keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Peliriippuvainenko?

Peliriippuvuus nousee aina aika ajoin puheeksi. Todennäköisesti lähes jokainen pelaaja on siihen jossain kohtaa törmännyt, ei välttämättä omakohtaisena kokemuksena, mutta puheen tasolla tai jopa ilmaan heitettyinä epäilyksinä. On myös paljon pelaajien läheisiä, jotka saattavat samaa aihetta pohtia. Mistä sen riippuvaisen sitten tunnistaa?


Minäkö peliriippuvainen?


Kun vuosia, vuosia sitten aloitin pelaamisen, en muista, että peliriippuvuudesta olisi videopelien kohdalla juuri puhuttu. Kun tuo sana mainittiin kahvipöytäkeskusteluissa, kyse oli lähes poikkeuksetta rahapeliriippuvuudesta. Nykyisin termi on kuitenkin laajentunut koskemaan myös digipelaamista.

Ensimmäisen kerran epäilys minun peliriippuvuudestani heitettiin ilmaan ammattikorkeakoulussa. Pelasin tuolloin aktiivisesti arkiviikkoisin ehkä 2-3 tuntia, viikonloppuisin jonkin verran enemmän, ellei ollut jotain menoa ja ohjelmaa. Opiskelutovereissani heräsi silti huoli, varsinkin, kun saatoin jättää välistä opiskelijabileitä tai kun kerran vietin talvilomaviikon uutuuspelin kimpussa kotosalla sosialisoinnin sijaan. (Se oli muuten Final Fantasy XII, erittäin hyvin vietetty viikko siis.)

Seuraavan kerran epäilykset kantautuivat korviini työelämässä. Peliriippuvaiseksi minut paljasti työmatkan iltaviihdykkeeksi mukaan otettu Nintendo DS. Sosiaalisen päivän jälkeen olin täysin puhki (minkä osasinkin ennakoida), joten alkoholin huuruinen lisäsosiaalisuus ei innostanut vaan oli mukavampaa käpertyä omiin oloihin ja nauttia illan vapaasta hyvän pelin parissa. Selkeä peliriippuvainen, kun ei yhtä reissua selviä ilman pelikonetta!

Yhteistä näille epäilyksille on, että ne ovat tuntuneet minusta täysin absurdeilta ja ennakkoluuloihin perustuvilta. Myönnän, että voi näyttää pelaamattoman silmissä kummalliselta, kun raahaan käsikonsolin työmatkalle (vaihtoehtoisesti mukana voi olla läppäri, jolla voi kirjoitella tai katsella vaikkapa animea). Voin nyt tässä kuitenkin paljastaa, että tuolla konsolin mukaan ottamisella on enemmän tekemistä minun introverttiyteni kanssa kuin epäilyksen alla olevan peliriippuvuuden. Tarvitsen palautumisaikaa sosiaalisista tilanteista ja pelimaailmaan paneutumalla pystyn sulkemaan muut ulkopuolelle. Se ei ole riippuvuutta vaan itsensä energioimista.

Huhut kertovat, että muilla pelaajilla on samanlaisia kokemuksia. Pelaaja itse käyttää pelejä rentoutumisen keinona tai pelaa vaikkapa jotain yksittäistä peliä erittäin tavoitteellisesti, mahdollisesti jopa ammattilaiseksi pyrkien. Joku toinen näkee vain pelikoneen ääressä vietetyt tunnit ja mahdollisesti sosiaalisten kontaktien puutteen (mikä ei muuten sekään välttämättä edes pidä paikkaansa!) ja tekee tulkinnan riippuvuudesta. Pahimmillaan asiasta ei edes keskustella vaan johtopäätös läväytetään päin pelaajan naamaa eikä mitään selitystä hyväksytä, koska riippuvainen löytää aina syyn muualta jne.

Ainakin minä olen törmännyt tähän, vaikken pelaa edes tavoitteellisesti tai mielestäni kovinkaan usein (pelaan luultavasti viikossa vähemmän kuin keskiverto kolmikymppinen katsoo tv:tä). Oletko sinä törmännyt? Jaa kokemuksesi kommenttiboksissa!

Mistä aktiivisen pelaajan ja peliriippuvaisen tunnistaa?


Mistä ihmeestä sitä tietäisi, onko kyseessä vain aktiivinen pelaaja eikä suinkaan peliriippuvainen? Tunnistaminen ei ole aina helppoa, mutta se on kuitenkin mahdollista.

