sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Star Ocean 3 - miksen pelannut sitä loppuun?

Tällä viikolla saatiin yllättäviä uutisia Square Enixin suunnalta (tai ainakin minulle ne olivat yllättäviä): Star Ocean: Till the End of Timesta tehdään HD remaster PlayStation 4:lle. Ilmestymispäivää ei ole vielä julkaistu, mutta peli on Director's Cut -versio eli se, joka aikoinaan julkaistiin länsilevitykseen.


Esimerkiksi Gematsu kertoi pelin ilmestymisestä. Uutisen siivittämänä ajauduin pohtimaan Star Ocean 3:a. Pelasin tuota peliä viimeksi vuonna 2013, kunnes kiinnostukseni sitä kohtaan lopahti. En enää muistanut, mistä kiinnostuksen katoaminen johtui, mutta asia alkoi valottua, kun luin blogipostaukseni tuolta ajalta. Samalla tuli huomattua, että minulla oli vajaat neljä vuotta sitten jokseenkin erilainen tyyli kirjoittaa blogia, mutta se on ehkä jonkin toisen postauksen aihe. Tänään sen sijaan aion pohtia suhdettani Till the End of Timeen.

Ajatuksia PS2-versiosta


Kuten sanottua, aika kultaa muistot. Onneksi on blogi, jonne tulee avauduttua joskus huolellakin. Voi sitten jälkikäteen tarkistaa, miksei tykännyt pelata jotain peliä (toki sama toimii toiseenkin suuntaan, voi fiilistellä uudestaan hyviä hetkiä). Star Ocean 3:sta muistikuvani ovat jo hatarat.

Pelin päähahmo, Fayt Leingod, ärsytti minua yllättävän vähän ollakseen päähahmo. Vuonna 2013 päähahmoallergiani oli ehkä hieman voimakkaampi kuin tätä nykyä. Hän vaikutti minusta ihan kivalta, mutten kuitenkaan kehittänyt häneen fanityttöihastusta tai muutakaan sellaista. Faytin kanssa samaan aikaan esiteltiin myös lapsuudenystävä Sophie Esteed, mutta hän jäi minulle niin etäiseksi, että naamataulukin piti googlata, ennen kuin muistin hänet.

Sen sijaan hahmoina ovat mieleen jääneet punatukkainen Nel Zelpher ja muskelimies Cliff Fittir sekä oravanhäntäinen pikkupoika, Robert S. Huxley. Tärkeä hahmo taisi olla myös Maria Traydor, jota epäilin Faytin kaksoissiskoksi.

Nel oli ehdottomasti suosikkini, punapäiset naiset kunniaan ja sillein. Tosin tykkäsin myös hänen persoonastaan, hän vaikutti alkuun kylmältä ja kovalta, mutta niinhän sieltä pinnan alta kuitenkin paljastui lämmin sydän. Cliff puolestaan oli muistaakseni ihan ok, muttei herättänyt suuria tunteita.

Sen sijaan Robert suorastaan tuskastutti minua, hänessä oli jotain äärimmäisen ärsyttävää. Käsittääkseni hän on vaihtoehtoinen hahmo jonkin toisen kanssa pelaajan lopullisessa tiimissä eli kaikkia hahmoja ei voi saada yhdellä pelikerralla matkaan. En kuitenkaan itse ehtinyt pelissä niin pitkälle, että tämä ongelma olisi päässyt realisoitumaan... tai no, ongelma ja ongelma, en ehkä olisi halunnut Robertia tiimiini.

Mariasta en taida osata sanoa juuri mitään. Spekuloin häntä ensin Faytin pikkusiskoksi ja myöhemmin, kun hänen ikänsä selvisi, kaksoissiskoksi. En muista saaneeni mitään vahvistusta epäilyksilleni.

Hahmoista kuitenkin muistan edes jotain, tarina on paljon enemmän hämärän peitossa, yksityiskohdat ovat kadonneet jonnekin tähtimeren syövereihin. Sen kuitenkin muistan, että odotin enemmän planeettoja ja erityisesti kehittyneempää teknologiaa pseudokeskiajan sijaan. Mielestäni The Last Hopessa erilaiset planeetat oli suht kivasti tasapainotettu kehittyneempiin ja vähemmän kehittyneisiin, joten kuvittelin Till the End of Timessa olevan samoin. Petyin, kun odotukseni osoittautuivat turhiksi. No, nyt kun Integrity and Faithlessness on koettu, ei paljon kannata planeettojen vähäisyydestä kitistä.

Taistelut tuottivat minulle tuskaa. Heti alkuunsa ärsyynnyin joidenkin nappien valinnoista, blogipostausten mukaan siis. Itselläni ei tästä ole minkäänlaista mielikuvaa. Myöhemmin sitten vihuja vastaan otteleminen ei vaan ottanut sujuakseen ja olin koko ajan henkihieverissä. Ilmeisesti grindaaminen ei sitten maistunut.

Lopulta mielenkiintoni sammui kokonaan. Kävin lunttaamassa läpipeluuohjeesta, paljonko peliä oli vielä jäljellä ja montako planeettaa on tulosillaan. Saamani tieto ei miellyttänyt minua, minkä lisäksi olin jumissa heikkohappisilla hahmoilla jossain huitsintuutelissa. Niinpä ohjaimeen ei sitten ole tullut tartuttua miltei neljään vuoteen.



Mitä uutta remasterista löytyy?


Till the End of Timen HD remasterista on kerrottu vielä varsin vähän. Se ilmestyy vain ladattavana pelinä ja hyödyntää PS4:n sisäistä PS2-emulaattoria visuaalisen ilmeen parantamiseen. Nykyaikaistuksena mukaan saadaan myös trophyt, share-ominaisuuden käyttö ja remote play. Levyjä ei luonnollisesti latauspelissä tarvitse vaihdella, mutta eipä niitä olisi fyysisessäkään julkaisussa tarvinnut.

Paljon muuta ei olekaan tiedossa. Pohdiskelinkin tässä, olisiko remasterin ilmestyminen sopiva paikka vihdoin vetäistä Star Ocean 3 läpi. En kuitenkaan ole aivan varma, onko minusta siihen. Minulle pelin grafiikat eivät koskaan olleet kynnyskysymys. Ehkä se ei ollut PS2:n kaunein helmi, mutta kuitenkin ihan katseltava. Toki grafiikkaparannukset ovat aina kivoja, mutta ovatko ne sen arvoisia, että viitsisin ostaa pelin uudestaan. En tiedä vielä. Mikäli peli olisi ollut minulle suurta rakkautta, vastaus kuitenkin olisi kyllä (kuten esim. Final Fantasy XII:n kohdalla).

Mitäs, kun pelin taistelusysteemi töksähti? Ja ehkä vähän kokonaisuuskin? Kannattaako silloin sijoittaa rahojaan tähän?

Tavallaan haluaisin antaa Till the End of Timelle uuden mahdollisuuden. Uskon nimittäin, että olisin tykännyt siitä paljonkin, jos olisin pelannut sen silloin, kun se alun perin ilmestyi. The Last Hopen jälkeen minulla oli tietynlaisia odotuksia eivätkä ne todellakaan täyttyneet. Turhautuminen saattoi siis olla osittain omista asenteista kiinni. Taistelusysteemiinkin lienee mahdollista päästä kiinni, jos oikeasti yrittää. Ei kai se niin köpö voinut olla? Vai onko tämä sitä ajan tuomaa muistokultaa?

Ehkä jään odottelemaan lisää uutisia, ennen kuin teen lopullista ostopäätöstä. Valintaan vaikuttaa luultavasti se, mitä tarkalleen ottaen on luvassa (onko kyse vain visuaalisen ilmeen päivityksestä tropheilla ja sharella höystettynä vai jostain enemmästä) ja kuinka paljon paketti kustantaa. Edulliseen hintaan se saattaa tarttua mukaan ihan vain kannatussyistäkin. Katsellaan.

Jos haluat nähdä vertailun PS2-versiosta ja tulevasta HD remasterista, kurkista oheinen video:


Video muistuttikin sopivasti siitä, että jos jotain inhosin Till the End of Timessa, niin englanninkielistä ääninäyttelyä! Japaninkielinen ääniraita saattaisi siis olla minulle deal maker, kun ostopäätöstä pohditaan.

Lue myös:


Star Ocean 5: Kun kiva loppuu kesken
Star Ocean 4: Ken tästä käy, voi viimeisen toivon heittää

Mitä ajatuksia julkistus sinussa herätti? Joko olet täpinöissäsi vai eikö kiinnosta pätkääkään?


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Tales of Zestirian hahmopohdinnat 3: Sorey, Mikleo ja Alisha

Viimeistä viedään eli tänään on vuorossa vielä kerran sukellus Tales of Zestirian hahmopohdintoihin. Päähahmokaartista on vielä kolme hahmoa käsittelemättä: Sorey, Mikleo ja Alisha. Tänään yritän muotoilla sekavat ajatukseni heistä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Ja kyllä, tämä postaus sisältää spoilereita. Näistä jutuista ei oikein voi ilmankaan puhua.



Kirkasotsainen Sorey


Sorey on melko perinteinen JRPG-sankari. Hän on iloinen, reipas ja niin hyvä ja puhtoinen, että saa kaikki muut näyttämään surkimuksista. Jotenkin hän onnistuu olemaan kaikkea tuota, eikä silti ärsytä minua. Sanoisin sen olevan jonkinasteinen saavutus, koska usein JRPG-sankarit saavat otsasuoneni voimaan huonosti.

Toisaalta minulle Soreyn isoin ongelma on se, että hän ei oikeastaan hahmona jaksa kiinnostaa. Kaikessa hyvyydessäänkin hän jäi minulle hajuttomaksi ja mauttomaksi. En kiintynyt häneen mitenkään erityisesti, vaikka tarina kiertyi nimenomaan hänen ympärilleen. Ehkä juuri sen takia hän jäi tähän viimeiseen postaukseen, vaikka päähahmona hänen olisi kai kuulunut olla ensimmäisessä.

Sorey on ihminen, mutta on elänyt koko ikänsä Elysiassa serafien kanssa. Hän on innostunut Celestial Record -kirjasta ja sitä kautta muinaisten raunioiden tutkimisesta, mitä hän harrastaa yhdessä parhaan ystävänsä, Mikleon, kanssa.

Aika pian Soreyn tie kulkee kuitenkin pois Elysiasta. Hän ja Mikleo pelastavat eräistä raunioista prinsessa Alishan ja saavat tietää, mitä muualla maailmassa (jota ihmiset siis asuttavat) on meneillään. Erinäiset tapahtumasarjat ajavat heidät Alishan perässä Ladylaken kaupunkiin, missä Sorey päätyy muodostamaan sopimuksen tuliserafi Lailah'n kanssa. Hänestä tulee paimen, joka tarujen mukaan pelastaa maailman pahantahtoisuudelta (malevolence), joka muuttaa ihmisiä demoneiksi ja serafeja lohikäärmeiksi. Hänen on voitettava suurtuhon herra (lord of calamity) ja puhdistettava maailma kaikesta pahantahtoisuudesta. Ei ihan pieni taakka nuoren miehen hartioille.

Matkan aikana Sorey ystävystyy useamman serafin sekä prinsessa Alishan ja salamurhaaja Rosen kanssa. Molemmat nuoret naiset muodostavat hänen kanssaan eräänlaisen aseenkantajasopimuksen (squire pact), mutta varsinaisesta aseenkannosta ei tehtävässä ole kyse. Sopimuksen tarkoitus on vahvistaa Soreyn voimia ja toisaalta antaa naisille kyky vuorovaikuttaa serafien kanssa. Alishan kyvyt tosin jäävät vajavaisiksi, mutta siitä myöhemmin.

