keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Zestirian ja Berserian sydämenmurskaajat

Sekä Tales of Zestiria että Tales of Berseria ovat nyt takana. Pidin molemmista peleistä paljon ja aivan erityisesti pidin kahdesta hahmosta. Kummankin kohdalla sydän kuitenkin pisaroi verta. Heidän kohtalonsa olivat niin väärin, niin väärin...

Tämä postaus spoilaa sekä Tales of Zestiriaa että Tales of Berseriaa. Sinua on varoitettu!




Dezel - Tales of Zestirian itsetuhoinen tuuliserafi


Dezel on Rosen taustalla häärivä serafi, joka vasta myöhemmin pelissä paljastaa naiselle olemassaolonsa. Hän on ohjaillut Rosen elämää saavuttaakseen omat tavoitteensa, vaikkei varsinaisesti muista, mitä menneisyydessä on tapahtunut.

Luonteeltaan Dezel on jokseenkin synkkä ja jääräpäinen eikä ole kovinkaan innokas tekemään Soreyn porukan kanssa yhteistyötä. Hänellä on hieman sellainen "dark and edgy" -aura, joka nyt tällä kertaa onnistui vetoamaan minuun juuri sopivasti. Kun Dezeliä tarkastelee pintaa syvemmältä, hänellä on kuitenkin herkkä puolensa.

Myöhemmin Dezelille selviää, mitä menneisyydessä on tapahtunut: hänen ystävänsä on kuollut demonin kynsissä pelastaessaan Rosen. Dezel kulki ystävänsä Lafargan kanssa Rosen Windriders -killan matkassa, vaikkei koskaan tehnyt tiettäväksi läsnäoloaan. Kun sitten Rolancen prinssi halusi naida Rosen, Lafarga vihjaisi, että seraphien yhteinen matka Windridersien kanssa taitaa olla tullut päätökseen. Dezel ei suhtautunut ajatukseen positiivisesti vaan toivoi, ettei näin kävisi.
Tales of Zestiriassa annetaan ymmärtää, että Dezelin toiveen takia prinssi muuttui hellioniksi ja kääntyi Wind Riderseja vastaan, mikä johti lopulta Dezelin sokeutumiseen, killan tuhoon ja useisiin kuolemiin, Lafargan ollessa yksi merkittävimmistä uhreista. Kun kaikki tapahtunut avautuu Dezelille, hän syyttää itseään.

Yksityiskohtiin menemättä Dezel uhraa itsensä, jotta muut voivat jatkaa taistelua Lord of Calamityä vastaan. Tämä tapahtuu juuri, kun Dezelin ja Rosen välit ovat alkaneet muodostua selvästi lämpimämmiksi ja Dezel on muutenkin löytänyt paikkansa tiimissä. Sitten Dezel vain repäistään pois ja tilalle työnnetään samantien Zaveid.

Olin suorastaan tyrmistynyt tästä käänteestä. Olin kyllä jo miettinyt, että jokin hommassa mättää, kun tarjolla on kaksi tuuliserafia, joista toinen oli tavallaan vihollinen, muttei kuitenkaan. Ehkä aavistelin jo pahaa. Silti Dezelin kuolema oli varsinainen isku vyön alle, hän oli ollut suosikkihahmoni koko pelin ajan ja sitten hänet vain riistettiin.

Saman mylläkän jouduin käymään läpi vielä uudestaan Tales of Zestiria the X -animea katsoessani. Ehdin jo toivoa Dezelille parempaa kohtaloa, koska monet tapahtumat menivät animessa eri tavalla kuin pelissä. Olin kuitenkin väärässä, tälläkin kertaa Dezel päätyi uhraamaan itsensä, jotta muut voivat jatkaa, hieman eri syistä vain kuin viimeksi.

Tykkäsin animen Dezelistä vielä enemmän kuin pelin (jos se on ylipäätään mahdollista), joten pettymykseni oli valtava. Kyllä, olin varautunut siihen, että näin kävisi, mutta en ilmeisesti riittävän hyvin kuitenkaan.

Nyyh, Dezel, miksi?!??!

Lue lisää Dezelistä: Tales of Zestirian hahmopohdinnat 1: Dezel ja Rose


Eizen - Tales of Berserian kirottu piraatti


Eizen on malak, joka purjehtii pitkin Tales of Berserian maailman meriä piraattien kanssa. Aiemmin piraatit eivät voineet nähdä häntä, mutta erinäisten tapahtumien seurauksena ihmiset alkoivat havaita malakeja ympärillään ja niin Eizenin läsnäolo piraattilaivalla paljastui. Hänestä tuli osa miehistöä ja hän on yksi maailman harvoja vapaita malakeja, useimmat ovat joutuneet manaajien orjiksi.

Eizenia piinaa "viikatemiehen kirous", joka saa hänen läheisilleen tapahtumaan ikäviä asioita, myös piraattilaivan miehistö on tästä joutunut kärsimään, mutta jostain syystä Eizen silti pysyttelee miehistössä. Sen sijaan pikkusiskonsa, Tales of Zestiriassa esitellyn Ednan, hän on jättänyt taakseen ja ainoastaan lähettelee tälle kirjeitä, joihin Edna ei koskaan vastaa.

Myös Eizenin aura hohkaa "dark and edgyä" ja sehän taas toimi. Tykästyin häneen miltei heti, kun hän ensimmäisen kerran suunsa avasi. Tales of Berseriassa on muutenkin kivoja hahmoja, mutta Eizen teki erityisen vaikutuksen. Minulta kuitenkin meni melko pitkään tajuta, kuka hän itse asiassa on. Yhtäkkiä vain eräänä iltana nukkumaan mennessä tajusin, että Zestiriassa Ednan isoveli on muuttunut lohikäärmeeksi ja piti sen vuoksi tappaa, koska lohikäärmeiden puhdistaminen pahuudesta ei vain ole mahdollista. Muistin myös itsekin tehneeni tuon pelissä.

Se oli kunnon jysähdys ja tovi tulikin tuijoteltua kattoa. Ajattelin, että tässä sitä taas mennään, Dezelin tapaus uudestaan: tykästyn hahmoon eikä hänellä ole kuolemaa parempaa kohtaloa tiedossa. Nyt se kirveli vielä enemmän, kun sain seurata Eizenin ystävystymistä muiden hahmojen kanssa ja hänen hankalaa suhdettaan Ednaan tietäen, että lopulta pahuus vie hänestä voiton ja muuttaa hänet lohikäärmeeksi, jonka minä pelaajana kävin sitten ilman tunnontuskia listimässä. Minä itse tökin miekalla yhtä lempihahmoistani. Ka-ma-laa.

Tales of Zestiria the X -animen viimeinen jakso ei ole vielä tullut eikä siinä ainakaan vielä ole käyty Eizenia tapaamassa sitten ensikohtaamisen. Viime jaksossa Edna muistutti Soreyta, että Eizen pitäisi vielä puhdistaa. Pahaa pelkään, miten tässä kohtaa käy. Sorey onnistui Alishan ja Rosen (sekä serafien) avulla puhdistamaan yhden lohikäärmeen, mutta siksi muuttunut serafi ei kuitenkaan tainnut selvitä hengissä (tästä ei ole suoraa mainintaa). On siis täysin mahdollista, että Eizen kuolee tälläkin kerralla. Dezelin kohtalo oli sama kuin pelissä, todennäköistä on siis, että Eizenin ei käy sen paremmin.

Jakso tulee vasta kuukauden päästä, mutta valmistaudun jo henkiseen kurimukseen. Animessa Eizenin rooli on ollut käytännössä olematon, mutta olen sen rinnalla pelannut Berseriaa varsin ahkerasti. Niinpä koko ajan on tuntunut siltä, että Eizen on kulkenut matkassa. En ole varma, haluanko nähdä matkan päätä.

Lue lisää: Tales of Berserian välikatsaus

Vaarallisia tykästymisiä


Vaikka tämä postaus on täynnä valitusta ja ulinaa, ei ole tarkoitus sanoa, että hahmojen kohtalot olisi pitänyt käsikirjoittaa toisin. Ehkä osa heidän riipivää viehätystään on juuri se, mitä heille tapahtuu.

En kuitenkaan tiedä, mikä tämä juttu Talesien kohdalla oikein on. Vaikuttaa siltä, että kun tykästyn kyseisissä peleissä johonkin mieshahmoon, on selvää, että jossain kohtaa tapahtuu jotain epämiellyttävää. Dezelin ja Eizenin kohdalla se tarkoitti hahmon kuolemaa, Tales of Symphoniassa taas Zelos ja Kratos työnsivät veitsen kylkiluiden väliin ja Tales of Xillian Alvin ei hänkään ole ihan viaton fanitytön kiusaamisen suhteen, ensin hän herätti epäilyksiä ja lopulta aiheutti omalla käytöksellään sen, etten edes osannut enää kunnolla tykätä hänestä.

Tältä pohjalta vähän hirvittää seuraavaan Talesiin tarttuminen. Toki pöly ehtinee välissä laskeutua, seuraavaa osaa sarjaan ei ole taidettu vielä edes ilmoittaa. Minulla on kuitenkin vahva epäilys, että senkin kohdalla tykästyn johonkin hahmoon, joka sitten joko pettää porukan tai menee kupsahtamaan. Ainakin se sopisi kaavaan.

Onko sinulla vastaavia kokemuksia pelihahmoihin tykästymisestä? Toistatko jotain kaavaa yhä uudestaan?


Lue myös:


Tales of Zestirian hahmopohdinnat 1: Dezel ja Rose
Tales of Berserian välikatsaus
Petolliset punapäät
Epäilyttävä epeli
http://www.pelit.fi/

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Star Ocean 5:n hahmopohdintoja: Fidel, Miki ja Relia

Kirjoittelin joskus viime syksynä parista Star Ocean: Integrity and Faithlessnessin hahmosta, mutta jätin tuolloin muut käsittelemättä. Nyt aloin miettiä, että ehkä muutkin ansaitsevat tulla huomioiduiksi, vaikka eivät omalla suosikkihahmolistallani keikukaan.

Postaus sisältää lieviä spoilereita, mutta ei mitään sellaista, mikä varsinaisesti haittaisi pelikokemusta.


Star Ocean 5:n pelaamisesta on jo vajaa vuosi enkä muiden pelien takia ole vielä ehtinyt aloittaa sitä uusiksi. Toivon, että sopiva väli vielä löytyy, mutta toistaiseksi pelikalenteri näyttää kovin täydeltä. Onneksi minulla on kuitenkin jonkinlainen muistikuva kyseisestä pelistä ja sen hahmoista edelleen tallella.

