sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Paimenten ja serafien historia Berseriasta Zestiriaan

Tales of Zestirian ja Berserian muodostamassa kokonaisuudessa on paljon mielenkiintoista. Tällä kertaa ajattelin kuitenkin keskittyä johonkin muuhun kuin pelkästään hahmojen ihkuttamiseen. 

Postaus sisältää spoilereita sekä Tales of Zestiriasta että Tales of Berseriasta.
Sinua on varoitettu.



Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Bandai Namcon kanssa Tales of Berserian osalta. Mielipiteet ja pohdinnat ovat omiani.

Tales of Zestiriassa puhutaan miltei alkumetreiltä asti paimenesta, jonka on tarkoitus karkoittaa pahuus ja siten pelastaa maailma. Paimenen tunnistaa siitä, että hän pystyy vetämään miekan kivestä Ladylaken kaupungin kirkossa. Tällä paimenella on myös niin vahva resonanssi, että hän pystyy sekä näkemään serafeja että kommunikoimaan heidän kanssaan.

Serafit puolestaan ovat maailmaa asuttava humanoidirotu, jolla on yliluonnollisiksi tulkittavia kykyjä. Kunkin serafin taidot tuntuvat olevan sidottuja tiettyyn elementtiin. Tarina kertoo, että joskus oli aika, jolloin kaikki ihmiset kykenivät näkemään serafeja, mutta sitten tapahtui jotain eikä se enää ollutkaan mahdollista. Aika ajoin on kuitenkin noussut paimen, joka on pyrkinyt puhdistamaan maailman pahuudesta. Kukaan ei ole siinä ilmeisesti täysin onnistunut, koska pahuutta edelleen suorastaan leijuu ilmassa.

Paimenten historiaa avataan tarinan edetessä jonkin verran. Pelin päähahmo saa kuulla, miten edellisellä kerralla on käynyt. Sen sijaan kaukaisemman historian tapahtumiin viitataan vain löyhästi, mikä jättää pelaajan hieman arvailujen varaan. Tales of Zestiria the X -anime paikkailee näitä aukkoja ja kertoo saman tarinan hieman muunneltuna avaten myös Tales of Berserian maailmaa. Tosin sitä ei kannata katsoa, ennen kuin on pelannut Berserian. Spoilereilta ei nimittäin säästy!

Manaajien joukosta yhdeksi johdattavaksi paimeneksi


Tales of Berseria vastaa ainakin osaan Zestirian herättämistä kysymyksistä. Pelin alkaessa maailma kokee suuren mullistuksen, jonka seurauksena ihmiset alkavat nähdä humanoidiolentoja, joita eivät ole aiemmin havainneet. Näitä olentoja kutsutaan nimellä malak.

Samaan aikaan maailmaan on päässyt valloilleen demonisia olentoja, joita vastaan ei ihmisvoimin kyetä taistelemaan. Huomataan kuitenkin, että joillain ihmisillä on kyky ottaa hallintaansa malakeja ja siten taistella demoneja vastaan. Viis siitä, että malakeilta riistetään vapaa tahto ja heidät orjuutetaan ihmisten aseiksi, tämähän tehdään yhteisen hyvän puolesta. Syntyy manaajien ammattikunta.

Manaajien joukosta nousee yksi ylitse muiden: Artorius Collbrande. Hän on rakastunut pelin päähahmon, Velvetin siskoon, ja on jo saamassa tämän kanssa lapsen, kun demonit vievät häneltä perheen. Artorius päättää ottaa maailman kohtalon omiin käsiinsä ja puhdistaa pahuuden. Suunnitelmansa toteuttamiseksi hänen tarvitsee uhrata Velvetin kuolemansairas pikkuveli, Laphicet. Velvet luonnollisesti yrittää estää teon siinä kuitenkaan onnistumatta. Sen sijaan taistelu Artoriusta vastaan päättyy Velvetin demoniksi muuttumiseen ja vangitsemiseen.

Velvetin viruessa vankilassa Artorius vie omaa suunnitelmaansa eteenpäin. Lopulta hän julistautuu paimeneksi, joka johtaa manaajien joukkoa ja maailman pelastamista. Koska hän on tuhonnut lukuisia demoneita ja saavuttanut mainetta kansan keskuudessa, ei häntä vastusteta vaan kannustetaan.

Zestirian paimenuskomus on siis peruja Berserian ajalta. Pelien välissä sanotaan olevan tuhansia vuosia (mikä ei näy teknisessä kehityksessä, mutta toisaalta maailmassa vallitseva kaaos voi ehkä hidastaa tai ajoittain jopa taannuttaa tätä), joten uskomuksella on ollut aikaa muokkaantua. Paimen ja manaajat ovat lähtökohtaisesti samanlaisia, mutta kenties paimenen yhteys malakeihin/serafeihin on kuitenkin vahvempi kuin manaajilla keskimäärin.

Minusta on hauska huomata tällaisia pieniä asioita, jotka ovat toisaalta myös hyvin merkityksellisiä pelin tarinan kannalta. Toki ne voi pelatessa yksinkertaisesti sivuuttaa ja jos Zestiria on pelaamatta, ei kaikkea edes välttämättä tajua, mutta minulle on luontaista takertua yksityiskohtiin ja jäädä tarkastelemaan niitä pieneksi toviksi.

Artoriuksen paimeneksi nouseminen on kiehtova ja inhimillinen tarina. Hän on traumatisoitunut vaimonsa ja syntymättömän lapsensa menettämisestä, mikä johtaa vihaan syyllistä kohtaan, tässä tapauksessa siis demoneita. On luonnollista haluta päästä riesasta eroon ja kun sopivat aseetkin ovat valmiiksi tiedossa, niihin tarttumiseen on enää matala kynnys. Toki Artorius joutuu tekemään karmeita ratkaisuja, kuten uhraamaan Laphicetin, mutta sen hän onnistuu perustelemaan itselleen puhumalla suuremmasta hyvästä. Yhteisön etu menee yksilön edun edelle, yksilö voidaan uhrata, jos yhteisö siitä hyötyy.

Koska maailman tila ei muutu paremmaksi Tales of Berserian lopussakaan, ihmiset tarvitsevat jotain, mihin uskoa. He tarvitsevat toivoa paremmasta. Artorius on menetetty, mutta usko paimeneen on kuitenkin jäänyt elämään. Lopulta siitä tulee legenda, jonka joku aina toisinaan onnistuu lunastamaan omiin käsiinsä. Tales of  Zestiriassa tuo joku on Sorey, ja hän onnistuu jopa siinä, missä Artorius epäonnistui. Artorius halusi puhdistaa maailman pahuudesta muuttamalla ihmiset tunteettomiksi eli uhraamalla kaiken inhimillisen. Sorey sen sijaan päättää uhrata itsensä ja muiden paetessa lopputaisteluryminöistä, hän jää puhdistamaan pahuutta sadoiksi vuosiksi, kenties jopa pidemmäksi ajanjaksoksi.



Malakien evoluutio serafeiksi


Tales of Zestiria esittelee heti alkuun pelaajalle kylän, jossa ei asu muita kuin Sorey ja serafeja. Hyvin pian käy ilmi, että ulkopuolisen silmin Sorey asuttaa kylää yksinään. Täten tehdään selväksi, etteivät ihmiset voi havaita serafien läsnäoloa, ellei heillä ole korkeaa resonanssia, kuten Soreylla. Kuten jo aiemmin kerroin, tarinan mukaan aiemmin ihmiset ovat kuitenkin pystyneet vuorovaikuttamaan serafien kanssa.

Nyt olemme jo oppineet, että malakit ilmestyivät yhtäkkiä ihmisten nähtäville Berserian aikakaudella. Mietin jo heti pelin alkupuolella, ovatko malakit ja serafit kenties samoja olentoja. Ja ovathan he! Nimitys on vaihtunut vuosituhansien vieriessä. Tähän jo viittaa se, että meidän maailmassa sekä malak että seraph tarkoittavat enkeliä, hieman erityyppisiä enkeleitä, mutta kuitenkin. Samasta asiasta on kyse.

Malakeilla on yliluonnolliseksi luokiteltavia kykyjä, joiden avulla he pystyvät taistelemaan demoneita vastaan. Monet heistä tuntuvat käyttävän useampaa elementtiä taistellessaan. Sen sijaan serafit puolestaan vaikuttavat olevan sitoutuneita yhteen elementtiin. Tämä voi johtua siitä, että laji on aikojen myötä kehittynyt ja yksilöt siten erikoistuneet tai kyse voi olla vain mieltymyksistäkin. Mitään varsinaista tietoa minulla ei asiasta ole.

Yhteisinä piirteinä malakeilla ja serafeilla on kaksiväriset hiukset. Zestirian perusteella hiusten väri liittyisi elementtiin, jota kyseinen serafi käyttää. Mikleo edustaa vettä, joten hänen hiuksissaan on sinistä. Lailah'n elementti on tuli ja hänen hiustensa latvat ovat punertavat. Edna puolestaan on maaelementin serafi ja hänellä on hiuksissaan sekä oranssia että keltaista. Zaveid ja Dezel ovat molemmat tuulielementtiä ja omistavat upeat hopeaa ja vihreää yhdistelevät hiukset. Tämän perusteella oletin esimerkiksi myös Eizenin olevan maaelementin edustaja, mutta hän kuitenkin käytti taistelussa myös muiden elementtien iskuja.

Mielenkiintoista on kuitenkin, että molemmissa peleissä esiintyvä Zaveid tuntuu suosivan tuulta alusta loppuun asti. Tästä syystä kallistuisinkin siis sille kannalle, että serafit voivat valita, mitä elementtiä käyttävät ja saattavat suosia jotain yksittäistä. Kyllähän Zaveidillakin taitaa olla iskuja, joissa hän yhdistää tuuleen esimerkiksi tulen.

Miten hiusten väri sitten korreloisi vapaasti valittavan elementin kanssa? Niinpä, se ei kuulosta järkevältä. Vastauksen muodostaminen vaatisi todennäköisesti melkoisen peliteorian kehittelemistä. Jos sinulla on sellainen, anna tulla kommenttiboksiin!

Zestiria ja Berseria antavat myös erilaisia vastauksia siihen, miten malakit ja serafit syntyvät. Zestirian pohjalta ymmärsin, että joissain tapauksissa ihminen voidaan muuttaa serafiksi. Näin on käynyt ainakin Mikleon kohdalla hänen lapsuudessaan. Muuten minulle jäi pelin perusteella epäselväksi, mitkä ne muut tavat sitten ovat. Lisääntyvätkö serafit pääsääntöisesti samoin kuin ihmiset?

Berserian mukaan eivät lisäänny. Malakeilla ei ole vanhempia. Maailmassa on eräänlaisia energiapisteitä, joista syntyy satunnaisesti malakeja. Esimerkiksi Eizen ja Edna ovat syntyneet samasta energiapisteestä, joten heidän sisarussuhteensa ei ole samanlainen kuin ihmissisaruksilla. Sitä ei silti pidä käsittää vähäisemmäksi vaan heille se on aivan yhtä merkityksellistä kuin ihmisille geenien pohjalta määräytyvä sisaruus.