Minun näkemykseni on, että Sorey on hyvä ystävä sekä Alishan että Rosen kanssa, mutta mitään romanttista vipinää ei pääse syntymään. Hän on pääasiassa omistautunut tehtävälleen. Serafeihin hän näyttää suhtautuvan tasa-arvoisina kumppaneina, joskin erityisen lämmin suhde hänellä on Mikleoon. Jopa siinä määrin, että näin kaksikon ystävyydessä hieman vanhan avioparin piirteitä.

Kuten sanoin, minulle Sorey ei ollut erityisen kiinnostava hahmo, mutta hän oli kuitenkin ihan kiva ja kommunikoi muiden kanssa mielenkiintoisesti. Hän oli liima, joka piti muuta kööriä koossa. Hänen arvoaan tarinalle ei voi missään nimessä kiistää, vaikken hänestä niin välitäkään.


Sivuun jäänyt prinsessa Alisha


Alisha on Hylandin prinsessa, joka on äitinsä sosiaalisen statuksen vuoksi koulutettu ritariksi (hän ei siis ole todellakaan ensimmäisenä perimysjärjestyksessä). Hänen tärkein motiivinsa on suojella Hylandia hinnalla millä hyvänsä ja sitä varten hän on valmis jättämään eloon miehen, joka yrittää hänet murhata. Hän myös pyrkii salaamaan omat tunteensa, kun kaikkein läheisin ystävä paljastuu petturiksi.

Pelin alussa näyttää, että Alisha nousee Soreyn rinnalle toiseksi vahvaksi päähahmoksi, mutta hyvin pian hänen roolinsa pienenee huomattavasti. Myöhemmin hän tekee lyhyen paluun ja lisäksi hänellä on oma dlc:nsä, mutta muuten hän vaikuttaa tapahtumiin taustatekijänä. Alisha on aktiivinen toimija, mutta pelaajan kannalta hän valitettavasti toimii ruudun ulkopuolella. Tämä asia on ilmeisesti joissakin Tales-faneissa herättänyt suurtakin närää, he olisivat halunneet Alishan kokoaikaisesti Soreyn rinnalle ja pettyivät hänen roolinsa pienuuteen. Samasta syystä Rosen niskaan on sitten ladattu kuraa, hän kun tavallaan korvasi Alishan pelaajan tiimissä.

Mielestäni on kuitenkin uskottavaa, ettei Alisha lähtenyt Soreyn matkaan. Hänellä oli oma ritarin virkansa ja sitä kautta valtava vastuu Hylandista. Maasta, joka on paitsi sodassa, kärsii myös sisäisistä poliittisista ongelmista. Olisi ollut outoa, jos Alisha olisi työntänyt velvollisuutensa syrjään seuratakseen Soreyta. Hän kyllä tiedostaa Soreyn tehtävän tärkeyden eikä vähättele sitä, mutta samalla ymmärtää, että hänen tiensä täytyy kulkea toiseen suuntaan. Hän työskentelee Soreyn kanssa yhteen, jopa rinnakkain, mutta eri rintamilla. Kumpaakin tarvitaan, jotta pahantahtoisuudesta päästään. Alishan rooli ei siis lopulta edes ole kovin pieni, siitä vain näytetään pelaajalle valitettavan vähän.

Siinä, missä näen Soreyn puolelta pelkkää ystävyyttä suhteessa Alishaan, prinsessasta sain hieman erilaisen vaikutelman. Hänellä todennäköisesti oli muitakin tunteita Soreyta kohtaan, mutta hän ei tehnyt asian suhteen mitään, koska näki velvollisuudet suurempina. Alisha ei voinut ajatella itseään, koska hänen piti ajatella Hylandia ja koko maailmaa.

Alisha tosiaan sai myös oman dlc-sisältönsä, jonka laadusta voidaan olla montaa mieltä. Tuo dlc kuitenkin tuntuu vahvistavan teoriaa siitä, että hänellä saattoi olla lämpimiä tunteita Soreyta kohtaan. Tarinallisesti lisäsisältö ei silti paljoa anna. Alishan ja Rosen aiempi sivistynyt kommunikointi on vaihtunut sellaiseksi kissatappeluksi, ettei sitä katsele mielellään enkä oikeastaan edes halua ajatella sitä pelin kaanonina.

Myös Alisha oli minulle sellainen ihan kiva hahmo, jolla on merkitystä tarinalle, muttei oikeastaan minulle. En innostunut hänestä, mutta en inhonnutkaan. Häntä tarvittiin kokonaisuuden kannalta. Minua hänen puuttumisensa tiimistä ei kuitenkaan haitannut millään tasolla, koska koin Rosen huomattavasti mielenkiintoisempana.

Lapsuudenystävä Mikleo


Mikleo on itse asiassa syntyjään ihminen, mutta hänet uhrattiin lapsena rituaalissa, minkä jälkeen hänen äitinsä pyysi eräältä serafilta, että tämä voisi ottaa Mikleon ja tehdä tästä serafin. Mikleo ja Sorey päätyivät siten yhdessä Elysiaan ja kasvoivat lapsuudenystävinä. Jo tuolloin suunnitelmana oli, että Soreysta tulisi paimen, Mikleosta yksi hänen serafeistaan, mutta kumpikin eli onnellisen lapsuuden täysin tietämättöminä tulevaisuuden haasteista.

Siinä missä Sorey on herkästi innostuva ja iloisen reipas JRPG-sankari, Mikleo on huomattavasti rauhallisempi ja ajattelee tilanteita järjellä. Hän myös pyrkii pitämään Soreyn intoa aisoissa, jotta he eivät ajautuisi hankaliin tilanteisiin.

Aina Mikleon rauhallinen ulkokuori ei kuitenkaan pysy ehjänä. Edna painelee onnistuneesti Mikleon nappuloita mm. kutsumalla häntä Meeboksi ja lukuisia muita loukkauksia laukomalla (oma veikkaukseni on, että tuo on vain Ednan tapa osoittaa ihastusta). Myös Soreyn ollessa kyseessä Mikleo kiihtyy huomattavasti herkemmin. Sorey on hänen kiintotähtensä, jonka vuoksi hän on valmis tekemään kaikkensa. Jos Sorey taistelee maailman vuoksi ja Alisha Hylandin, Mikleon motivaatio on Sorey. Toki hänkin välittää maailmasta ja ymmärtää, että pahantahtoisuutta vastaan on toimittava, mutta silti kaikki tuntuu hänessä kulminoituvan ensisijaisesti Soreyn auttamiseen.

Mikleon puheissa Sorey korostuukin niin paljon, että näen tässä kohtaa kytevän rakkauden, joka ei vain pääse pelin aikana kukkaansa. Monestihan JPRG:ssä on se päähahmon lapsuudenystävä, joka on salaa rakastunut päähahmoon. Olen sitä mieltä, että näin on myös Tales of Zestiriassa, poikkeuksellisesti vain päähahmo ja lapsuudenystävä ovat samaa sukupuolta. Hieno homma!

Pelin lopussa Sorey jää puhdistamaan maailmaa pahantahtoisuudesta, kun muut poistuvat salaperäisestä lopputaistelupaikasta todelliseen maailmaan jatkamaan elämäänsä. Lopputekstien jälkeen nähdään kohtaus, jossa pitkähiuksinen vesiserafi kulkee raunioissa ja ojentaa lopulta kätensä Soreylle, joka on kipuassa takaisin todellisuuteen. Serafi puhuu Mikleon äänellä. Häntä ei näytetä kunnolla, mutta kyllä se Mikleo on, sanokaa minun sanoneen.

Haluankin ajatella, että kerrankin Taleseissa vihjailtu pari sai toisensa. Eihän siitä varsinaisia todisteita ole, mutta Sorey ja Mikleo ansaitsisivat sen kaiken kokemansa jälkeen. Jos ei muuta, ainakin he ovat taas yhdessä, mutta kenties tuosta yhdessäolosta muodostuu jotain muutakin kuin ystävyyttä.

Pari sanaa postaussarjasta


Tales of Zestirian hahmoista on ollut yhtä aikaa sekä kiva että hankala kirjoittaa. Pelasin pelin vähän turhan katkonaisesti, joten ajatukset ovat jääneet hajanaisiksi, muistikuvat rikkonaisiksi. Tästä huolimatta halusin hahmoihin paneutua ja eritellä ajatuksiani. Koko kööri ansaitsi saada vähän lisää blogihuomiota.

Dezeliin aion palata vielä myöhemmin ja tällä hetkellä näyttää siltä, että myös Ednasta ja Zaveidista saattaa olla lisää sanottavaa. Haluan kuitenkin pelata Tales of Berserian ensin loppuun ja paneutua näihin hahmoihin uudestaan vasta sen jälkeen.

Kuka tai ketkä ovat sinun suosikkejasi Tales of Zestirian hahmoista? Miksi pidät juuri heistä?

Lue myös:


Tales of Zestirian hahmopohdinnat 1: Dezel ja Rose
Tales of Zestirian hahmopohdinnat 2: Lailah, Edna ja Zaveid

http://www.pelit.fi/

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Videopelimeme: päivä 19 - suosikkigenre

Videopelimemeä taas. Tällä kertaan aiheena on niinkin jännittävä juttu kuin suosikkigenreni peleissä. Tarvitseeko tähän edes vastata? Voi hyvänen aika!




Päivä 19: Suosikkigenre


Ehehee, tuntuu vähän vitsiltä ryhtyä kirjoittamaan tästä aiheesta postausta, koska vastauksen pitäisi blogin lukijoille kyllä olla jo täysin selvä. Jos blogin aihepiiristä pystyy mitään päättelemään, suosikkigenreni on JRPG eli japanilaiset roolipelit.

Ehkä tätä voisi hieman perustella muullakin kuin sillä, että nyt vain satun tykkäämään niistä. En ole oikeastaan koskaan pysähtynyt kunnolla miettimään, miksi olen juuri JRPG:stä niin viehättynyt.

Listaan nyt muutaman syyn ja avaan niitä myös vähän. Nämä eivät silti välttämättä ole tärkeysjärjestyksessä.

1. Tarinat


Olen lapsesta asti rakastanut hyviä tarinoita. Ennen kuin pääsin tutustumaan japanilaisiin roolipeleihin, olin pelaillut lähinnä erilaisia tasohyppelyitä, Tomb Raideria ja tappelupelejä sekä seurannut sivusta mm. Resident Evileitä ja Dino Crisisia, joita en ikipäivänä pystyisi itse pelaamaan.

Kun sitten sain käsiini Final Fantasy VII:n, lumouduin pelissä olevan tarinan määrästä ja laadusta. Se oli minulle jotain ennenkokematonta. Fiilis oli samanlainen kuin kirjoja lukiessa, koska tarinaa oli niin paljon ja hahmot olivat todella persoonallisia. Sivujen kääntely oli vain vaihtunut ohjaimen pitelyyn, eikä minun tarvinnut itse luoda näkymää mielessäni. Saatoin uppoutua fantastiseen kertomukseen.

Sama kokemus jatkui, kun tyrkkäsin pleikkariin Final Fantasy VIII:n ja jonkin verran myöhemmin Final Fantasy IX:n. Enää en muuta malttanut pelatakaan! Hinkkasin noita kolmea peliä uskomattomalla vimmalla, niiden tarinoihin ei vain voinut kyllästyä.

Tuon nuoruuden kokemuksen pohjalta olen hakeutunut yhä uusien JRPG-seikkailujen pariin. Osa tarinoista on loistavia ja huonoimmatkin ovat olleet ihan kivoja. Yleensä tarinasta löytää edes jonkinlaisen kiinnostavan tarttumapinnan (tosin valitettavasti näin minulle ei käynyt Final Fantasy XV:n kohdalla).