Tässä postauksessa käsittelen Fideliä, Mikiä ja Reliaa. Kenties myöhemmin omistan vielä oman postauksen Victorille ja Emmersonille.

Fidel Camuze


Fidel Camuze on 23-vuotias nuorimies, joka käyttelee aseenaan miekkaa. Star Ocean -sarjan perinteiden mukaisesti hänellä on myös sininen tukka. Lisäksi hänellä on haasteellinen isäsuhde. Päällisin puolin voisikin puhua aika perinteisesti jrpg-jässikästä.

Fidel on ystävällinen ja auttamishaluinen, jopa suojeleva. Erityisesti hän pyrkii suojelemaan lapsuudenystäväänsä, Mikiä, jolle yrittää huomautella, ettei tämän kannattaisi osallistua kaikkeen vaaralliseen. Toinen Fidelin suojelunkohde on pikkutyttö Relia, johon hän kiintyy suorastaan hämmentävän nopeasti.

Kaiken kaikkiaan Fidel on tosi kiva eikä kovinkaan ärsyttävä. Ovatko nämä jrpg-päähahmot kenties parantuneet viime aikoina, kun he eivät ole saaneet otsasuontani pullistumaan, vai onko minun makuni muuttunut? Mene ja tiedä, kummasta mahtaa olla kyse. Olen nyt kuitenkin viime aikoina yllättynyt useamman kerran positiivisesti ja niin oli myös Fidelin kohdalla. Hän on jopa keskiverto jrpg-sankaria älykkäämmän oloinen ja ajattelee oikeasti tekojensa seurauksia eikä vain kohkaa menemään.

Nuorukainen ei silti päässyt omalle suosikkilistalleni. Kyllähän hän näyttää hyvältä ja persoonanakin on varmasti sellainen, että tulisimme kohtalaisen hyvin juttuun, mutta Fidelistä kuitenkin puuttuu se jokin. Hän tuntuu pidemmän päälle melko turvalliselta ja särmättömältä hahmolta. Ei siinä sinällään mitään pahaa ole, mutta ei kiinnostavaakaan. Ehkä hän on myös vähän nuorenpuoleinen, mutta plussapojoja kuitenkin siitä, että tällä kertaa pelin päähahmo ei ollut teini-ikäinen.

Miki Sauvester


Miki Sauvester on kotoisin samasta pikkukylästä kuin Fidelkin. He ovat lapsuudenystäviä, mikä käytännössä tarkoittaa aina potentiaalista rakkaudenkohdetta japanilaisissa roolipeleissä. Mikin molemmat vanhemmat ja Fidelin äiti ovat kuolleet sairauteen, joten Fidelin isä kasvatti heidät rinnatusten. Heidän välinsä voitaisiin tulkita myös sisaruksellisiksi, mutta itse näen niissä vähän jotain muuta.

Miki on persoonaltaan kiltti ja mukava, kuten Fidelkin. Myös hän kehittää vahvan suojeluvaiston Reliaa kohtaan. Valitettavasti hän myös antaa itsestään ehkä hieman yksinkertaisen vaikutelman, sillä hänen suurimpia haaveita tuntuvat olevan siivoaminen ja ruoanlaitto kotiympyröissä. En sano, että tässä on mitään pahaa, totta kai noista asioista saa tykätä. Pelihahmon kohdalla se on vain ehkä hieman tylsää ja stereotypista, mutta onneksi muut naishahmot sentään paikkaavat tilannetta Star Ocean 5:n kohdalla.

Mikin höpinät olivat siis jossain määrin ärsyttäviä, mutta toisaalta hän oli herttaisen söpö ja suloinen. Minusta hän myös kuuluu selkeästi yhteen Fidelin kanssa (hei, lapsuudenystävät nyt vaan kuuluvat) ja he muodostavat hyvän parin. Mikikään ei silti ole suosikkilistallani, sille hän on ehkä hieman liian tylsä.

Miki ja Fidel ovat suloisia yhdessä


Relia


Relia on tyttö, jonka Miki ja Fidel löytävät hieman yllättäen ja päättävät ottaa mukaansa, koska tytön kotipaikkakaan ei ole selvillä. Relia ei alkuun halua oikeastaan puhua, mutta alkaa pikku hiljaa avautua muille hahmoille ja lopulta hänen, Mikin ja Fidelin välille tuntuu kehittyvän suoranainen perhesuhde. Relia tuntuu suhtautuvan Fideliin ja Mikiin kuin isään ja äitiin.

En useinkaan ole välittänyt näistä japanilaisten roolipelien pakollisista lapsihahmoista. Ensinnäkin pääsääntöisesti on epäuskottavaa, että yksinäinen lapsi lähtisi (ja otettaisi) mukaan, kun teini-ikäiset tai aikuiset pelastavat maailmaa, toisekseen usein nämä hahmot ovat luonteeltaan melko ärsyttäviä.

Relia oli myös rasittavasti jatkuvasti pulassa, mutta loppujen lopuksi hänellä oli aivan erityinen paikka tarinassa, mikä selitti kerrankin kunnolla sen, miksi mukulaa raahataan mukana pitkin maita ja mantuja. Mielestäni kiva lisä oli se, ettei Relia missään vaiheessa ollut pelattava hahmo vaan hän toimi itsenäisesti taisteluissa ja lähinnä tuki muita taistelijoita.

Siedin siis Reliaa paremmin kuin lapsihahmoja yleensä. Olenkin vahvasti sitä mieltä, että nämä hahmot pitäisi kirjoittaa juuri tällä tavoin uskottavaksi osaksi juonta, silloin heihin ei turhaudu (ainakaan yhtä pahasti kuin muulloin). Tosin en silti toivo, että jatkossa jokaisen jrpg:n keskiössä on pikkulapsen pelastaminen pahoilta sediltä.

Kaikki kolme yhdessä


Pelin lopun paritus (tai sen puuttuminen) riippuu siitä, kenen tykkäyspisteitä pelaaja on onnistunut Fidelille eniten keräämään. Fidelin voi siis nähdä lopussa läheisissä väleissä Mikin, Fioren tai Annen kanssa. Emmerssonin ja Victorin loppujen kohdalla paritusviitteitä ei nähdä, mikä on harmi, koska olisihan se nyt vain ollut reilua, että Fidelin olisi voinut parittaa kaikille, kun kerran tälle tielle lähdettiin. Mutta niin, eipä eksytä tähän aiheeseen nyt.

Mikin tykkäyspisteitä on kaikkein helpoin saada korkein määrä, koska siihen on eniten tilaisuuksia tarjolla pelin aikana. Tämä viitannee siihen, että Fidel ja Miki ovat "se oikea paritus", joka on tarkoitettu tapahtuvaksi. Muut ovat sitten ekstraa otakuille. Mikihän on myös sitä strereotypistä waifumatskuakin, kun taas muut naiset pelissä ovat huomattavasti urakeskeisempiä.

Kun nyt on saatu Fidel ja Miki tukevasti yhteen, Relia seuraa luontevasti perässä. Hänellä ei ole omia vanhempia ja hän on pariskuntaan jo valmiiksi kiintynyt. Veikkaankin siis, että nämä kolme elivät elämänsä onnellisina loppuun asti kuin perinteinen perhe ikään.


Mitä sinä tykkäsit Fidelistä, Mikistä ja Reliasta? Onko joku näistä kolmesta suosikkisi? 

Lue myös:


Star Ocean 5:n ihanat Fiore ja Anne
Kun kiva loppuu kesken

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

NieR: Automatan ensimmäinen läpäisy

En ole pelannut alkuperäistä NieRiä enkä yhtäkään Drakengardia, mutta NieR: Automata silti varasti huomioni jo ensimmäisten videopätkien ilmestyessä. Vähän epäilin, olisiko peli minulle liian toimintapainotteinen, mutta hyvinhän se meni.

Postauksessa on lieviä spoilereita NieR: Automatasta. Ei kuitenkaan mitään sellaista, mikä pilaisi pelikokemuksen.



Tämän oli tarkoitus olla alkufiilistelypostaus NieR: Automatasta, mutta sitten hujautinkin pelin ensimmäistä kertaa läpi, ennen kuin ehdin saada postauksen valmiiksi. Siispä postaus sisältääkin nyt fiiliksiä ensimmäisen pelikerran jälkeen. Jep, meinaan pelata sen uudestaankin.

NieR: Automatassa oli jotain omituisella, kierolla tavalla kiehtovaa. En oikein edes osaa sanoa, miksi se alkoi kiinnostaa minua niin paljon. En tiennyt muista sarjan peleistä oikein mitään ennakkoon, paitsi, että olin kuullut niiden olevan peliteknisesti haastavia. Drakengardeja olin joskus kauan sitten vähän katsellut sillä silmällä, mutten rohjennut kuitenkaan tehdä tutustumisyrityksiä.

Ehkäpä aika oli nyt vain siis kypsä, uteliaisuus muhinut tarpeeksi pitkään. Olen viime vuosina tarttunut muihinkin jrpg-genren peleihin kuin Final Fantasyihin, joten olin hieman valmiimpi astumaan huteralle maaperälle.

Edelleenkään en näe itseän toimintapainotteisten pelien pelaajana. Se ei vain ole minun juttuni, haluan keskittyä peleissäni muihin asioihin. Tästä huolimatta NieR: Automata on kaapannut minut tiukkaan pihtiotteeseen eikä suostu päästämään irti.

Se tekninen puoli


Taistelusysteemi ja kamerakulmat olivat minulle suurin epäilyksen aihe NieR: Automatassa. Pelaan enimmäkseen pelejä, jotka eivät vaadi teknistä osaamista, vaikka taktikoinnista on toisinaan hyötyä. Automatassa pitäisi osata lyödä, ampua ja väistelläkin vielä, mieluiten tietysti oikein ajoitettuna. Olin pelin demon jo aiemmin testannut ja lisäksi seurannut vierestä, kun mies pelasi samaisen demon kovemmalla vaikeustasolla. Siinä kohtaa heräsi epäilys, onko kyseinen peli minua varten ollenkaan.

Pelissä on neljä vaikeustasoa, joista helpoin olikin aivan loistava ratkaisu kaikkiin huoliini. Kun osa taistelutoiminnoista on automatisoitu, voin keskittyä huitomaan vähäsen ja nauttimaan siitä pääasiasta eli tarinasta. Toisaalta kovemmat vaikeustasot tuovat erityyppisille pelaajille kaivattua haastetta. Kaikista kovimmalla taisi olla niin, että yksikin osuma riittää pelihahmon kuolemaan.

