassa näkyvän moogle-pipon olen saanut joululahjaksi ja sille onkin näin pelibloggaajana ollut käyttöä. Pipon saatuani päätin alkaa käyttää sitä mm. blogini videopostauksissa ja onpa se päässyt mukaan myös Desucon-visiitillekin.

Pukinkontista on löytynyt mm. myös Final Fantasy -teemaisia joulupalloja, jotka tänä jouluna koristavat kuustamme, ja joskus olen saanut moogle-kännykkäkorun. Näillä lahjoilla on aivan erityinen merkitys, koska tiedän niiden antajan tehneen ne omin käsin. Hän on miettinyt, mikä juuri minua voisi miellyttää ja nähnyt vielä vaivaa lopputuloksen aikaan saamiseksi. Arvostan suuresti kädentaitoja, joten tällaiset lahjat ovat merkityksellisiä. Ihanaa, kun on osaavia ihmisiä lähipiirissä!





Mitä muuta?


Tässä oli nyt muutama vinkki, millä pelaajaa voisi jouluna muistaa. Toki jos budjetti antaa myöten, syksyn uutuuspelit ovat edelleen hyvä ja helppo vaihtoehto, kunhan muistat tarkistaa, viihtyykö pelaaja mieluummin konsolin vai PC:n ääressä. Suoraankin näitä asioita voi toki kysyä, aina ei tarvitse jäädä lahjatoiveita arvailemaan.

Mitäs sanotte, te muut pelaajat? Onko mielessä jotain, mitä itse lisäisitte listalle? Laittakaa kommentteja tulemaan, ehkä joku nappaa niistäkin kätevät lahjavinkit!


http://www.pelit.fi/

lauantai 10. joulukuuta 2016

Tales of Zestirian hahmopohdinnat 1: Dezel ja Rose

Tales of Zestiria tarjoilee jopa yllättävän kivan hahmovalikoiman. Koska hahmot ovat minulle peleissä aina hyvin tärkeitä, ajattelin uhrata tovin aikaani pelin pääjoukkion käsittelylle. Tässä ensimmäisessä postauksessa ovat vuorossa Dezel ja Rose.

Tämä postaus sisältää isoja spoilereita pelistä!

Tulossa on myöhemmin vielä kaksi muutakin postausta: Soreyta, Mikleota ja Alishaa käsittelevä sekä Ednaa, Zaveidia ja Lailah'a käsittelevä.



Afeni tykkää, muut ei niinkään


Dezeliin tykästyin melkein heti, kun hänet pelissä esiteltiin, Rosen kohdalla lämmittelin pidempään, mutta lopulta sulin kuitenkin. Aloin pitää hänestäkin hyvin paljon.

Kun pahin spoilereiden pelko oli ohitse, kävin luonnollisesti netin ihmemaassa katselemassa muiden ajatuksia kyseisistä hahmoista. Järkytykseni oli suuri, kun tajusin heihin kohdistuvan melkoisesti vihaa. Toki tykkääjiäkin löytyi, mutta myös äänekäs kiukkuisten pelaajien joukko.

Dezeliä inhottiin mm., koska:
  • Hän käyttää Rosea hyväkseen
  • Hän on karmiva ja ällöttävä stalkkeri
  • Hän on aiheuttanut Scattered Bonesien kohtalo
  • Hänen sokeuttaan ei hyödynnetä mitenkään

Rosea taas mm., koska:
  • Hänen ei pitänyt olla koko pelissä alun perin
  • Hänen ääninäyttelijällään on suhde pelin ohjaajaan, joten hahmo tehtiin vain rakkaan miellyttämiseksi (Huom! En tiedä, onko tämä edes faktaa, tällaisiin väitteisiin kuitenkin törmäsin)
  • Alishan piti olla "the waifu" ja Rose saikin suuremman roolin
Varsinkin Rosen osalta olin hyvin hämmentynyt. Dezelin inhoaminen sentään perustuu pelissä tapahtuviin asioihin, mutta Rose saa osakseen ryöpytystä täysin hahmoon itseensä liittymättömistä seikoista. Ehkä en voi vain ymmärtää asiaa, koska Alisha ei ole ollut minulle mitenkään merkittävä enkä ollut seurannut pelin kehitystä millään tavalla. Minulla ei ollut Zestiriasta ja sen hahmoista mitään ennakkokäsitystä, joten otin kaiken vastaan sellaisena kuin se tarjoiltiin.