Tiedostan, että  hyviä tarinoita on tarjolla myös muiden genrejen peleissä. Kaikkea en kuitenkaan ehdi enkä tykkää pelata (esim. kauhu), joten olenkin pysytellyt tavallaan tutussa ja turvallisessa vaihtoehdossa. Toisinaan kuitenkin saatan muihinkin genreihin tutustua joko omakohtaisesti tai sivusta seuraten.

2. Hahmot


Koen myös hahmot itselleni tärkeiksi. On epämiellyttävää, jos pelattavissa hahmoissa ei ole mitään kiinnostavaa. JRPG:ssä toistuvat kieltämättä tietyt hahmotyypit varsin usein, mutta toisaalta tiedän viehättyväni tietynlaisista hahmoista, joten seikka ei ole suoranaisesti häirinnyt minua. Silti on välillä kiva, kun jokin hahmo rikkoo oletettua kaavaa ja tekeekin jotain ennalta-arvaamatonta.

Hahmotyypeistä huolimatta monet JRPG-hahmot ovat tuntuneet varsin persoonallisilta ja aidoilta. Heillä on kiinnostava taustatarina, joka usein auttaa ymmärtämään hahmon käyttäytymistä paremmin. Monilla voi olla myös erikoinen ulkonäkö, joka monesti lisää allekirjoittaneen uteliaisuutta kyseistä hahmoa kohtaan.

Myös hahmojen suhteen olen varma, että muut genret tarjoavat yhtä lailla mielenkiintoisia ja persoonallisia hahmoja, ehkä jotkut jopa vähemmän kliseisiä kuin JRPG. Tarkoitus ei siis ole väittää, etteikö hyvää voisi olla muuallakin.

3. Peli- ja taistelutyyli


Tappelupelien hektisten nappulanhakkaussessioiden ja Tomb Raiderin nihilistisen tarkkojen hyppelyiden jälkeen oli yllättävän hauska siirtyä pelimaailmaan, jossa pääpaino on liikkumisella ja puhumisella. Sormiakrobatiaa ei tarvittu. En ole koskaan ollut siinä mikään huippu, joten minulle oli nautinto upota tarinaan ja hahmojen taustoihin ilman, että sormeni olivat solmussa.

Tykästyin siis kovasti vuoropohjaiseen taisteluun, joka antaa aikaa harkita seuraavaa siirtoaan ja mahdollisuuden taktikointiin. Kaikissa vanhoissakaan JRPG-peleissä ei toki ole vuoropohjaista systeemiä vaan toiset, esim. Star Ocean -sarja, ovat alusta asti olleet aktiivisempia. Itse olen kuitenkin pitänyt eniten Final Fantasy -sarjan erilaisista taistelusysteemiversioista, joissa vuoropohjaisuus on toiminut pohjana.

Nykyisin pelaan tosin myös muita sarjoja ja aktiivisemmat tyylit ovat tulleet myös tutuiksi. Ajoittain paluu vuoropohjaisuuteen vanhempien pelien kohdalla tuntuu vähän kankealta ja hitaalta, mutta toisaalta se on silti säilyttänyt myös oman kieron viehättävyytensä. Ehkä se on minulle edelleen vähän salarakas, vaikka aktiivisemmat ja nopeatempoisemmat taistelut tuovat voimantunnetta.

Edelleenkään en ole sormiakrobatian ja kiihkeän nappuloiden takomisen suuri ystävä. Nautin taisteluni ja pelini mieluiten rentoina ja mieluusti otan itselleni aikaa ajatteluun.

4. Visuaalinen ilme


JRPG on minulle silmäkarkkia. Rakastan upeita maisemia, fantastisia kaupunkeja, pieniä viehättäviä kyliä, eläimistöä ja usein myös hahmojen ulkonäköä. Kyllä, moni muukin genre tarjoaa tätä kaikkea, ja ihastelenkin usein muiden postaamia kuvakaappauksia peleistä, joita en ole itse pelannut.

Nykyisin on mahdollista tehdä visuaalisesti erittäin realistisia hahmoja ja hulppeita maisemia. Tykkään silti myös vanhempien pelien visuaalisesta ilmeestä. Esimerkiksi Final Fantasy VI, IX ja XII ovat minusta aivan törkeän kauniita kukin omalla tavallaan. Uudemmista peleistä esimerkiksi Star Ocean: Integrity and Faithlessnessin maisemat ja hahmot iskivät minuun erittäin vahvasti, vaikka animemaista tyyliä on taidettu jossain kritisoidakin.

5. Musiikit


Varsinkin Final Fantasy -sarjan musiikit ovat minulle suurta rakkautta. Tykkään sekä Nobuo Uematsun, Hitoshi Sakimoton että Masashi Hamauzun sävellyksistä. Muutkin peleissä nähdyt säveltäjät ovat ihan ok, mutta nuo kolme ovat minulle vahva kärki ja toivon kuulevani heidän kättensä jälkeä vielä tulevissakin Final Fantasyissä. Saapa vain nähdä, miten siinä vielä käy.

Myös Bravely Defaultin musiikit ovat olleet minulla ahkerassa kuuntelussa. Sen sijaan Star Ocean- ja Tales-sarjojen soundtrackeja en ole ostanut. Kummissakin peleissä tuntuu olevan biisejä, jotka ovat helmiä, mutta sitten myös paljon sellaista taustapimpottelua, joka menee kyllä pelatessa, mutta jota en muuten kuuntelisi.

FF-levyt soivat minulla usein ja olen kokenut ne sopivaksi kirjoitusmusiikiksi. Toisaalta välillä on mukava vain sulkea silmät ja fiilistellä pelien tunnelmia kappaleiden kautta.


Siinäpä viisi asiaa, jotka minulle JPRG:ssä iskevät. Lisääkin varmaan löytyisi, jos tosissani lähtisin tonkimaan, mutta mennään nyt näillä.


Lue myös, miksi genre välillä ärsyttää:


JRPG-ärsytykset

Mikä on justiinsa sinun suosikkigenre ja miksi?

Tulossa seuraavaksi: Pelin jatko-osa, johon petyit



http://www.pelit.fi/

tiistai 14. helmikuuta 2017

Pelaaminen ja ystävyyssuhteet

Pelaamisen kohdalla kuulee usein puhuttavan pimeissä kammioissaan yksin viihtyvistä tyypeistä, joiden fyysinen terveys ja sosiaaliset suhteet kärsivät elämäntavoista. Näistä epäsosiaalisista mörökölleistä ollaan huolissaan ja toiveena on, että katse irtoaisi ruudusta ja kuulokkeet putoaisivat päästä, jotta aito sosiaalisuus pääsisi valloilleen. Ystävänpäivän kunniaksi ajattelin tarjota toisenlaisen näkemyksen pelaajien sosiaalisuuteen.


Tällä viikolla postaus tuleekin poikkeuksellisesti jo tiistaina, minkäpä muunkaan kunniaksi kuin ystävänpäivän. Nyt ei kuitenkaan lähdetä pohdiskelemaan ystävänpäivän syvintä olemusta vaan pelaamista ja ystävyyssuhteita. Voisiko näillä olla jotain tekemistä keskenään?

Mielikuva pelaajista

Kuvitelmat huoneessaan yksinään viihtyvästä olmista, jolle muille puhuminen on vaikeaa, tuntuu elävän ihmisten mielissä. En sano, etteikö tällaisiakin pelaajia voisi olla olemassa, mutta rohkenen väittää, ettei mielikuva vastaa kuitenkaan todellisuutta enemmistön osalta. Pelaajat ovat yhtä paljon tai vähän sosiaalisia kuin muutkin ihmiset, sosiaalisuuden määrä on enemmän kiinni persoonasta kuin harrastuksista.

Jopa sillä huoneessaan viihtyvällä, harvemmin ulkona käyvällä pelaajalla voi olla vilkas sosiaalinen elämä. Se ei vain näy vaikkapa vanhemmille, jotka eivät hänen kanssaan pelimaailmoissa seikkaile. On helpompi huomata kylässä käyvä kaveri kuin sellainen, jolle viestitellään näppis sauhuten chatissä tai höpötetään pelin tiimellyksessä mikrofonin kautta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että myös monet sellaiset asiat, joita ei voi nähdä, ovat kuitenkin olemassa. Näin on monesti pelaajan kavereidenkin kohdalla.

Kannattaa myös muistaa, että joskus ihmisen elämäntilanne voi olla sellainen, ettei hänellä syystä tai toisesta ole positiivisia, perheen ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja. Kenties koulussa ei ole kavereita tai työporukan kanssa ei vain tule juttuun eikä muuta sosiaalista piiriä ole kertynyt. Silloin joku hakeutuu vaikkapa pubeihin istuksimaan, toinen uppoaa Netflixin syövereihin ja kolmas napauttaa pelikoneen auki. Kenties juuri tuo pelaaja onnistuu luomaan sosiaalisia kontakteja, jotka kannattelevat rankan vaiheen ylitse.

Minun on pakko myöntää, että juuri peleistä tykkäävien kavereiden löytäminen on ollut kannatteleva tekijä elämässäni. Putosin aikoinaan monista porukoista, kun totesin, ettei kostea elämäntyyli vain ole minua varten. Olisin luultavasti masentunut, jos minulla ei olisi ollut Internetin kautta löydettyjä mahtavia ystäviä.

Pelimaailman sisäinen sosiaalisuus ja ystävyys


Varsinkin moninpeleissä on pelaamisen lisäksi mahdollisuus tutustua ihmisiin. Pelaaja joutuu miltei väkisinkin muodostamaan tiimin toisten pelaajien kanssa. Toki voi jättää kommunikoimatta tiiminjäsenten kanssa, mutta on oikeastaan kaikkien etu, jos puheyhteys syntyy. Silloin yhteisen tavoitteen saavuttaminen helpottuu kummasti.

Nämä tuttavuudet voivat jäädä pinnallisiksi, mutta aina toisinaan moninpelissä voi kohdata tyypin, jonka kanssa kemiat osuvatkin kohdalleen. Jutut ja persoona tuntuvat kivoilta, läppä lentää ja on kiva hakeutua uudestaan pelaamaan saman hepun kanssa. Yhtäkkiä sitä huomaa keskustelevansa vaikkapa pelin sisäisessä chatissä uuden tuttavan kanssa, vaikkei juuri sillä hetkellä ole syytä pelata yhdessä. Ystävyys lähtee muodostumaan.

Omat moninpelikokemukseni ovat lähinnä Final Fantasy XIV:stä. Toki välillä kohdalle on osunut henkilöitä, jotka eivät vaivaudu vastaamaan tervehdyksiin eivätkä edes heille suoraan esitettyihin kysymyksiin, mutta todella paljon on tullut törmättyä myös ihan mahtaviin tyyppeihin, jotka jaksavat neuvoa ja opastaa nyyppää. Vaikka minulle ei ole pelin sisällä suoranaisia ystävyyssuhteita syntynyt, olen kuitenkin muita reittejä tutustunut muihin samalla serverillä pelaaviin ja tuttavuus on hiljalleen muuttunut syvemmäksi ja yhdessä tullut pelattua sitten useampia kertoja.

Huhut myös kertovat, että kyseisen pelin parista ovat muutkin löytäneet ystäviä ja jopa seurustelukumppanin. Olisikin mielenkiintoista tietää, onko joku päätynyt naimisiin astikin.

Oletko sinä löytänyt ystäviä moninpeleistä? Entäpä seurustelukumppania? 


