sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Miksi Tales of Berseria on niin hyvä?

Tykkäsin Tales of Berseriasta enemmän kuin yhdestäkään aiemmasta pelaamastani sarjan pelistä. Jäinkin pohtimaan, mikä siitä teki niin erilaisen. Miksi innostuin siitä enemmän kuin muista? Nyt onkin tarkoitus hakea vastauksia näihin kysymyksiin.

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Bandai Namcon kanssa. Mielipiteet ja pohdinnat ovat omiani.

Tales-sarjassa on paljon hyvää. Niihin mahtuu ihan mielenkiintoisia hahmoja ja eeppisiä maailmanpelastustarinoita, visuaalinen ilmekin on oikein kiva. Toki se ei iske, jos ei animetyylistä muutenkaan tykkää. Musiikkien puolella olen tykännyt alkutunnareista, mutta varsinaisista pelimusiikeista ovat iskeneet vain harvat.

Talesit ovat olleet minulle sellaista ihan kivaa pelattavaa, mistä en ole saanut irti suurempia fiiliksiä. Näin siis aina Zestiriaan asti. Siitä innostuin jo oikeasti ja tykästyin muutamaan hahmoon paljon syvemmin kuin muiden Talesien kohdalla. Silti Zestirian kanssa kävi samoin kuin muiden, se tuli pelattua varsin verkkaiseen tahtiin, mitään kiirettä lopun saavuttamisen kanssa ei ollut.

Berserian kanssa oli jotain toisin. Pelasimme sen miehen kanssa yhdessä noin kuukaudessa läpi ja tunteja kertyi pelikelloon noin 70. Aivan kaikkea ei tullut pelissä tehtyä, mutta pääjuonen lisäksi hoidimme kuitenkin myös liudan sivutehtäviä.

En silti aivan tarkkaan tiedä, miksi tykkäsin pelistä niin kovin paljon ja mikä piti pelaamisessa eri tavalla kiinni. Kolme syytä onnistuin kuitenkin listaamaan.



1. Tarina pitää pihtiotteessa


Kuten sanoin, Taleseissa on tarjolla eeppisiä maailmanpelastustarinoita. Berseria kulkee periaatteessa samanlaisella linjalla, mutta koska se on esiosa Tales of Zestirialle, takaraivossa tykyttää tieto siitä, ettei kaikki voi (vielä) mennä hyvin.

Tarinan edetessä mielessäni pyörikin useamman kerran kysymys, kuinka tästä oikein päästään Zestirian alussa vallitsevaan tilanteeseen. Pikku hiljaa palaset kuitenkin alkoivat löytää paikoilleen ja joihinkin kysymyksiin saatiin vastauksia. Tosin aivan kaikkeen ei kuitenkaan, mutta ehkäpä joitain asioita haluttiin jättää pelaajan mielikuvituksen varaan... tai sitten vain missasin jotain sivutehtäviä, jotka olisivat paljastaneet lisää.

Erityisen mielenkiintoista tarinassa oli paimen-järjestelmän synty ja muodostuminen. Berserian tilanteesta on vielä jonkin verran matkaa Zestirian paimenkuvioihin, mutta oli kiva nähdä, mistä kaikki sai alkunsa. Samoin serafien / malakien taustatarina sai täydennystä ja oli kiinnostavaa kuultavaa.

Tarinan loppu oli sinällään toimiva, mutta odotin jotain kaoottisempaa. Periaatteessa moni juttu meni ihan hyvin, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan mennyt. Ei tietenkään, koska Zestiriassa maailman tila on erittäin huono. Kuitenkin kuvitelmissani olin leikitellyt ajatuksella, että Velvet suurin piirtein syöksee kaiken tuhon partaalle, mutta mitään niin radikaalia ei kuitenkaan tapahtunut. 



2. Hahmot ovat mielenkiintoisia


Tähän asti Tales-hahmot ovat olleet pääsääntöisesti ihan mielenkiintoisia, joitain tylsiä yksilöitä lukuun ottamatta. Kerroinkin jo, että Zestiriassa oli pari hahmoa, joista tykkäsin ihan tosissani. Berserian porukan suhteen olin alkuun epävarma, koska demon perusteella en saanut heistä kunnollista otetta, siinä he jäivät lähinnä puhuviksi päiksi.