Tekninen puoli ei siis ollutkaan Automatassa niin kauhistuttava kuin epäilin. Minusta on loistavaa, että erilaisia pelaajia on ajateltu ja annettu mahdollisuus valita juuri omien mieltymysten mukainen vaikeustaso.

Kamerakulmat pelissä ovat myös oma erikoisuutensa. Ne nimittäin vaihtelevat paljon. Välillä kamera näyttää hahmoa kolmannesta persoonasta ja pelaaja voi vapaasti käännellä sitä itselleen mieluisaan suuntaan, seuraavassa hetkessä katsellaankin sitten hahmoa ylhäältä tai siirrytään vanhaan sidescroller-meininkiin. Pelissä pääsee myös lentelemään kunnon luotihelvetin läpi ja välillä siirrytään pelitilaan, jossa kaikki on mustavalkoista ja itse liikuttelee hiiren kursorin näköistä osoitinta. Vaihtelua siis riittää ja se on allekirjoittaneelle aiheuttanut ajoittain hämmennystä.

Tarina ja tunnelma


Automata perustuu ilmeisesti yhden Drakengrad pelin yhteen vaihtoehtoiseen loppuun ja on epäsuora jatko alkuperäiselle NieRille. Minun pohjatietoni ovat melko hatarat, koska en oikeastaan vaivautunut ottamaan selvää kyseisten pelien tapahtumista ja erilaisista lopuista. Joka tapauksessa Automata sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat Kuussa paossa Maahan hyökänneiden alienien ja heidän mukanaan tuomien älykkäiden koneiden takia. Pelinpäähahmot ovat ihmisten luomia androideja, jotka käyvät taistelua koneita vastaan vallatakseen Maan takaisin ihmisille.

Pelin ensimmäiseen läpäisyyn meni minulta noin 11 tuntia, mikä tuntui todella lyhyeltä, kun olen taas viime aikoina pelaillut noita 50-70 tuntia vieviä jrpg-seikkailuja. NieR ei kuitenkaan ole yhdellä läpäisyllä käsitelty. Pelin tarina avautuu uudella tavalla seuraavilla läpäisykerroilla ja erilaisia loppuja on yhteensä 26 eli tekemistä taitaa vielä riittää. Jätin myös suurimman osan sivutehtävistä tekemättä tällä ensimmäisellä kerralla, joten siinäkin mielessä puuhaa kyllä on tarjolla. Saa vain nähdä, miten maltan keskittyä niihin toisellakaan rupeamalla, jos tarinasta alkaakin avautua jotain ihan uutta ja ihmeellistä.

Koko pelin ajan minulla oli tunne, että ihan justiinsa on tulossa jokin merkityksellinen juonipaljastus, että tästä se lähtee, kohta saadaan lisätietoa jutusta, johon vähän vihjaistiin. Sitten kuitenkin tuli aina jokin muu käänne, joka vihjaisi toista asiaa eikä edellistä käsitelty sen tarkemmin. Lopputekstien pyöriessä päässäni rullasi noin miljoona kysymystä, joihin olisin halunnut vastauksen.

Jos tämä olisi ollut tässä, olisin luultavasti nyt melkoisen pettynyt. Huhut kyllä kertovat, että tarina tulee jäämään hämäräksi useammankin läpäisyn jälkeen, mutta haluan uskoa, että jotain lisäpaljastuksia matkan varrella saadaan.

En oikeastaan edes halua lähteä spekuloimaan pelin tarinaa vielä, tiedän siitä aivan liian vähän, jotta osaisin heittää ilmaan teorioita.

Jos tarina jäikin aukkoiseksi, pelin tunnelma oli koko ajan kohdallaan. Yksi tärkein tunnelmatekijä oli Automatan visuaalinen ilme. Jotkin paikat ovat suorastaan pelottavia, jolloin miltei hirvittää astella eteenpäin, toiset taas häikäisevät karulla kauneudellaan. Jotain älyttömän kiehtovaa on siinä, miten lähes tuhoutuneessa kaupungissa kasvaa valtavia puita rauniotalojen vieressä ja päällä.

Peli leikittelee myös väreillä. Pelin alun (ja demon) väriteema näytti olevan ruosteenruskea, ainakin se jäi minulle päällimmäiseksi mieleen. Ehkä se kuvastaa rappioitunutta maailmaa? Maan kiertoradalla leijuvassa Bunkerissa kaikki on harmaansävyistä eikä värejä voi juuri erottaa, mistä  minulle tulee hieman ankea olo. Kaupunki taas on yhdistelmä harmaita betonirakennuksia, luonnon vihreää vehreyttä, mutta toisaalta myös karun aavikon hiekan sävyjä. Kaiken päällä tuntuu olevan utuinen filtteri, värit eivät koskaan ole selkeän kirkkaita vaan pikemminkin häivytettyjä.

Toinen tunnelman tekijä on musiikki. En ole oikein varma, pidänkö siitä, mutta jännittävän, suorastaan ihokarvoja nostattavan, tunnelma se silti onnistuu luomaan. Pelin soundtrack ei tunnu sellaiselta, jonka hankkisin erikseen kuunneltavaksi, mutta istuu pelin maailmaan kuin nakutettu. Se ei siis ole missään nimessä huono, se vain luo ilmapiirin, jollaista en ehkä arjessa halua kokea. Välillä musiikki myös lakkaa kokonaan ja korvautuu luonnonäänillä. Yhtäkkiä ympärillä on tuulen suhinaa ja lintujen liverrystä, vaikka ollaan entisen suurkaupungin alueella.

Hahmot


2B


Ensimmäisen pelikerran päähahmona toimii naisandroidi 2B. Hän vaikuttaa päälle päin jokseenkin kylmäkiskoiselta ja noudattaa sääntöjä erittäin mielellään. Kuitenkin tapahtumien edetessä pinta alkaa rikkoutua ja hänen todelliset tunteensa puskevat pintaan. Hän on herkempi kuin ensivilkaukselta voisi olettaa. Herkkyytensä hän kätkee töykeyteen, mutta sekin karisee lopulta, kun tarpeeksi ikäviä asioita tapahtuu. Tosin aina ajoittain hänen ystävällinen puolensa puhkaisee pinnan jo ennen loppuakin.

Tykästyin 2B:n todella vahvasti ja ehdottomasti haluaisin tietää hänestä enemmän. Peli ei juurikaan avaa hänen menneisyyttään tai omia ajatuksiaan tapahtumista, joten esimerkiksi niihin olisi kiva päästä vielä pureutumaan. Toivonkin, ettei hän jää täysin syrjään toisilla pelikerroilla, toistaiseksi hän on päähahmoista suosikkini... mutta toki en ole vielä nähnyt tarinaa kahden muun hahmon näkökulmasta, joten on täysin mahdollista, että mielipiteeni vielä muuttuu matkan varrella.

9S


Ilmeisesti pelin toisella läpäisykerralla pelataan 9S:llä. Hän on mukana matkassa myös ykköskerralla ja toimii 2B:n tukena esimerkiksi hakkeroimalla koneita. Vähän veikkaan, että sitä riemua on luvassa myös, kun hänellä pelataan... ja itse asiassa se vähän hirvittääkin minua. Saa nähdä, miten oikein onnistun hänellä pelaamisessa.

9S tuo tunteitaan alusta asti vahvemmin esille kuin 2B, vaikka se kiellettyä onkin. Hänellä on joitain jyrkkiä mielipiteitä, mutta pääasiassa hän on miellyttävä, mukava ja ystävällinen kaikkia kohtaan. Hän on sellainen herttaisen suloinen nuorimies, jota tekisi mieli halata. Toistaiseksi hän ei ole edes onnistunut ärsyttämään minua millään tavalla. Katsotaan siis, puskeeko päähahmoallergiani pintaan, kun pääsen hänellä pelaamaan vai olisinko jo siedettynyt siitä eroon.

A2


Kolmantena päähahmona toimii A2, josta en voi sanoa tietäväni vielä juuri mitään. Ensimmäisellä pelikerralla hän käytännössä vilahti kuvioissa. Hänen sanotaan pettäneen androidit ja häntä vastaan täytyy taistella kertaalleen, sitten hän vain karkaa paikalta. En muista hänen edes sanoneen mitään tuon kohtaamisen aikana.

Uteliaisuuteni on siis herätetty tämän hahmon osalta, mutta siihenpä se sitten jääkin. En tiedä mitään hänen persoonastaan tai siitä, miksi hän on vastakkaisella puolella kuin kaksi muuta päähahmoa. Vai onko edes? Ehkä tässä on jokin vähän monimutkaisempi juonikuvio taustalla.

Jään siis odottamaan, mitä A2:sta paljastuu, kun hänen juoniarkkiinsa asti joskus pääsen.

Adam ja Eve


Pelin pahiksina näyttävät toimivan konekaksoset Adam ja Eve. He ovat koneita, jotka voivat kehittyä, alun perin ilmeisesti alienien luomia.

Myös kaksosten osalta jäi pääni yläpuolelle vilkkumaan kasa kysymysmerkkejä. En tällä ensimmäisellä läpäisyllä saanut oikein otetta heidän motiiveistaan, mutta kenties pääsen myöhemmin niistäkin paremmin jyvälle.

Joka tapauksessa herrat eivät vaikuttaneet kovinkaan miellyttäviltä tapauksilta. Voi toki olla, että heidänkin osaltaan tulee vielä jokin käänne, joka paljastaa heidät niin sanotuiksi hyviksiksi, mutta hieman kyllä epäilen sitä. 

Sivuhahmot


Pelissä on joitain kiinnostavia sivuhahmoja, mutta heistäkään en ole vielä saanut kunnollista otetta. Näin alustavasti voisin sanoa, että pidän ystävällisestä ja vähän höpsöstä operaattori 6O:sta ja robotti Pascalista. Kummastakin haluaisin lisätietoa, mutta oikeastaan kuulisin ihan kaikista sivuhahmoista mielelläni lisää.

Siispä toisen pelikerran kimppuun!

Joko sinä olet kahlannut NieR: Automatan läpikotaisin vai vieläkö tekemistä riittää? Mitä tykkäät pelistä?


Lue myös

NieR: Automatan toinen läpäisy - totuus tarinasta? 
Kolmas kerta NieR: Automataa

http://www.pelit.fi/

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Level up!:n syntytarina

Olen kirjoittanut tätä blogia jo kuusi vuotta. Sinä aikana blogi on kokenut joitain pieniä muutoksia ja yhden suuremman. Näin blogin syntymäpäivänä on hyvä vilkaista taaksepäin, mutta ottaa samalla myös tiukka katse kohti tulevaa. Mitä Level up! on ollut ja mitä se tulevaisuudessa on?