Muun muassa malakien kehittyminen serafeiksi on yksi pelikaksikon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Pelit antavat pelaajalle tilaisuuden tarkastella samaa maailmaa eri aikakausilla. Osittain annetaan valmiita vastauksia, mutta paljon jätetään myös kertomatta. Pelaaja voi tehdä omia tulkintojaan, kehitellä teorioita.

Kaksi peliä, yksi kokonaisuus


Tales of Zestiria ja Tales of Berseria on täysin mahdollista pelata erillisinä. Molempiin ei ole pakko tarttua, koska kumpikin kertoo kokonaisen tarinan eikä siten välttämättä tarvitse toista jatkokseen. Minä kuitenkin koin saavani kokonaisuudesta vielä enemmän irti juuri sen takia, että pelasin molemmat ja katsoin vielä animen päälle.

Kaikkea tapahtunutta ei kerrottu kummassakaan pelissä, mutta maailma avautuu kuitenkin riittävästi. Ainakin minun mielikuvitukseni jäi kokemuksen pohjalta kutisemaan ja sen lisäksi nautin hetkistä, jolloin oivalsin, miten jotkut asiat liittyvät toisiinsa. Tarinan puolesta voisin siis suositella kummankin pelin pelaamista yhtenä pakettina. Järjestyksellä ei liene väliä, mutta jos haluat edetä kronologisesti, aloita Berseriasta. Jos taas haluat edetä alkuperäisessä järjestyksessä, aloita Zestiriasta.

Lue myös:


Miksi Tales of Berseria on niin hyvä?
Zestirian ja Berserian sydämenmurskaajat


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Pelibloggaajan päivä

Lifestyle-blogeissa näkee aina silloin tällöin "minun päiväni" -postauksia. Konseptina se on minusta hauska, vaikka tavallista arkea voisi pitää tylsänä. Ehkäpä juju on siinä, että silloin pääsee kurkistamaan jonkun toisen arkeen. Siispä päätin toteuttaa vastaavan postauksen pelibloggaajan päivästä... joka koostuu kyllä aika paljon kaikesta muustakin kuin pelaamisesta ja bloggaamisesta.



En jaksanut nipottaa minuuttien kanssa, mistä syystä kaikki kellonajat on merkitty suurin piirtein. Hämmästyin tosin itsekin, miten paljon kaikenlaista lopulta yhteen päivään mahtuu. Välillä nimittäin tuntuu, ettei koskaan tapahdu mitään tai saa mitään aikaiseksi.

06:15 Herätys


Arkiherätys on aina yhtä tahmea, mutta jotenkin sitä saa itsensä kammettua ylös sängystä. Sitten vain pesulle ja päivävaatteet päälle. 

06:30 Aamupala


Ruisleipäsiivu juustolla ja kuppi vihreää teetä. Aamu jatkuu tahmeana eikä ruokapöydässä jaksa oikein jutellakaan mitään ihmeempiä.

07:00 Twitterin ja Instagramin selailua


Mies lähtee töihin. Heittäydyn hetkeksi sängylle ja selaan läpi yön aikana tulleet twiitit ja Instagramissa ilmestyneet kuvat. Mietin, että pitäisi blogin Instagram-tilille taas laittaa jokin kuvapäivitys, edellisestä on jo jonkin verran aikaa.

07:30 Suihku


Tämä ei kaivanne selityksiä. Vihdoin alkaa pääkin herätä tähän päivään.

08:00 Netin selailua ja mielenkiintoisten artikkelien lukemista


Saan tietokoneen auki ja vilkaisen Facebookin. Eksyn Final Fantasy XII -ryhmään lukemaan viestejä ja päädyn lopulta tutkailemaan tarkemmin The Zodiac Agen tekijöiden haastattelua.

09:00 Blogipostauksen kirjoittaminen toukokuuta varten


Kirjoitan melko usein blogipostauksia ennakkoon, jotta julkaisupäivänä on varmasti jotain valmista materiaalia eikä minun tarvitse lennosta keksiä, mistäs tällä kertaa kirjoittaisi. Nyt kuitenkin on hieman poikkeuksellinen vaihe urakoinnissa, sillä minulla on vakaa aikomus pitää toukokuussa kahden viikon verran lomaa bloggaamisesta. Se tarkoittaa, että viisi postausta pitäisi saada valmiiksi etuajassa normaalin tahdin lisäksi.

09:30 Postaussuunnitelman tekeminen huhti-toukokuulle



Minulla on aina jonkinlainen suunnitelma pariksi viikoksi eteenpäin edellä mainituista syistä, mutta nyt tein ennätyksellisen pitkän suunnitelman tulevan loman takia.

Yleensä suunnitelmani elää jonkin verran, jos tulee jotain ajankohtaisempaa bloggattavaa. Silloin vain siirrän listalla roikkunutta postausta hitusen myöhemmäksi.

10:00 Kuppi teetä ja keskeneräisen blogipostauksen viimeistely, Penelo-postauksen pohjatöitä



Tarvitsen lisää vihreää teetä. Kun saan kupin nokkani alle, viimeistelen jo edellisessä kuussa kirjoitetun postauksen. Se oli tarkoitus julkaista jo aiemmin, mutta NieR-postaukset sitten syrjäyttivät sen. Onneksi aihe on sellainen, ettei se ole ihan heti vanhenemassa.

Postauksen läpikäymisen jälkeen tartun seuraavaan ja etsiskelen taustatietoja. Tämän kuukauden suunnitelmassa on postaus Final Fantasy XII:n Penelosta, mutta kuiviltaan sitä ei pysty kirjoittamaan. Siispä vierailen Final Fantasy Wikissä ja käyn YouTubessa katselemassa aiheeseen liittyviä videoita.

En vielä varsinaisesti kirjoita postausta vaan keräilen ainoastaan ajatuksia valmiiksi. Minulla onkin yleensä useita tällaisia aloitettuja postauksia luonnoksissa roikkumassa ja niitä sitten kirjoittelen pikku hiljaa valmiiksi asti.

11:00 Lounas + Feissarimokat


Lounaaksi on toissapäiväistä kanaa. Koska on torstai, lounaan yhteydessä voikin lueskella Feissarimokien takasivua.

11:20 Duunitori + työhakemuksen kirjoittaminen


En ole tällä hetkellä palkkatyössä, joten sellaista olisi suositeltavaa löytää mieluummin nopeammin kuin hitaammin. Selaan Duunitorilta sopivat uudet ilmoitukset läpi ja päädyn kahteen suhteellisen mielenkiintoiseen. Toiseen kirjoitan hakemuksen, toiseen päätän kirjoittaa seuraavana aamuna.

12:00 Kuppi teetä + Trails in the Sky




Selkeästi iltapäiväteen aika! Kun kuppi höyryää pöydällä, kliksautan Trails in the Skyn auki ja jatkan seikkailuani. Olen pelissä vielä aivan alkumetreillä, joten en ole vielä ehtinyt muodostaa siitä kunnollista mielipidettä. Sen ilme miellyttää silmääni, mutta hahmoihin minulla ei ole toistaiseksi sidettä. Odotan mielenkiinnolla, mitä tulen lopulta pelistä tykkäämään.

12:15 Suunnitelmien muutos


Dyn-dyn-dyy. Ehdin pelata noin vartin, kun mieheltä tulee Discordissa viestiä, että lähteekin kiirastorstain kunniaksi aiemmin töistä. Olemme sopineet tapaavamme ruokakaupalla enkä ole vielä edes valmistautunut lähtöön, joten kiire painaa päälle.

Eihän se auta kuin vaihtaa vaatteet, siistiä vähän naamaa ja tukkaa ja katsoa vielä kamat kasaan. Käytännössä siis lompakko oikeaan laukkuun ja kuulokkeet matkaan, että voi kävellessä nauttia musiikista.

12:40 Lähtö


Vihdoin ovesta ulos. Sää on paljon kylmempi kuin kuvittelin, olisi pitänyt ottaa paksumpi takki ja kaulahuivi, mutten viitsi enää kääntyä takaisin. Kyllähän kävellessä aina lämmin tulee, vai mitä?

13:45 Kauppaan


Kävellessä vierähtää noin tunti. Tarvon naapurikuntaan asti, koska tarkoitus on käydä myös Alkossa. Sellaista ei valitettavasti ole oman lähikauppamme vieressä, mutta tuleepahan tehtyä kunnon lenkki.

Kaupassa ei onneksi ole vielä ruuhkaksi asti porukkaa. Saan tehdä ostokset rauhassa ja ehdin vielä hetken ajan odotella miestäkin.

14:30 Takaisin kotiin


Kotiin pääsee autokyydillä, mikä on enemmän kuin jees. Kauppatavarat jääkaappiin ja kaappeihin, sitten onkin sopiva hetki heittäytyä sohvalle ja avata läppäri.

Muutama sähköposti vaatii välitöntä reagointia ja jään naputtelemaan viestejä sekä välittämään niitä eteenpäin. Facebookin kautta pulpahtaa lisää viestejä, jotka vaativat vastausta, joten vietänkin hyvän tovin viestimien ääressä. Tällä kertaa viestit liittyvät enemmänkin toisen blogini juttuihin, mutta välillä tulee myös Level up!:n puolesta kirjoiteltua aktiivisesti sähköpostia.

15:30 Nälkä! Evästä ja jakso L-koodia


Tuntia myöhemmin nälkä yllättää. Haen lihapiirakan ja päätän syödessä katsella jakson L-koodia. Aloitin sarjan alusta aiemmin kuluvalla viikolla ja kohta on ensimmäinen kausiboksi katsottu loppuun.

16:15 Lisää viestintää sekä kurssijuttuja


Sähköpostitulva ei ota rauhoittuakseen, joten istahdan vielä kerran postien ääreen. Myös Facebook ilmoittelee aktiivisesti uusista viesteistä. Kirjoituskurssin opettaja laittaa viestiä, jossa tarkentaa antamaansa tehtävää ja lähettää vielä lisämateriaalia luettavaksi. Päätän tulostaa kurssimateriaalit ja samalla vaivalla myös novellin, jonka olen luvannut esilukea.

17:45 Vihdoin lisää Trails in the Skyta




Lopulta irrottaudun viestinnästä ja käynnistän Trails in the Skyn uudestaan. Peli etenee tasaisesti, mutta vieläkään en osaa sanoa siitä mitään erityistä. Tarina lähtee käyntiin kovin hitaasti ja alku tuntuukin olevan vähän hengailua ja elämänviipaleita, mutta olen kuullut pelistä paljon kehuja, joten en takerru asiaan.

19:15 Iltapala ja elokuva


Pelisessio jää suhteellisen lyhyeksi. Niin tuntuu käyvän melko usein, jotenkin aikaa ei vain riitä niin paljon kuin haluaisin.

Koska pitkäperjantai on yleinen vapaapäivä, iltapalakin on torstaina vähän erilainen kuin yleensä. Tarjolla on kirsikan makuista Pepsi Maxia rommilla, ruisnachoja ranch-dipin kanssa ja sakea. Samalla katsellaan yhdessä Star Trek: Beyond, joka saatiin viime jouluna lahjaksi.

