keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Arvonta: voita liput GameXpoon!

GameXpo järjestetään nyt toista kertaa. Minä olen tulossa sinne ja haluan tarjota myös sinulle ja yhdelle kaverillesi mahdollisuuden voittaa liput tapahtumaan. Lue alta, miten se onnistuu!

Kuva: Messukeskus

GameXpo tulee taas ja se järjestetään tänä vuonna 3.-5.11. Helsingin messukeskuksessa. Tapahtuma tarjoaa monenlaista ohjelmaa ja tekemistä pelaajille.

Itse olen tulossa messuille bloggaajana ja olenkin jo ohjelmaa vähän kurkistellut. Erityisesti muutamat ohjelmat kuulostavat minusta kiinnostavilta:
  • Konsolipeliuutuudet
  • Pelimaailmasta ammatti? - Tietoisku digitaalisista työelämätaidoista nuorille
  • Digitaalisten pelien narratiivit
  • Kohtaamisia pelimaailmassa - ylisukupolvinen pelaaminen

Tapahtumassa on myös pelimusiikkikonsertti ja jaetaan palkinnot sekä vuoden 2017 pelikasvattajalle että suomalaiselle pelinkehittäjälle. Lisäksi paikalla on useita pelialaan liittyviä yrityksiä.

En viimeksi GameXpossa käynyt, joten odotan tapahtumaan osallistumista innolla. Paikalle ajattelin tulla lauantaina.


Nyt sinulla on mahdollisuus voittaa liput GameXpoon!


Sain GameXpolta blogissa arvottavaksi kaksi (2) päivälippua tapahtumaan: yhden sinulle ja toisen kaverillesi, mikäli voitat. Voit itse päättää minä päivänä osallistut tapahtumaan. Kukin lippu on voimassa yhden päivän eli jos käytät lipun perjantaina, et enää pääse sillä sisään lauantaina.

Arvonnan säännöt


Aikataulu

  • Arvonta alkaa tänään keskiviikkona 18.10.2017
  • Arvonnan osallistumisaika päättyy tiistaina 24.10.2017, klo 18:00
  • Palkinto arvotaan osallistujien kesken tiistaina 24.10.2017 klo 18:00 jälkeen, voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti

Osallistuminen
  • Arvontaan osallistutaan kommentoimalla tätä postausta 24.10.2017, klo 18:00 mennessä
  • Kerro kommentissa, mikä GameXpossa erityisesti kiinnostaa ja kenet ottaisit mukaan
  • Lisää kommenttiin vielä jokin yhteystieto, jolla sinut tavoittaa, mikäli voitat

Huom!
  • Osallistuthan vain, jos todella pääset paikalle, etteivät liput mene hukkaan
  • Allekirjoittaneen sukulaiset eivät saa osallistua arvontaan
  • Palkintoa ei voi vaihtaa rahaksi vaan se luovutetaan sellaisenaan arvonnan voittajalle
  • Voittaja saa sähköiset liput sähköpostiinsa


Voit tuplata voittomahdollisuutesi osallistumalla arvontaan myös She Never Left Wonderland -blogissa


Sitten vain onnea matkaan!

http://www.pelit.fi/

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

The Zodiac Age -päiväkirja osa 9: Mooglet

Keskiviikkoinen postaus JRPG-maskottihahmoista sai minut taas kerran ajattelemaan moogleja. En taida olla kirjoittanut erillistä postausta moogleista koskaan, joten nyt on aika paneutua aiheeseen Final Fantasy XII:n osalta. 



FFXII-mooglejen ulkonäkö


Yleensä mooglet ovat pieniä ja aika pyöreitä otuksia, joilla on hieman kissamaiset korvat ja luonnonvalkoinen turkki. Hyvä tuntomerkki on myös ohuen varren päässä keikkuva yleensä punainen pompom ja lepakkomaiset siivet.

Final Fantasy XII:n mooglet kantavat kyllä pompomeja päässä (värit vaihtelevat) ja siipiä selässään sekä ovat söpöjä ja karvaisia, mutta muuten eroavat muiden Final Fantasyjen moogleista. Selkein ero ovat korvat, jotka muistuttavat enemmän jäniksen kuin kissan korvia. Muistan pelin ilmestymisen aikaan kuulleeni valitusta siitä, että mooglet näyttävät ihan vääränlaisilta.

FFXII:n mooglet ovat lisäksi vähemmän pyöreitä kuin serkkunsa muista sarjan peleistä. Vaikka heidän vartalonsa on alapainotteinen, ovat he varsin solakoita olemukseltaan. Pelin mooglet myös käyttävät vaatteita enemmän kuin muiden pelien mooglet, joskin esimerkiksi FFIX:ssä osalla moogleista on vaatekappaleita käytössään. FFXII:ssa en kuitenkaan muista nähneeni yhdenkään mooglen juoksentelevan ilkosillaan.

Mooglejen elämä Ivalicessa


Moogleja tapaa hyvin monessa paikassa, yleensä kuitenkin muiden rotujen asuttamilla seuduilla. Poikkeuksena tähän Nam-Yensan aavikolla oleilee yksinäinen moogle.

Mooglet työskentelevät erilaisissa ammateissa, mitä ei ainakaan muistikuvieni mukaan ole kovin monessa Final Fantasyssa nähty. Esimerkiksi Nono työskentelee Balthierille ja huolehtii Strahl-ilmalaivan kunnosta, hänen isoveljensä, Montblanc, on metsästäjäkillan johtaja ja siskonsa, Gurdy, omistaa lukuisia chocobotalleja. Moogleja nähdään myös erilaisissa tekniikan alaan liittyvissä tehtävissä, kauppiaina ja tanssijoina. Revenant Wings on myös paljastanut, että osa moogleista työskentelee ilmapiraatteina eivätkä kaikki ole kovin mukavia tapauksia.

Näyttäisi siltä, että mooglet elävät hyvin samankaltaista elämää kuin Ivalicen muutkin rodut. Sen lisäksi, että he työskentelevät, he voivat esimerkiksi omistaa lemmikkejä.

Lemmikinomistajista Pilika on oivallinen esimerkki... tai no, oivallinen ja oivallinen. Hän on ottanut lemmikikseen kilpikonnan, Rocktoisen, joka karkaa Lhusun kaivoksiin ja kasvaa ilmeisesti usvan vaikutuksesta jättimäiseksi. Rocktoise tekee kaivoksissa liikkumisesta entistäkin vaarallisempaa, joten Pilika joutuu jättämään metsästysilmoituksen omasta lemmikistään. Vähän pelkäsin tämän tarinan päättyvän surullisesti, kun ensimmäisen kerran kävin taistelemassa Rocktoisea vastaan, mutta onneksi kilpikonna palautui taas pieneksi ja palasi omistajansa luokse.

Pilikan päiväkirjasta selviää myöhemmin, että hän on omistanut myös käärmeen ja hukannut sen. Kyseinen käärme vilahtaakin eräässä kaupassa, joten ehkäpä Ivalicen eläintensuojelun tai jonkin muun virallisen tahon pitäisi puuttua Pilikan lemmikkiharrastukseen...

Omat ajatukseni FFXII:n moogleista


Pidän moogleista yleisesti ottaenkin hyvin paljon, mutta FFXII:n mooglet ovat kenties erityisessä suosiossani. Heidän erikoisempi ulkonäkönsä iskee minuun, siinä missä se voi jonkun toisen karkottaa. Minusta he ovat halattavan suloisia. Olisi ihanaa saada vaikkapa Gurdy-pehmolelu, mutta sellaista ei kai ole tehty.

Tykkään myös siitä, miten mooglet eivät vaikuta pelissä vain kivoilta maskottihahmoilta vaan ovat integroituneet osaksi muuta yhteiskuntaa hyvin selkeästi. Moogleilla on myös oma tyylinsä pukeutua, joskin siitä voisi esiintyä enemmänkin variaatioita. Joka tapauksessa he istuvat maailmaan aidosti eivätkä tunnu päälle liimatulta lisukkeelta (en sano, että välttämättä muissakaan Finaleissa tuntuisivat, mutta jotenkin FFXII:ssa tämä fiilis tulee erittäin vahvana).

Minusta olisi todella hienoa, jos päähahmojen joukossa olisi yksi moogle. Nono olisi kenties voinut olla vieläkin aktiivisemmassa ja suuremmassa roolissa. Saataisiinko spin off -peli, jossa Balthier, Fran ja Nono seikkailevat kolmestaan? Se olisi mahtavaa!

Lue myös


The Zodiac Age -päiväkirja osa 1: Ammatinvalintaa
The Zodiac Age -päiväkirja osa 2: Trophyt
The Zodiac Age -päiväkirja osa 3: Ensimmäiset fiilikset
The Zodiac Age -päiväkirja osa 4: Pohdintoja Baschista päähahmona
The Zodiac Age -päiväkirja osa 5: Ivalicen ihana maailma
The Zodiac Age -päiväkirja osa 6: Esperit
The Zodiac Age -päiväkirja osa 7: Rozarrian keisarikunta 
The Zodiac Age -päiväkirja osa 8: Kun pelaaminen menee suorittamiseksi

Mitä sinä tykkäät Final Fantasy XII:n moogleista? Kiinnostaisiko sinua jokin muunlainenkin mooglepostaus?

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

JRPG:n maskottihahmot - ihania vai kamalia?


Monessa japanilaisessa roolipelissä pelaajan tiimissä on oma maskottihahmo tai pelissä muuten liikuskelee hahmoja, jotka ovat kovin maskottimaisia. Minua pyydettiin bloggaamaan näistä hahmoista, joten yritän nyt saada jonkinlaisia ajatuksia niistä kasaan.


Maskottihahmot, joihin olen ehtinyt tutustua


Maskottihahmot eivät ole ihmisiä, mutteivät välttämättä selkeästi eläimeksikään tunnistettavia. Ne saattavat olla joskus jopa nukkemaisia. Ne ovat kuitenkin olentoja, jotka tiedostavat oman olemassaolonsa ja toimivat itsenäisesti.

Final Fantasy -sarjan mooglet voidaan periaatteessa lukea maskottihahmoiksi, samoin sarjan kahdeksannessa osassa esiintyvät moombat, vaikka kummatkaan eivät pelaajan tiimiin liity (poikkeuksena tähän tosin FFVI, jossa mooglen saa mukaan tiimiin). Mooglet ja moombat ovatkin ensimmäinen kosketuspintani maskottihahmoihin, mutten varhaisen pelihistoriani aikana uhrannut niiden maskottimaisuudelle juuri ajatuksia. Ehkä myös FFVII:n Cait Sithin voisi laskea maskotiksi ainakin käsitettä hieman venyttämällä.