Tällä kertaa ensivaikutelma kuitenkin petti ja useimmat hahmot osoittautuivat kivoiksi ja mielenkiintoisiksi. Omaksi suosikikseni nousi kirottu piraatti-malak, Eizen, mutta tykkäsin myös Velvetistä ja Eleanorista. Lapsihahmoista harvemmin välitän, mutta Laphicetilla (malak nro 2:lla siis) oli ehdottomasti hetkensä. Päähahmoista minua ärsytti oikeastaan vain Magilou (joka oli hänkin kuitenkin hyvin toteutettu), Rokurou taas jää sellaiseksi kädenlämpöiseksi eikä herättänyt minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. 

Sivuhahmoista pidin kaikista eniten tuuliserafi Zaveidista, jolle en Zestiriaa pelatessa osannut antaa kunnollista mahdollisuutta. Tavallaan tiedostin, että saattaisin hänestä pitää, mutta hän liittyi tiimiin minun kannalta täysin väärällä hetkellä. En vain pystynyt hyväksymään häntä Dezelin korvikkeeksi. Nyt kuitenkin tuollainen asetelma puuttui ja pystyin katselemaan häntä avoimin silmin. Pidin hänen ehdottomuudestaan ja tiukasta moraalistaan, olisikin mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea hänelle on pelien välillä tapahtunut, sillä hänen elämänkatsomuksensa on ehtinyt muuttua matkan varrella melkoisesti.

Velvetistä on vielä sanottava sen verran, että oli mielestäni hyvä ratkaisu valita päähenkilöksi hahmo, joka ei ole kirkasotsainen hyvis. Velvetin synkkä puoli tulee hyvin alussa esille ja on välillä ottaa hänestä vallan kokonaan, hän myös kantaa maailmantuhoajan leimaa otsassaan, lopulta jopa ylpeydellä. Hän on samaan aikaan tarinan yhden puolen sankaritar ja toisen puolen pahantekijä, se on kiintoisa ristiriita.



3. Pelattavuus on hyvä


Tarinan ja hahmojen ohella pidin myös pelattavuudesta. Kontrollit oli lopulta helppo oppia, vaikka alkuun minulla oli vaikeuksia esim. mystic artejen kanssa. Kamera myös toimi pääasiassa todella hyvin, mikä oli positiivinen huomio. Zestirian taistelukamera oli tehdä minut hulluksi, mutta siitä oli näköjään opittu jotain ja osattu nyt tehdä homma paremmin.

Kartat ovat ehkä jossain määrin putkimaisia, mutta nekin ilahduttivat ilmeellään. Toki joukkoon mahtui muutama tympeämpikin paikka, mutta pääasiassa maisemia katseli oikein mielellään. Liikkuminen kartalla tapahtui tuttuun tapaan, yllätyksiä ei tullut vastaan.

Pelattavuus on äärimmäisen tärkeä osa peliä. Jos se ei toimi, ei välttämättä hyväkään tarina riitä peliä kannattelemaan. Toisaalta olen myös tarinoiden ystävä, joten en aina jaksa innostua pelattavuudeltaan hyvistä tuotoksista, jos tarina ontuu. Tales of Berseriassa nämä molemmat elementit yhdistyvät kuitenkin onnistuneesti.


Mitkä asiat sinusta olivat onnistuneita Tales of Berseriassa? Mistä tykkäsit erityisesti?

Lue myös:


Tales of Berserian alkufiilistelyt
Tales of Berserian välikatsaus
Zestirian ja Berserian sydämenmurskaajat


http://www.pelit.fi/

5 kommenttia:

  1. Berserian maailmaan piti mun omalta osalta jotenkin 'totutella'. Yhtäkkiä kun Velvet tyrkätään selliin ja taustalla pyörii The Evil Surging On Prison Island, tunnen olevani jossain ihan muussa kun Tales pelin sisällä. Ja se ehkä tässä pelissä olikin parasta, sillä se oli jotain ihan uutta. Velvet oli päähahmona jotain niin erilaista, ja toi sarjaan mukavaa vivahdetta. Toivottavasti saadaan nähdä jotain vastaavaa tulevaisuudessakin! Pelin loppu tosin oli ehkä Velvetin uuteen ragemoodiin yhdistettynä vähän laimea, mutta kyllä sekin mua tyydytti, kun sai kyyneleetkin silmiin. <3