Mies haluaa katsoa vielä ekstrojakin. Minä nuokun jo sohvalla ja puolet lisämateriaaleista menee kuulon varassa jättämättä kuitenkaan minkäänlaisia mielikuvia. Nyt ei oikein jaksa enää keskittyä.

22:30 Pesulle


Aika mennä pesulle. Hampaita harjatessa sitä jotenkin piristyy ja maailma alkaa taas näyttää kirkkaammalta. Tuntuu, että olisin ehkä sittenkin jaksanut katsoa ne elokuvan lisämateriaalit, mutta ei niihin nyt enää viitsi palata.

22:45 Petiin lukemaan e-kirjaa


Sänkyyn hypätessä olen jo täysin virkeä. Tyypillistä. Mies käy nukkumaan, mutta minä kaivan vielä lukulaitteen yöpöydältä ja jatkan kesken olevan e-kirjan lukemista.

23:30 Kirja kiinni ja nukkumaan


Vihdoin uni alkaa taas painaa luomia. Suljen kirjan ja sammutan lukulaitteen. Pimeys laskeutuu. Peitto korviin ja unten maille!


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Final Fantasy XII:n huomaamaton Penelo

Final Fantasy XII: The Zodiac Agen julkaisupäivä lähestyy hiljalleen, mikä tarkoittaa, että minulla on menossa henkilökohtainen FFXII-vuosi. Pakko myöntää, että hype on korkealla ja sitä myöten myös inspiraatio kirjoittaa aiheesta. Siispä tänään otan yleisön pyynnöstä käsittelyyn Penelon.

Postaus spoilaa jonkin verran Final Fantasy XII:ta ja Revenant Wingsiä sekä hyvin lievästi Final Fantasy Tactics A2:ta.



Penelo ei ehkä ole saanut päähahmokuusikossa erityisen paljon huomiota. Se ei sinällään ole ihme, koska joukkoon mahtuu tilaa vaativia persoonia ja toisaalta yhteiskunnalliselta asemaltaan tärkeitä henkilöitä. Penelo ei ole tyyppiä, joka pitäisi itsestään suurta meteliä, vaikka osaakin suunsa avata. Hänet on siis helppo jättää huomaamatta.

Minäkään en ole itse asiassa kiinnittänyt Peneloon sen isompaa huomiota. Tosin ei hän ole minussa ärtymystäkään herättänyt vaan olen aina pitänyt häntä ihan kivana. Joidenkin muiden pelaajien suusta sen sijaan olen kuullut, että Penelo (ja Vaan) on turha hahmo, jonka olisi voinut jättää poiskin. Onko todella näin?

Pelaajan avatar vai jotain enemmänkin?


Jos Peneloa tarkastelee pintapuolisesti, hänet voisi nähdä pelaajan avatarina (kuten voi nähdä Vaaninkin), sellaisena tyyppinä, jonka tilalle pelaaja voi asettaa itsensä. Usein tällaiset hahmot saattavat olla aika hajuttomia ja mauttomia, persoonattomia suorastaan. Se johtuu siitä, että silloin on helpompi siirtää omat persoonallisuuden piirteensä hahmoon ja aidommin kuvitella olevansa osa tarinaa. Jos hahmolla on voimakas persoona, ei tällaista samastumista välttämättä tapahdu, ellei itse sitten satu edustamaan samaa persoonatyyppiä.

Jos Peneloa tarkastelee pelkästään tuosta näkökulmasta, ei hänelle tee oikeutta. Ensivilkaisulta hän saattaa vaikuttaa ehkä hitusen tylsältä, mutta oikeasti hänellä on oma persoonansa ja jopa merkityksensä tarinassa.

Penelo on Final Fantasy XII:n päähahmon, Vaanin, lapsuudenystävä. Kun Vaanin ja Reksin vanhemmat kuolivat, pääsivät pojat asumaan Penelon perheeseen. Kun sitten sota vei sekä Penelon vanhemmat että Reksin, jäivät Penelo ja Vaan omilleen. Pelin alussa he työskentelevät Rabanastressa asuvalle kauppiaalle, Migelolle. Vaan tosin venyttää palkkapussiaan myös varastelemalla, mitä Penelo ei täysin hyväksy (paitsi, jos varastetaan keisarikunnan sotilailta).

Kaiken kaikkiaan Penelo näyttäytyy kunnollisena tyttönä, joka tekee työnsä ja yrittää samalla pitää lapsuudenystävänsä poissa pahanteosta. Hän kantaa huolta itsensä lisäksi myös Vaanista, on vastuullinen ja järkevä. Hyvin tavallinen tyyppi siis.

Vaanin unelmat tulevat pelaajalle selväksi heti pelin alkumetreillä. Sen sijaan Penelo ei juuri omistaan puhu vaan hän antaa tilaa muille. Penelo kuitenkin haaveilee tanssijan urasta ja jossain muinaisessa FFXII:n trailerissa taisi jopa vilahtaa kohta, jossa hän tanssii. Tämä kohtaus siirrettiin myöhemmin Revenant Wingsiin, jossa Penelo on unelmansa itse asiassa saavuttanutkin. Hänen ammattinsa on jonkinlainen tanssijan ja valkoisen maagin yhdistelmä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Penelon haaveita ja tulevaisuuden suunnitelmia olisi voinut FFXII:ssä tuoda selkeästi esille vastapainona Vaanin ilmapiraattiuratoiveille.

Joka tapauksessa sanoisin Penelon olevan oma persoonansa eikä pelkkä tyhjä astia. Siitä huolimatta häntä ja Vaania voidaan pitää myös pelaajan avatareina. Tiimin muut jäsenet ovat entinen tuomari, nykyinen ilmapiraatti Balthier, hänen salaperäinen vieratoverinsa Fran, kuninkaan murhasta syytetty ritari Basch ja kruununsa menettänyt prinsessa Ashe. Mitä Vaan ja Penelo ovat? Kodittomia orpoja, jotka elävät tekemällä kaikenlaista pikkuhommaa. Heitä ei voi pitää yhteiskunnan kannalta kovinkaan merkittävinä.

Kaksikon merkitys onkin tuoda tavallisen tallaajan näkemys asioihin. Pelaaja pääsee heidän kauttaan tarkastelemaan valtioiden välistä konfliktia tutusta näkökulmasta. Vaanin ehkä hieman holtittomien unelmien vuoksi he päätyvät itseään suurempaan seikkailuun ja vetävät pelaajankin matkaan.

Eli kyllä, sekä Penelo että Vaan voivat olla tarkoitettu pelaajalle samastumisen kohteiksi. Heillä on silti kummallakin oma persoonansa, joskin hahmokaksikon perinteisistä sukupuoliroolituksista (kiltti ja vastuullinen tyttö, holtiton ja koheltava poika) voi olla montaa mieltä. En kuitenkaan mene tuohon asiaan nyt, koska pidän Penelosta juuri sellaisena kuin hän on.

Vastuunkantaja, järjenääni ja rakkaudenkohde


JRPG hyödyntää paljolti hahmotyyppejä, jotka kiertävät pelistä toiseen. Penelo edustaa tässä luokittelussa lapsuudenystävää, mutta hänessä on myös isosiskon piirteitä. Lapsuudenystävä on hahmo, joka on ollut pääsankarin elämässä käytännössä aina. Usein hän on myös salaa ihastunut pääsankariin, muttei ole saanut tunteitaan tunnustettua. Monesti tunteet ovat molemminpuolisia. Isosisko on taas hahmo, joka huolehtii muista ja pitää asiat järjestyksessä. 

Penelon ihastus Vaaniin ei käy suoraan ilmi, mutta on luettavissa rivien välistä. Virallisen strategiaoppaan mukaan he tosin ovat kuin sisko ja veli, mutta minä nakkaan tuollaisilla kommenteilla sitä kuuluisaa vesilintua. Olen varma, että Penelon huolehtiminen ja asioista huomauttelu kumpuaa nimenomaan välittämisestä. Pelin loppukohtauksessa olen jo aistivani välien etenemistä vielä lämpimämpään suuntaan. Penelon riekkuminen Vaanin selässä ja ilmapiraattiseikkailuun mukaan lähteminen viestii minulle muustakin kuin sisaruudesta. Tästä voisi puhua myös äänenpaino, jolla Penelo sanoo jokaisen kunnon ilmapiraatin tarvitsevan partnerin.

Tämä teoria saa kunnolla vahvistusta oikeastaan vasta Revenant Wingsissä, jossa siinäkin Vaanin tunteet pääsevät pintaan ensiksi. Vaan suorastaan kihisee mustasukkaisuudesta, kun Penelo viettää aikaa Velisin kanssa ja paneutuu miehen tilanteeseen antaumuksella. Molemminpuolisuuteen päästään vasta pelin (salaisessa?) lopussa, kun Penelo ryhtyy suorempaan toimintaan ja moiskauttaa Vaanille pusun heidän yrittäessä karata Rabanastresta uusiin seikkailuihin ilman Filoa, Kytesia ja Tomaj'ia.

Penelon suhde Vaaniin saa siis kehittyä pitkän aikaa. Sen takia heidät on helppo nähdä myös sisaruksellisissa väleissä, he kun ovat alusta asti erittäin läheisiä. Tunteet ovat kenties silti kyteneet taustalla jo pidempään, mutta ne eivät ole päässeet roihahtamaan liekkiin. Joitain juttuja täytyy kypsytellä hieman, ennen kuin ne voivat puhjeta täyteen kukkaansa. Final Fantasy Tactics Advance 2: Grimoire of the Riftissä Penelolla ja Vaanilla on melkoisen pieni rooli, mutta sen pohjalta lukisin heidän väliensä kehittyneen entistä lämpimämmiksi ja sekä ilmapiraattipartneriuden että parisuhteen voivan hyvin.

Neito pulassa, mutta myös poliittinen vaikuttaja


Final Fantasy XII:n alkupuoliskolla Vaan joutuu Franin ja Balthierin kanssa vankilaan, koska on tehnyt ryöstöretken Rabanastren aarrekammioon. Penelolle tämä on kova pala ja hän yrittää vaatia Vaanin vapautusta, mikä ei onnistu, mutta Balthier kuitenkin ojentaa itkevälle tytölle nenäliinansa. Tilannetta seuraa taustalta Balthierin perässä oleva palkkionmetsästäjä Ba'Gamnan, joka päättelee Penelon olevan Balthierin tyttöystävä.

Yksittäisen pienen sattumuksen vuoksi Penelosta tuleekin yllättäen neito pulassa, kun Ba'Gamnan sieppaa hänet ja jättää viestin Balthierille. En kuitenkaan sanoisi Penelon edustavan klassisesti tuota roolia, hänet kun pelastetaan vain tuon yhden kerran ja muuten hän on aktiivinen toimija muiden joukossa.

Penelon pulaan joutuminen ylipäätään palvelee tarinassa suurempaa tarkoitusta. Sen avulla saadaan sankarit motivoitua lähtemään Rabanastresta kohti Bhujerbaa, jonka kaivoksiin Ba'Gamnan on tytön vienyt. Penelo ei kuitenkaan varsinaisesti palkkionmetsästäjää kiinnosta, joten hänet vapautetaan myöhemmin, kun on varmistunut, että Balthier on todella saapunut paikalle. Penelo pakenee kaivoksiin ja törmää siellä lopulta sotilaisiin, jotka raahavat hänet ulos.