Final Fantasy -päiväkirjoista Level up!:ksi


On taas 18. maaliskuuta. Tuo päivämäärä on tärkeä blogin itsensä vuoksi. 18.3.2011 päätin perustaa blogin. Ajatus oli toki muhinut jo kauemmin, mutta tuona nimenomaisena päivänä päätös vihdoin syntyi ja ryhdyin tuumasta toimeen. Olin pyöritellyt ideaa ja saanut sen rakennettua mieleisekseni.

Näin syntyivät Final Fantasy -päiväkirjat, joissa paneuduin milloin mihinkin FF-aiheeseen. Olin pelannut sarjan pelejä jo vuosikausia, joten kirjoittamista riitti. Noin kaksi vuotta kirjoittelinkin innokkaasti pelkästä FF-sarjasta lukuun ottamatta yhtä poikkeusta, kun sukelsin FF-sarjan luojan, Hironobu Sakaguchin, The Last Story -pelin maailmaan.

Vuonna 2013 päätin tehdä uudistuksen: ryhdyin kirjoittamaan myös muista peleistä kuin Final Fantasyista. Pääpaino kuitenkin säilyi edelleen FF-sarjassa, koska sitä olen pelannut kaikista eniten ja tilanne todennäköisesti sellaisena pysyykin.

Koska blogin sisältö laajeni, oli aika vaihtaa nimeäkin. Valinta ei ollut helppo. En enää muista, mitä kaikkia vaihtoehtoja kävin läpi, mutta kaikki olivat varattuja. Niin oli myös levelup.blogspot.com (hyi, sinä kurja, joka ehdit varata ensin!). Senpä takia blogin osoitteeksi vakiintui nykyinen leveluppeja.blogspot.fi.

Luonnollisena kehityskaarena myös banneri piti vaihtaa ja sitä olen muutenkin vaihdellut epäsäännöllisen säännöllisesti.

Final Fantasy -päiväkirjojen ensimmäinen banneri
Mahdollisesti Level up!:n ensimmäinen banneri (aivan varma en ole, sori)

Mistä nimi Level up! tulee?


Kuten sanoin, nimen miettiminen ei ollut helppo prosessi. Vaikken muista kaikkia läpi käymiäni vaiheita, muistan hetken, kun ajatus vihdoin kirkastui.

Olin koko ajan ollut sitä mieltä, että haluan suomenkielisen nimen, koska kirjoitan suomenkielistä blogia. Edelleen ajattelen, että se olisi ollut fiksua. Kuitenkin on niin, että pelimaailma on pitkälti englanninkielinen. Jopa suomalaisten välisissä keskusteluissa vilisevät enkkutermit, koska kukaan ei edes varsinaisesti halua kääntää niitä suomeksi. Huomaan itsekin harhailevani usein suomen ja englannin välillä. Toisaalta tekstiin istuu luontevasti vaikkapa sana "tiimi", mutta toisaalta pelaajat kyllä ymmärtävät, mitä tarkoitetaan sanalla "party". Tämä on varmaankin asia, jonka suhteen minun pitäisi joskus tehdä linjaus, nyt olen heittelehtinyt kahden tavan välillä.

Mutta takaisin blogin nimeen! Päätin siis olla itselleni armollinen ja hyväksyä myös englanninkielisen nimen. Level up! nimittäin tuntui hyvältä ja kuvaavalta. Varsin monissa JRPG:ssä kerätään hahmoille leveleitä (joka nyt voisi kääntyä suomeksi vaikkapa kokemustasoksi). Level up! on se hetki, kun EXP:aa eli kokemuspisteitä on karttunut plakkariin riittävästi ja hahmosta tulee pykälää kovempi taistelija.

Level up! ei ole pysähdys. Se on välietappi, jolta lähdetään suuntaamaan taas ylemmäs. Tähän pyrin myös blogin kanssa. Haluan kehittyä ja kehittää, en halua jämähtää. Haluan lisää leveleitä.



Mitä Level up! sitten käytännössä on?


En oikeastaan määritellyt blogini sisältöä kovin tarkasti muutoksen yhteydessä. Päätin vain, että annan itselleni vapauden kirjoittaa myös muista peleistä kuin Final Fantasyistä. Päätös onkin laajentanut blogin sisältöä. Olen kirjoitellut mm. visual noveleista (joita en koskaan jaksa pelata loppuun), Star Oceaneista, Taleseista, Tomb Raiderista... vähän siitä ja tästä. Osaksi blogia ovat muodostuneet myös postaukset, joita itse kutsun pelaaja-lifestyleksi. Ne voivat sisältää yhtä lailla sisustamista kuin kaverisuhteitakin.

Level up! on ollut vuosia vähän kuin sekametelisoppa, jossa tärkeimpänä ainesosana ovat yhä Final Fantasyt. Niiden rinnalle ovat nousseet myös muut JRPG:t. Sen sijaan muun tyyppisistä peleistä juttua on ollut ripotellen.


Mitä Level up!:n pitäisi olla?


Olen pohtinut tätä asiaa paljon. Rehellisesti sanottuna en itse juuri muuta pelaa kuin JRPG:tä. Viihdyn kyllä ruudun ääressä katsomassa, kun joku toinen pelaa vaikkapa Tomb Raidereita tai kauhupelejä, mutta itse en ohjaimeen tartu. Minulla ei ole edes kovin syvällistä sanottavaa kyseisistä peleistä, koska varsinainen pelikokemus jää väistämättä uupumaan. Pitääkö siis yrittää vääntää postauksia näistä aiheista?

Siirryin aikanaan rajatusta aiheesta syleilemään koko pelimaailmaa. Kenties nyt on taas aika pystyttää hieman raja-aitoja. Pelit-lehdessäkin blogini nimettiin nimen omaan JRPG-blogiksi. Olisiko aika olla rehellisesti juuri sitä ja unohtaa muu?

Kenties. Tällä hetkellä ajatus tuntuu hyvältä. Ei pakottavaa tarvetta kirjoittaa peleistä, joiden katselusta nautin, mutta joita en oikeasti pelaa. JRPG:ssä riittää kyllä paljon kirjoitettavaa.

JRPG:n rinnalla haluan kuitenkin pitää pelaaja-lifestylen. Se on osa minua ja sitä on kiva kirjoittaa. Ei ole hullumpaa välillä pohdiskella parisuhdeasioita tai sisustusongelmia pelaajan näkökulmasta. Ne asiat ovat todellisuutta, miksei niistäkin kirjoittaisi!

Siispä sanon, että nykyisellään Level up! on hyvä miksaus pohdintoja JRPG-peligenrestä ja pelaajan arkisen elämän haasteista. Nimi ei siitä muutu, levelupata voi myös omassa elemässään.


Blogin historiaa löydät myös näistä:


2011: Alku
2013: Synttärionnea!
2015: Uusia tuulia yhteistyön muodossa
2016: Fanitytön tarina eli suuri synttäripostaus


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Videopelimeme: päivä 20 - pelin jatko-osa, johon petyin

On aika jälleen palata videopelimemen pariin. Tällä kertaa pohdinnassa ovat pelien jatko-osat ja erityisesti se, johon olen pettynyt. Mielenkiintoinen aihe!


Päivä 20: Pelin jatko-osa, johon petyin


Heti alkuun on sanottava, etten yleisesti ottaen ole odottanut jatko-osilta kovin paljon. Lisäksi keskityn tässä nyt lähinnä JRPG-puoleen, jossa jatko-osina pidän nimenomaan pääsarjan pelien jatkoja, en toisiaan seuraavia pääsarjan pelejä. Esimerkiksi Final Fantasy VIII ei ole Final Fantasy VII:n jatko-osa, sen sijaan Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus on.

Olen pelannut muutamia tällaisia jatko-osia joko osin tai kokonaan. Tässäpä lista, mitä on tullut vähintäänkin testattua:

  • FFVII: Crisis Core
  • FFVII: Dirge of Cerberus
  • FFX-2
  • FFXII: Revenant Wings
  • FFXIII-2
  • FFXIII: Lightning Returns
  • Tales of Xillia 2

Listalta puuttuvat pelihyllystä  löytyvät FFIV: Interlude, FFIV: After Years ja Tales of Symphonia: Dawn of the New World. Nähtäväksi jää, tuleeko ne joskus testattua.

Suhtautumiseni suosikkipelieni jatko-osiin on ollut aina vähän nihkulaa. Aikoinaan ihmettelin, minkä takia Final Fantasy X:een oikein pitää vääntää jatkoa ja sama juttu Final Fantasy VII:n kohdalla. Niiden jälkeen en ole enää ihmetellyt, linjaus vain tuntuu nykyisin olevan sellainen.

Ensimmäinen pelaamani jatko-osa oli Final Fantasy X-2. Vannoin joskus, etten siihen koske, mutta toisin kävi. Ostin pelin kamalassa FF-kuumeessa, kun odotin kärsimättömästi FFXII:ta. Se löytyi kuukautta ennen FFXII:n julkaisua alelaarista ja kaappasin sen mukaani helpottamaan odotuksen tuskaa. Peli paljastui ihan kivaksi, vaikkei siitä mitään suosikkia minulle tullut.

En ole pettynyt suurimpaan osaan pelaamistani jatko-osista, koska en niiltä ole paljoa odottanutkaan. Esimerkiksi Final Fantasy XIII-2 oli tarinallisesti juuri niin surkea kuin epäilinkin, sama koskee Lightning Returnsia. Sen sijaan nuo pelit kuitenkin yllättivät minut positiivisesti, koska niitä oli todella hauska pelata (okei, Caius-taistelut olivat kyllä ihan jostakin).

Sitten taas ovat Crisis Core, joka menetteli, ja Dirge of Cerberus, jonka pelaaminen oli järkyttävän kamalaa, mutta pidin siitä tarinallisesti muuten tosi paljon... tai no, ei se tarinakaan ole kovin kummoinen, mutta siinä on Vincent ja Yuffie, suosikkihahmoni FFVII:stä. Peli sai aika paljon anteeksi näiden kahden välisen vuorovaikutuksen ja Vincentin silkkisen tukan vuoksi (se on silkkinen, ei kauhea pehko, jos katsoo välivideoita eikä pelikuvaa!). Peli siis aktivoi fanityttömoodin siinä määrin, että sillä paikattiin puutteet.