Ensimmäisen kerran taisinkin kunnolla havahtua maskottihahmojen olemassaoloon, kun pelasin Tales of Xilliaa. Hieman yllättäen Elizen mukana kulkeva, nukkemainen ja suurisuinen Teepo iski minuun varsin lujaa, vaikken yleensä välitä rääväsuisista koheltajista. Tales-sarjassa nämä maskotit ovatkin tulleet varsin tutuiksi. Tales of Symphonian Noishe jäi minulle aika neutraaliksi, sen sijaan Tales of Zestirian ja Berserian norminit jakoivat mielipiteitäni. Toiset olivat ihan kivoja, mutta esimerkiksi Bienfu koetteli hermojani kiitettävästi (vaikka oli silläkin hauskat hetkensä). Tales of Xillia 2:n Rollo-kissa taas jäi niin neutraaliksi, että jouduin googlaamaan sen nimen tätä postausta varten.

Star Ocean: The Last Hopessa ja Integrity and Faithlessnessissä esiintyvät isohkot puput voisi kaiketi myös lukea maskoteiksi. En niitä tosin The Last Hopea pelatessa sellaisiksi mieltänyt, mutta Integrity and Faithlessnessissä maskottifiilis oli jo vahvempi, kun otuksia alkoi hiljalleen kertyä vilistämään pitkin Fidelin kämppää.

Bravely Defaultin Airy-keiju voisi myös osua maskottisarjaan. Hän oli minusta alun alkaenkin vähän epäilyttävän oloinen enkä kyllä koskaan oppinut hänestä pitämäänkään.

Tuoreimpana pelikokemuksena minulla on Ys VIII, jossa maskottihahmoksi voi lukea Little Paro -papukaijan. En tällä hetkellä oikein tiedä, mitä linnusta ajattelisin. Sillä on hyvät puolensa, mutta toisaalta myös hyvin röyhkeä asenne.

Tuntemani maskottihahmot vielä listana


  • Mooglet - Final Fantasy -sarja
  • Cait Sith - Final Fantasy VII
  • Moombat - Final Fantasy VIII
  • Teepo - Tales of Xillia ja Xillia 2
  • Rollo - Tales of Xillia 2
  • Norminit - Tales of Zestiria ja Berseria
  • Bienfu - Tales of Berseria
  • Noishe - Tales of Symphonia
  • Puput - Star Ocean: The Last Hope ja Integrity and Faithlessness
  • Airy - Bravely Default
  • Little Paro - Ys VIII

Maskottihahmoja on varmasti muitakin, mutta tämä listaus tuli minulle ensimmäisenä mieleen. Voit listailla kyseisiä hahmoja lisää kommenttikenttään.

Ihania, kamalia, kamalan ihania vai ihanan kamalia?


Alun alkaenhan suhtautumiseni maskottihahmoihin oli niin neutraali, etten edes tiedostanut niiden olemassaoloa. Moogleista kyllä tykkäsin kovastikin ja tykkään edelleen. Suosikkejani ovat Final Fantasy XII:n ja Final Fantasy IX:n mooglet, mutta melkein jokainen muukin moogle saa sympatiat puolelleni. Poikkeuksen tässä tekevät FFXIII-sarjan mooglet, jotka näyttävät mielestäni alienvauvoilta. Tosin siitä huolimatta FFXIII-2:n Mogia käy välillä sääliksi...

Yleisesti ottaen pidän ehkä enemmän maskoteista, jotka eivät ihmeemmin puhu. Rollo ja Noishe eivät aiheuta minulle ärtymystä, eivätkä varsinkaan Star Oceanien puput. Jälkimmäiset ovat itse asiassa aivan ihania, haluaisin sellaisen omaksi.

Monella puhuvalla maskotilla sen sijaan tuntuu olevan hitusen ärsyttävä luonne. Cait Sithiä ei aina jaksaisi kuunnella, Bienfu repii hermojani ja Airya jopa miltei vihaan. Paron suhteen en ole vielä päättänyt. Hassusti kuitenkin Teepo on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Teepon jutut voi helposti lukea ärsyttäviksi, mutta minua ne huvittavat. Tämä voi kuitenkin johtua siitä, etten ole erityisen innoissani mistään Xillian hahmosta, joten Teepo sitten nousee persoonallaan ylitse muiden.

Jos maskotteja tarkastelee ulkonäkökeskeisesti, useimmat niistä ovat halattavan söpöjä. Monia olisi ihana rutistella ja ehkä juuri siksi minulla on nykyään peräti kolme moogle-pehmolelua. Haluaisin myös Teepo-pehmon, mutta sen jäätävän kallis hinta on estänyt sormeani lipsahtamasta.

Maskotin olemukseen kuuluukin kai olla söpö, mutta mistä ihmeestä niiden luonne kumpuaa? Miksi niin monet maskotit tuntuvat puhuvan suunsa puhtaaksi tai muuten riekkuvat rasittavalla tavalla? Ehkä tarkoituksena on saada aikaan "huomatkaa minut!" -efekti, joka kyllä toimii, muttei välttämättä hyvällä tavalla. Sen takia monesti mykkä maskotti, joka keskittyy näyttämään suloiselta, saattaakin olla parempi ja kerätä enemmän suosiota pelaajien keskuudessa.

Kuten sanottua, mooglet ovat kuitenkin suosikkejani. Eivät siksi, että ne olisivat söpöjä ja mykkiä, vaan sen takia, että ne ovat söpöjä ja persoonallisia. Moogleja on Final Fantasy -sarjassa niin paljon, että joukkoon mahtuu sekä mukavampia että vähemmän mukavia tapauksia. Ne ovat kunnollisia hahmoja siinä missä muutkin kyseisten pelien hahmot. Tales of Zestirian ja Berserian normineilla on vähän samaa taipumusta, mutta niihin en silti ole kiintynyt yhtä vahvasti. Se saattaa kuitenkin johtua siitä, että minulla ja moogleilla on paljon pidempi yhteinen historia kuin minulla ja normineilla.

Lue myös


Superkamuja vai surkimuksia?
Turhautumisen multihuipentuma

Mitä mieltä sinä olet japanilaisten roolipelien maskottihahmoista? Tykkäätkö vai inhoatko?

http://www.pelit.fi/

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kumpi voittaa, fyysinen vai digitaalinen versio pelistä?

Silloin ennen muinoin, kun aloitin pelaamisen, oli kaikki pelit hankittava fyysisillä levykkeillä, joiden malli vaihteli pelilaitteen mukaan. Nykyisinkin pelit tulevat usein joko bluray- tai dvd-levyillä, mutta niiden lisäksi on saatavilla digitaalisia versioita. Kumpaa vaihtoehtoa kannattaisi suosia?




Yleensä pelaajalle on tärkeintä saada se peli, josta on kiinnostunut. Muodolla, jolla se tulee, ei siis pitäisi olla juurikaan merkitystä. Ennen tällaista muotoseikkaa ei tietysti tarvinnut edes miettiä, mutta digiajan myötä vaihtoehtoja on tullut. Steam on kenties yksi merkittävimmistä digitaalisten pelien myynnin edistäjistä, mutta PC:n lisäksi ovat digiversiot rantautuneet myös konsoleille ladattavana sisältönä.

Pelaaja voi siis valita, millä tavalla pelinsä hankkii. Toiset suosivat fyysisiä kopioita ja toiset digitaalisia. Onko toinen vaihtoehto sitten toista parempi?

Kuten varmaan useimmilta pelaajilta, myös minulta löytyy pelejä sekä fyysisinä että digitaalisina, joskus jopa sama peli molemmissa muodoissa. Tutuksi on siis tullut molempien muotojen hyvät ja huonot puolet.

Fyysiset ja digitaaliset versiot vertailussa


Keräily


Minussa on pientä metsästäjä-keräilijän vikaa, joten (fyysisten) pelien haaliminen alkoi heti, kun oma talous antoi siihen mahdollisuuksia. Alkuun kokoelmani oli kuitenkin hyvin pieni ja mahtui erinomaisesti kirjahyllyyn kirjojen ja leffojen kaveriksi. Vuosien vieriessä kaikki kerättävät jutut ovat kuitenkin alkaneet vaatia omat hyllynsä. Tavaraa riittää, mutta mistään ei haluaisi luopua.

Digitaalisia pelejä voi keräillä ihan samalla tavalla kuin fyysisiäkin. Erona kuitenkin on, että ne eivät näy esimerkiksi sisustuksessa. Pelikokoelman kartutus on kuitenkin nettimaailmassa helppoa eikä aina edes kallista, joten nämä virtuaaliset kirjastot voivat sisältää vielä enemmän pelejä kuin fyysiset.

Kierrättäminen


Tiedän, että jotkut pelaajat kierrättävät pelinsä eteenpäin läpäistyään ne riittävän monta kertaa. Siten säästää uusien pelien hinnassa ja myös kotona on enemmän tilaa käytettävissä muihin asioihin. Tämä on toistaiseksi mahdollista vain fyysisten pelien kohdalla, mutta puheita käytettyjen digitaalisten pelien myynnistä on myös liikkunut ilmassa. Voi siis olla, että tilanne muuttuu joskus. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun digitaalisesta pelistä on maksanut, ei sen hinnasta saa enää mitään takaisin, jos siitä jostain syystä haluaisi luopua.

Kierrätyksen lisäksi fyysisiä pelejä voi myös lainata kaverille. Kannattaa tietysti miettiä, kenelle lainaa. Meillä on varmaan kaikilla tuttavapiirissä se tyyppi, joka ei lainaamiaan juttuja palauta tai palauttaa ne epäkunnossa. Steamissäkin pelien lainaaminen nykyisin onnistuu, jos pelaajat on merkitty samaksi perheeksi. Minä pääsen puolison pelikirjastoon ja hän minun, joten voimme pelata pelejämme ristiin. Tosin yhtä aikaa ei tietenkään samaa peliä voi pelata. 

Sisustaminen ja tilan käyttö


Minulle fyysiset pelikotelot ovat myös sisustuselementti, vaikka tiedän joidenkin vähän intohimoisempien sisustajien haukkovan henkeä tällaisista kommenteista. Henkilökohtaisesti esteettinen silmäni kuitenkin tyydyttyy, kun voin katsella kauniisti hyllyssä rivissä olevia aakkostettuja pelejä (tosin Final Fantasyt ovat numeerisessa, eivät aakkosellisessa järjestyksessä).