    Jotenkin Berserian hahmot ei kuitenkaan napanneet. Eizen toki oli erityinen, koska sen pystyi niin vahvasti yhdistämään Zestiriaan ja Zaveidista aloin tykkäämään entistä enemmän. Niiden lisäksi en oikeastaan hirveämmin ihastunut muihin kuin Laphicetiin (malak nro 2 siis - Velvetin pikkuveli oli aivan kamala). Velvet ja Magilou oli ihan kivoja ja Rokurou taas aika mitäänsanomaton ja 'turha' hahmo. Eleanor jäi jotenkin syrjään mulla, (en meinannut edes muistaa mainita häntä :D) tylsä naikkonen ja minua kismitti vähän hänen väliin tulemisensa.

    Tarinansa puolesta kuitenkin yksi suosikeista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä ihan totta, että maailma on erilainen verrattuna muihin, huomattavasti karumpi ainakin (enkä tarkoita tällä maisemia). Velvet oli erittäin piristävä päähahmo eikä suuremmin laukaissut päähahmoallergiaani. :D

      Mielenkiintoista, miten eri tavoin ihmiset hahmoihin suhtautuvat. Mukava silti kuulla, että hahmojen "tylsyydestä" huolimatta, nautit pelistä ja tarinasta. ^^

      Poista
  2. Eikös Pelitti ole arvostellut Berseriaa, kun haku löytää vain tämän blogin?

    Minä olen pelannut aivan liikaa Taleseja, mutta silti pidän niitä pääsääntöisesti hyvin keskinkertaisina peleinä. Niin tälläkin kertaa – itse pelaaminen on edelleen sivuroolissa, ja taistelut helppoa epästrategista rämpytystä. Varusteiden parantamisrumban vuoksi valikkohelveteissä saa kahlata hyvän tovin, joskin tämä tuntuu turhalta ellei ole kaltaiseni OCD-pelaaja (”tämä pitää tehdä, koska sen voi tehdä”), koska lopulta taistelujen kannalta tuntuu aivan yhdentekevältä mitkä kamat hahmoilla on, kun niiden efektit ovat niin marginaalisia, muutaman prosentin lämäparannuksia tiettyjä vihollistyyppejä vastaan sun muuta. Peli tuntui vielä tavallista Talesiakin helpommalta, en hävinnyt taistelua kertaakaan koko pelin aikana, edes vaihtoehtoisissa pomoissa (ellei sitten joku todella kova mörssäri jäänyt löytymättä). Luolastot ovat taas kerran mitäänsanomattomia ja tylsiä 90 asteen kulmista koottuja luolastoja, jotka ovat keskenään lähes samanlaisia pienin kosmeettisin muutoksin ja joissa on todella vähän mitään muuta kuin aarrearkkuja ja geneerisiä hirviöitä, joita on läiskitty sinne tänne ilman erityistä ajatusta. Kuten JRPGissä yleensä, joka paikkaa asuttavat randomhirviöt tuntuvat aika irrallisilta juonesta ja pelimaailmasta, erityisesti nyt, kun tarinan puolesta vaikka aavikolla voi olla valas, koska hirviöt ovat vain jotain kiinteytynyttä pahaa karmaa ja kiukkua.

    Koska itse pelaaminen on niin yhdentekevää, se toimii vain tekosyynä nähdä juoni. Koska Taleseissa hahmoille annetaan niin paljon enemmän puheaikaa kuin tyypillisesti muissa JRPG-peleissä, ne myös yleensä nousevat tai tuhoutuvat pitkälti kulloisenkin hahmogalleriansa varassa. Samaten kyky nauttia Taleseistä riippu pitkälti kyvystä nauttia anime-estetiikasta ja kliseistä. Minä olen jo yli-ikäinen ja liikaa kokenut voidakseni ihan täysin rinnoin heittäytyä tähän, mutta ihan kohtuullisena viihteensä silti pelit yleensä toimivat. Taleseissa on tyypillisesti pelimaailmassa joku kummallinen metafyysinen järjestelmä ja technobabblea, joka pelaajan pitää sisäistää. Niin Berseriassakin, ja juoni on ihan kohtuullisen nautittava erityisesti Zestiria-linkkien ansiosta, joskin taas sorrutaan siihen ei vain Taleseissa vaan animessa yleiseen käsikirjoituksen helmasyntiin, että tilanteita ratkaistaan hahmojen ahteristaan vetämilla deus ex machina -taikakyvyillä. Tämä johtaa helposti vähän heikkoon jännitteeseen tarinassa, koska kun mitä vain voi tapahtua, mitä vain voi tapahtua, ja siksi hahmojen ongelmiin on välillä vaikea samaistua.