Tällä välin muu joukkio on törmännyt Archadesin keisarikunnan prinssi Larsaan (joka tosin esiintyy vielä valenimellä). Larsa puolestaan on kuullut Penelon kohtalosta. Kun hän jättää pelaajan joukon ja juoksee omia aikojaan ulos kaivoksista, hän sattuu juuri sopivasti todistamaan, kuinka sotilaat sättivät Peneloa. Larsa arvaa, kenestä on kyse ja päättää viedä tytön turvaan.

Tapahtumalla on merkitystä tarinankulun ja hahmojen välisten suhteiden kehittymisen kannalta. Penelo ei täysin luota Larsaan tuossa vaiheessa ja ilmaiseekin sen varsin selkeästi. Hän tuo Larsan nähtäville tavallisen dalmascalaisen kokemuksen siitä miltä tuntuu, kun keisarikunta on valloittanut heidän maansa. Larsalla on toki oma näkemyksensä tapahtuneesta, sävyltään erilainen kuin Penelon, mutta hän kuulee ja kuuntelee, ymmärtää huolen ja kenties jopa vihan omaa kansaansa kohtaan. Penelo siis ojentaa itse asiassa avaimen tärkeään oveen, jonka takana piileksii tie rauhan rakentamiseen. Toki tuon tapahtuman jälkeen on tehtävä vielä paljon, jotta haluttuun lopputulokseen päästään, mutta ensimmäinen silta on rakennettu. Penelon merkitystä ei pidä vähätellä.

Tärkeä hahmo


Olen kirjoittanut Penelosta jo kerran aikaisemminkin (linkki postauksen lopussa) ja mietin alkuun, onko minulla enää mitään sanottavaa. Päätin kuitenkin vielä kerran lueskella hieman Final Fantasy Wikiä ja katsella videoita sekä Final Fantasy XII:sta että Revenant Wingsistä. Yhtäkkiä Penelosta puhuminen alkoikin tuntua jopa tärkeältä. Halusin ehdottomasti kirjoittaa hänestä uudestaan.

Minusta tuntuu, että löydän Final Fantasy XII:sta aina jotain uutta, kun syvennyn siihen jälleen. Pelissä on paljon pieniä nyansseja, jotka on helppo jättää huomaamatta. Odotankin jo kuumeisesti The Zodiac Agen ilmestymistä. Kenties Ivalice avautuu minulle jälleen kerran uudella tavalla.

Mitä ajatuksia Penelo sinussa herättää?


Lue myös


Ajatuksia hahmoista osa 4: Penelo
Jos Vaan ei olisikaan vaan (katulapsi)

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Nykyinen pelaajaidentiteettini

Olen joskus aiemminkin kirjoitellut siitä, millaisena pelaajana itseni näen. Koska edellisestä kerrasta on aikaa, ajattelin, että nyt on hyvä hetki heittää kehiin uusi itseanalyysi. Muuttaako ikä minua pelaajana? Entä elämäntilanne?



Kirjoittelin pelaajaidentiteetistäni viimeksi vuonna 2013 eli siitä alkaa olla jo nelisen vuotta aikaa. Olin tuolloin alle kolmekymppinen, nyt olen tuon virstanpylvään ehtinyt ylittää. Onko se sitten vaikuttanut minuun pelaajana tai identiteettiini?

En näkisi, että kolmekymppisyys on suoraan muuttanut minua, mutta pakostihan ikävuosien kertyminen jossain näkyy. Vähän aikaa sitten pohdiskelinkin blogissa mm. miten kolmekymppinen löytää aikaa pelaamiseen, se ei nimittäin ole aina ihan helppoa! Ajan vähyys ei sinällään muuta identiteettiä, vai muuttaako sittenkin?

Joskus olin sitä mieltä, että pelaajana ja erityisesti pelibloggaajana minun pitäisi olla tasaisen kiinnostunut kaikista peleistä ja pyrkiä puhumaan vähän kaikesta laaja-alaisesti. Kaikkea pitäisi ainakin kokeilla, ennen kuin toteaa, ettei se olekaan oma juttu. Vähän niin kuin muksuna kaikkia ruokia oli pakko maistaa, ennen kuin sai todeta, ettei tykkää.

Tuossa oli pointtinsa enkä paheksu ollenkaan, jos joku noin toimii. Minulle ajatus kaiken mahdollisen kokeilemisesta aiheutti turhaa stressiä. Pelaaminen on kuitenkin harrastus, jonka on tarkoitus tuoda mielihyvää ja auttaa rentoutumaan. Minkä ihmeen takia minun siis pitäisi pakottaa itseni pelaamaan pelejä, jotka eivät herätä kiinnostusta tai jotka ovat minulle liian pelottavia? Enhän minä syö pinaattikeittoakaan, koska en vain pidä sen hajusta, mausta nyt puhumattakaan. Olen aikuinen ja voin valita. Voi olla, että valintani takia jään jostain paitsi: pinaattikeiton terveellisistä vaikutuksista ja jonkin pelin huikeista elämyksistä. Silti valinta ja vastuu menetyksistä ovat omiani. Kaikkiruokainen ei ole pakko olla, ei edes pelien suhteen.

Itsevarmuutta ja maun selkeytymistä ajan myötä


Ikävuosien karttuessa identiteettini on selkeytynyt ja muodostunut itsevarmemmaksi. Tiedän, mitä peleiltä haluan ja millaisten teosten parissa viihdyn. Tunnistan niiden helmasynnit ja muut ärsyttävyydet, mutta samalla tiedostan, ettei mikään suhde ole täydellinen ja pystyn sietämään heikompia puolia suosikkiteoksissani. Samalla myös tiedän, millaiset pelit ovat minusta kiehtovia, mutta eivät kuitenkaan pelattavia. Siis pelattavia minulle. Poltan päreeni tai saan ahdistuskohtauksen, jos joudun pelaamaan paljon sormiakrobatiaa vaativia pelejä tai pelejä, joissa on pelottavia tai liian väkivaltaisia kohtauksia. Katson siis mieluummin, kun joku muu pelaa niitä, koska voin aina vetäytyä tilanteesta, jos meno käy liian rankaksi. Itse pelatessa se ei ole mahdollista jättämättä peliä kesken.

Tiedän myös tasan tarkkaan, mitkä pelit eivät kiinnosta minua edes katselumielessä. Pelit, jotka keskittyvät johonkin urheilulajiin tai vaikkapa autolla ajeluun aiheuttavat lähinnä haukottelua. En vain näe syytä tarttua uuteen Änäriin. Pitäisikö minun sitten vain sen takia, ettei minulla oikeastaan ole edes kokemusta urheilupeleistä? Jonkun mielestä varmaan kyllä, mutta omasta mielestäni ei.

Sanoin vuonna 2013, että pelaajana olen nirso. Nykyisin sanon, että olen omat rajani ja mielenkiintoni tiedostava ja valikoiva pelaaja. Aikaa on rajallisesti, en halua tuhlata sitä teoksiin, jotka jo lähtökohtaisesti tuntuvat epäkiinnostavilta. Pelejä kuitenkin riittää, vaikka vähän genrejä itseltä karsisikin.

Kivaa tekemistä ja hyviä tarinoita


Haluan viihtyä pelien parissa. Rakastan hyviä tarinoita, joten sellainen pelistä pitää mieluusti myös löytyä. Hyviä tarinoita voi olla monenlaisia, mutta jostain syystä JRPG-genren tyypilliset, joskus melko eeppisetkin, maailmanpelastusseikkailut miellyttävät minua aivan erityisesti. Niinpä haluan kahmia niitä lisää elämääni.

Pelaamisen tulee myös olla kivaa. Haastetta saa olla, mutta ei kipurajan yli. Jos peli on liian vaikea tai taistelut tuhottoman pitkiä, turhaudun, ärryn ja kyllästyn. Minä haluan edetä siinä hyvässä tarinassa! Harvemmin siis tulee peleissä valittua niitä korkeampia vaikeustasoja. Tosin Final Fantasy Type-0:n toisella pelikerralla testasin niitäkin, mutta oikeastaan vain siksi, että grindaaminen onnistui niiden ansiosta lähinurkilla eikä tarvinnut talsia maailman ääriin etsimään vahvempia vihollisia.

Vaikka korostan pelien tarinallista puolta, olen oppinut, etteivät visual novelit ole minua varten. Olen niitä sitkeästi yrittänyt pelata, mutta tympiinnyn loputtomiin tekstiseiniin, joita ylleni vyörytetään. Kirjat kirjoina, pelit peleinä, kiitos. Visual noveleissa ei ole toistaiseksi ollut tarpeeksi tekemistä pitämään mielenkiintoani yllä.

Haen siis pelejä, jotka eivät ole liian vaikeita ja joissa tekeminen ja tarina ovat hyvässä tasapainossa keskenään. Näiden lisäksi arvostan hahmoja eikä minua haittaa esimerkiksi JRPG:ssä käytetyt perinteiset hahmotyypit, vaikken toisaalta saa halvausta, jos niistä välillä poiketaan. Genren rajoja saa mielestäni venyttää ja toisinaan se tekee hyvääkin. Toki kaikki kokeilut eivät välttämättä aina ole onnistuneita tai ainakaan istu omaan makuuni.

Tervettä itsekkyyttä


Olen tullut allergiseksi sille, että joku vaatii minua pelaamaan tietyn pelin, koska se nyt vain on kaikkien pakko kokea. En sano, etteikö peli voisi olla hyvä. Todennäköisesti se on, jos monet ovat siitä innostuneet. Minun ei silti ole pakko tehdä pelaamisen suhteen yhtään mitään. Ei ainakaan niin kauan, kun en saa siitä palkkaa.

Rajaan siis suosiolla pelaamani pelit sellaisiin, joista olen aidosti kiinnostunut. Niistäkin saatan vielä ajanpuutteen vuoksi karsia jonkin teoksen pois. Näiden lisäksi viihdytän itseäni myös seuraamalla muiden pelaamina sellaisia pelejä, joihin en itse syystä tai toisesta koske, mutta ne kuitenkin hieman kiinnostavat. En koe enää tarvetta miellyttää pelimaullani jokaista vastaantulevaa pelaajaa. Mitä siitä edes hyötyisi? Parempi vain, että jokainen valikoi pelaamisensa omien mieltymystensä mukaan.

Suosittelenkin samaa myös sinulle. Toki ei ole pahasta maistaa joskus jotain erilaista, makuhan voi laajentua. Kuitenkin silloin, kun haet kiireisen arjen keskellä pelaamiselta rentoutta ja viihtymistä, on ihan okei pitäytyä omissa suosikeissaan.

Millainen sinä olet pelaajana? Minkä tyyppiset pelit iskevät? Pitäydytkö tietyissä genreissä vai pelaatko laaja-alaisesti kaikkea?


Lue myös:


Fanitytön tarina eli suuri synttäripostaus
Kaappipelaajasta bloggaajaksi


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Videopelimeme: päivä 22 - peli, jota aiot pelata lähiaikoina

Tämä postaus on lojunut hyvän aikaa kirjoittamattomana, koska olen itsekin miettinyt, mitä aion pelata seuraavaksi. Alkuvuoden suunnitelma oli selkeä: Tales of Berseria ja siihen perään NieR: Automata. Nyt edellinen on takana ja jälkimmäinen vahvasti loppusuoralla, joten on aika tehdä lisää suunnitelmia.




Päivä 22 - Peli, jota aiot pelata lähiaikoina


Jossain vaiheessa epäilin, että seuraava pelini olisi Final Fantasy XII: The Zodiac Age, mutta se ilmestyy vasta heinäkuussa enkä ajatellut pitää useamman kuukauden taukoa pelaamisesta. Niinpä jotain muuta on keksittävä tähän väliin.

Päädyin siihen, että minulla on nyt tähtäimessä kaksi peliä:

ja


World of Final Fantasyn aloitin jo viime vuoden puolella, mutta sen pelaaminen on edelleen kesken. Niin kiva kuin se onkin, on se jäänyt muiden pelien varjoon. Se on hauskaa ajanvietettä ja haluan kyllä tietää, mihin suuntaan tarina kehittyy, mutta loppujen lopuksi se ei ole täysin tempaissut minua mukaansa. Pelattavuus ja visuaalinen ilme ovat kyllä pelissä loistavia ja tarinakin ihan kiva, mutta sen sijaan päähahmot ovat jääneet aika mitäänsanomattomiksi. Heillä on hauskat hetkensä, mutta ei heitä voi hyvällä tahdollakaan sanoa kovin syvällisiksi. Tällä hetkellä minuun tuntuu uppoavan paremmin jokin muu kuin hassunhauska höpöhöö.

Joka tapauksessa haluan World of Final Fantasyn pois käsistä, ennen kuin FFXII ilmestyy. Siispä sen deadline on viimeistään heinäkuun alussa, mutta mieluiten toki jo aikaisemmin. En luultavasti jaksa tehdä pelissä kaikkea mahdollista, mutta pyrin kuitenkin suorittamaan mahdollisimman monta vanhojen FF-hahmojen sivutehtävää. En tosin ajatellut grindata sitä varten, joten nähtäväksi jää, kuinka paljon lopulta teen.

Trails in the Sky on tuoreempi tuttavuus, vaikka peli itsessään on vähän vanhempi. Eräs kaverini on Trails-sarjan pelejä pelaillut ja niitä kovasti minulle kehunutkin, joten hankin jostain Steamin alennuksesta ykkösosan. PC:llä pelaaminenhan ei tunnetusti ole minun juttuni, mutta ajattelin nyt kuitenkin yrittää. Pelissä on onneksi osittainen ohjaintuki, joten hiiren ja näppäimistön varassa ei tarvitse elää.

Veikkaan, että Trails in the Skyn kanssa riittää koko loppukevääksi ja mahdollisesti alkukesäksikin tekemistä (jos vain jaksan tosiaan PC:llä pelata). Tällä hetkellä ei siis ole listalla näiden kahden lisäksi muita pelejä ennen FFXII:n ilmestymistä. Heinäkuussa omistaudunkin sitten tuolle FF-pelien helmelle ja voi olla, että vietän sen parissa hyvän tovin. Tällä hetkellä ei tunnu, että olisi sen ilmestymisen jälkeen mitään kiirettä tarttua johonkin muuhun peliin.

Tulossa seuraavaksi: Paras ääninäyttely

Mitä sinä aiot pelata seuraavaksi?

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Kolmas kerta NieR: Automataa

NieR: Automatan route C on nyt läpäisty. Se oli alkuun haasteellinen, mutta tasaantui loppua kohden, kun leveleitä oli kertynyt hieman lisää. Tällä pelikerralla avautui lisää asioita tarinasta, mutta minusta tuntui, että sain myös vähän paremman otteen hahmoistakin.

Postaus sisältään pohdinnan lisäksi spoilereita. Sinua on jälleen varoitettu.


Automatan tarinasta paljastuu jokaisella pelikerralla jotain uutta




NieR: Automata on niitä pelejä, joissa pelaajaa pidetään ensin pimennossa ja sitten paljastuksia alkaa tipahdella yksi toisensa jälkeen. Mielenkiinto pysyykin hyvin yllä, kun miettii, mitä mahtaa seuraavaksi olla tulossa.

Toisella pelikerralla kävi ilmi, että ihmiset eivät sittenkään ole Kuussa vaan ovat kuolleet jo kauan sitten sen jälkeen, kun NieRissä esitelty Gestahl-projekti meni reisille. Samalla kerrottiin, että YoRHa-joukot perustettiin ennen ihmisyyden neuvostoa eikä toisinpäin. Tämä oli supersalaista tietoa, jonka 9S onnistui kaivamaan selville.

Nyt kun kolmas kerta pyörähti käyntiin, kaiveltiin tätä asiaa entistä syvemmälle. YoRHA-tyypin androidit sisältävät mustan laatikon, jonka avulla voi käynnistää itsetuhon. Aiemmin noista mustien laatikoiden merkitykseen ei ole sen tarkemmin paneuduttu, mutta route C:tä läpi kahlatessa käykin ilmi, että ne on kierrätetty koneiden ytimistä. Tämän epäillään aiheuttaneen sen, että jotkin YoRHa-tyypin androidit ovat yllättäen kääntyneetkin omiaan vastaan.

YoRHissa on erityistä myös se, että heidät on luotu tuhottavaksi, heidän ei ole tarkoitus jatkaa elämää, kun tehtävä on täytetty ja Maa pelastettu. Koska S-sarjan androidit urkkivat asioita työkseen, heidän rinnalleen luotiin B-sarjan, jonka tehtävänä on riittävän usein eliminoida S-sarjan androidit, jolloin kyseisen androidin muisti tyhjentyy.

Ensimmäisen pelikerran lopussa 2B toteaa 9S:n tappamisesta: "It always ends like this", mitä tuolloin ihmettelin. Hiljaa mielessäni veikkailin, että kyseessä saattaisi olla jonkinlainen aikalooppi, mutta näinhän ei siis ollut. 2B on vain joutunut jo useamman kerran tuhoamaan 9S:n. Itse hän ei kuitenkaan tiedä tästä salaisesta tehtävästään vaan tilanne näyttää hänen näkökulmastaan aina ajautuvan siihen suuntaan. Tämä piirre YoRHien osalta oli pimennossa jopa heidän komentajaltaan.

Pidän siitä, miten tämä taustatarina paljastetaan pelaajalle pala palalta. Ensin annetaan vain yksittäisiä vihjeitä, jotka herättävät kysymyksiä ja ehkä jopa spekulaatioita, mutta alkavat lopulta tuntua vasta järkeviltä, kun paloja on saanut kerättyä reilusti lisää. Mieli pysyy siis hereillä koko ajan.

Varsinainen tarina näyttää nyt myös kiertyneen auki kolmannen pelikerran myötä. Kyse on androidien ja koneiden välisestä, hyvin kauan jatkuneesta sodasta. Androidit ovat ihmisten kaltaisia ja yrittävät kai alitajuisesti esikuviaan muistuttaakin. Myös koneet haluavat olla kuin ihmiset ja samalla kokevat verkottumisensa myötä olevan androidien yläpuolella. Kenties sekä koneet että androidit ovat onnistuneet tavoitteessaan, sillä onhan sota hyvinkin ihmisen historiaa leimaava asia.

Pelin pohjalta voisi kenties pohtia, mikä lopulta on ihmisen ja androidin välinen ero tai koneen ja androidin. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, etten saa vielä oikein työnnettyä sormiani kunnolla mutaan, jotta onnistuisin nappaamaan uppoavan ajatuksen reunasta kiinni. Ehkä siis palaan tähän pohdintaan joskus myöhemmin.

Päähahmot kiehtovat




Kiinnitin pelissä huomiota myös hahmoihin. Pelin päähahmot 2B, 9S ja A2 olivat mielenkiintoinen kattaus ja kaikilla oli omat hyvät puolensa.

Sanoin ensimmäisessä postauksessani pitäväni eniten 2B:stä. Se taitaa edelleen pitää paikkansa. Hänellä ja 9S:llä pelataan vielä kolmannen pelikerran alussa, mutta he ehtivät viettää vain vähän aikaa yhdessä, sillä tehtävät heittävät heitä eri suuntiin. YoRHa-joukot saavat itseensä viruksen, joka on levinnyt myös Bunkerin serverille. Koska 9S ei ole ladannut omia ja 2B:n tietoja enää hetkeen serverille, he ovat ainoat, jotka säästyvät virukselta. Onkin miltei sydäntä raastavaa, miten he joutuvat tuhoamaan entiset toverinsa aina komentajaansa myöten. Tai no... komentaja jää tuhoutuvaan Bunkeriin kuin kapteeni uppoavaan laivaansa viimeisenä käskynään, että 2B:n ja 9S:n pitää selviytyä.

Valitettavasti myös 2B saa virustartunnan ja A2 sen takia lopulta tappaa hänet. 9S näkee teon tietämättä kontekstiä, mikä ajaa hänet henkiseen epätasapainoon. Hän päättää tappaa A2:n ja kaikki koneet.

2B:ssä minua kiehtoo hänen sisäinen ristiriitansa. Hän yrittää pitää tunteet loitolla työstään ja käyttäytyy sen vuoksi välillä hyvinkin kylmästi. Silti sivulauseista, äänenpainoista ja eleistä käy ilmi, että hän välittää 9S:stä syvästi ja kärsii siitä, ettei 9S tuhoutumisensa jälkeen enää muista heidän yhteistä historiaansa. Tämä luultavasti onkin syy 2B:n näennäiseen kylmyyteen, kyse on inhimillisestä tavasta suojella omaa psyykeään. Voidaan kai olettaa, että androidella sellainen on, koska heillä on myös tietoisuus.

9S puolestaan on kiltti ja herkkä nuorimies, joka ei juuri tunteetonta kuorta ylläpidä. Hän suhtautuu koneisiin hyvinkin tunteellisesti heti alusta asti, mutta myös niin myös 2B:hen, vaikka se ei ehkä aivan niin ilmiselvää olekaan. Todennäköisesti pari rakastaa toisiaan, vaikkei suoria rakkaudentunnustuksia missään kohtaan jaetakaan.

Pelin alkupuolella 9S ei ehkä ollut yhtä kiinnostava kuin 2B, mutta matkan varrella aloin pitää hänestä yhä enemmän. Hän uskalsi rikkoa sääntöjä ja normeja, mitä hänestä ei olisi ensinäkemältä uskonut. Hänen vajoaminen epätasapainoon oli miltei tuskallista seurattavaa, kun viha A2:ta ja koneita kohtaan iski reikiä hänen järkevään tapaansa toimia.

A2 jäi kahdella ensimmäisellä pelikerralla varsin etäiseksi. Hänestä kävi lähinnä ilmi, että hän on niin sanotusti väärällä puolella ja lisäksi hän vaikutti hyvin kylmäkiskoiselta. Kun hän tuli tarinaan mukaan kolmannella pelikerralla, vaikutelma pysyi ennallaan. Hän ei suoranaisesti kerännyt plussapisteitä 2B:n tappamisella, vaikka perusteet tekoon olivat olemassa. Pieni ääni sisälläni vain epäili, josko 9S olisi hakkerointikyvyillään kuitenkin voinut pelastaa 2B:n viruksen kourista.