Minusta aktiivisen pelaajan tunnusmerkkejä ovat mm. seuraavat:

  • Peleihin käytetään paljon aikaa (vrt. aktiiviurheilija)
  • Pelit ovat osa muutakin elämää, niistä mm. keskustellaan
  • Pelien ympärille muodostuu oma sosiaalinen verkosto
  • Pelaaja hoitaa elämän muut velvollisuudet ja pitää itsestään huolta eli tekee muutakin kuin pelaa
  • Pelaaminen tekee hyväntuuliseksi ja antaa energiaa
  • Jos pelaaminen joskus aiheuttaa negatiivisia tunteita, ne johtuvat ensisijaisesti pelissä tapahtuneista asioista, ei siitä, että on pelattu liikaa tai pakkomielteisesti (vrt. urheilusuorituskaan ei aina mene nappiin ja se voi ottaa päähän)
Jos pelit vaikuttavat edellä mainituilla tavoilla pelaajan elämään, minä en alkaisi heilutella huolilippua. Sen sijaan jatkaisin hyvää harrastusta tai läheisenä yrittäisin ehkä ottaa pelaajan harrastuksesta hieman paremmin selkoa. Pro tip: tutustumalla asiat tulevat tutuiksi ja alkavat näyttää vähemmän kummallisilta ja pelottavilta!

Joskus huoli voi kuitenkin osoittautua aiheelliseksi. On täysin mahdollista, että joku jää pelikoukkuun ja pelaamisesta tulee enemmän pakko kuin huvi.

Mikäli epäilet omaa tai läheisesi peliriippuvaisuutta, esimerkiksi Pelitaito listaa muutaman hyvän kysymyksen, joiden avulla tilannetta voi tarkastella:

  • Pelaatko omasta mielestäsi liikaa?
  • Millaisissa tilanteissa pelaat? Pakenetko usein huoliasi peleihin?
  • Hallitsetko omasta mielestäsi omaa pelaamistasi?
  • Onko tilanteita joissa pelaamista on vaikea lopettaa tai hallita?
  • Oletko jättänyt velvollisuuksia hoitamatta pelaamisen takia?
  • Oletko laiminlyönyt omaa hyvinvointiasi tai läheisiäsi pelaamisen takia?
  • Ovatko läheisesi olleet huolissaan pelaamisestasi tai aiheuttaako pelaamisesi toistuvasti riitatilanteita?
  • Tapaatko ystäviä myös pelien ulkopuolella?
  • Tuottaako pelaaminen mielestäsi sinulle enemmän hyötyjä vai haittoja?
  • Onko pelaaminen pysynyt hauskana ja innostavana?

Mikäli vastauksissa negatiiviset puolet alkavat näyttäytyä suurempina kuin positiiviset, on syytä huoleen ja aika ottaa peliharrastus tarkasteluun. Kuten muissakin riippuvuuksissa, oma motivaatio parantaa tilannetta on tärkeä osa prosessia. Ulkopuolinen, vaikka olisi kuinka läheinen, ei voi muuttaa pelaajan asennetta ja rikkoa tapoja. Toki vanhemmat voivat viedä alaikäisten lastensa tietokoneet ja konsolit piiloon ja asettaa ehdottoman pelikiellon tai repiä piuhoja irti, kun peliaika täyttyy, mutta rakentava ratkaisu se ei ole. Olen kuullut tällaista tapahtuneen myös parisuhteissa, mikä on jo ehkä vielä asteen verran huolestuttavampaa kuin vanhempi-lapsi-asetelmassa.


Miten siis eteenpäin, jos pelaaminen menee riippuvuuden puolelle?


Kun huoli on olemassa, on asialle tehtävä jotain. Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä kohtaa porkkana toimii keppiä paremmin. Ratkaisuja kannattaa etsiä rakentavasti. Pelaaja voi kysyä itseltään, missä kohtaa homma alkaa lipsua ja mitä asialle voisi tehdä. Joissain peleissä voi olla hankala asettaa tiettyä peliaikaa pelin luonteen vuoksi. Voi kuitenkin päättää, että pelaa korkeintaan 1-2 dungeonia tai chapteria päivässä tai valita pelipäivät kalenterista. Muut ajankohdat on syytä täyttää jollain muulla mielekkäällä tekemisellä.

Pelikoukusta irti pääseminen ei aina ole helppoa ja uudestaankin voi jäädä kiinni. Siitä ei kannata lannistua, elämäntaparemontteja tehdessä sattuu aina repsahduksia. Oleellista on ryhdistäytyminen repsahduksen jälkeen. Ja kuten herkuista, ei pelaamisestakaan tarvitse luopua kokonaan, se on vain syytä annostella muuhun elämään sopivaksi.

Hyvä muistaa


Kaikki pelaaminen, edes aktiivinen sellainen, ei ole riippuvuutta. Pelaaminen on harrastus muiden joukossa ja harrastuksilla on tapana lohkaista iso osa vapaa-ajasta. Jos pelaajan ihmissuhteet ovat kunnossa ja muu elämä mallillaan eikä pelaaminen uhkaa terveyttä, ei siitä kannata napista syyttä suotta.