Toisaalta ajattelen myös, että pelin kehittäminen tapahtuu vaiheittain. Tarina ja hahmot elävät moneen otteeseen, ennen kuin lopullinen muoto saavutetaan. Voi tietysti olla pelintekijöiltä typeryyttä markkinoida sisältöä, jonka lopullisuudesta ei ole varmuutta, mutta joskus sellaistakin sattuu. Pystyn kyllä ymmärtämään sen, että hahmojen roolituksia vaihdetaan ja joukkoon lisätään uutta, jotta saavutetaan tietynlainen kokonaisuus. Teen tätä samaa itsekin, kun työstän romaanikäsikirjoitusta. Tarina vaikuttaa keskeneräisenä erilaiselta kuin valmiina. En siis lähtisi suinpäin tuomitsemaan Alishan ja Rosen roolituksia, ne on varmasti tekovaiheessa mietitty ja syystä ratkaisuun päädytty.

Mutta se siitä. Tavallaan minua huvittaa se, että taas kerran päädyin pitämään hahmoista, joista anonyymit mesoavat netissä, kuinka kamalia ne ovatkaan. Ehkä minulla hieman viiraa tai sitten katselen hahmoja jotenkin erilaisten silmälasien läpi... tiedä häntä.

Dezelin synkkä kuori ja pehmeä sisus tekivät vaikutuksen


Dezelillä on perinteinen synkän hahmon "dark and edgy" -aura, joka on varmasti omiaan karkottamaan osan pelaajista hänen lähistöltään. Hän vaikuttaa vaikealta persoonalta ja varsinkin vaikeasti lähestyttävältä, ei avaudu helposti ja kun avautuu, onkin jo liian myöhäistä.

Minuun Dezel kuitenkin onnistui tekemään vaikutuksen. Hopea-vihreä tukka oli tietysti yksi huomion herättäjä, mutta myös hitusen salaperäinen olemus vaikutti. Angstisuus ei ole minulle mikään hyvän hahmon vaatimus, mutta Dezelistä tuli tunne, että pinnan alla on jotain enemmän. Dezelistä tuli sellainen olo, että hän on vähän paha poika, muttei kuitenkaan. Kovan kuoren alla sykki pehmeä ja lämmin sydän. Siinä on yhdistelmä, joka tuntuu toimivan minulle pelihahmoissa. Fanityttömoodi oli käynnistetty.

Dezel oli myös yksi suurimmista syistä palata pelin pariin. Anime käynnisti taas kiinnostuksen, mutta erityisesti Dezelin näkeminen siinä antoi lisää pontta ja muistutti, että juuri tämän hahmon tarinan haluan nähdä loppuun asti. Toki myös muilla hahmoilla ja itse pelin tarinalla oli minulle merkitystä, Dezel ei siis ollut ainoa vaikuttaja. 

Rosen pirteys ja aktiivinen rooli toimivat


Kun Rose tuli kuvioihin, en ollut aivan varma, miten häneen olisi pitänyt suhtautua. Siihen asti oli näyttänyt siltä, että tiimin ytimen muodostavat Sorey, Alisha sekä eri elementtien seraphit. Oletus ropisi palasina lattialle, mutta päätin antaa uudelle muodostelmalle mahdollisuuden. Kuten sanottua, en ollut muodostanut sidettä Alishaan, joten hänen jäämisensä taka-alalle ei varsinaisesti häirinnyt minua. Mieskin tykkäsi ihan teknisesti pelata mieluummin nopeita tikareita käyttävällä salamurhaajalla kuin hitaalla keihäällä huitovalla prinsessalla, joten hyöty oli suurempi kuin haitta. Rosen plussapisteisiin on laskettava myös kyky yhdistyä seraphien kanssa, mitä Alisha taas ei pystynyt edes omassa DLC:ään tekemään.