Alkuun A2:lla pelaaminen ei ollut erityisen miellyttävää, sillä hän käyttäytyi todella kylmäkiskoisesti ja epämiellyttävästi kaikkia paitsi vastarintaliikkeen johtajaa, entistä ystäväänsä Anemonea, kohtaan. Pikku hiljaa hänenkin lämpimämpi puolensa pääsee kuitenkin esille ja hän alkaa välittää muista ympärillään. Esimerkiksi Pascaliin hän luo jo varsin hyvän suhteen, joka sekin vain saa ikävän päätöksen. Valitettavasti sen sijaan 9S:n kanssa sopua ja yhteisymmärrystä ei löydy vaan pelin tarinan lopetus kilpistyy näiden kahden hahmon väliseen taisteluun.

Opin pitämään myös A2:sta. Hän oli mukavalla tavalla erilainen kuin kaksi muuta päähahmoa, mutta silti samalla tavalla inhimillinen kuin he. En silti koe, että olisin päässyt kovin syvälle hänen päänsä sisään. Se kai vaatisi muutaman pelitunnin lisää hänen seurassaan.

Viimeisiä loppuja kohti


Nyt onkin aika käydä pelin kimppuun neljättä kertaa, jotta saan vielä viimeisenkin varsinaisen lopun. Jos oikein ymmärsin, tällä pelikerralla pystyn hypähtelemään chapterien välillä, joten saan ehkä tilaisuuden tehdä niitä asioita, jotka aiemmilla kerroilla jäivät tekemättä. Ehkäpä pystyn hankkimaan puuttuvat "vitsiloputkin" nyt. Osa nimittäin meni sivusuun ensimmäisellä pelikerralla, koska en edes tiennyt pelissä sellaisia olevan.

Jännityksellä odotan, paljastuuko tarinasta vielä jotain uutta vai oliko kokonaisuus nyt jo tässä. Kaiken kaikkiaan tähän asti pelikokemus on ollut jännittävä, kiehtova ja erilainen.

Kuka on sinun suosikkisi pelin päähahmoista? Miten olet viihtynyt tarinan parissa?

Lue myös:


NieR: Automatan ensimmäinen läpäisy
NieR: Automatan toinen läpäisy - totuus tarinasta?

http://www.pelit.fi/

PS. Aiheeseen liittymättömästi toinen kirjani Tulen tahto on nyt tilattavissa Adlibriksestä edulliseen 15 euron hintaan. Jos et ole vielä lukenut Maan mahtia, se on helppo napata samaan pakettiin. Voit tutustua kirjoihin kotisivullani ennen ostopäätöksen tekoa.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Miksi Tales of Berseria on niin hyvä?

Tykkäsin Tales of Berseriasta enemmän kuin yhdestäkään aiemmasta pelaamastani sarjan pelistä. Jäinkin pohtimaan, mikä siitä teki niin erilaisen. Miksi innostuin siitä enemmän kuin muista? Nyt onkin tarkoitus hakea vastauksia näihin kysymyksiin.

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Bandai Namcon kanssa. Mielipiteet ja pohdinnat ovat omiani.

Tales-sarjassa on paljon hyvää. Niihin mahtuu ihan mielenkiintoisia hahmoja ja eeppisiä maailmanpelastustarinoita, visuaalinen ilmekin on oikein kiva. Toki se ei iske, jos ei animetyylistä muutenkaan tykkää. Musiikkien puolella olen tykännyt alkutunnareista, mutta varsinaisista pelimusiikeista ovat iskeneet vain harvat.

Talesit ovat olleet minulle sellaista ihan kivaa pelattavaa, mistä en ole saanut irti suurempia fiiliksiä. Näin siis aina Zestiriaan asti. Siitä innostuin jo oikeasti ja tykästyin muutamaan hahmoon paljon syvemmin kuin muiden Talesien kohdalla. Silti Zestirian kanssa kävi samoin kuin muiden, se tuli pelattua varsin verkkaiseen tahtiin, mitään kiirettä lopun saavuttamisen kanssa ei ollut.

Berserian kanssa oli jotain toisin. Pelasimme sen miehen kanssa yhdessä noin kuukaudessa läpi ja tunteja kertyi pelikelloon noin 70. Aivan kaikkea ei tullut pelissä tehtyä, mutta pääjuonen lisäksi hoidimme kuitenkin myös liudan sivutehtäviä.

En silti aivan tarkkaan tiedä, miksi tykkäsin pelistä niin kovin paljon ja mikä piti pelaamisessa eri tavalla kiinni. Kolme syytä onnistuin kuitenkin listaamaan.



1. Tarina pitää pihtiotteessa


Kuten sanoin, Taleseissa on tarjolla eeppisiä maailmanpelastustarinoita. Berseria kulkee periaatteessa samanlaisella linjalla, mutta koska se on esiosa Tales of Zestirialle, takaraivossa tykyttää tieto siitä, ettei kaikki voi (vielä) mennä hyvin.

Tarinan edetessä mielessäni pyörikin useamman kerran kysymys, kuinka tästä oikein päästään Zestirian alussa vallitsevaan tilanteeseen. Pikku hiljaa palaset kuitenkin alkoivat löytää paikoilleen ja joihinkin kysymyksiin saatiin vastauksia. Tosin aivan kaikkeen ei kuitenkaan, mutta ehkäpä joitain asioita haluttiin jättää pelaajan mielikuvituksen varaan... tai sitten vain missasin jotain sivutehtäviä, jotka olisivat paljastaneet lisää.

Erityisen mielenkiintoista tarinassa oli paimen-järjestelmän synty ja muodostuminen. Berserian tilanteesta on vielä jonkin verran matkaa Zestirian paimenkuvioihin, mutta oli kiva nähdä, mistä kaikki sai alkunsa. Samoin serafien / malakien taustatarina sai täydennystä ja oli kiinnostavaa kuultavaa.

Tarinan loppu oli sinällään toimiva, mutta odotin jotain kaoottisempaa. Periaatteessa moni juttu meni ihan hyvin, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan mennyt. Ei tietenkään, koska Zestiriassa maailman tila on erittäin huono. Kuitenkin kuvitelmissani olin leikitellyt ajatuksella, että Velvet suurin piirtein syöksee kaiken tuhon partaalle, mutta mitään niin radikaalia ei kuitenkaan tapahtunut. 



2. Hahmot ovat mielenkiintoisia


Tähän asti Tales-hahmot ovat olleet pääsääntöisesti ihan mielenkiintoisia, joitain tylsiä yksilöitä lukuun ottamatta. Kerroinkin jo, että Zestiriassa oli pari hahmoa, joista tykkäsin ihan tosissani. Berserian porukan suhteen olin alkuun epävarma, koska demon perusteella en saanut heistä kunnollista otetta, siinä he jäivät lähinnä puhuviksi päiksi.

Tällä kertaa ensivaikutelma kuitenkin petti ja useimmat hahmot osoittautuivat kivoiksi ja mielenkiintoisiksi. Omaksi suosikikseni nousi kirottu piraatti-malak, Eizen, mutta tykkäsin myös Velvetistä ja Eleanorista. Lapsihahmoista harvemmin välitän, mutta Laphicetilla (malak nro 2:lla siis) oli ehdottomasti hetkensä. Päähahmoista minua ärsytti oikeastaan vain Magilou (joka oli hänkin kuitenkin hyvin toteutettu), Rokurou taas jää sellaiseksi kädenlämpöiseksi eikä herättänyt minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. 

Sivuhahmoista pidin kaikista eniten tuuliserafi Zaveidista, jolle en Zestiriaa pelatessa osannut antaa kunnollista mahdollisuutta. Tavallaan tiedostin, että saattaisin hänestä pitää, mutta hän liittyi tiimiin minun kannalta täysin väärällä hetkellä. En vain pystynyt hyväksymään häntä Dezelin korvikkeeksi. Nyt kuitenkin tuollainen asetelma puuttui ja pystyin katselemaan häntä avoimin silmin. Pidin hänen ehdottomuudestaan ja tiukasta moraalistaan, olisikin mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea hänelle on pelien välillä tapahtunut, sillä hänen elämänkatsomuksensa on ehtinyt muuttua matkan varrella melkoisesti.

Velvetistä on vielä sanottava sen verran, että oli mielestäni hyvä ratkaisu valita päähenkilöksi hahmo, joka ei ole kirkasotsainen hyvis. Velvetin synkkä puoli tulee hyvin alussa esille ja on välillä ottaa hänestä vallan kokonaan, hän myös kantaa maailmantuhoajan leimaa otsassaan, lopulta jopa ylpeydellä. Hän on samaan aikaan tarinan yhden puolen sankaritar ja toisen puolen pahantekijä, se on kiintoisa ristiriita.



3. Pelattavuus on hyvä


Tarinan ja hahmojen ohella pidin myös pelattavuudesta. Kontrollit oli lopulta helppo oppia, vaikka alkuun minulla oli vaikeuksia esim. mystic artejen kanssa. Kamera myös toimi pääasiassa todella hyvin, mikä oli positiivinen huomio. Zestirian taistelukamera oli tehdä minut hulluksi, mutta siitä oli näköjään opittu jotain ja osattu nyt tehdä homma paremmin.

Kartat ovat ehkä jossain määrin putkimaisia, mutta nekin ilahduttivat ilmeellään. Toki joukkoon mahtui muutama tympeämpikin paikka, mutta pääasiassa maisemia katseli oikein mielellään. Liikkuminen kartalla tapahtui tuttuun tapaan, yllätyksiä ei tullut vastaan.

Pelattavuus on äärimmäisen tärkeä osa peliä. Jos se ei toimi, ei välttämättä hyväkään tarina riitä peliä kannattelemaan. Toisaalta olen myös tarinoiden ystävä, joten en aina jaksa innostua pelattavuudeltaan hyvistä tuotoksista, jos tarina ontuu. Tales of Berseriassa nämä molemmat elementit yhdistyvät kuitenkin onnistuneesti.


Mitkä asiat sinusta olivat onnistuneita Tales of Berseriassa? Mistä tykkäsit erityisesti?

Lue myös:


Tales of Berserian alkufiilistelyt
Tales of Berserian välikatsaus
Zestirian ja Berserian sydämenmurskaajat


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Videopelimeme: päivä 21 - peli, jossa on parhaimmat grafiikat

Videopelimeme lähestyy loppuaan, mutta vielä on matkaa tehtävänä. Tänään puhutaan videopeligrafiikoista, minkä koen itse vähän hankalana aiheena. Kyllä, tykkään katsella nättejä pelejä, mutta en ole kuitenkaan niin visuaalinen ihminen, että minulla olisi kauheasti sanottavaa grafiikoista.




Päivä 21 - Peli, jossa on parhaimmat grafiikat


Parhaat grafiikat ovat sekä subjektiivinen että objektiivinen käsite. Minulle parhaat grafiikat eivät ole sitä toiselle, mutta toisaalta asiaa voidaan myös tarkastella objektiivisesti teknisistä lähtökohdista. Missä pelissä on tämän hetken grafiikoiden platinaa? Mikä peli loistaa kirkkaimpana tähtenä taivaalla ja häikäisee meidät teräväpiirrollaan?