    Hahmot ovat siis se aspekti, joka vie isoimman siivun pelaajan huomiosta, ja siinä on mielestänikin tällä kertaa onnistuttu ihan hyvin. Velvet on Tales-kontekstissa toimivan erilainen päähahmo tyypillisten jeesus-Judejen rinnalla. Hahmo on vähän kuin parempi versio Vesperian Yurista, johon oli kai haettu semmoista yön ritari -tyyppistä särmikkyyttä, joka ei sitten kuitenkaan näkynyt juonessa kovinkaan monessa kohtaa. Velvet sen sijaan pärjää koko pelin läpi luhistumatta standardihyvikseksi, joskin loppu ei tosiaan ihan lunasta sille kasattuja odotuksia. Lämpenin pelille aika hitaasti, mutta lopulta se tuntui ainakin Zestiriaa (josta en kauheasti pitänyt) paremmalta. Tarinan ”käänteinen Zestiria” -idea on näppärä ja Artorius hyvä antagonisti, jolle tosin voisi antaa enemmänkin ruutuaikaa, koska isot pätkät pelissä tämä vain istuu odottamassa että pelaaja tulee nitistämään hänet. Muut hahmot eivät ainakaan kauheasti ärsyttäneet, toisin kuin esim. Japanissa vihattu Zestirian Rose, joka vaikutti sympaattiselta hahmolta vain käsikirjoitukselta saamansa erityiskohtelun ansiosta. Porukan motiivit pysyä yhdessä olivat kyllä paikoin vähän väkinäisiä, ja varsinkin Magilou tuntui vähän täytehahmolta. Yleensä Taleseissa on porukassa yksi vanhempi (ehkä jopa melkein kolmekymppinen!) patu, joka toimii teinisankarien järjen äänenä, luennoi historiasta ja toimii linkkinä aikuisten maailmaan ja hallitsijoihin, ehkä se rooli jakautui tällä kertaa Magiloulle ja Eizenille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, yksi asia mikä kismitti itseäni pelin aikana mutta josta en huomannut juuri netistä valitetun oli se, että pelin äänimaailma on jostain syystä miksattu päin hemmettiä. Musiikit ovat defaulttina aivan älyttömän hiljaisella puheeseen ja ääniin nähden *paitsi* taistelussa. Niinpä, vaikka balanssia voi säätää, joko musiikki on liian kovalla taisteluissa tai sitten sitä ei kuule muuten pelin aikana. Taistelut ovat muutenkin liian äänekkäitä, joten en näin perheellisenä voinut pitää ääniä kovinkaan kovalla ja kovin suurta auraalista elämystä ei pelistä saanut. Kenties tämä koskee vain pelaamaani PS3-versiota?

      Poista
    2. Kolusin pikaisesti kevään Pelit-lehdet läpi ja täytyy myöntää, etten niistä nyt kyllä Berserian arvostelua bongannut. Liekö käynyt sitten niin, ettei kukaan Pelitin varsinaisista peliarvostelijoista ole siihen tarttunut?

      Huomaa kyllä, että pelit voi kokea monin eri tavoin. Tykkäsin tällä kertaa yllättävän monista maisemista, vaikka yleensä Taleseissa olen pitänyt niitä tylsähköinä. En tiedä ikääsi enkä pidä itseänikään enää nuorison edustajana, mutta tietyt animepiirteet ja -kliseet viihdyttävät kyllä edelleen. Tämä voipi ollakin enemmän maku- kuin ikäkysymys, koska eivät kaikki nuoretkaan animesta innostu.

      Siitä olen kyllä samaa mieltä, että Talesit ovat sellaista keskivertoa peruskauraa. Ihan kivoja, mutten ole niistä koskaan innostunut samalla tavalla kuin jostain muista peleistä.

      En huomannut mitään ongelmaa pelin musiikkien suhteen tai hahmojen puheenkaan. Pelasin tosin PS4:llä. Taistelut tosin Taleseissa tuntuvat aina olevan kauheaa huutamista, hahmot kun eivät ole hetkeäkään hiljaa. :/

      Poista