Pelit ovat hyvää ja monipuolista viihdettä, johon kannattaa tutustua edes vähän. Nykyinen tarjonta on erittäin laajaa eivätkä kaikki pelit edes vaadi kovin suurta osaamista pohjalle. Jos olet pelaajan läheinen, voit vaikkapa kysäistä pelisuositusta. Päädyit sitten suositeltua teosta kokeilemaan tai et, pelaajasi voi olla hyvinkin otettu mielipiteen kysymisestä ja suhteenne on taas hieman lämpöisempi.

Meidän pelaajien taas kannattaa pitää mielessä, että vaikka on mukava elää monta elämää eri peleissä, myös tämä irl-versio on kokemisen arvoinen. Joskus on siis hyvä irrottautua laitteista ja katsoa, mitä kaikkea ympäriltä löytyykään. Vastaan voi tulla huimia seikkailuja. Uskonkin, että useimmat meistä osaavat elämänsä tasapainottaa, mutta joskus näistä jutuista on silti ihan hyvä muistuttaa itseään.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on? Oletko joskus pohtinut jonkun läheisesi peliriippuvuutta tai ollut huolissasi omasta pelaamisestasi? Vai tuntuuko aina siltä, että pelaaminen on lähinnä innostuksen ja energian lähde?



Lue myös:



http://www.pelit.fi/


PS. Jos kaipaat pelaamisen oheen muuta tekemistä, kirjani Maan mahti on nyt saatavilla myös painettuna, esim. Adlibriksestä. E-kirjaversio on puolestaan vielä tovin ladattavissa ilmaiseksi E-kirjaversion saat edullisesti Kobosta, Amazonista ja Google Playsta.

2 kommenttia:

  1. Afeni osuit tuossa naulankantaan! Mitä osuvin ja ajankohtaisin blogikirjoitus. Harmi, että ilmeisesti harva lukenut tämän.

    Huomaan, että naisilla ja miehillä saattaa myös olla erilaisia oletuksia pelaamisesta. Miesten kesken pelaaminen on hyväksyttävää sosiaalista viihdettä, ilmeisesti samaa naisten kohdalla pidetään enemmän epäsopivana käytöksenä. Tämä on sääli, tällä luodaan stereotypioita siitä, millainen naisen tulee olla ja miten hänen tulee käyttäytyä.

    Hienoa, miten nostit myös introverttiyden esille. Ekstroverttien maailmassa myös tälle luonteenpirteelle löytyy vähemmän hyväksyntää. Asiasta puhunut myös psykologi, kirjailia Liisa Keltikangas. Minunkin on vaikea ymmärtää välillä, miten uhreiluun tai TV katsomieen käytetty aika on parempaa kuin esim. pelaamiseen käyteetty aika? Ilmeisesti kyseessä on kyse enemmän ihmisten ymmmärtämöttömyydestä. Yhtälailla on sääli, että alkoholinhuuruista sosialisoimista arvostetaan enemmän kuin sitä, että ihminen tarvitsee joskus omaa tilaa ja aikaa.

    Viimeisenä vielä, hyvä huomio ovat nuo liiallisen pelaamisen kriteerit. Niitä voi jokainen pelaaja tutkia omasta näkökulmastaan ja toisaalta myös läheiset voivat niitä lukea ja tehdä niiden perusteella omia johtopäätöksiään.

    Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentista! :)

      Maailma ei ole vielä valmis tasa-arvon kohdalta, vaikka meillä Suomessa aika hyvin meneekin. Myös pelaamisen suhteen miehiin ja naisiin suhtaudutaan edelleen eri tavalla, mutta tässä on kyllä tultu valtavia harppauksia eteenpäin vuosien varrella. Se on hienoa se!

      Kaiken kaikkiaan peliharrastukseen on liittynyt stigmaa, mutta uskon, että suunta on positiivinen. Nykyisten kolmekymppisten sukupolvessa on aika paljon pelaavia, vaikka pelaamiseen ei riitäkään samalla tavalla aikaa kuin nuoruudessa. Uskoisin, että pelaaminen normalisoituu muiden harrastusten rinnalle, kunhan vielä päästään vähän matkaa ajassa eteenpäin.

      Sitä ennen näistä asioista kannattaa kuitenkin pitää meteliä. Muutos tulee pienin askelin. :)

      Kiitos tosiaan kommentista, täytyykin muistaa taas jaella tätäkin postausta uusiksi someen. Jos vaikka kolahtaisi jollekulle toisellekin. ;D

      Poista