Pelien graafisen ilmeen absoluuttisessa arvioinnissa on sekin ongelma, että kehitys menee koko ajan eteenpäin. Jos nimeän tänään yhden pelin, ensi vuonna tätä postausta lukeva pyörittelee päätään ja ajattelee, että onhan tuota teosta näyttävämpiä tullut jo ainakin pari kappaletta.

Toisaalta ehkä voidaan siitä huolimatta keskittyä vain tämän hetken tilanteeseen. Aion myös pysyä oman genreni sisällä, koska muuten astuisin loputtomaan suohon ja tutkisin kaiken maailman pelejä vielä kolmen vuoden päästäkin.

Näillä rajauksissa vastaaminen onkin sitten erittäin helppoa. Mielestäni tämän hetken parasta graafista tykitystä tarjoaa Final Fantasy XV. Oli pelin muusta sisällöstä mitä mieltä tahansa, on aika vaikea kiistää sen olevan grafiikoiltaan huippulaatua.

Hahmot


Pelin hahmot ovat todella aidonnäköisiä ihmisiä: kauniita, komeita, arpisia, hoikkia, lihavia, nuoria ja vanhoja. Vaikka joidenkin hahmojen kampaukset ehkä uhmaavat todellisuutta (se fantasiaosuus: hiusgeeliä on tarjolla olitpa millaisessa pusikossa tahansa!), en voinut silti olla ihastelematta upeita kampauksia ja aidonoloisia hiuksia. Niin kaunista. Vielä kun saisi itselleen yhtä hyvin tottelevan ja kauniin tukan, mutta sitä varten pitäisi varmaan muuttaa Eosille eikä se taida olla upean tukan arvoista. Vai mitä luulet?

Hahmoissa on toinenkin mahtava puoli aidon ulkonäön lisäksi: he liikkuvat luontevasti. Ainakin suurimman osan aikaa. Pelissä on kyllä bugeja, jotka tekevät liikkumisesta kaikkea muuta kuin luonnollista. Esimerkiksi hetket, joina Ignis pomppii Gladion päällä, saattavat hieman rikkoa illuusiota...



Joskus myös hahmojen heiluminen voi olla ylipäätään hitusen häiritsevää. Kun Noctis ja Cidney keskustelevat, he tuntuvat molemmat huojuvan kummallisesti. Eikö kuitenkin välillä voisi olla paikoillaan?

Yleisesti ottaen olen kuitenkin sitä mieltä, että liike on luonnollista ja tuo peliin lisää aitoutta. Hienoa työtä siis siltä osin.

Maisemat


Final Fantasy XV onnistuu myös maisemien esittelyn puolesta. Luonto näyttää aidolta. Välillä tarvotaan kovin tutunoloisissa metsissä, melkein voisi kuvitella olevansa kotinurkilla, sitten ihastellaankin aavikkoa tai fantasia-Venetsiaa. Pelin maailmaan mahtuu todella monipuolinen maisemisto.

Sivutehtävien parissa seikkaillessa tuli aina välillä pysähdyttyä ihmettelemään, mitä kaikkea ympäristössä näkyykään. Korkeat paikat olivat tähän tarkoitukseen toki parhaita, koska niiden huipulta näki pisimmälle. Valitettavasti kuvia tuli otettua melko vähän, koska en jaksanut laittaa HUDia pois päältä vain sitä varten, sen kanssa taas kuvista ei tullut yhtä kivoja.

Omat suosikkimaisemani olivat kaikenlaisia pusikoita. Karu aavikko ja vuorenrinne näyttivät nekin käsinkosketeltavan aidoilta, mutteivät ehkä innostaneet minua yhtä paljon kuin vehreys. Suomalaistyylinen metsä ei sekään tuntunut kovin jännittävämmältä, vaan eksoottisemmat puut vetivät vahvemmin puoleensa. Ehkä haen tiettyä vierauden tuntua peleiltä ja liika tuttuus saattaa töksähtää? Todellisuuspako ei onnistu, jos tuntuu, että on läheisellä lenkkipolulla.

Altissia oli myös visuaalisesti älyttömän kiehtova kaupunki. Valitettavasti siellä oli rasittavaa liikkua ja eksyskellä, joten se vähän karsi viehätystä. Siellä myös vietettiin juonellisesti mielestäni aivan liian vähän aikaa. Kaunis se on silti, sitä ei vain voi kiistää.

Ruoka


Final Fantasy XV:n grafiikoista ei voi puhua mainitsematta ruokaa. En ole missään pelissä milloinkaan nähnyt niin upeita annoksia (en ole itse asiassa kovin monesti nähnyt omassa keittiössäkään samanlaista visuaalista viehättävyyttä). Ignis loihtii leiriolosuhteissa ties mitä herkkua ja toki kaikki valmistetut annokset esitellään pelaajalle.

Erilaisia ruokia kannattaa valmistaa jo senkin takia, että ne tarjoavat mm. korkeamman HP:n syömisen jälkeen tai muita status-parannuksia. Yksi syy eri ruokalajien kokkailuun kuitenkin on jo pelkästään se, että näkee annoksen valmiina. Niitä on oikeasti kiva katsella.

Minua kuitenkin harmitti, että itse pystyi kokkaamaan ainoastaan leiripaikoissa. Miksei trailereissa voinut? Niissä oli kuitenkin selkeä keittiö, jossa Igniskin näytti viihtyvän. Yhtä hyvin siellä olisi siis voinut valmistaa eväitä. Sääli, että se jätettiin pois.


Mikä on sinulle se peli, jossa on parhaat grafiikat? Mitä peliä jaksaa katsella loputtomiin? 

Lue myös: 


Vihdoin ensikosketus Final Fantasy XV:een
FFXV läpi - mikä loppufiilis jäi?

Tulossa seuraavaksi: Peli, jota meinaat pelata lähiaikoina


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

NieR: Automatan toinen läpäisy - totuus tarinasta?

NieR: Automata ei ole yhdellä pelikerralla läpäisty vaan vaatii useamman kahlaamisen. Reilu viikko sitten kertoilin ensimmäisestä läpäisystäni. Nyt toinenkin on takana ja on aika jatkaa tarinaa eteenpäin.

Postaus sisältää spoilereita NieR: Automatasta. Luet omalla vastuullasi.

Ensimmäisessä postauksessa puhuin enimmäkseen pelin teknisestä puolesta, tarinasta ja tunnelmasta sekä päähahmoista. En kuitenkaan mennyt tarinapuoleen, saati hahmoihin kovinkaan syvälle siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään juttu ollut vielä avautunut minulle kunnolla.

Pelikertojen välissä pidin pienen tauon ja päätin hieman perehtyä taustoihin, joista en ennen ensimmäistä kertaa tiennyt oikein mitään. Tarkoituksena oli saada tarina avautumaan paremmin ja ymmärtää taustoja.

Tästä syystä tämä postaus käsitteleekin nyt enemmän tarinapuolta ja jätän pelitekniset asiat huomiotta. En voi sanoa olevani asiantuntija NieR: Automatan tarinan suhteen, mutta ainakaan en ole enää täysin ulalla.

Tutkimusmatka Drakengardien ja alkuperäisen NieRin parissa


Aloitin perehtymiseni lukemalla muutaman artikkelin ja foorumikeskustelun NieR: Automataa edeltävistä tapahtumista. Alla pari esimerkkiä.

Huom! Artikkelit sisältävät spoilereita Drakengard 1:stä ja 3:sta sekä alkuperäisestä NieRistä. Jos et halua spoilaantua niiden suhteen, jätä ne väliin. Itse asiassa on varmaankin parempi, että lopetat myös tämän postauksen lukemisen.

Before You Play NieR: Automata, Catch Up on its Drakengard Backstory Here
Here’s What Happened Before Nier: Automata’s Story Began

Yhden illan tiiviin lukusession jälkeen minusta vihdoin tuntui, että olin joistain asioista kärryillä. Tajusin hämärästi, miten Drakengard 3, Drakengard ja alkuperäinen NieR linkittyvät toisiinsa. Koska juttu on pitkä ja selitetty polveilevasti yllä olevien linkkien takana, tarjoan nyt vain lyhyen ja äärimmäisen karsitun tiivistelmän.

Tarina alkaa itse asiassa jo Drakengard 3:sta. Menemättä kyseisen pelin juoneen sen tarkemmin, pelissä on jonkinlainen paha kukka, joka yrittää tuhota maailman. Kukka luo maailmaan sisarukset, joilla on maagisia voimia ja joita vastaan pelin päähahmo taistelee. Pelin D-lopussa kukka onnistutaan sulkemaan jonkinlaiseen henkimaailmaan, jossa se ei häiritse ihmisiä, mutta ilmaan jää leijumaan varoitus paluun mahdollisuudesta.

Ensimmäisessä Drakengardissa on puolestaan Watcherien kultti, joka pystyy pelin loppupuolella kutsumaan paikalle Queen Beast -hirviön. Tämä olento on tulkittu kukan eräänä ilmenemismuotona. Drakengardin E-lopussa taistelu Queen Beastia vastaan avaa jonkinlaisen aika-avaruusportaalin ja syöksee sekä pedon että häntä vastaan taistelevat hahmot vuoden 2003 Tokioon. Queen Beastin voittaminen pelastaa maailman tuolloin, mutta ilmeisesti vapauttaa pedon ruumiista ilmaan sairauden, joka pakottaa siihen sairastuneet ihmiset solmimaan sopimuksen toisessa ulottuvuudessa sijaitsevan jumalan kanssa. Ihminen voi valita, haluaako ryhtyä jumalan tahdottomaksi palvelijaksi vai muuttua suolapatsaaksi. Ei kauhean kiva kohtalo ihmiskunnalle. Voisin myös kuvitella, että tuo toisen ulottuvuuden jumala on itse asiassa Drakengard 3:ssa esitelty kukka.

Tästä päästäänkin sitten alkuperäisen NieRin tapahtumiin. Ihmiset ovat yrittäneet taistella sairautta vastaan tekniikalla, joka irrottaa sielun ruumiista. Alkuperäisiä ihmisiä he kutsuvat gestalteiksi ja sieluille varattuja uusia ihmiskehoja replicanteiksi. Jälkimmäiset kuitenkin kehittävät oman tietoisuutensa ja syrjäyttävät alkuperäiset sielut kehostaan. Sieluista syntyy varjo-olentoja, jotka piinaavat replicant-ihmisiä.

Pelin päähahmon, Nierin, sisko (tai tytär riippuen peliversiosta) sairastaa maailmassa riekkuvaa toista sairautta, joka aiheuttaa mustien riimujen ilmestymistä ihoon ja lopulta tappaa kantajansa. Nier yrittää löytää parannuskeinoa. Tyttö on kuullut, että Lunar Tear -niminen kukka voisi hänet parantaa. Loppujen lopuksi parantaminen ei erinäisistä syistä onnistu, mutta gestalt-replicant-systeemi onnistutaan kuitenkin romuttamaan. Valitettavasti se tarkoittaa, että jäljelle jääneet replicant-ihmiset alkavat hiljalleen kärsiä samasta sairaudesta kuin Nierin sisko.

Tässä kohtaa ymmärsin jo melko paljon, mutta hämmästelin edelleen, miten NieRin lopusta päästään NieR: Automatan alkuasetelmaan, jossa ihmiset ovat paenneet Kuuhun alienien hyökkäystä ja lähettäneet androideja taistelemaan puolestaan alieneja ja heidän luomiaan älykkäitä koneita vastaan. Pelien välillä on kuitenkin tuhansia vuosia, joten mitä tahansa on voinut tapahtua... mutta miten ihmeessä replicant-ihmiset oikein selvisivät heitä riivaavasta sairaudesta?

Jos huomaat, että olen käsittänyt jotain väärin taustatarinasta ja aiempien pelien tapahtumista, kerro ihmeessä kommenttiboksiin ajatuksistasi. Lore tuntuu jokseenkin sekavalta, joten aiempia pelejä koskevat selvitykset otetaan mieluusti vastaan. 

Salaperäisen kukan paluu ja outo pallopää NieR: Automatassa


Lunar Tear
Sekä Drakengardeissa ja NieRissä salaperäinen kukka, joka NieRissä saa nimen Lunar Tear, tuntuu olevan tärkeässä roolissa. Kun luin tuosta kukkasesta, muistin operaattori 6O maininneen jotain Lunar Tear -nimisestä kukasta jonkin keskustelun aikana. Valitettavasti en muistanut, mikä hänen pointtinsa oli tarkalleen ottaen ollut. Asia ei tuntunut tärkeältä sillä  hetkellä. Mieleeni kuitenkin palautuivat sieltä täältä maailmasta löytyneet itsevalaisevat valkoiset kukat. Olin niitä muutaman kerran pysähtynyt ihmettelemään, koska ne olivat silmiin pistävä yksityiskohta.

Ensimmäisellä pelikerralla pelissä myös vilahti hahmo, josta olin nähnyt kuvia, mutta jonka merkitys tarinan kannalta oli jäänyt minulle epäselväksi. Taustoja tutkiessani sain selville, että tämä hahmo on itse asiassa Emil alkuperäisestä NieRistä. Hän auttaa Nieriä tämän tehtävässä.

Emil
Emil jäi vaivaamaan minua ensimmäisellä pelikerralla. Hänet esiteltiin yhtäkkiä eikä häneen sen jälkeen palattu lainkaan. Minusta se oli jokseenkin kummallista ja huonoa tarinankerrontaa, mutta toisella pelikerralla onnistuin avaamaan häneen liittyvän sivutehtävän, joten vika ei ollut kerronnassa vaan minun malttamattomuudessani.

Emilin sivutehtävässä metsästetään Lunar Teareja ympäri karttaa ja autetaan Emiliä palauttamaan muistonsa kukkien luona. Sitä en tiedä, miten kukat oikein tuovat muistot takaisin, mutta ei takerruta yksityiskohtiin. Olin onneksi useimmat kukat jo bongannut valmiiksi ja vain yhden sijainnin jouduin läpipeluuoppaasta lunttaamaan, kun en meinannut sitä millään löytää. Tosin se olikin paikassa, jonne ei kovin helposti vahingossa eksy.

Emilin varsinainen yhteys Lunar Teariin jäi sivutehtävänkin myötä avautumatta, mutta ainakin hänen "muistojensa paikka" näytti sisältävän paljon noita kukkia. Kenties kukan etsintä liittyi vain niin vahvasti NieRin tarinaan, että sen näkeminen laukaisi muistot Emilissä.

Emilin piilopaikka
Emil itsessään valotti taustaansa ja kertoi olevansa kone, jonka tavoitteena on taistella alieneja vastaan. Hän oli luonut itsestään useita kopioita onnistuakseen tehtävässä, mutta samalla myös menettänyt hiljalleen yhteyden omaan menneisyyteensä. Ilmeisesti kopioilla oli jonkinlainen kollektiivinen tietoisuus, joka söi yksilöllisyyden pois. Nykyinen Emil ei ole alkuperäinen vaan yksi kopioista, mutta ainoa jäljellä oleva. Sen takia kai muistojen palauttaminenkin onnistui.

Minulle tämä oli lähinnä selvittävä sivutehtävä, mutta alkuperäisen NieRin pelanneille antoi varmaankin kivan tarinan siitä, mitä Emilille tapahtui pelin jälkeen. Taustoja lukiessani minulle jäi tunne, että hänen kohtalonsa jätettiin melko avoimeksi NieRissä.

Totuus NieR: Automatan maailmasta


Toisella pelikerralla tarinasta selvisi isoja juttuja, jotka ensimmäisellä jätetiin kertomatta. Minulla oli kyllä jonkinlainen aavistus takaraivossa, mutta ei minkäänlaista varmuutta. Ensimmäinen läpäisy suoritetaan 2B:llä ja tarina avataan hänen näkökulmastaan, toisella kerralla hypätään 9S:n rooliin ja saadaan tietää uusia asioita.

Pelin alusta asti pelaajalle on uskoteltu, että ihmiset ovat paenneet Kuuhun ja ohjailevat sieltä käsin androidien sotatoimia. 9S onnistuu murtautumaan Bunkerin serverille ja saa tietää, että Kuuhun perustettu ihmisyyden neuvosto on syntynyt vasta YoRHa-joukkojen (joihin pelin päähahmot kuuluvat) jälkeen.



Hieman myöhemmin 9S kysyy asiasta komentajaltaan, joka paljastaa, että ihmiset kuolivat jo ennen alienien hyökkäystä. Alienien hyökkäys ja ihmisten tuho aiheutti moraalin rappeutumista androideilla, joten liikkeelle laitettiin huhu, että ihmiset ovatkin itse asiassa paenneet Kuuhun. Samalla luotiin ihmisyyden neuvosto, joka lähettää säännöllisesti tiedotteen androideille. Tällä tavoin androideilla oli tarkoitus ja porukka pysyi kurissa samalla, kun Maata yritetään valloittaa takaisin. Ihmisistä on jäljellä vain jonkinlainen geenipaketti, joka on säilytyksessä Kuussa.

Sain siis vastauksen ihmetyksen aiheeseeni: miten NieRin maailman replicant-ihmiset selvisivät sairaudesta niin pitkään, että lopulta pakenivat elämään Kuussa? No, eivät he selvinneet. He selvästikin kuolivat siihen ja jäljelle jäivät vain androidit.

9S miettii totuuden kertomista myös 2B:lle, mutta ei ehdi tehdä sitä ennen loppua. Tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että esim. A2 tietää totuuden ja on sen takia hylännyt YoRHa-joukot. Hänet myös halutaan eliminoida, jottei totuus vuotaisi kaikille androideille. Ymmärrettävää.

Kysymykseksi jääkin, haluavatko androidit herättää ihmisrodun henkiin geenipakettinsa avulla, kunhan sota on voitettu? Se voisi olla syy ylläpitää moraalia ja valhetta.

Adamin, Even ja alienien rooli NieR: Automatassa


Niin sanotut nimetyt pahikset tuntuvat kantavan tarinassa lopulta melkoisen pientä roolia. Pelin alkupuolella alieneja, jotka Maahan ovat hyökänneet, ei näy lainkaan. Joka puolella vipeltää vain robotteja, jotka osaavat puhua töksäkkää kieltä. Hieman myöhemmin esitellään Adam, kehittymään kykenevä kone.


Kun juoni etenee, päätyvät 2B ja 9S kaivantoon, joka lopulta johdattaa heidät avaruusalukseen. Avaruusalukseen, joka on hautautunut maan alle ja jossa istuu kuolleita alieneita. Adam ja hänen veljensä Eve ilmaantuvat paikalle myös ja kertovat alienien kuolleen kauan sitten. He eivät edes koe luojiaan kovin mielenkiintoisiksi vaan haluavat päästä käsiksi ihmisiin, joita myös olemuksellaan imitoivat. Myöhemmin nähdään videopätkiä, joissa he mm. opiskelevat ihmisyyttä kirjallisuuden avulla ja ovatpa he nimensäkin poimineet Raamatusta.

Luonnollisesti 2B ja 9S eivät suostu tuomaan ihmisiä Adamille ja Evelle vaan taistelevat heitä vastaan. Kaksoset karkaavat lopulta paikalta, mutta heidät kohdataan taistelussa vielä uudestaan. Adam sieppaa 9S:n, minkä seurauksena 2B tuhoaa hänet. Tämä puolestaan suistaa Even raiteilta lopullisesti ja johtaa pelin kahden ensimmäisen läpäisykerran lopputaisteluun, jossa hänet sitten päihitetään.

Oleellista Adamissa ja Evessä on heidän kiinnostuksensa ihmisiä kohtaan ja myös heidän olemuksensa.

Tässä on kuva Zerosta, Drakengard 3:n päähahmosta, joka kantaa kehossaan tuhoa haluavaa kukkaa:



Ja tässä Adamista ja Evestä:



Yhteistä näille hahmoille ovat vaaleat hiukset ja punaiset silmät. Niiden lisäksi Eve on jollain tavalla korruptoitunut ja hänen vartalolleen ryömii pelin lopputaistelussa mustaa kuviointia. Se ei ole täysin samanlaista kuin NieRissä esiintynyt mustia riimuja iholle piirtävä sairaus, mutta voisiko se olla jotain sukua sille?

Zeron kohdalla punasilmäisyys johtuu ilmeisesti kukan vaikutuksesta, sen sijaan Adamin ja Even osalta asiaa ei ole (ainakaan vielä) selitetty. Voisiko kukka vaikuttaa taustalla kuitenkin? Lunar Teareja kasvaa siellä täällä, joten koneet ovat olleet sen vaikutuspiirissä hyvän aikaa. Drakengard 3:n kaiut voivat siis näkyä tällä tavoin NieR: Automatassa. Se saattaisi myös selittää Adamin ja Even kiinnostuksen ihmisiin, kyseessä onkin kenties kukan kiinnostus.

Mene ja tiedä, mutta toivoisin loppujen pelikertojen valottavan taustoja vielä vähän lisää. Kaikki tuntuu kovin mielenkiintoiselta ja kysymyksiä herättävältä. 

Loppu ei olekaan loppu


Kuten kerroin, kahden ensimmäisen läpäisyn kohdalla tarina päättyy taisteluun Eveä vastaan. Totuus kuitenkin on, ettei se päätykään. Adam ja Eve on nyt voitettu, mutta kolmas läpäisykerta ei heitä pelaajaa enää alkuasetelmaan vaan peli jatkuu siitä, mihin se Even voittamisen jälkeen jäi.

Mitä sitten on tulossa? Olen hieman kolmannen kerran alkua pelaillut ja käänteet ovat olleet kiinnostavia, en kuitenkaan mene niihin nyt tarkemmin vaan palaan astialle, kun kolmas kerta on puskettu läpi. Vaikeustaso näyttää kuitenkin kohonneen aika reilusti, joten läpäisyssä saattaa tovi jos toinenkin vierähtää. 

Pysy siis kuulolla ja jaa toki omat ajatuksesi ja kokemuksesi NieR: Automatasta kommenttiboksiin!

Lue myös:


NieR: Automatan ensimmäinen läpäisy
Kolmas kerta NieR: Automataa


http://www.pelit.fi/