Jos hetkeksi hypätään FF-sarjan ulkopuolelle, ei ainoa pelaamani Tales of -jatko-osakaan isoja pettymyksiä aiheuttanut. Xillia 2:ssa on joitain hyviä juttuja verrattuna alkuperäiseen, muuten se on yleisesti mielestäni samaa keskitasoa kuin Talesit ylipäätään. Ei isoja yllätyksiä siis, ei tunneheittelyitä suuntaan tai toiseen, mutta pientä turhautumista mm. paikkojen kierrätyksen takia.

Tarkkasilmäisimmät ovatkin jo huomanneet, että yksi peli listalla on mainitsematta.

Kyllä, jatko-osa, johon petyin on Final Fantasy XII: Revenant Wings.

Miten Revenant Wingsin suhteen sitten kävi?


Final Fantasy XII on ollut tähän mennessä ainoa FF-sarjan peli, johon aloin oikeasti odottaa jatko-osaa. Rakastuin siihen tulenpalavasti ja näin maailmassa suuren potentiaalin lisäpeleille. Niitä on toki saatavissa Tactics-sarjan muodossa (+ Vagrant Story), mutta kyseisten pelien taistelusysteemi ei koskaan ole ollut minun juttuni ja tuskin tulee olemaankaan.

Kun sitten kuulin Revenant Wingsistä, olin todella innoissani. Tiukasta budjetista huolimatta sain hankittua Nintendo DS:n juuri tuota kyseistä peliä varten. En ollut koskaan edes vakavissani harkinnut käsikonsolin ostamista, mutta nyt sellainen oli vain pakko saada.

Oli myös aivan loistavaa, että pelikaupan kautta sain jenkkiversion pelistä jo ennen Euroopan julkaisupäivää. Tämä tapahtui ihan vahingossa. Tein ennakkovarauksen kaupasta ja jo muutaman päivän päästä minulle ilmoitettiin, että peli olisi noudettavissa. Olin kuin puulla päähän lyöty! Tuolloin en vielä ollut kartalla aluekoodittomuusasioista ja ylipäätään mahdollisuudesta tilailla pelejä ulkomailta.

Final Fantasy XII
Kaikki tuntui olevan niin sanotusti ihan superia.

Odotukseni olivat katossa. Final Fantasy XII:n muistot olivat tuoreita ja lämpimiä ja hype vain nousi, kun sain pelini käynnistettyä. Tarina ja hahmot imaisivat mukaansa, olin totaalisen täpinöissäni. Olen edelleen sitä mieltä, että RW:n tarina ja hahmot ovat loistavia. Chocobon takapuoli sentään, minä tykkään niistä tosi paljon!

Tässä kohtaa voisi siis luulla, että riittävät perusteet pelin läpäisyyn ovat olemassa. Vaan ei. Jäin pelissä toistuvasti jumiin, koska minulla ei ollut oikeanlaisia yarheja (pelin kutsuttavia olentoja, joita on ihan tolkuttoman paljon ja jotka edustavat eri elementtejä) riittävästi ja koska en osannut ohjailla joukkojani juuri oikealla tavalla. Läpipeluuoppaita oli vähän saatavilla, joten eteneminen oli aika lailla pään hakkaamista seinään.

Taistelusysteemi ei ole aivan samanlainen kuin Tacticseissa, mutta Revenant Wingsissäkin liikutellaan joukkoja taistelualueella. Omalla puolella voi olla jopa 20 tyyppiä, kun pelihahmot ja heidän yarhinsa lasketaan yhteen, sama homma tietysti vastapuolella. Tätä kaaosta sitten pitäisi pystyä hallinnoimaan, siirrellä osia joukosta oikeaan paikkaan, vallata vihollisen voimapisteet ja pitää omat hengissä. Pahimmassa tapauksessa taistelussa on vielä jokin avainhahmo, joka ei saa missään nimessä kuolla tai koko homma kaatuu, vaikka muuten pelaisi miten hyvin.

Ei, ei ja ei! Ei minun juttuni sitten ollenkaan. Vaikka tykkäsin FFXII:ssa kikkailla gambittien kanssa ja pohtia taistelutaktiikoita pomomatseihin, tämän tyyppinen taktikointi ja joukkojen siirtelyhomma oli minulle liikaa. Tai ei liikaa, vääränlaista vain. Hyvä tarina ja hahmot eivät pelastaneet, koska pelaaminen oli täyttä tuskaa enkä ahkerasta yrittämisestä huolimatta edennyt.

Pettymys oli valtava. Olisin halunnut palata Ivaliceen, olisin halunnut rakastaa Revenant Wingsiä yhtä paljon kuin Final Fantasy XII:ta, mutta en onnistunut siinä. Olin itse niin surkea pelaaja, etten saanut pelistä otetta. Lopulta pelin pelaaminen jäi, kun olin viidettäkymmenettä kertaa jumissa samassa taistelussa (vaikka nykyisin siihen on opaskin olemassa!). En vain enää jaksanut yrittää.

En varsinaisesti edes syytä peliä tästä pettymyksestä. Se ei vain ollut minulle sopiva, vaikka kovasti niin toivoin. Minkäs sille mahtaa?

Joskus pohdin, pitäisikö aloittaa koko peli uusiksi ja katsoa, oppisiko vanha koira vielä uusia taistelutyylejä. Kaikkea pelattavaa on kuitenkin nykyisin niin valtavan paljon, etten tiedä, onko minulla todella aikaa siihen.

Onko teille tullut samanlaisia täystyrmäyksiä joidenkin jatko-osien tai ylipäätään pelien kohdalla?


Tulossa seuraavaksi: Peli, jossa on ollut parhaimmat grafiikat


Kenties kiinnostavaa myös:


Ajatuksia hahmoista osa 4: Penelo


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Nimet enteinä Final Fantasy XV:ssä

Final Fantasy XV:n hahmojen nimet ovat ilmeisesti mietityttäneet pelaajia jonkin verran. Jotkut ovat pitäneet niitä typerinä, toiset taas tykästyneet vahvasti. Sanonnan mukaan "nomen omen est" eli "nimi on enne". Onko näin myös FFXV:n tärkeimpien hahmojen kohdalla?

Tässä postauksessa on spoilereita, älä siis lue, jos haluat vielä säästää itseäsi niiltä!




En käy ihan jokaista pelissä esiintyvää nimeä läpi tässä postauksessa, mutta päätin nostaa esille muutamia mielestäni tärkeitä. Isossa osassa Final Fantasy XV:n nimistä on käytetty latinaa, mikä herätti kiinnostukseni. Latinan opiskelustani on pieni ikuisuus ja kielitaito on päässyt pahasti ruostumaan, mutta onneksi nimien kääntäminen ei yleensä vaadi syvällistä kieliopin hallintaa. Osassa nimiä on mm. japania ja ranskaa, joista edellistä osaan jonkin verran, jälkimmäistä en ollenkaan.

Jaottelin nimet kahteen ryhmään: niihin, joiden kohdalla olen melkoisen varma merkityksestä, ja niihin, joiden kohdalla olen hyvinkin epävarma. Osaajat voivat siis täydentää kommenteihin, se on enemmän kuin tervetullutta.


Nimiä, joiden merkitys on selvä


Amicitia - ystävyys
Aranea - hämähäkki
Argentum - hopea
Caelum - taivas
Freya - skandinaavinen jumalatar, johon liitetään rakkaus, kauneus, sota, kuolema, hedelmällisyys
Gentiana - katkero, katkerosukuinen kasvi
Gladiolus - miekka
Highwind - Final Fantasyissa esiintynyt sukunimi, viittanee tässä kohtaa Kain Highwindiin (FFIV), joka on myös dragoon, kuten Araneakin
Ignis - tuli
Insomnia - unettomuus
Iris - kreikkalaisessa mytologiassa sateenkaaren jumalatar, myös kukka (iiris)
Lucis (lux) - valo
Luna - kuu
Niflheim - skandinaavisessa mytologiassa jään, sumun, pimeyden ja kylmyyden valtakunta
Noctis (nox) - yö
Ravus - harmaa
Regis (rex) - kuningas
Scientia - tieto, tiede, osaaminen
Sylva, johdettu sanasta silva - metsä
Tenebrae - pimeys

Nimiä, joiden kohdalla iski epävarmuus


Ardyn, johdettu ehkä latinan sanasta ardens - polttava, liekehtivä
Fleuret - ranskaa, tarkoittanee florettia (hyvin ohutta miekkaa)
Iedolus, johdettu ehkä latinan sanasta idolum - idoli, epäjumala
Izunia, johdettu todennäköisesti japanin sanasta iizuna - näätä
Prompto, ehkä latinan adjektiivi promptus - nopea


Nomen omen est vai kuinka?


Ovatko Final Fantasy XV:n nimet sitten enteitä vai onko ne vain lätkitty hahmoille satunnaisesti? Otettu joukko kivoilta kuulostavia latinan sanoja (ja himpun verran muitakin) ja lyöty ne pipoon, josta on sitten arvottu kullekin hahmolle ja paikalla nimi?

Sanoisin, että ihan hatusta nimiä ei ole vedetty. Joku on ainakin hetkeksi pysähtynyt pohtimaan näitä.

Paikat



Paikkoina Lucis ja Tenebrae muodostavat vastaparin, ne edustavat valoa ja pimeyttä. Tässä kohtaa en kuitenkaan näkisi, että valo on automaattisesti absoluuttisen hyvää ja pimeys pahaa vaan pikemminkin ne ovat aisapari, ilman toista ei voi olla toista. Molempia tarvitaan tasapainon vuoksi.

Insomnia Lucisin pääkaupunkina herättää nimellään kysymyksiä ainakin allekirjoittaneessa. Miksi nimetä kaupunki unettomuudeksi? Mihin se oikein viittaa? Tarkoitetaanko sillä mahdollisesti kaupunkia, joka ei koskaan nuku? Pitäisin tätä yhtenä mahdollisena tulkintana. Kenties se voidaan myös nähdä viittauksena Lucisin suvun rooliin Eosin kristallin suojelijana. Tuo suojelija ei voi koskaan nukkua, joten se on uneton.

Niflheim puolestaan viittaa skandinaaviseen mytologiaan. Se on valtakunta, jota hallitsevat jääjättiläiset. Siellä on kylmää, pimeää, jäistä ja sumuista. Tällaisena ankeuden kotipesänähän Niflheim myös Final Fantasy XV:ssä esitetään.