Fakta tietysti on, että tilaa ja hyllymetrejä kuuluu, kun pelejä kertyy enemmän. Mokomat keräävät myös pölyä, joten pölyhuiskaa saa heilutella niiden kohdalla säännöllisesti. Toisaalta siivottava on joka tapauksessa.

Mikäli ei välitä pelikoteloista hyllyissään tai vaikkapa hyllyistä lainkaan, digitaaliset pelit ovat erinomainen valinta. Yleinen tilanpuute voi myös olla aiheellinen syy siirtyä pääasiassa digitaalisten pelien hankkimiseen. Ne voivat olla hyvä idea myös silloin, jos puoliso kammoksuu asunnosta löytyviä pelaamisen merkkejä (tosin PC:tä tai konsolia onkin sitten vaikeampi piilotella puolison silmiltä tai vierailta).

Omistaminen


Fyysinen peli antaa minulle  fiiliksen, että todella omistan pelin ja se on minun ikuisesti (ellei joku tietysti sitä minulta varasta).  Kaikki eivät kuitenkaan tarvitse fyysistä esinettä tunteakseen omistavansa jotain. Digitaalisten pelien kohdalla omistaminen voi silti olla kysymysmerkki, sillä periaatteessa palvelu, josta sen on hankkinut, voi sen myös poistaa valikoimistaan. Jos näin käy, on mahdollista, ettei pelaaja enää pysty omaa digitaalista kopiotaan pelaamaan. Henkilökohtaista kokemusta minulla ei tällaisesta ole, mutta puhetta on kuulunut, että Steam on joitain pelejä poistanut käytöstä kokonaan. Käsittääkseni näihin poistoihin on ollut painavat syyt, mutta en ole niihin sen tarkemmin perehtynyt, koska ne eivät ole minua tosiaan koskettaneet.

Se, mikä on fyysistä, voi myös rikkoutua ja tästä on harmillisesti kokemusta. Final Fantasy X:n olen joutunut ostamaan uudestaan, koska edellinen levy naarmuuntui ilman omaa syytäni käyttökelvottomaksi. Folkloresta taas joku kotibileiden sankari rikkoi keskiympyrän siten, ettei PS3 enää pysty sitä pyörittämään. Tietäisinpä vain, kuka vieraista oli asialla, varmasti vaatisin korvausta. En ollut edes ehtinyt pelata peliä loppuun, kun tämä tapahtui! Grrrr!

Digitaalista peliä ei kukaan kotibileissä riko eikä se katoa pelaajan kokoelmasta, vaikka sen poistaisi pelilaitteelta. Sen voi ladata uudestaan ja palata sen pariin. Joitain digitaalisia pelejä voi myös pelata useammalla koneella ja tallennuksetkin saa pilveen, jolloin pääsee jatkamaan siitä, mihin edellisellä laitteella jäi.

Fyysisen pelin joku voi rikkomisen lisäksi konkreettisesti varastaa, digitaalisen kohdalla temppu ei onnistu ihan noin vain. Tosin käyttäjätilille voidaan murtautua ja salasana vaihtaa, mikä ajanee saman asian kuin fyysisten pelien pölliminen. Usein näihin käyttäjätileihin on kytketty myös pelaajan luottokortin tiedot, joten menetys voi kasvaa huomattavasti suuremmaksi kuin jos varas iskee fyysisen pelin kimppuun. Toki pankki tulee näissä jutuissa vastaan ja asian saa yleensä selvitettyä, mutta ylimääräistä vaivaa korttitietojen vääriin käsiin joutumisesta joka tapauksessa tulee.

Keräilijän versiot


Nykyisin monista peleistä julkaistaan Collector's Editioneita eli keräilijän versioita, jotka sisältävät paitsi pelin, myös jotain ylimääräistä. Nämä pelin lisukkeena tulevat esineet voivat olla esimerkiksi taidekirjoja tai -kortteja, patsaita tai figuureja, avaimenperiä, pinssejä, pelimusiikkilevyjä, t-paitoja... vaihtoehtoja on lukuisia. Periaatteessa mikä tahansa fanitavara on mahdollista ympätä keräilijän versioon.

Monet näistä versioista sisältää myös digitaalisia lisäjuttuja, vaikka itse pelin ostaisi fyysisenä. Keräilijän version ostamalla saattaa saada vaikkapa erilaiset vaatteet pelin päähahmolle, paremman aseen, ylimääräistä musiikkia tai kokonaisen peliosion, jota ei ilman saa. Toisinaan tällaisia kaupitellaan myös tavallisen version yhteydessä, mikäli pelaaja varaa pelinsä ennakkoon. Tällaista Day One eli ensimmäisen päivän versiota ei kuitenkaan pidä sekoittaa huomattavasti kalliimpaan keräilijän versioon.

Jos on kovasti tällaisen keräilytavaran perään, fyysinen peli saattaa olla juurikin oikea valinta. Toisaalta se taas lisää tavaran määrää kotona ja vie tilaa muilta asioita, mutta kaikessahan on kyse priorisoinnista. Keräilijän versiot ovat myös usein kovin arvokkaita, joten niitä himoitsevan täytyy olla valmis heittämään reilusti euroja tiskiin.

Myös digitaalisiin peleihin on toisinaan saatavilla keräilijän versioita. Niiden mukana tulee usein pelin sisäistä tavaraa, esimerkiksi niitä varusteita. Myös musiikkia voidaan tarjota digitaalisena versiona, samoin taidekirjoja. En tiedä, onko jonkin digitaalisen pelin mukana tarjottu fyysisiä keräilyesineitä.

Saatavuus


Kun esine on fyysinen, se voi myös konkreettisesti loppua. Peliä saattaa tulla kauppoihin rajoitettu määrä, joten jokainen halukas ei välttämättä saa sitä, ainakaan heti julkaisupäivänä. Joskus pelejä tulee kauppoihin myöhemmin lisää tai joku tuo pelaamansa pelin kierrätettäväksi.

Kivijalkakauppoja on ainakin suurimmissa kaupungeissa, mutta ihan joka pikkukylästä ei välttämättä löydy pelikauppaa. Citymarketien ja Prismojen valikoima taas ei välttämättä jokaista pelaajaa riitä tyydyttämään, vaikka sellainen puoti lähinurkilta löytyisikin.

Verkkokauppoja on jonkin verran ja niiden tarjonta on yleensä kohtalaisen monipuolinen. Valitettavasti peliään joutuu tilauksen jälkeen kuitenkin odottelemaan ja saattavatpa nuo joskus kadotakin matkalla, jos Postilla on ongelmia toimituksen kanssa.

Kun pelin voi ostaa digitaalisena suoraan netistä, se on käytännössä heti ostotapahtuman jälkeen käytettävissä. Tosin oikeasti siihen, miten pian peliä pääsee pelaamaan, vaikuttaa pelaajan nettiyhteyden nopeus, koska peli on usein ladattava ensin laitteelle. Vahvasti kuitenkin veikkaisin, ettei niin hidasta nettiyhteyttä ole juuri kellään, että se Postin toimitusajoille häviäisi.

Hinta


Monet uutuuspelit ovat arvokkaita. Se ei ole mikään salaisuus. Kun pelille tulee lisää ikää, sen hinta yleensä laskee hieman. Tosin jos peli säilyttää suosionsa, hinta voi myös pysytellä korkealla, ja luonnollisesti vanhoista klassikkopeleistä voi joutua pulittamaan kolminumeroisia summia, kuten mistä tahansa muustakin keräilyesineestä.

Yleisesti ottaen käytettyjä pelejä saa kuitenkin edullisemmin kuin pakasta vedettyjä. Liikkeestä ostettuna käytetyn pelin hinnasta tietysti osa menee kaupalle, mutta silloin voi olettaa kaupan edes jollain tasolla tarkistaneen pelin kunnon. Kun taas ostaa käytetyn pelin suoraan toiselta kuluttajalta, ei voi koskaan olla täysin varma, saako ehjän vai risan tuotteen. Hinta voi kuitenkin olla edullisempi kuluttajien välisessä kaupankäynnissä.

Hintaeroja voi olla fyysisten ja digitaalisten pelien välillä. Äkkiseltään luulisi, että digitaalinen peli on automaattisesti fyysistä halvempi, mutta aina näin ei suinkaan ole. Ei pidä käsittää väärin, se voi olla halvempi, mutta mistään automaatista ei ole kyse. Useamman kerran olen PlayStation 4 -pelien kohdalla törmännyt siihen, että tulee edullisemmaksi tilata peli verkkokaupasta tai käydä kivijalkakaupasta hakemassa fyysisenä, vaikka laskee hintaan mukaan posti- tai matkakulut, kuin että ostaisi digitaalisen PS Storesta. Tämä onkin hieman hämmentävää, koska fyysisen pelin mukana saa kuitenkin pelikotelon ja -levyn, digitaalinen on pelkkiä bittejä laitteen sisäisessä muistissa. Miksi bitit ovat kalliimpia kuin valmistuskuluja aiheuttavat konkreettiset esineet?

Oma tapani


Nihkeilin alkuun digitaalisten pelien suhteen enkä niitä ostellutkaan. Sittemmin kantani on lientynyt, mutten ole täysin niiden kannalle kuitenkaan kallistunut. Se, kumman version ostan, riippuukin useammasta tekijästä.

Pelistä itsestään


Mikäli peli kuuluu minulle tärkeään sarjaan, esim. Final Fantasyyn, haluan sen fyysisenä hyllyyni. Tästä on muutamia poikkeuksia. Dissidioista en ole kumpaakaan hankkinut fyysisenä, samoin sarjan kaksi ensimmäistä osaa puuttuvat. Digitaaliset versiot löytyvät kyllä ja ehkä joskus ne fyysisetkin ostan keräilyn vuoksi. Final Fantasy XIV:stä A Realm Reborn on minulla fyysisenä PS3-versiona, mutta PS4-versioon vaihto oli digitaalinen operaatio. Samoin Heavensward-lisälevy on minulla vain digitaalisena. Jos Stormbloodin hankin, se tulee suurella todennäköisyydellä olemaan digitaalinen. Myös joitain uusiksi ostettuja vanhempia sarjan osia olen hankkinut digitaalisena uudemmille konsoleille, mutta eipä niitä fyysisinä saisikaan.

Pelialustasta


PC-pelit ovat minulla poikkeuksetta digitaalisena. Kovinkaan montaa en omista, mutta ne vähät on hankittu Steamistä. PC-pelien kohdalla en ole oikeastaan koskaan edes miettinyt fyysisiä versioita, mutta se voi johtua myös siitä, etten pelaa PC:llä kovinkaan paljon.

Käsikonsoleilla minulla on sekä fyysisiä että digitaalisia pelejä. Jälkimmäisten etu on se, ettei tarvitse raahata pelikoteloita matkassa, mikäli reissuun haluaa useamman kuin yhden pelin. Erityisesti PSP:n kohdalla tämä on hyödyllistä. 3DS:lle minulla on itse asiassa erillisiä pikkukoteloita mukaan otettavia pelejä varten ja ne matkustavat turvallisesti konsolin kotelossa, joten digitaaliset pelit eivät ole välttämättömyys. Molempia on kuitenkin tullut myös sille konsolille osteltua.

Saatavuudesta


Kaikkia pelejä ei edes saa fyysisenä versiona tai se ilmestyy vasta myöhemmin. Life Is Strangea saa nykyisin myös levyllä, mutta jos sen halusi pelata episodien ilmestymisaikaan, oli se hankittava digitaalisena. Sama pätee tänä syksynä ilmestyneeseen esiosaan. I am Setsunaa ei sitäkään saanut fyysisenä, joten ostin digitaalisen. Saman yhtiön uusi peli Lost Sphear taas tulee fyysisenä myyntiin ainoastaan Square Enixin omaan kauppaan, joten taidan senkin ostaa digitaalisena. Minulla on vähän huonoja kokemuksia toimituksista kyseisen kaupan kohdalla, vaikkakin ne taitavat johtua enemmän kuriiriputiikista kuin kaupasta itsestään.

Hinnasta


Pelit ovat arvokkaita, joten myös hinta voi vaikuttaa valintaani. Tähän mennessä se on kuitenkin vaikuttanut niin, että olen ensin ajatellut ostavani digitaalisen pelin, sitten käynyt PS Storessa katsomassa sitä ja järkyttynyt hinnasta. Kun digitaalisen pelin hinta on sama tai korkeampi kuin fyysisen, kallistun helposti sen fyysisen kannalle. Saanhan mukaan kotelon ja levyn, joten samalle tai vähemmälle rahalle tulee enemmän vastinetta.

Jokainen tekee omat ratkaisunsa


Nämä ovat taas niitä kysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta. Yhdet suosivat digitaalisia versioita, toiset taas fyysisiä ja kolmannet vielä luovivat vaihtoehtojen välissä sulavasti. Syitä tähän on varmasti yhtä monia kuin pelaajiakin.

Kuulostelin jo pikkuisen ihmisten ajatuksia Twitterin puolella, mutta nyt haluaisin kuulla aiheesta lisää. Jätäpä siis kommenttia ja kerro, miten juuri sinä suhtaudut tähän vaativaan valintatehtävään.

Lue myös


Kuka määrittää, mistä peleistä saa tykätä?
Steamin kesäale ja ihana hamstraamisen tarve
Peliharrastus ja rahankäyttö

Kumpia versioita sinä ostat mieluummin, fyysisiä vai digitaalisia? Millaiset asiat valintaasi vaikuttavat?

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Naiset japanilaisissa roolipeleissä 2: Agnes Oblige

Kirjoittelin hiljattain naisista japanilaisissa roolipeleissä. Kyseessä oli lukijan toivepostaus ja nyt sille toivottiin myös jatkoa, jossa keskityttäisiin yleisen linjan sijaan yksittäisiin naisiin japanilaisissa roolipeleissä. Toiveita on toisinaan kiva toteutella, joten päätin tähänkin ehdotukseen tarttua.


Luvassa on jonkinlainen määrä naishahmopostauksia, mutta tarkkaa lukua en lähde tässä kohtaa arvailemaan. Kirjoittelen näitä sen verran kuin hyvältä tuntuu ja omaa mielenkiintoa riittää. Pyrin myös valitsemaan sellaisia naisia, joista en ole kirjoittanut kovin montaa postausta tai joista ei ole ollut ihan lähiaikoina juttua muissa yhteyksissä. Näin ollen esimerkiksi Final Fantasy XII:n ja Final Fantasy IX:n naiset jääkööt kyseisten pelien päiväkirjoihin.

Nyt on siis vuorossa ensimmäinen postaus ja sen aiheeksi valitsin Bravely Defaultin Agnes Obligen.

Tuulen temppelineito Agnes


Agnes on yksi Bravely Defaultin neljästä pelattavasta hahmosta. Pelaaja ohjastaa alkuun Tiziä, joten häntä voitaisiin periaatteessa pitää päähahmona, mutta Agnesin tarinallinen rooli nostaa mielestäni hänet lähemmäs tätä titteliä. Toisaalta voidaan myös sanoa, että kaikki pelattavat hahmot ovat päähahmoja.

Agnes on valittu Tuulikristallin temppeliin temppelineidoksi, jonka tehtävä on suojella kristallia. Pelin alussa kristalli kuitenkin joutuu pimeyden valtaamaksi ja tappaa kaikki temppelin akolyytit, jotka suojelevat Agnesia. Tapahtuman seurauksena Agnes lähtee temppelistä tutkimaan maailman ja kolmen muun kristallin tilannetta.

Pelin alkaessa Agnes on hiljainen ja varauksellinen muita hahmoja kohtaan. Hänessä on myös marttyyrin vikaa eikä hän haluaisi ottaa ketään matkalleen mukaan, vaikka on selvää, ettei hän tule pärjäämään yksin. Hän toistelee "en voi hyväksyä tätä" milloin mihinkin asiaan ja saattaa jopa vaikuttaa tylyltä ja kylmältä. Itse kuitenkin uskoisin, että kyse on enemmänkin arkuudesta ja epävarmuudesta, mutta myös toisaalta siitä, että Agnes on kasvanut palvelemaan kristallia ja saattaa jopa itse nähdä itsensä enemmän työkaluna kuin persoonana ja toisaalta myös uhrina, jottei muiden tarvitsisi uhrautua. Hänessä on päättäväisyyttä, mutta samaan aikaan myös hellyyttävää kömpelyyttä.

Tarinan edetessä Agnesin suhde toisiin hahmoihin kehittyy positiivisempaan ja läheisempään suuntaan. Erityisen hyvän suhteen hän luo Tiziin, jonka nimeää luotetuimmaksi kumppanikseenkin. Tämä suhde saa vielä uusia käänteitä pelin jatko-osassa Bravely Secondissa, mutta jätettäköön ne käänteet tästä postauksesta pois. Edeaan ja Ringabeliin Agnesin suhde ei ole yhtä läheinen kuin Tiziin, mutta sekin kasvaa alun epäluuloisuudesta kohti aitoa ystävyyttä.

Omat ajatukseni Agnesista


Pidin Agnesin ulkoisesta olemuksesta kovastikin, kun näin ensimmäiset kuvat Bravely Defaultista. Niiden perusteella oletin, että Agnes saattaisi nousta suosikkihahmokseni pelissä, mutta toisin kuitenkin kävi. Agnesin persoona ja puhetyyli ärsyttivät minua alusta loppuun enkä koskaan oppinut todella tykkäämään hänestä. 

Nyt kun pelin pelaamisesta on aikaa, pystyn kuitenkin suhtautumaan häneen neutraalisti. Ymmärrän myös, miksi hän on alussa sellainen rasittava marttyyri kuin on, joten en sanoisi häntä kuitenkaan huonoksi hahmoksi. Hän ei vain satu olemaan minun makuuni. Tästä huolimatta annan Agnesille pisteitä siitä, että hän sinnittelee lähes mahdottoman tilanteen läpi ja onnistuu sellaisessa, jossa hän ei ole koskaan aiemmin onnistunut. Hänessä on sitkeyttä, uskallusta ja voimaa.

Valitettavasti Bravely Secondissa minulle tuli Agnesista vähän tyhjäpäinen vaikutelma. Hänen hahmonsa tuntui typistyneen pariin ominaisuuteen, mutta tähän voi vaikuttaa sekin, etten vieläkään ole pelannut peliä loppuun enkä siten nähnyt kaikkea hänen osaltaan. Voikin olla, että loppupuolella hänellä on vielä toisenlaistakin roolia varattuna. Tällä hetkellä fiilikseni on kuitenkin se, että kaikesta huolimatta pidin Agnesista enemmän Bravely Defaultissa.

Lue myös


Naiset japanilaisissa roolipeleissä
Turinoita sohvan pohjalta

Mitä sinä pidit Agnesista? Lukeutuuko hän omiin suosikkeihisi?

http://www.pelit.fi/

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Final Fantasy IX -päiväkirja osa 1: Vihdoin uusiksi!

Final Fantasy IX räjäytti pankkini 2000-luvun alussa. Nyt se on tekemässä saman vuonna 2017. Suorastaan kihisen innosta päästä jälleen kokemaan yhden kaikkien aikojen suosikkipeleistäni. Luonnollisesti haluan sinut lukijani mukaan tälle upealle matkalle.


Syksyn superyllärinä Square Enix päätti julkaista Final Fantasy IX:n PlayStation 4:lle. Kyseessä on pelin sama versio, joka on aiemmin julkaistu mobiilialustoille ja Steamissä. Jos siis omistaa jo pelin jommassa kummassa noista, ei sitä välttämättä kannata enää pleikkarille lunastaa.

Minun historiani Final Fantasy IX:n parissa on pitkä. Se oli kolmas Final Fantasy -sarjan peli, johon tartuin. Sitä ennen olin pelannut FFVII:ää ja FFVIII:aa, kuten varmaan moni ikäisenä FF-sarjan fani. Tykkäsin kummastakin sarjan aikaisemmasta osasta todella paljon, mutta jokin FFIX:ssä sai minut rakastumaan vielä syvemmin.

Pidän edelleen pelin hahmoista ja tarinoista, mitkä ovatkin minulle ne tärkeimmät elementit. FFIX:ssä ovat kuitenkin muutkin asiat kohdallaan: rakastan sen maailmaa, visuaalista ilmettä, kehityssysteemiä, taisteluita ja musiikkia. Peli imaisi aikoinaan minut täydellisesti mukaansa fantastiseen tarinaansa, jonka haluan elää läpi yhä uudestaan ja uudestaan.

Useasti ostettu, hurjasti rakastettu


Final Fantasy IX on niin hyvä, että se on talouteemme hankittu jo neljästi. Tämä ostos PS4:lle oli siis viides. Kalliiksihan peli on siis tullut, mutta mitään en kadu. Huomioitakoon tässä kuitenkin, että sekä puoliso että minä olemme hankkineet kumpikin pelin kahdesti ennen kuin edes tapasimme toisiamme, joten suoranaisesti ei ollut tarkoitus ostella sitä neljää kappaletta.

Ensimmäisen kerran hankin FFIX:n PlayStationille 2000-luvun alussa. Olin lueskellut siitä Pelit-lehdestä, mutten ollut aivan varma, tykkäisinkö pelistä. Sen maailma ja tarina vaikuttivat kovin erilaisilta aiemmin pelaamiini Finaleihin verrattuna. Minulla oli kutina, ettei teiniangstia olisi tarjolla samalla mittakaavalla ja jostain mystisestä syystä tämä sai minut epäröimään. Lopulta en kuitenkaan pystynyt hillitsemään uteliaisuuttani vaan hankin pelin itselleni.

Noh, niinhän siinä kävi, että muutaman ensimmäisen tunnin jälkeen olin pahasti koukussa ja täysin lääpälläni Zidaneen. Hinkkasin peliä lopulta useaan otteeseen PS1:llä ja vähän myöhemmin PS2:lla, jolla onneksi pystyi vanhoja pelejä pelaamaan uudestaan. Olinkin tosi pettynyt, kun minulle selvisi, ettei hankkimani PS3 suostunut enää ykkösen pelejä pyörittämään (huhu kertoo, että joillain on sellainen yksilö, joka tähän kykenee).

Myöhemminhän FFIX tuli PlayStation Storeen ja ostinkin sen, mutta päädyin ostamaan sen PSP:lle luomalleni tilille (minulla kävi moka ja edelleen minulla on kaksi tiliä, joista toista käytän PS3:lla ja PS4:llä, toista PSP:llä). Melkein nolottaa myöntää, että se on edelleen ainoa kyseisellä konsolilla loppuun asti pelaamani peli. PSP:llä pelaaminen on jokseenkin epämukavaa, joten muut ovat jääneet sen takia kesken.

Puoliso hankki oman kappaleensa FFIX:ää niin ikään alkuperäisenä versiona, joskin sen verran myöhemmin, että hän on pelannut sitä PS2:lla. PlayStation 3:n valtakaudella hän osti sen myös Storesta, joten nykyisin pystyisin sitä pelaamaan tuolla PS3:llakin. Itse asiassa joskus vietimmekin flunssaviikon vierekkäin sohvalla rykien ja FFIX:ä pelaten. Tosi romanttista ja sillein.

Miksi vielä uusiksi?


Ihana PS4-teema, joka tuli peliostoksen mukana
Niinpä! Ei olisi iso vaiva napata PS3:n ohjainta käteen ja laittaa peliä pyörimään. Sen sijaan olen kuitenkin kuumotellut jo hyvän tovin Steam-versiota, mutta lykännyt sen ostamista siinä toivossa, että peli tulisi PS4:lle. Hyvä, että odotin, koska pelaan mieluummin konsolilla kuin PC:llä.

Koska minulla on kuitenkin peli pelattavana konsolimuodossaan, ei tuo perustelu taida olla täysin riittävä. Avataanpa tätä siis vielä himpun verran lisää. Halusin nähdä uudet, terävämmät hahmomallit ja välivideot. Pinnallista ehkä, mutta pelin hitusen paranneltu ulkoasu kuitenkin kiehtoo. Vanha toimii pienellä PSP:n näytöllä kyllä, mutta ison TV:n kanssa on vähän ikävä, vaikkakin peli on ikääntynyt hyvin.

Sitten on ne ekstrajutut, jotka pelin mukana tulevat. Trophyt houkuttelevat minua. Olen näköjään löytänyt niiden viehätyksen vasta nyt, kun ne on kytketty suosikkipeleihini. Pelissä on niiden lisäksi vielä joukko huijauksia, joilla pelaamista voi huomattavasti helpottaa. Levelit saa nostettua tappiin, rahat ja terveyden voi säätää loppumattomiksi tai vaikkapa kytkeä satunnaistaistelut pois päältä (ilmeisesti muitakin juttuja on). Näistä jutuista minua kiinnostaa ehkä eniten juuri satunnaistaisteluiden poisto. Tykkään kyllä FFIX:n taistelusysteemistä, mutta joissain tilanteissa satunnaistaistelut vain ärsyttävät. Kun haluaa saada jotain tehtyä tai edettyä nopeasti, parin askeleen välein laukeavat taistelut korpeavat. Näissä tilanteissa onkin oivallista, että ne voi kytkeä pois ja palauttaa taas myöhemmin.

Tällä hetkellä minulla on sellainen olo, että haluan pääasiassa pelata pelin ilman huijauksia omin voimin (tuota satunnaistaistelujuttua saatan kyllä silti käyttää). Huijaukset kuitenkin tarjoavat myöhemmin oivan keinon juosta pelin tarinapuoli läpi ilman grindaamista tai vaikeuksia. Toisinaan on sellainen fiilis, että haluaa kokea pelistä vain tarinan, ja tässä tapauksessa se on nyt helposti järjestettävissä.

Joka tapauksessa edellisestä kerrasta FFIX:n parissa on niin kauan, että nälkäni vaatii jotain enemmän kuin pelkän tarinan. Haluan koko kokonaisuuden.

Mitä luvassa blogin puolella?


Koska villissä nuoruudessani en ollut bloggaamisesta kuullutkaan ja kirjoittelin peleistä vain päiväkirjaani, on nyt aika ottaa vahinko takaisin. Olen tänä vuonna kirjoittanut useamman osan The Zodiac Age -päiväkirjaani ja nyt voin ottaa toisenkin suosikkipeleistäni samanlaiseen syväkäsittelyyn. Olen miltei hysteerisen innoissani.

Aion kuitenkin vielä hetkeksi hillitä itseni. Minulla on tällä hetkellä Kristallin lapsien kolmannen osan kirjoittaminen meneillään eikä sen vuoksi kalenteriini todellakaan mahdu kolmatta keskeneräistä peliä (FFXII:n ja Ys VIII:n lisäksi). Siispä minulla on nyt tavoitteena paukuttaa tuon käsikirjoituksen ensimmäinen versio kasaan syksyn aikana ja sen jälkeen saan tarttua Final Fantasy IX:ään. Lähettäkää siis minulle paljon tsemppienergiaa kirjoittamiseen! (Otan vastaan myös potioneja, ethereitä, elixirejä ja erityisesti kupopähkinöitä.)

Koska päiväkirjan kunnolliseen käynnistymiseen menee vielä hetki, voit sinä lukijana nyt esittää toiveita sen suhteen. Kerro kommentilla, millaisia FFIX-postauksia juuri sinä toivoisit päiväkirjaan.

Todennäköisesti tulen kirjoittamaan postauksiin lyhyitä missä mennään -katsauksia, mutta haluan päiväkirjaan myös muuta sisältöä. Minulla on toki omat ajatukseni painotuksista ja mahdollisista teemoista, mutta haluan myös kuulla lukijoiden ehdotukset.

Avaapa siis sanainen arkkusi ja kerro minulle, mitä postauksilta toivoisit. Jos onnekkuuspisteesi ovat tarpeeksi korkeat, toive voi jopa toteutua.

Lue myös


15 vuotta myöhemmin...
Naiset Final Fantasy IX:ssä 1/3: Kuninkaalliset
Naiset Final Fantasy IX:ssä 2/3: Kunnialliset sotilaat
Naiset Final Fantasy IX:ssä 3/3: Rikolliset



http://www.pelit.fi/

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Ensivaikutelmat Ys VIII:sta

Ys-sarja on ollut minulle lähinnä nimi monien pelisarjojen joukossa. Yllätin kuitenkin itseni ja sain syksyyni uuden käänteen, kun Ys VIII tulikin hankittua pelikokoelman jatkoksi.


Minulla ei ole omaa historiaa Ys-sarjan parissa ja tietoni siitä ovatkin sen takia varsin vähäiset. Jossain vaiheessa olin hämärästi tietoinen, että Ys Origin olisi tulossa PlayStation 4:lle, mutten muista kuitenkaan nähneeni sitä kauppojen hyllyllä. Niin paljon ei tuolloin kiinnostanut, että olisin ryhtynyt selvittämään asiaa sen tarkemmin.

Sitten törmäsin Twitterissä tietoon, että Ys VIII: Lacrimosa of Danasta on julkaistu pelattava demo. Pieni kiinnostus sarjaan on ollut, kiitos sitä pelanneen kaverin, joten päätinpä sitten demon ladata illan ratoksi. Tästä kokemuksesta bloggasinkin jo aiemmin postauksessa Ys VIII:n demo yllätti positiivisesti.

Demon peluun jälkeen ajatus varsinaisen pelin hankkimisesta jäi kummittelemaan alitajuntaan, vaikkei minun pitänyt ostaa uusia pelejä ennen kuin Final Fantasy XII: The Zodiac Age on pelattu loppuun. Kävi kuitenkin niin, että itsehillintäni tavalliseen tapaan petti, ja Ys lähti tilaukseen samalla, kun puoliso tilasi itselleen 3DS:n Metroidin.

Peli saapui kotiin näppärästi julkaisupäiväksi ja pitihän se sitten tietysti korkata. Jatkan kyllä rinnalla FFXII:ta edelleen, mutta Ys on tuonut suorituspaineiseen puurtamiseen rentoutta ja helppoutta.

Ys VIII:n lähtöasetelma


Ihan totaalinen ummikko en sentään ole, koska kaverilta olen jotain Ys-sarjasta kuullut, esimerkiksi sen, että Originiä lukuun ottamatta kaikkien pelien päähahmona on punatukkainen Adol Christin, joka ei puhua pukahda. Noh, itse asiassa Ys VIII:ssa tämä ei ole täysin totta, koska pelaaja pääsee valitsemaan Adolin mielipiteitä ja joskus herra jopa sanoo pari sanaa tai ainakin ynähtää. Näin siis japaninkielisessä versiossa, englanninkielistä ääninäyttelyä en ole testannut.

Peli lähtee liikkeelle laivan kannelta. Adol on tuttavansa Dogin kanssa matkalla kohti uusia seikkailuja. Kovin pitkään laivamatka ei kuitenkaan jatku, koska aluksen kimppuun hyökkää salaperäinen lonkerohirviö. Laiva tuhoutuu ja matkustajat haaksirikkoutuvat autiolle saarelle. Alkaa selviytymistaistelu, sillä saarta asuttaa varsin villi ja vaarallinen flora ja fauna.

Vaikka Adol on päähahmo, myös muilla tiimin jäsenillä pääsee pelaamaan kartalla juostessa ja taisteluissa, jotka tapahtuvat reaaliaikaisesti ja ovat toimintapainotteisia. Tämä on tietysti hitusen hankalaa minulle, mutta helpolla vaikeustasolla pärjäilen ihan kivasti. Hyvin nopeasti Adolin tiimiin liittyvät oranssitukkainen nuori nainen, Laxia, ja vihreätukkainen hieman vanhempi  mies, Sahad. Heidän lisäkseen olen saanut myös hopeatukkaisen angstipalleron, Hummelin, mukaan matkaan. Muita haaksirikkoisia on tarkoitus etsiä pelin aikana pitkin saarta ja koota heidät turvaan kylään, jonka Dogi ja laivan kapteeni laittoivat heti aluilleen. Paneudun hahmoihin todennäköisesti tarkemmin jossain myöhemmässä postauksessa, joten nyt en sukella heihin sen syvemmin.

Omat fiilikseni Ys VIII:sta 


Ys VIII:n lähtötilanne tihkuu jännitystä ja seikkailua, mutta kovin eeppiseltä se ei tunnu (tosin olen vasta kolmannen luvun alussa). Tämä ei kuitenkaan haittaa ja osasin tähänkin varautua, edelleen kiitos minua aiemmin infonneen kaverin. Jos JRPG:ssä usein esiintyvä eeppinen maailmanpelastusmeno ei siis tunnu sinusta omalta jutulta, saattaisi kenties Ys-sarja iskeä vähän paremmin kuin vaikkapa Talesit tai Final Fantasyt. 

Musiikkipuoli tuntuu pelissä olevan myös kunnossa. Yhtään lujaa kolahtavaa kappaletta soundtrackillä ei toistaiseksi ole tullut vastaan, mutta mikään ei myöskään särähdä korvaan. Musiikki on siis tasaisen hyvää ja sopii peliin erinomaisesti. En ehkä ostaisi sitä levyllä, mutta pelatessa sitä voi varsin hyvin kuunnella.

Visuaalisesti Ys VIII on nätti, vaikkei todellakaan ota PS4:n tehoista kaikkea irti. Maisemat ja hahmot ovat kuitenkin sellaisia, että niitä katselee mielellään. Animevälivideot myös toimivat ja ne on piirretty hyvin. Jostain syystä pelin saari tuo minulle mieleen Star Ocean: The Last Hopen ensimmäisen maailman. Osa hirviöistä on ehkä hieman samankaltaisia ja tunnelmassa on ehdottomasti jotain samaa. Koska tykkään kyseisestä pelistä erittäin paljon, tämä yhtäläisyys ei ole ollenkaan hassumpi juttu. Tosin se ruokkii taas haluani pelata The Last Hope uudestaan, mihin ei todellakaan olisi nyt aikaa.

Kuten sanottu, pelin taistelut ovat toiminnallisia. Jos pidän parinkin päivän tauon pelaamisessa, ehdin autuaasti unohtaa, mikä nappi teki mitäkin ja aloittaminen on yhtä säätämistä. En tiedä, miksi tämä on minulle niin vaikeaa. Ehkä aivoissani on jokin vika osastolla, jolle tällaisten asioiden pitäisi tallentua. Olen kuitenkin selviytynyt ihan kohtalaisesti ja kirosanoja on lennellyt vain satunnaisesti.

Parasta pelissä on kuitenkin ollut toistaiseksi kiinnostava ja tasapainoisesti kerrottu tarina. Hahmoihin en ole kovin syvällisesti vielä kiintynyt, mutta juoni pitää otteessaan ja haluankin tietää, miten se jatkossa kehittyy. Autiosaarella seikkaileminen on sinällään minusta kiintoisa aihe, mutta sen lisäksi mukaan on jo mahtunut murhamysteeriä ja salaperäisiä unia. Kokonaisuudesta voi siis tulla todella mielenkiintoinen.

Innolla siis jatkan peliä eteenpäin ja varmasti kirjoittelen siitä blogiin vielä lisää postauksia. Tässä postauksessa ei suurempia spoilereita ollut, mutta myöhemmin niitä saattaakin esiintyä hieman enemmän. Tarinaa ja hahmoja on nimittäin hiukkasen vaikea lähteä analysoimaan spoilaamatta.




Lue myös


Ys VIII:n demo yllätti positiivisesti

Oletko sinä pelaillut Ys VIII:aa? Mitä tykkäät pelistä?


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

The Zodiac Age -päiväkirja osa 8: Kun pelaaminen menee suorittamiseksi

Pelaaminen on ihanaa, varsinkin silloin, kun pääsee oman suosikkipelinsä pariin. Silti suorituspaineet voivat alkaa varjostaa kokemusta, jos ei ole varovainen. Minulle on hyvää vauhtia käymässä näin.


Edellinen The Zodiac Age -päiväkirja jäi välistä, kun sunnuntaina 10.9. ei sitten tullutkaan blogipostausta. Sisällöllisesti tästä ei tosin suurtakaan haittaa varmasti tullut, sillä olen nyt edistänyt peliä melkoisen rauhalliseen tahtiin. Itse asiassa viime päivinä olen pelaillut enemmän Ys VIII: Lacrimosa of Danaa kuin Final Fantasy XII:ta.

Kun löysin itsestäni pienen suorittajan


Kun lähdin pelaamaan FFXII:ta uudestaan, minulla oli ajatuksena tehdä pelissä mahdollisimman paljon, mutta ei kuitenkaan hankkia itselleni ähkyä. Tärkeimmät syyt, miksi pidän juuri kyseisestä pelistä, ovat sen tarina ja hahmot. Halusin siis nauttia erityisesti näistä elementeistä ja elää vanhan kokemuksen uusiksi, mutta toisaalta saada jotain uuttakin irti eli lähteä koettelemaan niitä omia rajoja.

Ja niitä on kyllä koeteltu. Olen löytänyt itsestäni nimittäin uuden puolen, jota kutsun maaniseksi suorittajapelaajaksi, vaikken nyt oikeasti vielä maanisella tasolla olekaan. Mitä ihmettä tapahtui?

En ole oikeastaan koskaan peleissä juossut palkintojen perässä. Tasan yhdessä pelissä olen hankkinut platinapalkinnon ja senkin siksi, että huomasin sen onnistuvan varsin helposti (Final Fantasy Type-0). Vaikka trophyt ovat kivoja, ne ovat kuitenkin vain digitaalisia pystejä.

Toisaalta nuo digitaaliset pystit ovat symboli siitä, että olen saanut jotain tehtyä. Olen ehkä läpäissyt pelin tai voittanut tosi vaikean vihollisen. Ne voi siis nähdä saavutuksina ja toisaalta oman pelaajastatuksen nostatuksena. Olenhan taas vähän kovempi, kun tämänkin aidan onnistuin ylittämään.

Olen kuitenkin se tyyppi, joka pelaa monet pelit helpolla vaikeustasolla siksi, että haluan vain nauttia tarinasta ja kokemuksesta. Silloin ei oikein voi puhua statuksen nostamisesta ja saavutuksista enkä tosiaan ole kokenut sitä edes tarpeelliseksi. Motivaationi on ollut toisaalla.

Mutta nyt... huomaan tuijottelevani FFXII:n trophy-listaa silmät kiiluen. Noin monta puuttuu vielä! Juonipalkinnoista en stressaa, koska ne tippuvat kyllä aikanaan suoraan kouraan, mutta sitten ne muut. Minulla on nimittäin jäljellä vain niitä vaikeita trophyja.

Minua oikeasti hämmentää, miksi olen saanut trophyista tällaisen pakkomielteen. Tulin siihen tulokseen, että ainakin osatekijä on peli itsessään. Tykkään siitä valtavan paljon ja tavallaan en halua sen loppuvan, vaikken kaikesta tekemisestä nautikaan. Haluaisin myös tehdä pelille kunniaa saavuttamalla siinä kaiken saavutettavissa olevan. Sen lisäksi olisi tietysti hienoa, jos voisi sanoa saaneensa sen platinapalkinnon.

Kaipa minuun on iskenyt ahneus ja kunnianhimo, joista varsinkaan jälkimmäinen ei ole kovin tuttu vieras tunnerepertuaarissani (paitsi ehkä kirjoittamisen suhteen). En oikein osaa sanoa, onko tämä huono vai hyvä juttu.

Saavutuksia kahmimassa


Saavuttamattomien trophyjen listallani roikkuu vielä erilaisista vaikeista hunteista saatavia pystejä ja pari esperiä (Ultima ja Zodiark). Osan näistä hunteista olen tehnyt aiemmin, mutta osaa en. Kaikkia espereitä en ole koskaan saanut, sillä en ole jaksanut panostaa tarpeeksi. Samasta syystä ne vaikeimmat huntitkin ovat jääneet tekemättä.

Ensimmäinen takapakki tuli, kun yritin käydä Fafnirin kimppuun 50-levelisillä hahmoilla. Eihän siitä nyt mitään tullut. Tämän seurauksena teinkin päätöksen peruuttaa edelliseen tallennukseen ja siten heivata Reddasin vielä pois tiimistä. Keräsin hahmoille 20 leveliä lisää, ennen kuin hain Reddasin jälleen matkaan.

Koska Fafnirin pelko kummitteli yhä takaraivossa, päätin sen sijaan yrittää Deathgazea. Sen kanssa minulla ei ensimmäisellä pelikerrallani ollut mitään vaikeuksia, joten menin taisteluun luottavaisin mielin. Noh, Deathgaze ei saanut minua hengiltä, mutta enpä minäkään saanut sitä kaatumaan. Mokoma nimittäin heitti renew'tä uudestaan ja uudestaan aina, kun olin likellä voittamista. Kun viidennen kerran jaksoin yrittää limbossa pyörivää taistelua, onnistuin kuitenkin tekemään niin paljon vahinkoa, että sain pedon aisoihin. Hi-ethereitä ja hermoja kului, mutta menihän se vihdoin. En ymmärrä, miten tämä muka oli ensimmäisellä kerralla helppoa.

Kävin välissä hoitamassa pari muuta huntia, jotka sulivatkin sitten käsiin ennen kuin kunnolla tajusin taistelun alkaneen. Tästä rohkaistuneena uskaltauduin Fafnirin perään ja sain senkin pedon lopulta kaatumaan, mutta taistelu oli edelleen tiukka ja ajoittain jopa kuumottava.

Tämän jälkeen suuntasin ihan vain huvikseni Montblancin juttusille, jolloin minulle selvisi, että Behemoth King -huntti on avautunut (en muistanut sen avautuvan Fafnirin jälkeen). Totta kai nappasin sen mukaan ja lähdin sitäkin hirviötä metsästämään. Taistelu oli pitkä ja hikinen, mutten voittanut. Nyt olenkin taas taistelulimbossa automaattitallennuksen turvin enkä uskalla muita tallennuksia ladatakaan. Jotenkin se pahuksen Behemoth pitäisi vain voittaa. Siinäpä seuraavaa tavoitetta.

Kunhan tuosta taistelusta on selvitty, on edessä vielä yhden huntin tekeminen ja Ultiman ja Zodiarkin hakeminen. Hiki nousee otsalle jo pelkästä ajatuksesta. Inhoan syvästi Great Crystalissa liikkumista, mutta tällä kertaa oikeasti haluaisin Ultiman. Samalla voisi yrittää kerätä arkuista hyviä romppeita. Henne Minesin syvimmistä syövereistä minulla on niin ikään vain huonoja muistoja, joten Zodiarkin hakeminen on ihan yhtä kuumottava keikka, joskin ympäristönä se ei ole ihan yhtä karsea kuin Great Crystal.

Kun nuo on tehty, voin hetkeksi huokaista ja mennä juoniosuuksia eteenpäin (ellei noiden suorittamisen jälkeen avaudu jotain uutta, johon haluan Reddasin mukaan). Ajatus on toisaalta innostava, toisaalta ahdistava. On kiva, että on tavoitteita, mutta niihin pyrkiminen on työlästä. Välillä tuntuu suorastaan olevan verenmaku suussa, kun olen tottunut paljon leppoisampaan menoon.

Pharoksen jälkeen on kuitenkin palattava niin sanotulle suorituslinjalle. Hunteja aukeaa jälleen lisää, mutta esperit pitäisi olla kasassa, jos nykyinen suunnitelmani vain pysyy kasassa. Ennen kuin liidän pelin loppuun, komuan siis vielä maita ja mantuja ja yritän selvitä taisteluista, joita en ole aiemmin edes viitsinyt ajatella. Tai sitten en. En tiedä vielä. Toisaalta haluan, toisaalta en jaksaisi, joten päätös tulee olemaan vaikea.

Kaikki vaikein trophy minulle taitaa kuitenkin olla trial moden läpäisystä saatava. Olen nyt edennyt tasolle 55 asti (kokeilin viimeksi 50-levelisillä hahmoilla), mutta siinä kohtaa tuli seinä vastaan. Taistelut menevät luonnollisesti koko ajan vaikeammiksi ja olen kuullut huhua, että loppupäästä trialia löytyvät ainakin sellaiset kauhistukset kuin Deathgaze ja Yiazmat. Varsinkaan jälkimmäisen suhteen en ole ollenkaan varma, haluanko yrittää sitä vielä trialissa uusiksi.

Trialin viimeisellä tasolla pääsee kohtaamaan kaikki tuomarit yhtä aikaa, ja tästä taistelusta olen kuullut sellaiset kauhujutut, että se ahdistaa enemmän kuin Yiazmatin loputon kestävyys. Tuomarit kuulemma parantavat toisiaan ja heittelevät elixirejä tuon tuostakin. Jos taas pelaaja käyttää reverseä, osaavat pirulaiset mukautua siihenkin. Huhu myös kertoo, että tuomarit on kaadettava juuri oikeassa järjestyksessä (jota en toistaiseksi tiedä).

Ah-dis-tus.

Onko tässä mitään järkeä?


On ollut varsin miellyttävää heittäytyä Ys VIII:n pariin, koska se peli ei aiheuta minussa mitään isompia trophyjen keräilyviettiä. Toki niitä pystejä on kiva saada ja helpot hankitaan, mutta paineita en ota. Siihen peliin osaan siis suhtautua samalla tavalla kuin olen pelien pysteihin ennenkin suhtautunut.

FFXII on siis poikkeus, ei sääntö. Huomasin kuitenkin itsessäni samanlaisia oireita ja tuskastumista, kun ostin kuluneella viikolla Final Fantasy IX:n PlayStation 4:lle ja vilkaisin sen trophy-listaa. Siellä on juttuja, joita en tykkää pelissä tehdä lainkaan (esim. hyppynarun hyppelyä 1000 hyppyä onnistuneesti putkeen, hyvä jos saan kaksi, huoh). Silti minussa heräsi taas kummallinen tarve saada palkinnot.

Miksi? Mikä minussa oikein on vikana?

Luulen, että kyse on siitä, että Final Fantasy XII ja Final Fantasy IX ovat kaikkien aikojen suosikkipelini. Muut pelit jäävät aina hitusen niiden alapuolelle, joten minulla ei ole niihin yhtä voimakasta sidettä. Sen sijaan nämä kaksi aiheuttavat sydämentykytyksiä pelkällä olemassaolollaan ja siksi haluaisin saada niistä kaiken irti. Järkevää se ei silti välttämättä ole.

Kenties pitäisikin ottaa balthiermainen suhtautuminen asioihin ja heittää suorituspaineet romukoppaan.

"I'm only here to see how the story unfolds. Any self-respecting leading man would do the same."

Lue myös


The Zodiac Age -päiväkirja osa 1: Ammatinvalintaa
The Zodiac Age -päiväkirja osa 2: Trophyt
The Zodiac Age -päiväkirja osa 3: Ensimmäiset fiilikset
The Zodiac Age -päiväkirja osa 4: Pohdintoja Baschista päähahmona
The Zodiac Age -päiväkirja osa 5: Ivalicen ihana maailma
The Zodiac Age -päiväkirja osa 6: Esperit
The Zodiac Age -päiväkirja osa 7: Rozarrian keisarikunta

Saatko sinä joskus suorituspaineita peleistä vai keskitytkö nauttimaan kokemuksesta?

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Final Fantasy Type-0:n sivutarina: The Ice Reaper

Luen jonkin verran mangaa aina, kun suinkin ehdin. Tässä alkusyksystä tuli sitten ahmaistua Final Fantasy Type-0 Side Story: The Ice Reaper. Kyseinen mangasarja sisältää kaiken kaikkiaan 5 pokkaria ja keskittyy kertomaan komentaja Kurasame Susayan menneisyydestä.


Mangan sisältö lyhyesti


Manga alkaa kohtauksesta, jonka pelaajat tunnistavat Final Fantasy Type-0:n loppupuolelta. Kurasame on keskustelemassa Caterin ja Ninen kanssa. Sekä Cater että Nine vannovat, etteivät voi unohtaa Kurasamea, vaikka hän kuolisikin tulevassa taistelussa. Tässä kohtaa on tiedettävä, että Rubrumin kristalli pyyhkii eläviltä kaikki muistikuvat kuolleista, jotta heidän ei tarvitsisi kärsiä surua. Unohtamista ei siis käytännössä voi estää.

Tutun kohtauksen jälkeen manga heittää lukijansa Kurasamen nuoruusvuosiin, kun hän itse opiskeli Akademeiassa. Hän ei tullut erityisemmin juttuun oman luokkansa kanssa vaan piti porukkaa typerinä haihattelijoina, kun hän taas itse suhtautui opiskeluun vakavasti ja halusi päästä oikeisiin taisteluihin. Erinäisten tapahtumien seurauksena Kurasame menetti koko luokkansa kolmea luokkatoveria lukuun ottamatta. Vaikka muisto kuolleista pyyhkiytyi hänen mielestään, tapahtunut jätti kaikille selviytyneille trauman. Toisaalta se myös hitsasi heidät yhteen ja niinpä heistä tuli Rubrumin neljä sankaria.

Käytännössä manga käy läpi Kurasamen ja hänen kolmen ystävänsä koettelemukset. Tarina antaa pienen kurkistuksen myös nuorukaisen rakkauselämään, mutta pääpaino on kuitenkin Rubrumin ja Militesin alati kiristyvillä väleillä. Neljä sankaria joutuvat ovella kolkuttelevan sodan pyörteisiin ja lopulta myös sisäisten juonittelujen kohteeksi eikä näistä kokemuksista selvitä osumitta.

Sankarinelikon lisäksi mangassa pyörivät sivuhahmoina myös muutamat pelaajalle ennestään tutut tyypit. Kurasame on hyvissä väleissä Kazusan (hullu tiedemies, joka tekee kyseenalaisia kokeita 0-luokan oppilaille) ja Eminan (kaikkien kuumotteleva nuori nainen) kanssa. Tästä syystä heitä näytetään usein, ja fujoshien iloksi manga vihjaa hyvin vahvasti, että Kazusalla saattaa olla jonkinlaisia kuumotuksia Kurasamea kohtaan. Näiden kahden lisäksi mukana pyörii tonberry, joka pelissäkin tavataan Kurasamen seurassa, sekä cactuar, joka juoksentelee Akademeian ympäristössä. Nämä kaksi ovat varsin sympaattisia ja suloisia hahmoja ja ansaisisivat melkeinpä oman yonkoma-mangansa (neliruutuinen lyhyt sarjakuva).

Mangan ja pelin kokonaisuus




Piirrosjälki mangassa miellytti silmääni ja tuki mielestäni pelin tyyliä. Tarina itsessään on hyvin vakavahenkinen, mutta koomisia kevennyshetkiä mahtuu kuitenkin mukaan japanilaiseen tyyliin. Osa näistä voi töksähtää lukijalle, joka ei ole tottunut manga- ja animetyyliseen kerrontaan, mutta minua ne eivät haitanneet.

Kaiken kaikkiaan manga ei kuitenkaan ollut kovin iloinen, mutten toisaalta sellaista odottanutkaan. Pidin siitä, että se tarjosi mahdollisuuden kurkistaa pelin sivuhahmojen menneisyyteen ja teki heidän hahmoistaan syvempiä. Peli toimii erinomaisesti ilman mangaa eikä sitä siis ole pakko lukea pystyäkseen eläytymään pelin tarinaan, mutta manga täydentää kokonaisuutta kivasti.

Pelilliset elementit olivat myös jossain määrin osana tarinaa. Esimerkiksi Rubrumin sotilaat osasivat taikoa ja taikojen nimiä huudeltiinkin taistelutilanteissa toisinaan hyvin ahkerasti. En oikein tiedä, mitä tästä olisi pitänyt ajatella. Tarkoituksenahan on varmasti kertoa lukijalle, minkä sortin taika on seuraavaksi tulossa, mutta toisaalta näkeehän sen sarjakuvakerronnassa omilla silmilläänkin, isketäänkö vihollista tulella vai jäällä.

Manga paljasti myös, mitä hahmoille tapahtuu kuoleman jälkeen. Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista ja lohdullistakin, joskaan en valitettavasti usko, että 0-luokkaa koskevat samat säännöt kuin muita kuolevaisia. Ehkä tällä jutulla paikattiin hieman saamiani traumoja, koska Type-0:n tarina nyt on kaikkea muuta kuin iloinen ja onnellinen.

Viimeisenä herkkuna manga sisälsi välähdyksen siitä, miten asiat olisivat myös voineet olla. Se oli hyvin samantapainen kurkistus toiseen todellisuuteen kuin pelin vaihtoehtoinen loppu, jonka saa avattua pelaamalla pelin kahdesti läpi. Voisin kuvitella kaikkien Kurasamen fanien nauttivan siitä. Itse ainakin nautin. Sokerina pohjalla tässä luvussa vilahtivat myös 0-luokkalaiset lapsina, ja he olivat todella söpöjä. Pikku-spoilerina on pakko mainita, että Queen paljastui luvussa fujoshiksi.

Suosittelen


Mikäli nautit Final Fantasy Type-0:n pelaamisesta, The Ice Reaper saattaa iskeä sinuunkin. Erityisesti suosittelen sitä Kurasamen faneille, sillä hahmo saa todella lihaa luidensa ympärille tämän lisätarinan kautta.

Maailmaa tuntemattomille manga voi kuitenkin olla vaikeasti lähestyttävä. Se tuntuu olettavan, että lukijalle pelin maailma ja lainalaisuudet ovat tuttuja, mikä ei tietysti minua haitannut, mutta voi olla ongelma jollekulle toiselle. Toisaalta varsinaisen tarinan pystyy kyllä nauttimaan sellaisenaan, jos ei anna sen häiritä, ettei maailmaa selitetä yksityiskohtaisesti.

Oletko sinä lukenut kyseisen mangan? Mitä tykkäsit? Luetko muuten peleistä tehtyjä mangoja?

Lue myös


Type-0:n pelipäiväkirja osa 1
Kiinalaista mytologiaa pelissäni
Ristiriitaisten tunteiden Final Fantasy Type-0

http://www.pelit.fi/

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Tales of Berserian hahmopohdinnat 3: Rokurou, Magilou ja Eleanor

Tales of Berserian päähahmoista on käsittelemättä vielä kolme. Näistä kolmesta kirjoittaminen oli minulle ehkä kaikkein vaikeinta, joten fiksusti jätin sen puuhan viimeiseksi. Nyt siis käsittelyssä Rokurou, Magilou ja Eleanor.


Rokurou


Rokurou on 22-vuotias Rangetsu-klaanin samurai, joka on sairastunut daemonblightiin. Toisin kuin monet muut sairastuneet, Rokurou pystyy kuitenkin pitämään daemonipuolensa kurissa ja jopa hyödyntämään sitä taistelussa (samaan tapaan kuin Velvetkin daemonikättään).

Rokurou liittyy Velvetin rinnalle pelin alkupuolella. He kohtaavat vankilasaarella, jolta Velvet on pakenemassa. Velvet kertoo Rokuroulle, mistä mies voi löytää miekan, joka häneltä on vankilassa riistetty, ja tämän seurauksena mies lupautuu auttamaan Velvetiä, koska Rangetsut maksavat aina velkansa.

Vaikka Rokurou lähtee Velvetin matkaan, hänellä on omiakin tavoitteita. Jo lapsesta asti hän on tapellut isoveljensä, Shiguren, kanssa, mutta sittemmin veljesten välille on tullut oikeakin juopa. Rokuroun tavoitteena onkin voittaa veljensä lopullisesti.

Äkkiseltään Rokurousta saa kuitenkin hahmona varsin kepeän kuvan. Hän heittää läppää, on rento ja ei tunnu suhtautuvan mihinkään kovin vakavasti. Myös kuppi Eizenin seurassa näyttää herralle maistuvan erittäin hyvin. Tästä huolimatta Rokuroulla on taustallaan synkkiä asioita eikä daemonina eläminenkään ole helppoa. Ehkä hän onkin päättänyt asennoitua elämään keveästi helpottaakseen omaa oloaan.

Tavallaan olisin halunnut pitää Rokurousta paljonkin. Alkuun hän kuitenkin onnistui lähinnä ärsyttämään minua, sittemmin muuttui ikään kuin yhdentekeväksi. Hän oli lopulta ihan kiva, mutta jäi juuri sellaiseksi, mitäänsanomattomaksi. En onnistunut kehittämään häneen kunnollista sidettä.

Magilou


Myös Magilou liittyy pelaajan tiimiin jo varhaisessa vaiheessa. Hänet on vangittu samalle vankilasaarelle kuin Velvet ja Rokurou, vaikkei hän tiettävästi ole daemoni. Hän on kuitenkin syyllistynyt lisensoimattoman magian käyttöön eli käytännössä hallitsee samanlaisia kykyjä kuin manaajat, muttei kuitenkaan ole manaaja. Hän kutsuukin itseään suureksi velhottareksi, mutta hänet nähdään noitana.

Magiloun taustatarinaa ei pelin alkupuolella avata juurikaan, mitä nyt vihjaillaan, ettei kaikki ole välttämättä sitä, miltä näyttää. Varsinaiset paljastukset tulevatkin melko myöhään ja mielestäni jäivät aika köykäisiksi. Hänestä olisi voinut kertoa tarkemminkin. Sanottakoon, että myös Magiloulla on omat syynsä lähteä Velvetin matkaan eikä kyse ole puhtaasta auttamisen halusta.

Henkilökohtaisesti en erityisemmin pitänyt Magilousta. Hänen ylipirteä ja ylitsepursuava käytöksensä onnistui nykimään jotain hermoani lähes poikkeuksetta aina, kun hän avasi suunsa. Skitit, joissa hän oli pääroolissa, saivat aikaan syvän huokauksen ja toiveen, että kyseinen skitti loppuisi pian. Mainittava kuitenkin on, että hänen teemakappaleeseensa tykästyin luultavasti enemmän kuin yhteenkään Tales-biisiin koskaan aiemmin (poislukien lauletut avauskappaleet, jotka ovat ihan parhautta).

En tiedä, olisinko pitänyt Magilousta enemmän, jos hänen hahmoonsa olisi päästy syvemmälle. Tiedostan nykyisinkin, että pinnan alla piileskelee myös synkkiä sävyjä, eikä Magilou ole se tyhjäpää, jolta vaikuttaa, mutta tiedostaminen ei riitä pyyhkimään ärtymystäni.

Eleanor


Eleanor on pelin alussa tapahtuvan tulipunaisen yön (Scarlet Night) uhreja. Hän itse selviytyi, mutta hän menetti läheisensä daemoneille. Tästä syystä hän on liittynyt taisteluun daemoneja vastaan ja ryhtynyt manaajaksi. Hän siis aloittaa tarinansa eri puolelta pöytää kuin Velvet ja muut päähahmot.

Pakottavien olosuhteiden vuoksi Eleanor joutuu kuitenkin liittymään tiimiin ja myöhemmin hän saakin tehtäväkseen tarkkailla Velvetin toimia. Lähtökohtaisesti hänen ei voida sanoa olevan muiden kanssa samalla puolella, mutta matkan edetessä hän alkaa nähdä asioita uudessa valossa ja seuraa lopulta Velvetiä loppuun asti.

Eleanor oli Velvetin lisäksi ainoita hahmoja, joilla tykkäsin taistella edes jossain määrin, mutta pelasin hänellä lopulta aika vähän ja keskityin hiomaan taitojani Velvetillä. Minulla oli häneen myös hieman kahtalainen suhtautuminen. Toisaalta pidin hänestä, toisaalta hän ärsytti minua. Neutraaliksi hän ei missään nimessä jäänyt. Mainittakoon, että ajoittain hänen ja Velvetin mustasukkaisuus Laphicetista (malakista, ei Velvetin pikkuveljestä) oli pelin hupaisinta antia. Ottaen huomioon, millainen ihanuus Eizen on eikä Rokuroukaan hullumalta näytä, Laphicet on kuitenkin se, joka saa selvästi tyttöjen sukat pyörimään jaloissa. Eleanorin suhde Laphicetiin onkin varsin mielenkiintoinen. Hän olisi voinut käyttää sitä väärin, koska on tottunut kohtelemaan malakeja aseina, mutta tosiasiassa Eleanor kunnioittaa Laphicetia ja alkaa välittää hänestä varsin syvästi.

Lopuksi


Tales of Berseria oli alkuvuoden mielenkiintoinen pelipläjäys, josta pidin hyvin paljon (varsinkin Tales-sarjan peliksi). En luultavasti ihan hetkeen ole tarttumassa siihen uudestaan, mutta muistelen silti kokemusta lämmöllä. Toki pelissä oli vikansa, mutta mielikuvani on silti pääasiassa positiivinen.

Hahmoja oli kiva pohdiskella tällaisella kepeällä otteella. Huomasin kuitenkin, että pelatessa olisi ehkä kannattanut tehdä muistiinpanoja (milloinkohan oppisin siihen?). Kuukausien kuluessa yksityiskohdat alkavat hiljalleen valitettavasti unohtua. Tästä huolimatta halusin vielä palata hahmoihin ja sanoa edes muutaman sanasen. He ehdottomasti ansaitsivat sen.

Lue myös


Tales of Berserian hahmopohdinnat 1: Eizen, Edna ja Zaveid
Tales of Berserian hahmopohdinnat 2: Velvet ja Laphicetit
Paimenten ja serafien historia Berseriasta Zestiriaan

Mitä sinä tykkäsit näistä kolmesta hahmosta? Onko joku kenties suosikkisi tai inhokkisi?

http://www.pelit.fi/