Rose oli pirteä ja reipas, pärjääjä. Toisaalta hän tarjosi koomista kevennystä kummituskammollaan, mutta ei mennyt siinä liiallisuuksiin. Hänen ja Soreyn välille näytti kehittyvän myös lämmin ystävyys, joka kantoi läpi pelin. Kunnes vasta Alishan DLC:ssä minusta alkoi tuntua, että ystävyyden sijaan joku oli halunnut kuviossa olevan muutakin. En pidä yhtään DLC:n esittelemästä biatch-Rosesta, mutta sovitaan vaikka, ettei se ole Rosen todellinen olemus vaan huonoa fan fictionia, eiköstä joo?

Kipeä, salattu menneisyys


Dezelin ja Rosen menneisyys pysyy pelaajalle mysteerinä melko pitkään. Heistä kumpikaan ei avaa sitä erityisen syvällisesti, mutta pienistä sivulauseista voi ymmärtää, että jotain ikävää on tapahtunut. Menneisyyden salat avataan vasta, kun hahmoilla ei ole enää mitään mahdollisuutta muuttaa vääjäämätöntä kohtaloa.

Rose on ollut aikoinaan Wind Riders -nimellä tunnetun palkkasoturikillan jäsen. Dezel kulki ystävänsä Lafargan kanssa killan matkassa, vaikkei koskaan tehnyt tiettäväksi läsnäoloaan. Kun sitten Rolancen prinssi halusi naida Rosen, Lafarga vihjaisi, että seraphien yhteinen matka Wind Ridersien kanssa taitaa olla tullut päätökseen. Dezel ei suhtautunut ajatukseen positiivisesti vaan toivoi, ettei näin kävisi.

Pelissä annetaan ymmärtää, että Dezelin toiveen takia prinssi muuttui hellioniksi ja kääntyi Wind Riderseja vastaan, mikä johti lopulta Dezelin sokeutumiseen, killan tuhoon ja useisiin kuolemiin, Lafargan ollessa yksi merkittävimmistä uhreista. Rose ja jäljelle jääneet Wind Ridersit ottivat itselleen uuden nimen, Sparrowfeathers, ja alkoivat toimia kauppiaina, mutta perustivat kauppiaskillan taustalle myös salamurhaajakillan nimeltä Scattered Bones. Rose toimi tämän killan johtajana, mutta Dezel tosiaan otti hänet usein haltuunsa ja veteli naruista.

Dezel muistaa menneisyyden tapahtumista vain Lafargan kuoleman, jonka haluaa kostaa tuhoamalla sen aiheuttaman hellionin. Tähän tehtävään hän hyödyntää Rosea.

Vaikka pidän Dezelistä, oli minunkin pysähdyttävä pohtimaan hänen tekojaan ja niiden seurauksia.
On totta, että Dezel käytti Rosea hyväkseen saavuttaakseen oman kostotavoitteensa. Hän oli useita kertoja ottanut Rosen kropan haltuunsa ilman, että Rosella itsellään oli ollut tästä tietoa. Sekin on totta, että Dezel oli pyörinyt Rosen kannoilla näkymättömänä vuosikausia. Rosella oli jonkinlainen aavistus siitä, että jotain oli tekeillä, mutta hän ei ollut kärryillä, mistä tarkalleen ottaen oli kyse. Kyllähän tämä jonkinlaisen stalkkerin määritelmän täyttää.

Rosella on kyky, jonka avulla hän voi nähdä serapheja, mutta hän ei osannut käyttää sitä. Niinpä hänellä ei ollut mahdollisuutta nähdä Dezeliä. Ilmeisesti Dezel olisi hänelle kuitenkin pystynyt itsensä näyttämään pikaisesti esimerkiksi peilin kautta, mutta olisi luultavasti säikäyttänyt Rosen vain entistä pahemmin. Hän kun jo valmiiksi pelkää kummituksia (mikä epäilemättä on Dezelin läsnäolon aiheuttamaa).