Valtioiden johtajat



Kuningas Regis on minusta jopa vähän hassusti nimetty. Hänen nimensä, kun tarkoittaa kuningasta. Voisi melkein sanoa, ettei Regisin vanhemmilla ollut juuri mielikuvitusta tai sitten Lucisissa kuningasta kutsutaan aina Regisiksi. Noctisiin ei tosin tällä tavoin viitata, mutta toisaalta hän ei varsinaisesti lunasta kruunuaan, ennen kuin kuollessaan aivan pelin lopussa.

Lucis Caelum sukunimenä voisi tarkoittaa valon taivasta tai taivaan valoa, joka kuulostaa ehkä näin suomalaisittain loogisemmalta. Se onkin suvun tehtävä; suojella kristallia ja pysyä maailmalle taivaallisena valona.

Keisari Iedolusin nimen kääntämisestä en ollut aivan varma, mutta epäilen sen olevan muunnos latinan sanasta idolum, joka tarkoittaa idolia eli epäjumalaa. Ainakin tämä käännös tuntuisi sopivan hänen osuutensa tarinasta, vaikkakin lopulta keisarin tekemisistä kerrotaan suhteellisen vähän.

Tenebrae on Niflheimin vallan alla. Ennen pelin tapahtumia sitä hallitsi kuningatar Sylva (Lunafreyan ja Ravusin äiti), jonka nimen ajattelen olevan johdettu latinan sanasta silva. Se tarkoittaa metsää. Tämän voisi nähdä viittauksena Tenebraen vehreyteen, vaikka sitä ei lopulta itse pelissä kovin paljon päästy ihastelemaan.

Vaikka Ravus olisi perimysjärjestyksessä ensimmäinen (hän on Nox Fleuretin sisaruksista vanhempi), ei hän koskaan nouse äitinsä tilalle hallitsemaan Tenebraeta. Ensin hän asettuu Lucisia vastaan Niflheimin puolelle ja lopulta kuolee Niflheimissa epämääräisissä olosuhteissa, joita peli ei tällä hetkellä kovinkaan tarkasti valota. Ehkä päivityksen myötä Ravusin kohtaloon ja motivaattoreihin saadaan jotain tolkkua. Hänen nimensä tarkoittaa harmaata ja se voisi ehkä viitata hänen asemaansa valon ja pimeyden välissä, hän jää harmauteen pääsemättä sen enempää kohti selkeää valkoista tai mustaa.

Noctis ja kumppanit



Prinssi Noctisin etunimi tarkoittaa latinaksi yötä, yhdistettynä hänen sukunimeensä Lucis Caelum, se voisi myös tarkoittaa yötaivaan valoa. Nimi kokonaisuudessaan kuvastaa mielestäni hänen rooliaan. Pitkä yö on tulossa, mutta Noctis voi nousta sen valoksi saamalla itselleen kristallin tarjoamat voimat ja siten pelastaa Eosin Ardynin käsistä.

Noctisin kanssa pelin aikana kulkee hänen kolme ystäväänsä, joiden tehtävänä on toimia prinssin henkivartijoina. Gladiolus Amicitia käyttää aseenaan suurta miekkaa, mihin jo hänen etunimensä viittaa. Tässäkin kohtaa nimi on siis enne, Gladio päätyi käyttämään juuri nimensä mukaista asetta taistelussa. Amicitia puolestaan tarkoittaa ystävyyttä. Gladio ei voinut sietää nuorta Noctista silmissään ja Gladio myös pelin aikana kääntää selkänsä Noctisille väliaikaisesti. Tästä huolimatta hän on lopulta Noctisin hyvä ystävä... ei kai hän muuta voikaan, kohtalo on jo nimessä tyrkännyt hänet sille tielle.

Ignis Scientia puolestaan on ollut Noctisin kokki, hovimestari ja neuvonantaja hänen nuoruudessaan ja sillä tiellä mies jatkaa edelleen. Hän on päänelikosta se hahmo, josta tunnutaan lopulta paljastavan kaikista vähiten, ainakaan minä en päässyt hänestä kovin tarkkaan jyvälle. Älyköltä hän kuitenkin vaikuttaa, mihin sukunimi myös viittaa. Scientia tarkoittaa mm. tietoa ja osaamista. Ignis puolestaan tarkoittaa tulta, mikä voisi viitata hänen ruoanlaittotaitoihinsa, kovin tuliselta luonteelta hän ei nimittäin ainakaan minusta vaikuta.

Prompton nimen ajattelin olevan johdettu latinan adjektiivista promptus, joka tarkoittaa nopeaa. Hänen sukunimensä Argentumin merkitys taas on hopea. Äkkiseltään nimiyhdistelmän voisi ajatella tarkoittavan elohopeaa, mutta toisaalta siitä käytetään latinassa ilmaisua argentum vivum (elävä hopea). Prompto on kuitenkin nopea liikkeissään, joten nimi voisi tulla ihan vain hänen olemuksestaan. Hopea puolestaan viittaisi siihen, miten hän näkee itsensä suhteessa muihin ryhmä rämän jäseniin. Koska hän on kotoisin Niflheimista, hän on ikään kuin hopeasijalla, hieman muita huonompi.

Naiset Noctisin ympärillä



Iris Amicitia on Gladion pikkusisko, joka on ollut lapsuudestaan asti ihastunut Noctisiin. Samoin kuin isoveikan, tarkoittaa myös Iriksen sukunimi ystävyyttä. Hänet onkin jo tuomittu "friend zonelle", koska Noctis on kihloissa toisen kanssa.

Kreikkalaisessa mytologiassa Iris on sateenkaaren jumalatar ja viestinviejä jumalten ja ihmisten välillä. Tätä roolia hän täyttää myös Final Fantasy XV:ssä ainakin symbolisella tasolla. Kun pojat huitelevat pitkin maailmaa, Iris toimii tavallisen kansan parissa ja tuo Noctisille heidän ääntään kuuluviin. Ilman Irisiä me pelaajat emme varmastikaan olisi kiinnittäneet vaikka Jaredin kuolemaan mitään huomiota. Nythän kaikki muistavat Jaredin, eikö niin?

Iris on myös kurjenmiekkakasveihin kuuluva kasvisuku. Irikselle haetaan kukkia eräässä sivutehtävässä, mikä voisi viitata tähän. Tosin itse koin sivutehtävän hieman kiusalliseksi, ainakin Gladio on tietoinen pikkusiskonsa toivottomasta ihastuksesta, mutta usuttaa silti kihloissa olevaa Noctisia herättelemään turhia toiveita Iriksessä. Miksi? Eikö se ole aika ilkeää?

Lunafreya Nox Fleuret on Noctisin kihlattu, Tenebraen oraakkeli sekä Ravusin pikkusisko. Hänen etunimensä ensimmäinen osa luna on latinaa ja tarkoittaa kuuta. Freya (Freija) on skandinaavinen jumalatar, joka liitetään rakkauteen, hedelmällisyyteen ja kauneuteen, mutta myös sotaan ja kuolemaan. Sukunimen ensimmäinen osa Nox on merkitykseltään yö (nox on sanan perusmuoto, noctis sen genetiivi) ja Fleuret ilmeisesti tarkoittaa florettia, mutta tästä en ole aivan varma. Ranskan osaamiseni on nolla. Kieltä opiskelleet voivat siis tulla tähän kohtaan sanomaan painavan sanansa.

Jos tässä kohtaa unohdamme sukunimen jälkimmäisen osan ja keskitymme etunimeen ja sukunimen alkuun, on niissäkin analysoitavaa. Freya on mielestäni nimistä kiinnostavin ja kuvaavin. Lunafreyahan on Noctisin rakkauden kohde (joskin voidaan olla montaa mieltä tämän pariskunnan rakkaussuhteen uskottavuudesta, mutta ei takerruta siihen nyt) ja häntä voidaan pitää kauniina. Hän on oraakkeli, joka käyttää aikaansa kansan parantamiseen ja keskustelee astralien, jumalolentojen, kanssa. Toisaalta hän on keskellä sotaa ja lähtee kesken pelin kuoleman valtakuntaan.

Skandinaavisessa mytologiassa Freya hallitsee kuoleman jälkeisen elämän taivaallista valtakuntaa, Folkvangria, jonne päätyvät puolet vainajien sieluista (toinen puolisko menee Valhallaan Odinin luokse). Kenties myös Lunafreya jatkaa työskentelyään tuonpuoleisesta käsin ja ottaa ainakin osan kuolevien sieluista vastaan.

Luna ja Nox antavat myös pohtimisen aihetta. Kuten aiemmin totesin, voidaan Noctisin nimi nähdä yötaivaan valona. No, mikäs yötaivasta valaisee? Tietenkin kuu. Täten voitaisiin ajatella, että Lunafreya ja Noctis ovat itse asiassa yhtä ja samaa, yhdessä he tuovat valon pitkään yöhön. Kohtalo siis sitoo heidät yhteen.

Lunafreyan rinnalla toimii Gentiana, jonka nimi tarkoittaa katkeroa (kts. kuva). Hyvinkin katkeroiden näköisiä kukkasia nähdään Lunan ympärillä myös hänen kuolessaan, joten kenties Gentiana on läsnä kaikessa, mitä Lunafreya tekee, myös hänen kuolemassaan. Hänellä on myös tärkeä rooli tarinassa yhtenä astraleista.

Aranea tarkoittaa tietyn tyyppistä hämähäkkiä. Vaikka pidin Araneaa semisti mielenkiintoisena hahmona, en pelin aikana saanut hänestä otetta. En siis osaa sanoa, mihin hänen nimensä viittaisi. Ehkäpä joku paremmin peliin ja kaikkeen sen oheismateriaaliin syventynyt osaisi valaista minua? Jaa tietämyksesi kommenteissa.

Aranean sukunimi Highwind on helpompi tapaus. Kyseistä sukunimeä on nähty Final Fantasyissa ennenkin, joten se on selkeä viittaus sarjan aiempiin osiin. Aranea siis lienee perinyt niin sukunimensä kuin aseensa ja taistelutyylinsä Final Fantasy IV:n Kain Highwindiltä. Vaikka Aranean ja Kainin tarinat eivät ole identtiset, niissä on yhtymäkohta: myös Kain toimi sankarien vastavoiman puolella, mutta kääntyi sitten auttamaan sankareita.


Sitten vielä se pelin pahis



Harmillisesti juuri Ardyn Izunian, joka myös Ardyn Lucis Caelumina tunnetaan, nimen merkityksen selvittäminen muodostui vaikeaksi. Sukunimeen toki pätevät aiemmin sanotut asiat, mutta etunimi ei sellaisenaan löydy latinan sanakirjasta.