Pelimaailman ulkopuolinen sosiaalisuus ja ystävyys


Kuten äsken vihjaisin, olen tutustunut FFXIV:n pelaajiin muitakin reittejä kuin suoraan pelin sisällä. Pelien ympärillä pyörii jos jonkinlaista yhteisöä, joihin liittymällä voi löytää uusia tuttavuuksia. Vaikka ryhmät olisivat tarkoitettu pääasiassa pelivinkkeihin ja hauskojen linkkien jakamiseen, ihmisillä on taipumus ryhtyä juttelemaan toistensa kanssa ja siten syventää tuttavuuttaan toisiin.

Minä olen löytänyt kaveripiiriini toisia pelaajia Facebookin erilaisista pelaaja- ja peliryhmistä, Twitteristä ja joskus muinoin keskustelufoorumeilta. Osa kaveruuksista on jäänyt lyhytaikaisiksi, mutta toiset taas ovat kantaneet pidemmälle ja ovat yhä voimissaan. Monen kanssa on tullut myös tavattua Internetin ihmemaan ulkopuolella. Siis siellä todellisessa maailmassa, missä liikkuu muitakin kuin pelaajia. Emme siis ole jääneet poteroihimme piileskelemään vaan lähteneet ulos sosialisoimaan. Vierailtua on tullut kodeissakin puolin ja toisin. Itse asiassa, kun nyt asiaa pohdin, taitavat miltei kaikki ystäväni olla enemmän tai vähemmän pelaajia. Toki tuttavapiiristä sitten löytyy muitakin, mutta suhteet ovat jääneet pinnallisemmiksi.

Missä kaikkialla sinä olet tutustunut muihin pelaajiin? 


Yhdessä pelaaminen


Viihdyn hyvin pitkälti yksinpelien parissa, mutta siitä huolimatta ystävien kanssa on kiva pelailla. FFXIV:ssä on paljon hauskempaa mennä valloittamaan dungeon tutussa porukassa, jossa voi olla täysin oma itsensä, kuin ventovieraiden kanssa. Minä ainakin jännitän aina vähän sitä tuntemattomien kanssa pelaamista, uskon kavereiden ymmärtävän mahdolliset mokani paremmin kuin uppo-outojen tyyppien.

Koska olen aika monet kaverini tavannut juuri Final Fantasy -piireistä, on heidän kanssaan tullut vietettyä aikaa juuri kyseisen pelisarjan parissa, siis niiden yksin pelattavienkin osien. Olemme pelailleet kimpassa (vuorosysteemillä) pelejä läpi ja nauttineet samalla toistemme seurasta. Joskus myös pelasimme isommalla porukalla Final Fantasy VIII:aa ja dubbasimme sen repliikit suomeksi. Jokaisella oli omat hahmonsa, joita pääsi ääninäyttelemään. Hah, eräs ystävistäni oli aivan loistava Rinoa!

Miehen kanssa pelaan sitten FFXIV:n lisäksi yhdessä Tales-sarjan pelejä. Niitä en oikeastaan edes halua pelata yksin, koska yhdessä on hauskempaa. Taistelukin sujuu paremmin, kun tekoälyn varaan ei tarvitse jättää kaikkia muita kuin omaa hahmoaan. Tales-pelit ovat siis olleet meille mukavaa yhteistä aikaa.

Yhdessä pelaamisen muotoja ovat myös erilaiset peli-illat, joissa voi vaikkapa keskittyä erilaisten retropelien testaamiseen porukalla ja samalla nauttia herkkuja, kaipa ne voisi luokitella yhdeksi tavaksi pitää kotibileet. Alkoholia ei tosin välttämättä tarvita. En oikeastaan välitä esimerkiksi erilaisista auto- tai Mario-peleistä, mutta juuri tällaisissa peli-illoissa koen ne ihan hyväksi viihteeksi.

Lanit ovat toinen selkeä yhdessä pelaamisen muoto. Roudataan siis kaveriporukan koneet yhden luokse (tai vuokrattuun tilaan, sitenkin jotkut kuulemma laneja järjestävät) ja pelataan koko viikonloppu yhdessä. Kaveriporukan mieltymyksistä sitten riippuu, mitä pelejä pelataan. Itse olen osallistunut vain FFXIV-laneihin.

Mitä pelejä sinä pelaat yhdessä muiden kanssa? 


Ystävyys ja sosiaaliset suhteet osana pelimaailmaa


Väitän, että sosiaalisuus ja ystävyys ovat aina olleet osa pelaamista. Totta kai aina on ihmisiä, jotka harrastavat yksin eivätkä välitä kommunikoida toisten pelaajien kanssa, mutta pääasiassa ihminen on sosiaalinen otus, joka tykkää hakeutua kaltaiseensa seuraan. Vaikkei pelejä suoraan pelaisi kavereiden kanssa, on kuitenkin mukava jutella harrastuksestaan ihmisille, jotka ymmärtävät, mistä puhutaan.

Pelien ympärille rakentuu oma harrastusmaailma samalla tavalla kuin muidenkin harrastusten. Se on hieno asia ja sitä kannattaa vaalia. Tietenkään kaikkea aikaa ei kannata istua ruutujen ääressä, vaikka parhaat kaverit olisivatkin satojen kilometrien päässä ja tavattavissa lähinnä Internetin välityksellä. Ruutuaika voi kuitenkin joskus olla myös sosiaalista laatuaikaa, joten sitä ei pitäisi pelkästään demonisoida.

Millaisia kokemuksia sinulla on ystävyydestä ja pelaamisesta? Jaa ajatuksesi!

Lue myös:


Parhaat ekat lanini ikinä!
Missä ystävät, siellä...
http://www.pelit.fi/

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mitä Final Fantasyt ovat minulle opettaneet?

Videopeleistä voi oppia kaikenlaista. Osa opeista on siirrettävissä tosielämään, osa ei ehkä sovellu niin hyvin. Tein lyhyen listauksen, millaisia asioita olen oppinut suosikkipelisarjastani eli Final Fantasyistä vuosien varrella.



5 hyvää elämänohjetta Final Fantasyistä


Kun olet eksyksissä, puhu kaikille, joku kyllä tietää oikean suunnan 


Etkö tiedä, mihin suuntaan sinun pitäisi jatkaa elämässäsi tai ihan vain lenkkipolulla? Ratkaisu on yllättävän helppo: puhu ihan jokaiselle henkilölle, joka tulee vastaan. He saattavat kertoa sinulle täysin epäoleellisia faktoja elämästään ja ympäristöstään, mutta enemmin tai myöhemmin törmäät johonkuhun, joka osoittaa sinulle oikean suunnan.

Huom! Joskus nämä henkilöt voivat puhua arvoituksellisesti tai antaa sinulle tietoa, josta ei nyt ole hyötyä, mutta myöhemmin osoittautuu hyvin arvokkaaksi. Kuuntele siis ne hölmöiltä ja turhiltakin kuulostavat jutut tarkalla korvalla.

Jos et meinaa pärjätä, työskentele kovemmin ja voitat kyllä


Eikö hommat suju? Otatko turpaasi yhä uudestaan kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti? Sinun täytyy vain tehdä enemmän töitä, panostaa itsesi kehittämiseen ja hioa taitojasi pitkäjänteisesti. Siten pystyt saavuttamaan tavoitteesi.

Toisinaan voi kuitenkin tulla vastaan myös tilanteita, joissa sinun ei ole tarkoituskaan voittaa. Hyväksy se ja jatka elämässäsi eteenpäin. Edellinen kehitysrumba ei joka tapauksessa mennyt hukkaan.

Toisten auttamiseen ei tarvitse syytä


Mietitkö usein, miten toisten auttaminen hyödyttää sinua? Eikö se ole aika itsekästä? Kannattaa siis lopettaa sellaisen pohtiminen kokonaan ja auttaa tarvitsevia, kun tilanne on päällä. Se levittää hyvää mieltä.

Yllättävää kyllä, on myös mahdollista, että juuri toisten epäitsekäs auttaminen johtaa myös omaan hyötyyn. Kenties olet joskus itse pulassa ja muut muistavat, kuinka autoit heitä hädän hetkellä. Voikin olla, että he puolestaan ryntäävät pyyteettömästi sinun avuksesi. Älä kuitenkaan tee hyviä töitä vain saadaksesi palkkion, se oikeasti paistaa läpi.

Planeetasta on syytä pitää huolta


Asutko Maassa? Välitätkö ympäristöstäsi? Jos et, ehkä sinun kannattaisi. Toistaiseksi meillä on vain tämä yksi planeetta. Sen elinvoiman imeminen erilaisin keinoin ja ympäristön tuhoaminen voiton saavuttamiseksi ei siis välttämättä ole hyvä idea. Voi olla, että luonto iskee takaisin jonain päivänä, jos emme pidä sen puolia.

Toki voi myös olla, että alien-soluja sisältävä äitiongelmainen kaheli vain yksinkertaisesti kutsuu meteorin tuhoamaan planeetan. Älä siis koskaan dumppaa alien-soluja sikiöihin. Se on pahasta.

Kun menestyt, muista tuulettaa tyylikkäästi, voit myös pyöräyttää asettasi pääsi yläpuolella


Oletko saavuttanut tavoitteesi? Voititko kilpailussa tai pääsitkö vaikkapa uuteen työpaikkaan?

On tosi okei tuulettaa kunnolla, jopa voittotanssi käy oikein hyvin. Heiluta käsiäsi ilmassa ja hyräile fanfaarimusiikkia. Jos sinulla on esimerkiksi miekka tai tuliase, voit pyöräyttää sitä upeasti pääsi yläpuolella, toisaalta tähän tarkoitukseen soveltuvat myös kynä, tahtipuikko tai hiihtosauva.


5 huonoa elämänohjetta Final Fantasyistä



On ihan okei kävellä sisään toisten asuntoihin ja viedä heidän säästönsä, saman voit tehdä myös kirkoissa ja muissa julkisissa tiloissa


Tarvitsetko uusia lääkkeitä? Kenties työkalutkin olisi kiva päivittää? Kävele vain naapurin ovesta sisään ja kerää mukaasi kaikki, mitä ikinä nyt satut tarvitsemaankaan. Itse asiassa ota myös ne esineet, joita et välttämättä nyt tarvitse, koska eihän sitä koskaan tiedä...

Paitsi, että se ei tosiaankaan ole okei. Löytäjä saa pitää -mentaliteettia ei ehkä kannata soveltaa tosielämässä ihan tällä tasolla. Onneksi tosimaailman ihmiset myös tajuavat pitää asuntonsa lukittuina, etteivät kaikenlaiset maailmanpelastajasankarit pääse ryöstämään heitä kuiviin.

Varastaminen on enemmän kuin jees, se voi muodostaa jopa oman ammatin


Haluatko saada upeita vaatteita? Onko käteisestä puutetta? Hyökkää siis randomin ohikulkijan kimppuun ja ryöstä häneltä aivan kaikki.

Tämä menee vähän samaan kategoriaan edellisen kanssa. Final Fantasyissa kannattaa varastaa, minkä vain irti saa, varsinkin vihollisilta. Tosielämässä... no, en suosittelisi.

Kaiken maailman söpötkin pikkuotukset kannattaa tappaa, koska ne voivat kantaa mukanaan varusteita tai ainakin niillä on rahaa


Iskikö rahapula? Helppo tapa kerätä lisää käteistä on mennä läheiseen metsään ja alkaa listiä pikkuoravia ja jänösiä. Ota turkit talteen ja kerää otuksien kolikkopussit maasta, kun olet tappanut ne. Kaikkien mielestä tämä on tosi jees toimintaa.

Tai sitten ei. Valitettavasti tosielämän eläimet harvemmin kantavat mitään arvokasta mukanaan eikä turkiskauppakaan käy kovin kuumana tällä hetkellä.

Nukkuminen parantaa kaikki vaivat


Tulitko myrkytetyksi? Vaivaako sinua kivettyminen tai sokeus? Ei hätää, petiin vaan ja aamulla vaivat ovat poissa!

Nukkuminen on hyvästä, kannattaa oikeasti nukkua kunnon yöunet, se tekee voinnille ihmeitä. Valitettavasti myrkytystiloja ja sokeutta se ei kuitenkaan poista. Mene lääkäriin, jos kärsit suuremmista vaivoista.

Jos et voi nukkua, lääkepullo kannattaa heittää ilmaan siten, että se putoaa päähäsi


Tunnetko olevasi heikossa hapessa? Vaivaako myrkytys, mutta sänkyä tai majatalohuonetta ei ole tarjolla? Ei hätää, käy hakemassa apteekista lääkettä, viskaa pullo ilmaan ja anna sen pudota päähäsi. Vaiva on poissa!

Tai sitten ehkä kannattaa kuitenkin nielaista se lääke tai muuten vain käyttää ohjeen mukaan...

5 huvittavaa elämänohjetta Final Fantasyistä


Samaa esinettä voi omistaa vain 99 kappaletta, ei enempää


Oletko luonteeltasi keräilijä? Hyvä juttu! Muista kuitenkin, että jokaisella kokoelmalla on rajoituksensa ja se on tarkalleen ottaen 99 kappaletta kutakin. Saman määrän yhtä esinettä pystyt myös vaivattomasti kantamaan mukanasi, mutta sadas ei enää mahdu, nappaa mieluummin mukaan 99 kappaletta jotain toista esinettä.

Jos aiot olla cool, hanki iso miekka tai hommaa nyt edes pari tikaria


Miekat ovat päheitä, mitä suurempi sen parempi. Ei haittaa, vaikka miekka olisi sinua pidempi. Jos et pysty hankkimaan miekkaa, pari tikariakin nostaa cooliusastettasi.

Klovnit ovat epäilyttäviä, jos eivät suorastaan vaarallisia


Tiedäthän ne valkonaamaiset hirvitykset, joilla on värikäs ja hassu asu päällään? Kyllä, ei ole ollenkaan absurdia, että ne aiheuttavat pelkotiloja joillekin ihmisille. Klovnien pelko on viisauden alku, mokomat haluavat varmasti tuhota maailman tai tehdä vähintäänkin jotain hyvin, hyvin epäilyttävää.

Jos jonkun nimi on Cid, hän työskentelee tekniikan alalla


Onko kaverisi nimi kenties Cid tai onko sinua itseäsi siunattu tuolla nimellä? Hyvä uutinen: silloin ei tarvitse murehtia urasuunnitelmista vaan voi ryhtyä esimerkiksi ilmalaivainsinööriksi tai autokorjaajaksi. Muutkin tekniset alat ovat sallittuja, mutta muista kuitenkin, että ilmalaivat ovat parasta ikinä. Ryhdy siis ilmalaivainsinööriksi.

Rusetin käyttö antaa immuniteetin kaikkia sairauksia vastaan


Koristaako tukkaasi tai asuasi rusetti? Mahtavaa! Rusetti suojaa kaikilta taudeilta ja tekee sinusta lisäksi söpön näköisen. Jos et vielä omista rusettia, kipitä saman tien hankkimaan sellainen. Minulla on jo monta!



Jokaista listaa voisi venyttää vaikka millä mitalla, sillä opittavaahan peleissä riittää. Jätä siis toki oma listasi kommenttiboksiin tai jos olet bloggaaja, tee ihmeessä oma listauksesi blogiisi.


Lue myös:


JRPG-ärsytykset
Minä vihaan, vihaan, vihaan, vihaan, vihaan, VIHAAN


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Tales of Berserian alkufiilistelyt

Tales of -sarja näyttää tulleen jäädäkseen blogin vakiokaluston joukkoon. Sain arvostelukappaleen Tales of Berseriasta Bandai Namcolta viittä blogipostausta vastaan, joten on aika pureutua sarjan tuoreimpaan osaan tutulla otteella.

Postaus sisältää lieviä spoilereita pelin alusta, muttei mitään, mikä varsinaisesti haittaisi pelikokemusta.


Tämä postaus on siis toteutettu yhteistyössä Bandai Namcon kanssa. Mielipiteet ja pohdinnat ovat omiani.

Tales of Berseria sijoittuu samaan maailmaan kuin sarjan edellinen osa Tales of Zestiria, mutta kauas menneisyyteen. Pelin visuaalisessa ilmeessä tämä ei varsinaisesti näy, sillä ainakin minun silmääni sekä arkkitehtuuri että tekniikka näyttävät olevan hyvin samalla tasolla kuin Zestirian ajassakin. Seikka ei kuitenkaan ole sellainen, että se minua mitenkään erityisesti haittaisi. Tykkäilen kyllä pseudo-keski-aikaisesta, fantasiaelementeillä höystetystä maailmasta.

Pelin päähahmo, Velvet, on kovia kokenut, vahva ja itsenäinen nainen kostomatkalla. Hän nousee valtaa pitäviä voimia vastaan voidakseen maksaa veren verellä ja kostaakseen pikkuveljensä julman kuoleman. Rinnalleen hän onnistuu keräämään joukon muita lainsuojattomia.

Yhtäläisyydet Zestirian ja Berserian välillä


Berserian maailmaa piinaa daemonblight-niminen sairaus, joka muuttaa ihmisiä demoneiksi. Tämä tauti muistuttaa paljolti siis Zestiriasta tuttua malevolencea, joka niin ikään muutti ihmisiä hellioneiksi kutsutuiksi demoneiksi. Toistaiseksi minulle ei ole selvinnyt, mikä saa ihmisen sairastumaan daemonblightiin, mutta malevolence syntyi nimensä mukaisesti ihmisten negatiivisista tunteista ja pahantahtoisista ajatuksista. Odotankin mielenkiinnolla, onko daemonblight samaa alkuperää ja onko mahdollisesti kyse samasta vaivasta eri nimellä.

Muitakin yhtäläisyyksiä Zestiriaan on heti havaittavissa. Zestirian päähahmona toimii paimen Sorey, joka pystyy yhdistymään enkelimäisten olentojen, serafien, kanssa ja sitten puhdistamaan ihmisiä ja maailmaa pahuudesta. Velvet sen sijaan on itse demoniksi muuttunut, mutta hänen vastavoimanaan toimii kirkkoa palveleva manaaja, Artorius, joka ohjastaa niin ikään enkelimäisiä olentoja, malakeja. Pelin edetessä Artorius alkaa käyttää itsestään nimitystä paimen. Minun veikkaukseni onkin, että manaajat ja paimenet ovat yhtä ja samaa, samoin serafit ja malakit, varsinkin kun sekä serafi että malak tarkoittavat enkeliä. Zestiriassahan jopa sanotaan, että oli aika, jolloin serafit ja ihmiset elivät rinnakkain ja ihmiset pystyivät näkemään serafit (mikä ei ole Berserian alussa ja Zestiriassa ylipäätään mahdollista). Zestiriassa ihmiset, joilla on vahva resonanssi, voivat kommunikoida serafien kanssa ja nähdäkin  heidät, jotkut pystyvät jopa pääsemään paimeneksi. Myös Berserian manaajilla on vahva resonanssi, jopa siinä määrin, että he pystyvät orjuuttamaan malakit.

Tarina sisältää innostavia elementtejä


Olen tätä kirjoittaessa pelannut Berseriaa noin 11 tuntia, mikä ei JRPG-mittapuulla tietenkään ole vielä kovin paljon, mutta sen verran kuitenkin, että tarinaan alkaa hiljalleen päästä sisään.

Vaikka pelin asetelma on synkkä: maailmaa riivaa sairaus ja demoniksi muuttunut päähenkilö on kostoretkellä pikkuveljensä puolesta, tunnelma tuntuu pysyttelevän välillä hyvinkin kepeänä. Tämä ei sinällään ole yllättävää, koska kepeyttä Taleseissa tunnutaankin usein ylläpidettävän hahmojen välisen sanailun kautta.

Minua kiehtoo erityisesti, mistä daemonblight tarkalleen ottaen on saanut alkunsa, samoin manaajien ja malakien suhde toisiinsa. Toisaalta huomaan myös usein miettiväni, heijastuvatko Berserian tapahtumat jollain tavoin Zestiriassa. Olisi pitänyt pelata Zestiria ripeämmässä tahdissa, jotta mielikuva pelistä olisi yhtenäisempi. Uskoisin silloin pysytyväni paljon syvempään analyysiin tämän asian osalta. Joka tapauksessa Berserian pelaaminen tukee Zestiria-innostustani, mutta tarina kuitenkin tuntuu sen verran selkeältä kokonaisuudelta, että Berseria seisoo myös omilla jaloillaan. Ei siis ole välttämätöntä pelata Zestiriaa pohjalle, mutta ei siitä haittaakaan ole. Tässä voi valita omien mieltymystensä mukaan, miten toimii.

Hahmoista raapaistu vasta pintaa


Aivan kaikkiin pelattaviin hahmoihin en ole vielä päässyt kunnolla tutustumaan, joten puhun nyt vain niistä, joihin on jonkinlainen näppituntuma. Todennäköisesti teen läpäisyn jälkeen taas suuremman hahmoanalyysipostauksen tai useamman riippuen siitä, kuinka paljon minulla on sanottavaa yhdestä hahmosta.

Velvet on siinä mielessä virkistävä päähahmo, että hän on nainen. Viimeksi olen pelannut naisella Tales of Xilliassa, muissa Taleseissa olen pelaillut miehillä (vaikka toki taistelussa olisi mahdollista vaihtaa naiseenkin). Velvet on erikoinen tapaus myös siinä mielessä, ettei hän ole puhdas ja viaton kaikkia rakastava, maailmaa syleilevä hyvis. Hän on muuttunut demoniksi ja kantaa sydämessään syvää katkeruutta Artoriusta kohtaan. Nyt ei olla menossa pelastamaan maailmaa vaan murhaamaan selkään puukottava k-pää. (Tosin veikkaan, että se maailmanpelastusosiokin on vielä tulossa, mutta silti!)

Velvetin pukeutuminen ei ehkä ole ihan mieleeni, vaikka sen voi ajatella demonille sopivan. Toisaalta, miksi edes demoni haluaisi kulkea vatsa ja rinnat miltei paljaina? Jos taistelutilannetta ajattelee, niin ei tuo asu kyllä suojele yhtään miltään... mutta ehkä ne demoniset voimat sitten riittävät.

Itse vaihdoinkin Velvetille heti päälle hänen arkiasunsa pelin alusta. Tykkäsin siitä kaikessa yksinkertaisuudessaan huomattavasti enemmän kuin tuosta varsinaisesta. Olen hyvin iloinen, että sen sai käyttöön. Kiitos siitä!

Rokurou esitellään pelissä seuraavaksi. Hän on samassa vankilassa Velvetin kanssa ja pakenee sieltä yhtä matkaa. Hänellä tuntuu olevan oma synkkä taustansa, mutta toistaiseksi sitä ei ole juuri avattu. Olen siis yhtenä kysymysmerkkinä, mutta hyvällä tavalla. En haluaisikaan tietää kaikkea reilut kymmenen tuntia pelattuani, mieluummin odotan paljastuksia vähän pidemmälle.

Rokuroun persoona on melko valoisa, vaikka hänkin on demoniksi päätynyt. Juttua riittää ja läppäkin lentää, hän vaikuttaa aika harmittomalta miekkoselta. Sellaiselta perusmukavalta tyypiltä, josta ei oikein ole isommin sanottavaa. Hän ei siis ole häirinnyt minua millään tavalla, muttei toisaalta tehnyt syvää vaikutustakaan.

Magilou lähti yhtä lailla kahden edellisen matkaan vankilasta. Hän ei kuitenkaan vieläkään ole liittynyt rinnalleni taistelussa vaan lähinnä hengaa matkassa ja ärsyttää olemuksellaan. Magilou on kuin Teepon (Tales of Xillia) ja Fioren (Star Ocean: Integrity and Faithlessness) yhdistelmä, mutta ei kuitenkaan toimi minulle samalla tavoin kuin nuo kaksi hahmoa. Siinä, missä Teepo on minusta hauska, Magilou on rasittava. Pukeutumistyylistä taas tosiaan tulee Fiore mieleen, mutta tyyni rauhallisuus ja kylmä älykkyys tuntuvat puuttuvan. Juu, ei ole suosikkilistallani tämä nainen, otsasuoneni pullistuu, kun hän avaa suunsa.

Malak Number Two liittyi seuraavaksi muun joukon jatkoksi. Mielenkiintoista hänessä on, että hän näyttää aivan Velvetin kuolleelta pikkuveljeltä. Zestiriasta opimme, että ihmisen voi joissain tilanteissa muuttaa serafiksi, joten kenties Laphicetkin on kuollessaan voinut muuttua malakiksi. Tähän mysteeriin odotan ratkaisua!

Muutoin malak-poitsu ei ole minusta erityisen kiinnostava. Hän on taas se pakollinen lapsihahmo, jota muu porukka raahaa mukana ja joutuu suojelemaan. Ei innosta, mutta ymmärrän hänen merkityksensä juonelle. Ja on toisaalta ihan mukavaa nähdä, miten aikuiset hahmot suhtautuvat häneen kuin nuorempaan perheenjäseneen, hän tuntuu olevan kaikkien välittämisen kohde.

Eizen on viimeisin hahmo, joka on päätynyt joukkoani kasvattamaan. Myös hän on malak, mutta vapaana kulkeva sellainen ja ryhtynyt piraatiksi. Hän etsii merirosvolaivansa kadonnutta kapteenia ja lähtee sen vuoksi Velvetin matkaan. Hänen olemuksensa on hieman synkkiö ja ilme jatkuvasti kiukkuinen, mutta pinnan alla tuntuu piileksivän sarkastisen huumorintajuinen nuorimies, joka nauttii laadukkaista alkoholijuomista, kuten viskistä.

En ehkä täysin haluaisi myöntää sitä, mutta siinä, missä muut hahmot ovat ihan kivoja (ja Magilou ärsyttävä), Eizen sai fanityttömoodin kohottamaan hitusen päätään. Jostain syystä taas tällainen semi-pahapoika saa sydämeni sykähtämään. Ei Eizen vielä samanlaista vaikutusta ole tehnyt kuin Dezel Zestiriassa, mutta onpahan nyt kuitenkin varastanut huomioni.

Innolla eteenpäin


Tales of Berseria on tähän mennessä toiminut minulle lähes yhtä hyvin kuin Zestiria. Odotankin, että pääsen pelissä eteenpäin ja saan taas tietää hieman lisää hahmoista ja tarinasta. En oikein osaa sanoa, mistä se johtuu, mutta jostain syystä Zestiria ja Berseria sykähdyttävät enemmän kuin aiemmat Talesit.

Mikä fiilis teillä muilla on Berseriasta? Joko se on hankittu tai kenties jopa pelattu? Vai onko vasta harkintalistalla? Kuka hahmo kiinnostaa eniten?


Lue myös:


Pikainen kurkistus Tales of Berseriaan (postaus demosta)
Tales of Zestirian hahmopohdinnat 1: Dezel ja Rose
Tales of Zestirian hahmopohdinnat 2: Lailah, Edna ja Zaveid


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Suuruudenhullu tiedemies - Final Fantasy XII:n tohtori Cid

Final Fantasy -sarjassa on eräs hahmo, joka esiintyy useammassa peleistä: Cid. Useimmat Cidit ovat mielenkiintoisia, mutta yksi heistä on erityisen kiinnostava. Final Fantasy XII:n Cid ei ole pelaajaa auttava innokas koneiden parissa puuhastelija vaan antagonistinen hullu tiedemies, jota on syytä varoa. Mitä kaikkea pinnan alta löytyy?

Tämä postaus spoilaa hyvin paljon Final Fantasy XII:n tapahtumia. Et ole peliä vielä pelannut ja haluat kokea The Zodiac Agen puhtaalta pöydältä, suosittelen palaamaan postauksen pariin vasta sen läpäisyn jälkeen.



Kuka tohtori Cid?


Tohtori Cidolfus Demen Bunansa on kuuttakymppiä kolkutteleva Archadesissa sijaitsevan Draklorin laboratorion johtava tiedemies ja myös pelissä esiintyvän ilmapiraatin, Balthierin, isä. Final Fantasy XII Ultimania Omega -kirja mainitsee, että Cidillä on myös kaksi Balthieria vanhempaa poikaa, mutta pelissä heitä tai hänen mahdollista vaimoaan ei mainita kertaakaan.

Draklorin laboratorio puolestaan on erikoistunut sotateknologian valmistukseen, mm. ilmalaivat kehitetään siellä. Tohtori Cidin erikoisalaa ovat kuitenkin nethisiitit ja hänen tavoitteensa on onnistua valmistamaan sellainen itse.

Mikä sitten on nethisiitti? Se on kivi, joiden perässä pelaaja ramppaa puolet pelistä. Ivalicen jumalat, Occuriat, asettivat maailman laidalle Sun Cryst -nimisen valtavan maagisen kiven, josta luovuttivat aikoinaan suurelle kuninkaalle Raithwallille kolme palasta (Dawn, Dusk ja Midlight Shardit). Sun Cryst itsessään ja nuo kolme palaa ovat nethisiittejä, aikojen saatossa maagista Usvaa itseensä imeviä kiviä. Kun Usvan vapauttaa kivestä, seuraa valtava räjähdys, jollainen esimerkiksi tuhosi Nabudiksen ennen pelin alkua (tohtori Cidin käsialaa tämäkin tihutyö muuten) ja myöhemmin pelin aikana Leviathan-ilmalaivan.

Alkuperäiset nethisiitit ovat peräisin jumalilta, mutta tohtori Cid haluaa valmistaa omia, joilla ei ole mitään tekemistä jumalten kanssa. Itse asiassa hän toivoo kivistään niin voimakkaita, että voi ottaa vallan pois Occurioilta ja saada "historian ohjakset takaisin ihmisten käsiin", kuten hän useamman kerran toistelee.


Tohtori Cidin henkilöhistoria ennen pelin tapahtumien käynnistymistä


Kuusi vuotta ennen pelin tapahtumia tohtori Cid matkustaa Jadg Diforhille tutkimaan Usvan peittämää aluetta, oletettavasti pelissäkin esiintyvää Feywoodia, jonne monet ovat eksyneet iäksi. Syvällä Feywoodin perukoilla on paikka, jota Occuriat kutsuvat kodikseen, Giruvegan. Muinaisen kaupungin portti on sinetöity ja Occuriat ovat vetäytyneet sen taakse omiin oloihinsa eikä sitä voi avata kuin "the Gigas" eli pelissä esiintyvä kutsuttava hirviö, esper Belias. Tämä esper puolestaan on suljettuna kauan sitten edesmenneen kuningas Raithwallin hautaan ja vartioi siellä olevaa Dawn Shardia.

Tuolla matkallaan Giruveganiin tohtori Cid kohtaa yhden Occurioista, Venat'n. Venat ei hyväksy muiden Occurioiden satoja vuosia sitten kuningas Raithwallin kanssa käynnistämää nethisiittipeliä vaan haluaa antaa kuolevaisille mahdollisuuden määrätä omasta kohtalostaan. Cidiin tämä ajatus uppoaa kuin kupopähkinä moogleen ja hän solmii sopimuksen Venat'n kanssa. Yhdessä he poistuvat Giruveganista.

Kun tohtori Cid palaa kotiin, hän on muuttunut mies. Hänellä on uutta tietoa mahtikivistä, nethisiiteistä, ja hän palaa halusta päästä testaamaan niiden voimia käytännössä. Hän myös näyttää höpöttävän itsekseen, vaikkakin oikeasti puhuu Venat'n kanssa. Sen enempää Cidin alaiset kuin hänen poikansakaan eivät kuitenkaan näe Venat'ta, joten tohtori alkaa vaikuttaa hullulta, jopa siinä määrin, ettei Baltier lopulta kestä seurata isänsä rappiota ja karkaa kotoa.

Oletettavasti tohtori Cid kertoo löydöksestään myös pelin pääantagonistille, Vayne Caruda Solidorille, keisari Gramisin vanhimmalle elossa olevalle pojalle. Huomion arvoista on, että tuohon mennessä Vayne on onnistunut surmaamaan kaksi vanhempaa veljeään jättämättä todisteita teoistaan.

Vayne ja tohtori Cid lyöttäytyvät yhteen Venat'n toimiessa taustavaikuttajana. Draklorin laboratorio saa valtiollista rahoitusta ja tutkimuskohteeksi otetaan nethisiittien valmistaminen. Tuolloin Cidillä ei ole vielä jumalallista alkuperää olevaa nethisiittiä käsissään, mutta kun Archadia hyökkää Nabradiaan ja kukistaa valtion, on Raithwallin aikoinaan kyseiseen valtioon luovuttama Midlight Shard käytössä. Tohtori Cidin käskystä tuomari Zecht aktivoi Midlight Shardin ja koko Nabradiasta tulee Usvan peittämää joutomaata, johon pelaaja pääsee pelin aikana halutessaan tutustumaan.

Nabradian tapahtumat vahvistavat Cidin käsityksen nethisiittien valtavasta voimasta ja tutkimus Draklorin laboratoriossa jatkuu. Vayne järjestää mahdollisuuden saada magisiittinäytteitä Bhujerban magisiittikaivoksista. Magisiitit ovat maagisia ominaisuuksia sisältäviä kiviä, jotka eivät kuitenkaan vastaa voimaltaan nethisiittejä. Cidin tutkimukset pääsevät vauhtiin ja ensimmäiset ihmisten valmistamat nethisiitit kehitettään magisiittien pohjalta (tämä voi tapahtua myös jo ennen Nabradian tuhoa). Nethisiittejä myös testataan jopa ihmiskokeilla, esimerkiksi tuomari Berganilla. Tarkkaa metodia ei pelissä selitetä, mutta Balthier sanoo, että Berganista on tullut yhtä ihmisten valmistaman nethisiitin kanssa.

Vaan, Larsa ja Balthier Bhujerban magisiittikaivoksissa


Aukko Cidin taustatarinassa


Tohtori Cid väittää vierailleensa Giruveganissa kuusi vuotta ennen pelin tapahtumia. Giruveganin portti on kuitenkin sinetöity eikä sitä voi avata kuin Belias, joka ei ole tohtorin saatavilla (Belias vapautuu Raithwallin haudasta vasta myöhemmin pelaajan toimien myötä). Miten Cid siis olisi voinut päästä kulkemaan portista?

On kaksi mahdollisuutta:

  • Cid ei koskaan käynyt Giruveganissa
  • Venat päästi Cidin Giruveganiin
Giruvegan ei kaiken kaikkiaan ole helppo saavuttaa. Se sijaitsee Feywoodin perukoilla jagdilla, jonne ei voi ilmalaivalla lentää. On kuljettava Golmoren viidakon läpi eikä sekään onnistu tuosta noin vain, sillä siellä asuvat vierat ovat asettaneet viidakkoon maagisia esteitä, joista pääsee vain, jos kuljettaa mukanaan Lenten kyyneltä, vierojen korua.

Jos oletetaan Cidin päässeen ainakin Feywoodiin asti, olisi hänen jotenkin pitänyt kiertää nuo maagiset esteet tai saada joku viera avaamaan portti. On mahdollista, että Cid on tutkimusmatkallaan tavannut vieran ja onnistunut jopa suostuttelemaan tämän päästämään hänet syvemmälle viidakkoon. Jos Balthierilla on yhtään isänsä piirteitä, voidaan ajatella myös Cidin olevan melkoinen naistenmies niin halutessaan.

Mitään tällaista ei kuitenkaan mainita pelissä, joten kyse on puhtaasti teoriasta. Tykkään silti leikitellä ajatuksella, kuten silläkin, että Balthierilla voisi olla varsin nuori puoli-viera-sisarus. Eh, mutta ehkä ei nyt pureuduta sen enempää tähän visioon.

Jos siis oletetaan, että Cid pääsi Feywoodiin, hän oli jo melko lähellä Giruvegania. Kenties hän marssi aina portille asti. Sitten hänen matkansa joko pysähtyi, hän keksi jonkin erilaisen tavan avata portti tai se avattiin hänelle. Voi myös olla, että Venat saapui portin ulkopuolelle tapaamaan tohtoria. Koska Venat halusi kääntää selän kaltaisilleen, hänellä ei ollut varsinaista syytä päästää Cidiä Giruveganiin.

Sinällään se, kävikö Cid todella Giruveganissa asti, ei ole pelin tarinan kannalta kovinkaan oleellista. Joka tapauksessa hän kohtasi matkallaan Venat'n ja sai tietää nethisiiteistä, mikä on paljon merkittävämpää. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohdiskella erilaisia vaihtoehtoja siitä, mitä taustalla on voinut tapahtua.


Cidin toimet pelin aikana


Tohtorismies ei ole heti aktiivisesti esillä, esimerkiksi Vayne sen sijaan esitellään jo varhaisessa vaiheessa. Cidin esille asteleminen tapahtuu vasta myöhemmin eikä silloinkaan pelaajalle välttämättä vielä aukene hänen avainroolinsa. Toisaalta Final Fantasy XII on pelinä ylipäätään sellainen, että sen voi paahtaa läpi ajattelematta juonta lainkaan ja keskittyä pelielämykseen antamatta juonen häiritä. Se tekee tällaisen pelitavan hyvin helpoksi. Sen sijaan, jos tarinaan ja hahmoihin todella haluaa uppoutua, ei pääse aivan yhtä helpolla. Pitää nähdä rivien välit ja osata vielä tulkitakin niitä. Toisaalta juuri se tekee pelistä minulle niin kiinnostavan. Pinnan alla muhii paljon.

Cid toimii koko pelin ajan Vaynen taustatukena ja jatkaa omaa nethisiitti-tutkimustaan. Hän testaa kivien käyttöä ihmisillä ja päädytään sellaista kokeilemaan vieraankin. Tosin peli ei kerro, oliko Franin siskon, Mjrnin, kaappaaminen tähän käyttöön Cidin itsensä ajatus vai tekivätkö Archadian tiedemiehet sen vain sattuman oikusta, kun Mjrn jäi kiinni tutkiessaan archadialaisten tekemisiä Hennen kaivoksissa.

Kun tuomari Bergania vastaan on taisteltu, pelaajan tiimi lähtee kohti Archadiaa ja valtion pääkaupungissa sijaitsevaa Draklorin laboratoriota. Matka on pitkä ja sen varrella Balthier vihdoin paljastaa, mistä hänen isäantipatiansa kumpuaa. Hän kertoo tohtori Cidin olevan hänen isänsä, mutta myös vallanhimoinen nethisiiteistä kajahtanut tiedemies. Balthier paljastaa senkin, että Cid pakotti hänet ryhtymään tuomariksi pönkittääkseen omaa asemaansa Archadesissa.

Draklorin laboratorioon tunkeutuessaan pelaaja pääsee ensimmäistä kertaa kasvotusten tohtorin kanssa. Syntyy taistelu, joka päättyy niin sanotusti tasapeliin ja Cid pakenee paikalta väittäen lähtevänsä Giruveganiin. Tämän väitöksen ainoana tarkoituksena on kuitenkin usuttaa pelaajan tiimi jumalten kaupunkiin ja lopulta Sun Crystin luokse Pharoksen majakkaan. Cid olisi toki voinut kertoa suoraan nethisiittien lähteiden sijainnin, mutta kenties hän ja Venat halusivat Ashen kohtaavan Occuriat ja ehkä jopa saavan näiltä miekan, jolla leikata uusia nethisiittejä Sun Crystista. Sellaistahan Cidillä ei käsissään ollut.

Tällä(kään) kertaa Cid ei siis matkannut Giruveganiin vaan lähti Pharoksen majakalle. Koska pelaajan tiimillä epäilemättä menee pitkähkö tovi Feywoodin perukoille vaeltamiseen, hän saattoi toki tehdä jotain muutakin tässä välissä. Kenties hän valmisteli ilmalinnoitus Bahamutin toimintakuntoon, jotta hyökkäys Dalmascaan saadaan käyntiin heti, kun Sun Crystin sisältämä Usva on vapautettu maailmaan. Niin, koska Sun Cryst on valtava nethisiitti, se on imenyt itseensä Usvaa ties kuinka kauan ja on aseena vielä vaarallisempi kuin siitä leikatut sirut. Onkin suoranainen ihme, ettei koko Ivalice päätynyt usvaiseksi suoksi, jolla elävät vain hirviöt.

Pelaajallekin lopulta selviää Cidin vedätys ja matka käy kohti Pharosta. Cid on majakan huipulla jo odottamassa saapuvaa joukkoa ja haastaa heidät jälleen taisteluun. Tällä kertaa Cid jopa kutsuu paikalle esperin, mikä on yllättävää. Milloin hän on sellaisen itselleen hankkinut? Onko Venat auttanut siinä? Näihin kysymyksiin en ole vielä onnistunut keksimään vastausta, mutta kenties aivoni nyrjähtävät aiheen tiimoilta oikeaan suuntaan, kun pääsen pelaamaan The Zodiac Agea.

Joka tapauksessa Cid ja hänen esperinsä häviävät taistelun pelaajan joukkiolle. Yllättävää kuitenkin on, että Cid ei kaadu kuolleena maahan vaan ikään kuin haihtuu Usvaan jättämättä ruumista. En muista tällaista tapahtuneen koskaan aiemmin pelissä. Raslerille järjestetään hautajaiset, jossa hänen ruumiinsa on läsnä, jopa nethisiittiin yhdistynyt Bergan jättää jälkeensä ruumiin.

Cid kuitenkin vain haihtuu, katoaa. Olen pohtinut tätä monesti ja päädyin kahteen erilaiseen vaihtoehtoon:
  • Usva ikään kuin tuhoaa Cidin kehon
  • Cid oli jo kuollut vuosia aiemmin

Sun Crystin luona Usvaa riittää jopa siinä määrin, että se tekee hallaa Franille. Ihmiset eivät kuitenkaan Usvasta kärsi, mikä onkin tämän teorian heikko kohta. Miksi Usva söisi Cidin pois, kun se ei vaikuta muihin paikalla oleviin ihmisiin?

Okei, ehkä voisi sanoa, että Cid oli taistelun jälkeen niin heikossa kunnossa, että Usva pystyi vaikuttamaan häneen voimakkaammin kuin muihin. Toisaalta myös tuomari Gabranth makaa samassa tilassa hävittyään taistelun pelaajan tiimille eikä hän haihdu Usvaan. Roikkuiko Gabranth kiinni elämässä jollain tavalla vahvemmin kuin tohtori Cid? Oliko Cidin sielu jo luovuttanut ja Gabranthin ei? Emme koskaan saa tietää, kamalaa!

Toinen teoriani on kuitenkin se, jota itse kannatan vahvemmin. Cid ei jätä ruumista, koska hän on jo kuollut aiemmin. Tarkalleen ottaen kuusi vuotta aiemmin, kun hän matkusti Giruveganiin. Matkalla tapahtui jotain, kenties Feywoodissa, sieltähän ei juuri kukaan ole palannut. Venat kuitenkin näki Cidin potentiaalin suhteessa omiin suunnitelmiinsa ja toi Cidin hengen kuolemanporteilta takaisin sekä näennäisesti antoi kehonkin. Tämä keho oli kuitenkin maagista, ei fyysistä, alkuperää, joten se haihtui pois Cidin vihdoin päästäessä elämästään irti.

Pharoksen majakka


Tohtori Cid miehenä ja hahmona


Bunansan suvun miehissä on jotakin, he kiehtovat minua loputtomasti. Tohtori Cid ei ole vain yksioikoinen paha tyyppi vaan monimutkainen mies, jolla on tavoitteena vapauttaa kuolevaiset kuolemattomien ikeestä ja valtapelistä. Kenties hän haluaa itse jopa nethisiittien avulla nousta jumalan asemaan ja ottaa vallan käsiinsä. Ehkä, tätä ei koskaan sanota suoraan.

Selvää kuitenkin on, ettei Cidin tavoitteena missään nimessä ole maailman tuhoaminen, mikä monissa eeppisissä peleissä pahiksen lopullisena päämääränä esitetään. Ei, päinvastoin, Cid rakastaa Ivalicea ja haluaa vapauttaa sen. Hän näkee tekevänsä siltä osin oikein.

Sen sijaan voidaan kyseenalaistaa, kuinka oikein on tuhota Nabradia vain nethisiitin voiman testaamisen vuoksi. Toki on mahdollista, ettei Cid tiennyt, miten valtavat seuraukset kiven käyttämisellä on, mutta tuloksien näkemisen jälkeenkin hän edelleen jatkoi tutkimuksiaan. Siinä kohtaa hänen moraalinsa vinksahti lopullisesti ja tarkoitus pyhitti keinot.

Tohtori Cid ei kuitenkaan ole pelkkä hullu tiedemies. Hän on isä ja ollut ilmeisen rakastava sellainen joskus menneisyydessä. Pelin lopputekstien aikana väläytetään kuva, jossa nuorempi Cid pitelee sylissään pientä vauvaa, oletettavasti Balthieria. Cidin kasvoilla on hellä ja rakastava ilme. Hän myös puhuu Balthierille lämpimään sävyyn juuri ennen kuolemaansa. "Fool of a pirate" ei ole sanottu sättimismielessä vaan hellyydellä ja isällisellä rakkaudella, sitä voisi sävyttää vielä pienellä pään silittämisellä ja jopa karhunhalauksella. Cid välittää pojastaan yhä, vaikka nethisiitit ovat hänet sokaisseet.

Kenties Cid järjesteli Balthierin tuomariksi myös isällisen rakkauden vuoksi eikä pelkästään vallanhimon. Hän halusi pojalleen hyvän aseman ja kovapalkkaisen uran, tarjota niin sanotusti parasta. Kukapa vanhempi ei lapselleen toivoisi onnea ja menestystä. Valitettavasti tuomarina toimiminen oli vastoin Balthierin arvoja, joten isän hopealautasella ojentama lahja valui hukkaan. Tuossa vaiheessa Cid ei enää tuntenut poikaansa kovinkaan hyvin, mutta ei tuomita häntä siitä. Balthier oli 16-vuotias, teini-ikäinen. Sen ikäistä ei ole aikuisen aina kovin helppo lukea, ei varsinkaan, jos oma pää on jo sekaisin muista asioista, kuten jumalallisista  mahtikivistä.


Haluatko lisää?


Olen ajatellut tämän vuoden aikana kirjoittaa useamman postauksen Final Fantasy XII:n upeista hahmoista. Nämä postaukset tulevat olemaan muutakin kuin fanitytön hehkutusta, yritän porautua hahmoihin hieman pintaa syvemmälle.

Jos toivot tällaista postausta jostain tietystä FFXII-hahmosta, nyt on juuri oikea hetki heittää hahmon nimi kommenttilootaan. Toivoa toki saa muitakin FFXII-aiheita, tartun niihin varmasti, jos ne ovat yhtään sellaisia, että minulla on niistä sanottavaa.

(Otan vastaan myös muita postaustoiveita eli aina voi tökkäistä kepillä jäätä.)


Lue myös:


Jos Vaan ei olisikaan vaan (katulapsi)

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Peliriippuvainenko?

Peliriippuvuus nousee aina aika ajoin puheeksi. Todennäköisesti lähes jokainen pelaaja on siihen jossain kohtaa törmännyt, ei välttämättä omakohtaisena kokemuksena, mutta puheen tasolla tai jopa ilmaan heitettyinä epäilyksinä. On myös paljon pelaajien läheisiä, jotka saattavat samaa aihetta pohtia. Mistä sen riippuvaisen sitten tunnistaa?


Minäkö peliriippuvainen?


Kun vuosia, vuosia sitten aloitin pelaamisen, en muista, että peliriippuvuudesta olisi videopelien kohdalla juuri puhuttu. Kun tuo sana mainittiin kahvipöytäkeskusteluissa, kyse oli lähes poikkeuksetta rahapeliriippuvuudesta. Nykyisin termi on kuitenkin laajentunut koskemaan myös digipelaamista.

Ensimmäisen kerran epäilys minun peliriippuvuudestani heitettiin ilmaan ammattikorkeakoulussa. Pelasin tuolloin aktiivisesti arkiviikkoisin ehkä 2-3 tuntia, viikonloppuisin jonkin verran enemmän, ellei ollut jotain menoa ja ohjelmaa. Opiskelutovereissani heräsi silti huoli, varsinkin, kun saatoin jättää välistä opiskelijabileitä tai kun kerran vietin talvilomaviikon uutuuspelin kimpussa kotosalla sosialisoinnin sijaan. (Se oli muuten Final Fantasy XII, erittäin hyvin vietetty viikko siis.)

Seuraavan kerran epäilykset kantautuivat korviini työelämässä. Peliriippuvaiseksi minut paljasti työmatkan iltaviihdykkeeksi mukaan otettu Nintendo DS. Sosiaalisen päivän jälkeen olin täysin puhki (minkä osasinkin ennakoida), joten alkoholin huuruinen lisäsosiaalisuus ei innostanut vaan oli mukavampaa käpertyä omiin oloihin ja nauttia illan vapaasta hyvän pelin parissa. Selkeä peliriippuvainen, kun ei yhtä reissua selviä ilman pelikonetta!

Yhteistä näille epäilyksille on, että ne ovat tuntuneet minusta täysin absurdeilta ja ennakkoluuloihin perustuvilta. Myönnän, että voi näyttää pelaamattoman silmissä kummalliselta, kun raahaan käsikonsolin työmatkalle (vaihtoehtoisesti mukana voi olla läppäri, jolla voi kirjoitella tai katsella vaikkapa animea). Voin nyt tässä kuitenkin paljastaa, että tuolla konsolin mukaan ottamisella on enemmän tekemistä minun introverttiyteni kanssa kuin epäilyksen alla olevan peliriippuvuuden. Tarvitsen palautumisaikaa sosiaalisista tilanteista ja pelimaailmaan paneutumalla pystyn sulkemaan muut ulkopuolelle. Se ei ole riippuvuutta vaan itsensä energioimista.

Huhut kertovat, että muilla pelaajilla on samanlaisia kokemuksia. Pelaaja itse käyttää pelejä rentoutumisen keinona tai pelaa vaikkapa jotain yksittäistä peliä erittäin tavoitteellisesti, mahdollisesti jopa ammattilaiseksi pyrkien. Joku toinen näkee vain pelikoneen ääressä vietetyt tunnit ja mahdollisesti sosiaalisten kontaktien puutteen (mikä ei muuten sekään välttämättä edes pidä paikkaansa!) ja tekee tulkinnan riippuvuudesta. Pahimmillaan asiasta ei edes keskustella vaan johtopäätös läväytetään päin pelaajan naamaa eikä mitään selitystä hyväksytä, koska riippuvainen löytää aina syyn muualta jne.

Ainakin minä olen törmännyt tähän, vaikken pelaa edes tavoitteellisesti tai mielestäni kovinkaan usein (pelaan luultavasti viikossa vähemmän kuin keskiverto kolmikymppinen katsoo tv:tä). Oletko sinä törmännyt? Jaa kokemuksesi kommenttiboksissa!

Mistä aktiivisen pelaajan ja peliriippuvaisen tunnistaa?


Mistä ihmeestä sitä tietäisi, onko kyseessä vain aktiivinen pelaaja eikä suinkaan peliriippuvainen? Tunnistaminen ei ole aina helppoa, mutta se on kuitenkin mahdollista.

Minusta aktiivisen pelaajan tunnusmerkkejä ovat mm. seuraavat:

  • Peleihin käytetään paljon aikaa (vrt. aktiiviurheilija)
  • Pelit ovat osa muutakin elämää, niistä mm. keskustellaan
  • Pelien ympärille muodostuu oma sosiaalinen verkosto
  • Pelaaja hoitaa elämän muut velvollisuudet ja pitää itsestään huolta eli tekee muutakin kuin pelaa
  • Pelaaminen tekee hyväntuuliseksi ja antaa energiaa
  • Jos pelaaminen joskus aiheuttaa negatiivisia tunteita, ne johtuvat ensisijaisesti pelissä tapahtuneista asioista, ei siitä, että on pelattu liikaa tai pakkomielteisesti (vrt. urheilusuorituskaan ei aina mene nappiin ja se voi ottaa päähän)
Jos pelit vaikuttavat edellä mainituilla tavoilla pelaajan elämään, minä en alkaisi heilutella huolilippua. Sen sijaan jatkaisin hyvää harrastusta tai läheisenä yrittäisin ehkä ottaa pelaajan harrastuksesta hieman paremmin selkoa. Pro tip: tutustumalla asiat tulevat tutuiksi ja alkavat näyttää vähemmän kummallisilta ja pelottavilta!

Joskus huoli voi kuitenkin osoittautua aiheelliseksi. On täysin mahdollista, että joku jää pelikoukkuun ja pelaamisesta tulee enemmän pakko kuin huvi.

Mikäli epäilet omaa tai läheisesi peliriippuvaisuutta, esimerkiksi Pelitaito listaa muutaman hyvän kysymyksen, joiden avulla tilannetta voi tarkastella:

  • Pelaatko omasta mielestäsi liikaa?
  • Millaisissa tilanteissa pelaat? Pakenetko usein huoliasi peleihin?
  • Hallitsetko omasta mielestäsi omaa pelaamistasi?
  • Onko tilanteita joissa pelaamista on vaikea lopettaa tai hallita?
  • Oletko jättänyt velvollisuuksia hoitamatta pelaamisen takia?
  • Oletko laiminlyönyt omaa hyvinvointiasi tai läheisiäsi pelaamisen takia?
  • Ovatko läheisesi olleet huolissaan pelaamisestasi tai aiheuttaako pelaamisesi toistuvasti riitatilanteita?
  • Tapaatko ystäviä myös pelien ulkopuolella?
  • Tuottaako pelaaminen mielestäsi sinulle enemmän hyötyjä vai haittoja?
  • Onko pelaaminen pysynyt hauskana ja innostavana?

Mikäli vastauksissa negatiiviset puolet alkavat näyttäytyä suurempina kuin positiiviset, on syytä huoleen ja aika ottaa peliharrastus tarkasteluun. Kuten muissakin riippuvuuksissa, oma motivaatio parantaa tilannetta on tärkeä osa prosessia. Ulkopuolinen, vaikka olisi kuinka läheinen, ei voi muuttaa pelaajan asennetta ja rikkoa tapoja. Toki vanhemmat voivat viedä alaikäisten lastensa tietokoneet ja konsolit piiloon ja asettaa ehdottoman pelikiellon tai repiä piuhoja irti, kun peliaika täyttyy, mutta rakentava ratkaisu se ei ole. Olen kuullut tällaista tapahtuneen myös parisuhteissa, mikä on jo ehkä vielä asteen verran huolestuttavampaa kuin vanhempi-lapsi-asetelmassa.


Miten siis eteenpäin, jos pelaaminen menee riippuvuuden puolelle?


Kun huoli on olemassa, on asialle tehtävä jotain. Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä kohtaa porkkana toimii keppiä paremmin. Ratkaisuja kannattaa etsiä rakentavasti. Pelaaja voi kysyä itseltään, missä kohtaa homma alkaa lipsua ja mitä asialle voisi tehdä. Joissain peleissä voi olla hankala asettaa tiettyä peliaikaa pelin luonteen vuoksi. Voi kuitenkin päättää, että pelaa korkeintaan 1-2 dungeonia tai chapteria päivässä tai valita pelipäivät kalenterista. Muut ajankohdat on syytä täyttää jollain muulla mielekkäällä tekemisellä.

Pelikoukusta irti pääseminen ei aina ole helppoa ja uudestaankin voi jäädä kiinni. Siitä ei kannata lannistua, elämäntaparemontteja tehdessä sattuu aina repsahduksia. Oleellista on ryhdistäytyminen repsahduksen jälkeen. Ja kuten herkuista, ei pelaamisestakaan tarvitse luopua kokonaan, se on vain syytä annostella muuhun elämään sopivaksi.

Hyvä muistaa


Kaikki pelaaminen, edes aktiivinen sellainen, ei ole riippuvuutta. Pelaaminen on harrastus muiden joukossa ja harrastuksilla on tapana lohkaista iso osa vapaa-ajasta. Jos pelaajan ihmissuhteet ovat kunnossa ja muu elämä mallillaan eikä pelaaminen uhkaa terveyttä, ei siitä kannata napista syyttä suotta.

Pelit ovat hyvää ja monipuolista viihdettä, johon kannattaa tutustua edes vähän. Nykyinen tarjonta on erittäin laajaa eivätkä kaikki pelit edes vaadi kovin suurta osaamista pohjalle. Jos olet pelaajan läheinen, voit vaikkapa kysäistä pelisuositusta. Päädyit sitten suositeltua teosta kokeilemaan tai et, pelaajasi voi olla hyvinkin otettu mielipiteen kysymisestä ja suhteenne on taas hieman lämpöisempi.

Meidän pelaajien taas kannattaa pitää mielessä, että vaikka on mukava elää monta elämää eri peleissä, myös tämä irl-versio on kokemisen arvoinen. Joskus on siis hyvä irrottautua laitteista ja katsoa, mitä kaikkea ympäriltä löytyykään. Vastaan voi tulla huimia seikkailuja. Uskonkin, että useimmat meistä osaavat elämänsä tasapainottaa, mutta joskus näistä jutuista on silti ihan hyvä muistuttaa itseään.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on? Oletko joskus pohtinut jonkun läheisesi peliriippuvuutta tai ollut huolissasi omasta pelaamisestasi? Vai tuntuuko aina siltä, että pelaaminen on lähinnä innostuksen ja energian lähde?



Lue myös:



http://www.pelit.fi/


PS. Jos kaipaat pelaamisen oheen muuta tekemistä, kirjani Maan mahti on nyt saatavilla myös painettuna, esim. Adlibriksestä. E-kirjaversio on puolestaan vielä tovin ladattavissa ilmaiseksi E-kirjaversion saat edullisesti Kobosta, Amazonista ja Google Playsta.