Onhan se karmivaa, että joku hiippailee kannoilla ja kropan haltuun ottaminen on vielä karmivampaa, ei Dezelin tekoja voi puolustella. Tosin hän myös auttoi Rosea pärjäämään paremmin hankalassa, lainsuojattomassa asemassa. Dezelin taitojen ansiosta Rose on ollut paremmassa turvassa kuin ilman niitä.

En siis sanoisi, että Dezel on läpikotaisin paha ja tehnyt tekonsa satuttaakseen. Hän on toiminut osin varsin itsekkäästi ja typerästi, hän on hyödyntänyt Rosea ilman lupaa. Edes silloin, kun Rose jo pystyi näkemään Dezelin ja keskustelemaan hänen kanssaan, ei Dezel kertonut totuutta. Koko karmeus paljastuu viime tipassa, jolloin Roselle jää vaihtoehdoksi rypeä vihassa tai antaa anteeksi ja päästää irti menneestä.

Piilotetut tunteet


Tämä osuus on aika pitkälti fanitytön spekulointia ja osa pelaajista varmasti näkee asiat toisin. Romanssit kuitenkin vetoavat minuun, joten pakko tästä on puhua.

Palataanpa siihen kohtaan, jossa Dezel toiveellaan aiheuttaa Wind Ridersien kohtalon ja prinssin muuttumisen hellioniksi. Miksi ihmeessä näin pääsi käymään?

Seraphit voivat siunata ilmeisesti sekä alueita että ihmisiä sekä hyvällä että pahalla tavalla. Sen voi tehdä tietoisesti tai tiedostamatta. Dezelin siunaus tuli pyytämättä ja yllätyksenä, jopa hänelle itselleen. Minä näen asian niin, että se kumpusi puhtaasta mustasukkaisuudesta.

Kulkiessaan Wind Ridersien matkassa Dezel oli oppinut tuntemaan Rosen ja pikku hiljaa kehittänyt tunteita häntä kohtaan. Dezel oli kuitenkin hankalassa asemassa, sillä Rose ei kyennyt näkemään häntä. Niin kauan kuin Wind Ridersit kulkivat omia teitään ja Rose ei ollut asettumassa aloilleen, voi tällaiseen tilanteeseen tyytyä. Saihan Dezel kuitenkin viettää aikansa Rosen lähellä.

Kihlaus ja sitä seuraava (joskin tässä tapauksessa toteutumatta jäänyt) avioliitto olisivat muuttaneet kaiken. Wind Ridersien aika olisi ohitse, Rose varattu toiselle. Jokainen, joka on joskus ihastunut yksipuolisesti, tietää, kuinka paljon satuttaa nähdä oma ihastuksen kohde jonkun toisen käsivarsilla. Ei sitä tarvitse edes nähdä konkreettisesti, pelkkä ajatus on repivä. Tavallinen ihminen kärsii itse, kun tuo ajatus syöpyy sydämeen. Sen sijaan seraphin voimat voivat suunnata tuskan sen aiheuttajaan niin kuin tässä tapauksessa ilmeisesti kävi, vaikkei Dezel niin suoranaisesti tarkoittanutkaan.

Tunteilleen ei kukaan voi mitään, mutta käytöstään voi toki hallita. Jos ei kuitenkaan ole koskaan saanut oppia, miten se tapahtuu, on kohtuutonta syyttää hölmöilijää. Ehkä kukaan ei kertonut Dezelille, millaista tuhoa väärin suunnatulla mustasukkaisuudella voi saada aikaan? Tietävätkö seraphit sitä ylipäätään itsekään? Paha sanoa.

Joka tapauksessa Dezelin mustasukkaisuus aiheutti syöksykierteen, johon Rose joutui. Vaikkei Dezel tiedosta tätä, voi syyllisyys painaa häntä alitajuisella tasolla. Samoin tunteet Rosea kohtaan ovat yhä olemassa, vaikkei Dezel niitä suoraan tuo ilmi missään kohtaan. Ne ovat piilossa katseiden, sivulauseiden ja pienien tekojen lomassa.

Mitä tulee Roseen, hän ei tietysti ole voinut rakastaa miestä, jota ei ole koskaan tavannutkaan. Hän on aistinut Dezelin läsnäolon, mutta lähinnä ymmärrettävästi kavahtanut sitä.

Rosen tunteet lähtevätkin kehittymään vasta, kun hän todella pääsee näkemään Dezelin ja aidosti tutustumaan tähän. Toki heillä on ollut yhteys jo aiemmin, mutta vasta tässä kohtaa se pääsee vahvistumaan. Rose suhtautuu Dezeliin kovin nihkeästi alkuun (kuten serapheihin ylipäätään), mutta hiljalleen lämpö hiipii hänen puhetyyliinsä, kunnes päästään jo tuttavallisuuteen ja leikkimieliseen kiusoitteluun.

Sydämeni särkyy, kun mietin, kuinka Rose eräässä kohtauksessa pomppaa Dezelin selkään kiusatakseen häntä. Muistan siinä kohtaa ajatelleeni, että "vihdoin, nyt alkaa tapahtua, tästä tulee vielä jotain" ja sydämen kuvat senkuin vilkkuivat silmissäni. Luultavasti Dezelin sydänkin sykähti pari ylimääräistä kertaa tuona hetkenä.

Valitettavasti tuosta ei koskaan päästy eteenpäin, koska kohtalo puuttui peliin ja repi vanhat haavat auki. Totuus Dezelin teoista selvisi, Rose joutui käymään läpi petoksen ja pettymyksen tunteet ja lopulta Dezel uhrasi itsensä, jotta Rose (ja muut) voisi(vat) jatkaa. Viimeisessä yhteisessä kohtauksessakaan kumpikaan ei sanonut ääneen sitä, mikä olisi ollut oleellista. Kyllä, anteeksipyytäminen ja -antaminen oli tärkeää, mutta olisin suonut, että piilossa pysytelleet tunteetkin olisi nostettu esille.

Tosin voihan olla, että kaikki oli vain minun päässäni ja sen takia tähän ei pureuduttu pelissä. Minulle Dezelin ja Rosen tarina on kuitenkin ensisijaisesti tarina rakkaudesta, joka ei koskaan ehtinyt täyteen kukkaansa, ei tarina hyväksikäytöstä ja petoksesta, jollaisena osa pelaajista tuntuu sen näkevän.

Niin hyvää, että sattuu


Tales of Zestiria oli pelinä paljon parempi kuin odotin. Minulle parasta ei kuitenkaan ollut päätarina vaan nimenomaan Dezel ja Rose. Kenties osa kaikesta eeppisyydestä tapahtui vain minun korvieni välissä, mutta sillä ei ole merkitystä. Hyvä tarina elää ja kehittyy vielä tarinan seuraajankin mielessä, ja siinä tämä Zestirian osuus onnistui erinomaisesti.

Jatkan tosiaan hahmopohdintoja vielä kahden muun postauksen verran, koska kaikkea ei kannata tunkea samaan settiin. Olisi kuitenkin kiva kuulla, mitä te muut ajattelette juuri Dezelistä ja Rosesta? Näettekö heidät samoin kuin minä vai kenties täysin eri tavalla?


http://www.pelit.fi/

lauantai 3. joulukuuta 2016

Vihdoin ensikosketus Final Fantasy XV:een

Noin kymmenen vuoden odotuksen jälkeen Final Fantasy XV (ent. Final Fantasy versus XIII) julkaistiin 29.11.2016. Myyntiluvut ovat ilmeisesti olleet huimia ja vastaanottokin innostunutta. Koska olen sarjaa fanittanut jo vuosia, piti tämä uutukainen toki omaan kokoelmaan napata heti julkaisupäiväksi. Tämä postaus ei sisällä spoilereita.


Omat ennakkoasenteet


Näiden kuluneiden vuosien aikana minulle on ehtinyt kasvaa melkoiset ennakkoasenteet Final Fantasy XV:tä kohtaan. Jo pitkään minua on ärsyttänyt pelin ympärillä pyörivä hype ja fanitus. Siis pelin, jota ei ollut vielä julkaistu! Pelin, jonka julkaisu oli epävarmaa ties kuinka kauan! En vain voinut tajuta sitä ja muiden innostus tökki. Siis totta kai jokainen saa fanittaa mitä haluaa. Huomasin vain, että mitä enemmän muut intoilivat, sitä suuremmaksi oma vastareaktioni kasvoi. (Myönnetään tässä kohtaa, että itse saattaisin kiivetä jo ennakkoon seinille, jos Square ilmoittaisi sittenkin tekevänsä Fortressin... joten ehkä kuitenkin ymmärrän ennakkofanitusta vähän. :P)

En vain osannut innostua. Totuus on, etten osaa vieläkään. En saa käyntiin sitä hypeä, jonka uusi pääsarjan peli on yleensä aiheuttanut. Iso tekijä ovat varmasti nämä sisälleni kasvaneet asenteet.

Toinen juttu ovat pelin hahmovalinnat. Sinällään ne ovat ihan ok, mutta... No, minä nyt vain kaipaan siihen pääpoppooseen edes yhtä naista. Ilmeisesti pelintekijöiden mukaan tarina kärsisi, jos joukossa olisi yksikin nainen ja tämähän voi olla täysin totta. En ole tarinaa nähnyt vielä kokonaan, joten mistäpä minä tietäisin. En silti voi itselleni mitään. Minulla ei ole ongelmaa pelata mieshahmolla (jos olisi, jäisi aika moni peli kokematta), mutta myönnän silti kaipaavani naisia joukkoon. Monesti innostun naishahmoista paljon enemmän kuin miehistä, ei voi mitään.

Hahmovalinnat ovat siis kasvattaneet asennettani kiitettävän paljon. Harmikseni NPC-naisetkaan eivät ole vielä herättäneet intoa. Cindy (tosin Cidney minulle) ärsyttää pukeutumisellaan ja Lunafreya ei vaikuta kiinnostavalta.

Tällä lähdöllä siis tyrkkäsin Final Fantasy XV:n pelikoneeseen. Olin täynnä epäilystä ja ehkä joukossa oli mausteena kevyttä ärtymystäkin.

Aidot ensifiilikset


Aloitin pelin pelaamalla tutoriaalin ja huomasin ärsyyntyväni lisää. Olin Episode Duscaeta pelatessani mielestäni oppinut taistelemaan ihan kohtalaisesti, mutta nyt homma ei sujunutkaan. Taistelusysteemi on ilmeisesti sitten demon monipuolistunut ja kai joitain kontrolleja on muutettukin, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää. Menee hetki, ennen kuin uudet jutut iskostuvat selkäytimeen, mutta ehkäpä ne pikku hiljaa. Isosta ongelmasta ei ole kyse ja siitäkin suurin osa on minun korvieni välissä.

Kun sitten pääsin varsinaisen pelin kimppuun, todettava oli, että upealtahan se näyttää. Peli hivelee silmää miltei joka askeleella ja sitä katseleekin oikein mielellään. FF-sarja on aina ollut aikansa huippua visuaalisesti eikä pettänyt tälläkään kertaa. Aivan samanlaista upeuden aiheuttamaa häkellystä se ei saanut minussa aikaan kuin Final Fantasy VII, Final Fantasy XII ja Final Fantasy XIII aikoinaan, mutta nyökkäsin kuitenkin hyväksyvästi. Visuaalinen taso on pysynyt kovana.

Myös ääninäyttely on laadukasta, kuten odottaa saattoi. Tällä kertaa en tosin ole testannut enkkuääniä (mutta Kingsglaiven englanninkielinen ääninäyttely kyllä toimi ihan hyvin) vaan valitsin japanin kielen sen takia, että ehdin siihen tottua Episode Duscaen parissa. Englantiin vaihtaminen ei tuntunut enää luontavalta, koska hahmojen äänistä on ehtinyt muodostua mielikuva.