Ardyn voisi olla johdettu adjektiivista adrens, joka tarkoittaa polttavaa tai liekehtivää, mikä voisi kuvastaa hänen tulenpalavaa tarvettaan ajaa Eos ikuiseen yöhön ja tuhota Lucis Caelumin suku.

Izunia onkin sitten todennäköisesti johdettu japanin sanasta iizuna, joka tarkoittaa näätää. Tässä kohtaa minulla on kuitenkin aukko sivistyksessä enkä tiedä, liitetäänkö näätään tietynlaisia mielikuvia tai myyttisiä elementtejä. Joka tapauksessa kyseessä on nimi, jonka Ardyn otti itselleen, kun hän oli imenyt itseensä ihmisistä demoneita tekevän sairauden ja sekä kristalli että Astralit olivat todenneet hänet epäpuhtaaksi.

Tiedän, että Ardyn kiinnostaa hahmona monia. Itse en hänestä innostunut ja koin hänet jopa niin mielenkiinnottomana, että pelin läpäisyn jälkeen minun oli googletettava, mikä sen pahiksen nimi nyt olikaan. Jostain syystä hänen tarinansa ei onnistunut minua koskettamaan.

Jos joku kuitenkin tietää tarkemman selityksen Ardynin nimien takana, kuulen sen mieluusti. Kommenteihin vain ajatuksia paukuttamaan rohkeasti.

Nomen omen est


Tutkailtuani Final Fantasy XV:n nimien taustoja hyvän tovin en oikeastaan voi tulla muuhun lopputulokseen kuin, että tässä tapauksessa nimi on todellakin enne. Hahmojen kohtalot kietoutuvat heidän nimiensä ympärille monessakin kohtaa ja myös maantieteelliset paikat on nimetty varsin kohtalokkaasti. Todellisessa maailmassahan tällaista tuskin tapahtuisi, mutta tarinaan saadaan mielenkiintoisia taustasävyjä enteellisiä nimiä valitsemalla.

Millaisia ajatuksia Final Fantasy XV:n nimet sinussa herättävät? Onko jokin kohta, jota haluat täydentää, tai oletko jostain eri mieltä? Kaikki näkemykset ovat tervetulleita.


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Miten kolmekymppinen löytää aikaa pelaamiseen?

Tuntuuko, että elämä menee oravanpyörässä pyörimiseen? Kiirettä riittää, vastuu painaa ja omaa aikaa ei ole? Niin minustakin! On tuntunut jo monta vuotta. Olen ylittänyt maagisen kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykin ja yhtäkkiä elämä on täynnä kaikkea ja aikaa harrastuksille on huomattavasti vähemmän kuin ennen. Mikä avuksi?


Oi, autuas nuoruus! Sitä tuli koulusta, söi, teki läksyt ja sen jälkeen oli vapaa koko illan puuhaamaan, mitä mieli. Aikaa tuntui olevan, vaikka joskus kyllä illat venähtivät ja aamulla luomet painoivat. Nykyisin päivät hujahtavat ohitse ilman, että edes tajuaa, eivätkä illat kovin usein venähdä, mutta luomet painavat senkin edestä aamuisin.

Olen monesti miettinyt, mihin se aika oikein katoaa. Pystyn ymmärtämään lapsiperheiden ruuhkavuodet. Kun on lapsia, täytyy heitä huomioida, ruokkia ja muutenkin huolehtia. Kotitöiden määrä kasvaa, kun pyykkiä ja tiskejä on enemmän. Useampi ihminen myös sotkee enemmän kuin yksi tai kaksi, joten kenties siivotakin pitää useammin. Ei ihme, jos oma aika tuntuu olevan kortilla.

Meillä ei ole lapsia. Pyykkiä tarvitsee pestä maksimissaan pari kertaa viikossa, ellei meillä ole ollut yövieraita, mikä heti nostaa lakanapyykin määrää huimasti. Tiskit pesee kone, jonka täyttämiseen ja tyhjentämiseen ei mene kovinkaan paljon aikaa. Ruokaa emme juuri iltaisin laita, eikä siivotakaan tarvitse ihan älyttömän usein.

Silti tuntuu, että illat vain hujahtavat eikä ehdi tehdä mitään. Minulla aikaa syö blogi(t), ompeluhommat ja ennen kaikkea kirjoittaminen, mies katsoo animea aktiivisesti (minä yleensä vain paria sarjaa kerrallaan). Sitten on tietysti ihana, kamala some, joka on myös melkoinen aikasyöppö, mutta toisaalta bloggaajalle aika välttämätön kumppani. Niin ja kyllä niitä kotitöitäkin tarvitsee silloin tällöin tehdä ja sukulaisia sekä ystäviäkin on hyvä välillä nähdä. Arkinen oravanpyörä siis pyörii.

Kahden pelaajan taloudessa oman haasteensa tuo tietysti myös laitteiden jakaminen. Jos toinen pelaa konsolilla X, on se automaattisesti pois toisen käytöstä. Koska telkkareitakin on meillä tarjolla vain yksi, ei oikeastaan ole mahdollista, että molemmat istuisivat konsoleiden ääressä yhtä aikaa, vaikka niitä taloudesta useampi löytyykin. Toki sitten PC:llä ja konsolilla on mahdollista pelata samaan aikaan, mutta minähän en tunnetusti ole vieläkään PC Master Raceksi muuttunut, vaikka pelikelpoisen koneen omistankin. 

Meidän arkiset ajankäyttöhaasteet eivät varmastikaan ole täysin samoja kuin juuri sinun, mutta uskon, että pystyt helposti korvaamaan listan omillasi.

Okei. Nyt on siis paikallistettu, mihin aika menee ja mikä kaikki pelaamista rajoittaa. Sitten tarvitseekin enää ratkaista ongelma.

Eli miten sille pelaamiselle löytää aikaa?


1. Karsi muusta tekemisestä


Mieti, mistä voi tinkiä. Tarvitseeko siivota joka viikko vai riittäisikö joka toinen? Tuleeko tv:stä tuijotettua turhia ohjelmia, jotka eivät oikeasti edes kiinnosta? Jätä mokomat tuijottamatta ja siirry pelin pariin. Meneekö ilta somea selatessa? Ehkä sitäkin on mahdollista rajoittaa, kaikkia päivityksiä ei tarvitse lukea heti niiden ilmestyessä.

Älä kuitenkaan suututa puolisoa luistamalla sovituista kotitöistä. Kun oma harrastus vaikuttaa yhteiseen tekemiseen, on syytä aina keskustella. En tarkoita tällä, että puolisolta pitäisi pyytää lupa pelaamiseen, mutta toisen arvostuksen vuoksi on hyvä ehdottaa, josko muutettaisiin kuviota hieman, jotta molemmille vapautuisi aikaa omiin harrastuksiin.

2. Organisoi arki


Sukulaisvierailut on helppo laittaa kalenteriin, samoin hammaslääkärit, salilla käymiset jne. Miksei pelaaminenkin voisi olla siellä? Toki spontaanius katoaa, mutta ehkä se on pieni riesa verrattuna siihen, että harrastukselle on viikossa oma, varattu kolo.

Minulla on tällä hetkellä arki-illoista varattu aika klo 20-22 Tales of Berserian pelaamiseen. Joskus toki tulee aloitettua jo aiemmin ja perjantai-iltana voi vierähtää pidempäänkin. (Ja uuden Zeldan ilmestymisen myötä olen vähän joustanut tässä, jotta mies saa nauttia uudesta pelistään täysvaltaisesti juuri silloin, kun hänelle sopii. Asia ei ole ongelma, koska tarvittaessa jousto toimii myös toiseen suuntaan.)


3. Tee pelaamisesta yhteistä laatuaikaa


Tämä ei varmastikaan toimi kaikissa tilanteissa, mutta toisinaan on varsin pätevä ratkaisu. Mitäpä, jos elokuvan katsomisen sijaan viettäisikin puolison kanssa peli-illan? Jos viikonloppuiltojen ilona on leffan lisäksi ollut viiniä ja juustoa, ne kyllä toimivat pelienkin kanssa, kunhan valitsee pelin siten, ettei pieni hiprakka haittaa. Tietysti tähän vaaditaan se, että puolisokin innostuu ajatuksesta. Kahden pelaajan suhteessa toiminee siis parhaiten, mutta voi sen pelaamattomankin puolison saada joskus vähintäänkin katselijaksi houkuteltua valitsemalla esimerkiksi juonipainotteisen pelin, jota toinen voi seurata kuin elokuvaa ikään.

Väittäisin saman toimivan myös lasten kanssa (jätetään ne viinit ja juustot kuitenkin silloin pois, jooko?). Tällöin on ehkä syytä miettiä pelivalinnat tarkemmin. Ei korkean ikärajojen pelejä ja teematkin siten, ettei niistä ole lapselle haittaa. Pienten lasten kohdalla voi olla tarve miettiä myös kielikysymyksiä. Juonipainotteinen englanninkielinen peli ei välttämättä ole paras valinta, jos lapsi ei vielä puhu edes suomea kunnolla. Maalaisjärki siis kehiin.

Joka tapauksessa lapset varmasti nauttivat vanhempansa kanssa pelaamisesta ja kyllä vanhempikin voi siitä innostua. Eräässä entisessä työpaikassani oli ihan parasta, kun asiakkaan läksyjen teon jälkeen oli luvassa yhteinen pelihetki. Siitä nautti asiakas, kun sai aikuisen ihmisen kanssaan konsolin ääreen (muut työntekijät eivät hänen kanssaan pelanneet), ja myönnettävä on, että niin nautti tämä työntekijäkin, vaikkeivät valitut pelit olleetkaan omia suosikkeja (ai, että olen surkea Need for Speedissä :D). Kuten sanottua, omista lapsista ei ole kokemusta, mutta jos minulla sellaisia olisi, voisin hyvin kuvitella viettäväni heidän kanssaan pelihetkiä.

4. Järjestä aikuisten peli-iltoja


Peli-illan voi järjestää ihan vain itselleen tai sitten kaveriporukalle mieltymyksistäsi riippuen. Mikäli puolisokin pelaa, sen voi järjestää kahdestaan, jolloin se meneekin suoraan edelliseen kategoriaan. Jos puoliso taas ei pelaa, ei asian pitäisi olla kummoisempi kuin se, että lähtisi ulos kavereiden kanssa ilman puolisoa. Ei sitä joka ilta tietysti välttämättä sovi tehdä (tämäkin riippuu siitä, mitä suhteessa on sovittu), mutta joskus voi irrotella.