Äänistä onkin heti pakko mainita sen verran, että Prompton jatkuva höpötys on todella rasittavaa. Esim. eräässä luolastossa jätkä ei varmaan ollut sekuntiakaan hiljaa! Okei, kokemus sinällään oli aito, koska joku saattaisi tuolla tavoin hermostuksissaan käyttäytyäkin, mutta minä melkein jo kiljuin sohvalla "nyt v*ttu turpa kiinni!", koska kälätys kävi todella hermojen päälle. Puuh, en varmaan kestäisi Promptoa tosielämässä.

Itse tarina vaikuttaa ihan kohtalaisen mielenkiintoiselta, samoin maailma ja sen mytologia. Niistä on kiva saada matkan varrella lisää tietoa. Toistaiseksi en ole tarinallisesti kovin pitkällä, mutta synkät elementit ovat jo alkaneet varjostaa roadtrip-meininkiä. Uskoisin kuitenkin, että tarjolla on hyvä ja laadukas tarina, kuten FF-sarjan pääpeleissä on yleensä ollut.

Vähän hiertää edelleen


Kuten sanottua, en ole hahmoista innostunut enkä edes kovin kiinnostunut. Toistaiseksi en ole onnistunut kehittämään heihin minkäänlaista tunnesidettä. Ignis on ihan hyvännäköinen, mutta ei silti aiheuta kuumotuksia. Fanityttömoodini ei ole aktivoitunut, nähtäväksi jää aktivoituuko se tämän pelin kohdalla ollenkaan.

Toinen töksähtävä juttu ovat bugit. Ei niitä nyt järkyttävän paljon ole tullut vastaan, mutta sitä luulisi, että näin pitkään hiotun pelin saisi toimivana heti kättelyssä. Jos olen käsittänyt oikein, bugeja ollaan kyllä fiksaamassa, mutta sitä ennen niiden kanssa on vain elettävä.

Osa on ärsyttäviä, osa onneksi lähinnä huvittavia.

Ärsyttävistä esimerkkinä voisi mainita juoneen liittyvän luolaston, joka ei suostunut latautumaan kokonaan. Luolastoon kyllä pääsi, mutta se oli pelkkä "runko" ilman mitään ylimääräistä. Osalla käytävistä oli näkymätön seinä, vaikka reitti näytti jatkuvan eteenpäin, eikä esimerkiksi vihollisia näkynyt ollenkaan.

Ehdin jo huolestua, etten pääse pelissä eteenpäin lataamatta edellistä tallennusta (josta oli aikaa), mutta onneksi nukkumaan meneminen (pelissä) sai bugin laukeamaan. Yöunien jälkeen luolasto latautui ja pääsin etenemään siellä normaalisti. Täytyykin muistaa tämä, jos vastaavia tilanteita tulee vielä kohdalle.

Huvittavasta pikkubugista tulikin sitten kaapattua ihan videonpätkä. Tässä, olkaa hyvät:

(Video on spoileriton, sen voi katsoa huoletta.)


Onneksi kuitenkaan mikään bugi ei ole vielä estänyt pelaamista täysin. Voin hetken niiden kanssa elää, mutta tosiaan toivon, että peliin saataisiin piakkoin paikkaus, joka korjaisi ne.

Yleisesti ottaen en ole vielä saanut kiinni FF-fiiliksestä, jonka vallassa olen yleensä pääsarjan pelejä pelaillut. En osaa sanoa, syntyykö se vielä jossain vaiheessa vai jääkö sen tilalle hienoinen tyhjiö. Joka tapauksessa pelaaminen on ollut ihan kivaa ja tarina vaikuttaa kelvolliselta. En jaksa uskoa, että FFXV:stä koskaan tulisi suosikki-Finaliani, mutta ehkä jaksan sen kuitenkin pelata loppuun saakka.



http://www.pelit.fi/