Jos perheessä on lapsia, voi pyytää puolisoa ottamaan muutamaksi tunniksi hoitovastuun ja lähtemään lasten kanssa vaikkapa HopLopiin tai sukulaisille. Muista tässä kohtaa kuitenkin vastavuoroisuus, puoliso haluaa varmasti yhtä lailla silloin tällöin aikaa omille jutuilleen. Viihdytä sinä siis silloin tenavia. Joskus lapset voi myös laittaa ulkopuoliselle hoitoon, jolloin molemmat saavat yhtä aikaa vapaata. Onkin sitten parista kiinni, käytetäänkö aika pelaamiseen vai johonkin muuhun.

5. Hanki käsikonsoli


Itse en ole hankkinut käsikonsoleita ajanpuutteen vuoksi vaan muista syistä, mutta eräs tuttavani kertoi, että käsikonsolin ansiosta hän vihdoin ehtii pelata enemmän. Hän koki, ettei arjessa ole mahdollista valloittaa telkkaria ja sohvaa pelaamista varten, mutta iltaisin käsikonsolilla pelaaminen onnistuu näppärästi ja samalla voi kuitenkin nyhjätä puolison kyljessä, kun tämä viihdyttää itseään lempisarjansa parissa.

Bonuksena käsikonsolin voi napata mukaan matkaan, kun aamulla lähtee töihin. Bussimatkan aikana ehtii edistää peliä mennen tullen. Jos siis käsikonsoleille löytyy mieleistä pelitarjontaa (esim. joitain PS4 pelejä julkaistaan myös PS Vitalle), tämä voi olla ihan varteenotettava ratkaisu ajankäytön haasteisiin.

Mikä on sinun ratkaisusi? Mistä lohkaiset aikaa pelaamiselle vai riittääkö sinulla sitä yhä, vaikka ikävuosia on tullut lisää ja elämäntilanne muuttunut? Kerro omat hyvät vinkkisi!

Lue myös:


Peliriippuvainenko?
Pelaaminen ja ystävyyssuhteet
Pelejä parisuhteessa


Level up!:n ulkopuolelta:


Aiheesta kirjoitti myös LilnYellow Ragequit-blogissa: Peliaika ja mistä sitä löytää.

http://www.pelit.fi/

12.3.2017 Lisätty linkki Ragequit-blogin postaukseen

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Tales of Berserian välikatsaus

Tales of Berseriaa on tätä kirjoittaessa takana noin 50 tuntia, mutta loppuun lienee matkaa vielä jonkin verran. Peli on pitänyt hyvin otteessaan ja herättänyt paljon ajatuksia. Tällä hetkellä pelifiilis on erittäin korkealla eivätkä edes Talesien helmasynnit ole saaneet sitä laskemaan.

Tämä postaus on melko spoileriton, joten voit lukea sen, vaikka peli olisi sinulla vielä kesken.




Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Bandai Namcon kanssa. Mielipiteet ja pohdinnat ovat omiani.


Tarina


Tales of Berserian tarina on kaapannut minut pihtiotteeseen eikä päästä irti. Minun on vain saatava tietää, miten lopulta käykään... tai tiedänhän minä jo pääpiirteittäin, Tales of Zestiria vastaa moneen kysymykseen ja toisaalta ei kuitenkaan vastaa. Se tässä on niin piinaavan koukuttavaa. Tiedän ja en tiedä, haluan tietää enemmän! Minulla on jo aavistus siitä, miten asiat päätyvät siihen pisteeseen, jossa Zestiriassa ollaan, mutta varmuutta ei ole. Kenties vielä tulee jokin käänne, joka naksauttaa kaikki palaset kohdilleen, mutta eri tavalla kuin oletin. Jännittävää!

Hahmot ja vuorovaikutus


Alkuun pidin hahmoja vähän turhan synkkiksinä ja ehkä hitusen tylsinä, esimerkiksi aiemmin julkaistu demo ei saanut minua kiinnostumaan heistä oikein millään tasolla. Asia kuitenkin korjaantui aika pian varsinaisen pelin parissa, kokoonpano onkin lopulta varsin kiinnostava. Jokaisella on oma taustatarinansa, joka vaikuttaa hänen tekemisiinsä ja sanomisiinsa, pääsääntöisesti jopa uskottavasti. Nyt en kuitenkaan lähde näitä yksittäisten hahmojen taustoja ja omia ajatuksiani niistä avaamaan. Berserian päähahmot vaativat selkeästi oman pohdintapostaussarjansa, joten pysypä kuulolla sen suhteen.

Hahmot tekevät tarinasta entistäkin mielenkiintoisemman ja tarinaan liittyvät välivideot ja skitit ovat maukasta katseltavaa. Oikein janoan lisää yksityiskohtia ja tietoa kaikesta mahdollisesta. Näissä myös hahmot toimivat hyvin yhteen.

Sen sijaan niin sanotut turhat "tauhka-skitit" saavat minut haukottelemaan ja huomioni herpaantumaan. Näitä ovat esimerkiksi sellaiset, joissa keskustellaan jonkun npc:n kalastusharrastuksesta tai vaikkapa marjojen kasvatuksesta. Sinällään maailmaan liittyvää nippelitietoa, joo, mutta en vain jaksa kiinnostua. Berseriassa tällaista turhaa tietoa työnnetään välillä kasvoille ihan liikaa ja skitit saattavatkin tulla melkoisina ryöpsähdyksinä vastaan. Kun on viimeisen vartin napauttanut aina uuden skitin kolmiolla auki, alkaa jo vähän turhauttaa. Saisiko välillä taas pelatakin? Joo, näitä ei ole pakko katsoa, mutta katsomatta ei tiedä, onko tarjolla tauhkaa vai tarinaa.

Taistelusysteemi 


Taistelu pelissä on myös pääasiassa hauskaa. Kaikkia vihollisia vastaan se ei ole kivaa, ei tietenkään. Kuka antoi luvan TAAS myrkyttää hahmoni? Kuka pentele? Niinpä, myrkytykset, paralyysit ja muut kivat pikkutaudit ovat suoranainen riesa tiettyjä vihollisia vastaan tapellessa, mutta se on toki vain eläm... peliä. 
Laiskasti olen pelannut melkeinpä koko ajan vain  Velvetillä. Tykkään hänen demonikädestään älyttömän paljon, niin paljon, etten yleensä muista sen sijaan läiskäistä vihuja vaikkapa Mystic Artella. Muiden taidoista en osaa sanoa oikein mitään, koska kokemus on olemattoman vähäinen.
Mies on meillä testaillut enemmän muitakin hahmoja ja piti semisti Laphicetilla pelaamisesta, mutta Magilou, Eizen ja Rokurou eivät ilmeisesti oikein iskeneet. Nyt hänen pelihahmokseen on kuitenkin vakiintunut Eleanor, jonka taistelutyyli kuulemma miellyttää eniten. Demoa pelatessa pidin itsekin lähinnä Velvetin ja Eleanorin ohjastamisesta, joten en ihmettele.

Musiikit


Musiikit ovat olleet melko tasaista taustapimputtelua. Ne eivät häiritse, mutta eivät herätä suuria tunteitakaan. Hieman hämmentyneenä olen kuitenkin tykästynyt Magiloun teemakappaleeseen, vaikken hahmosta ole oppinut tykkäämään vieläkään. Kappaleessa on kuitenkin jotain erityistä.

Pidän myös todella paljon aloitusmusiikista, joka on Flow'n Burn. Tutustuin Flow'iin joskus männävuosina, kun olin kamala pikku-narutardi ja GO! oli paras biisi koskaan. Burn ui suoraan sydämeen jo ensimmäisellä kuuntelukerralla ja mietin tässä jo, että pitäisikö laittaa parit Flow'n levyt tilaukseen. Olin ehtinyt unohtaa, miten hyvää musiikkia kyseinen bändi tekeekään.

Visuaalinen ilme 


Olen myös positiivisesti yllättynyt pelin visuaalisesta puolesta. Grafiikat ovat kyllä PlayStation 3 -tasoa (todennäköisesti siksi, että Japanissa peli julkaistiin myös kyseiselle alustalle), mihin ehkä toivoisin Taleseissa jo pikku hiljaa parannusta. Tästä huolimatta pelin ilme on kuitenkin kiva ja virkistävä. Ihan kaikki kartat eivät ole miellyttäneet minua, mutta ne tuntuvat joka tapauksessa monipuolisilta ja tasokkaimmilta kuin yleisesti ottaen olen sarjan peleissä tottunut saamaan. Joukkoon mahtuu tympeitä kujajuoksujakin, mutta pääsääntöisesti olen katsellut maisemia mielelläni.

Pidän myös Talesien animevälivideoista, vaikka alkuun niitä vähän vierastin (pelaamassahan tässä ollaan eikä animea katsomassa!). Nykyisin ne kuuluvat kuvioon ja tuovat kivaa visuaalista vaihtelua pelin maailmaan. Myös hahmojen animeolemus on osa Taleseja ja toimii kyllä minulle, en tarvitse peliini välttämättä sitä realistisinta hahmografiikkaa. Sille on paikkansa, mutta tilaa on myös animaisemmalle toteutukselle.

Kokonaisuus


Minun on ihan rehellisesti sanottava, että en ole pitänyt mistään Tales of -pelistä niin paljon kuin Tales of Berseriasta. Siinä. Nyt se on sanottu. Eikä tämä ole mikään maksettu mielipide vaan aito hämmennys. En nimittäin odottanut innostuvani siitä näin paljon, vaikka arvelinkin tykkääväni.

Berseriassa on vikansa, missäpä pelissä ei olisi. Se kuitenkin tuntuu eheältä kokonaisuudelta ja tarina on niin hyvin rakennettu, että eteenpäin on vain puskettava. Loppuratkaisua odotan yhtä aikaa sekä mielenkiinnolla että kauhulla. Petynkö vai innostunko lisää? Se jää nähtäväksi. Varmaa taitaa olla vain, että vähän harmittaa, kun pelielämys on ohitse.

Onneksi on kuitenkin tämä blogi, jossa voin jatkaa pelikokemusteni kertaamista ja syventyä kiinnostaviin yksityiskohtiin. Tähän postaukseen oli tarkoitus tulla juttua vielä manaajista, paimenista, malakeista ja serafeista, mutta totesin, että tuo aihealue ansaitsee kokonaan oman postauksensa. Siispä se on nyt lisätty postausluonnosten listaan yhdessä hahmopohdintapostausten kanssa.

Mitä sinä olet tykännyt Tales of Berseriasta? Kerro ajatuksesi kommenttiboksiin!


Lue myös: