keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Ensivaikutelmat Ys VIII:sta

Ys-sarja on ollut minulle lähinnä nimi monien pelisarjojen joukossa. Yllätin kuitenkin itseni ja sain syksyyni uuden käänteen, kun Ys VIII tulikin hankittua pelikokoelman jatkoksi.


Minulla ei ole omaa historiaa Ys-sarjan parissa ja tietoni siitä ovatkin sen takia varsin vähäiset. Jossain vaiheessa olin hämärästi tietoinen, että Ys Origin olisi tulossa PlayStation 4:lle, mutten muista kuitenkaan nähneeni sitä kauppojen hyllyllä. Niin paljon ei tuolloin kiinnostanut, että olisin ryhtynyt selvittämään asiaa sen tarkemmin.

Sitten törmäsin Twitterissä tietoon, että Ys VIII: Lacrimosa of Danasta on julkaistu pelattava demo. Pieni kiinnostus sarjaan on ollut, kiitos sitä pelanneen kaverin, joten päätinpä sitten demon ladata illan ratoksi. Tästä kokemuksesta bloggasinkin jo aiemmin postauksessa Ys VIII:n demo yllätti positiivisesti.

Demon peluun jälkeen ajatus varsinaisen pelin hankkimisesta jäi kummittelemaan alitajuntaan, vaikkei minun pitänyt ostaa uusia pelejä ennen kuin Final Fantasy XII: The Zodiac Age on pelattu loppuun. Kävi kuitenkin niin, että itsehillintäni tavalliseen tapaan petti, ja Ys lähti tilaukseen samalla, kun puoliso tilasi itselleen 3DS:n Metroidin.

Peli saapui kotiin näppärästi julkaisupäiväksi ja pitihän se sitten tietysti korkata. Jatkan kyllä rinnalla FFXII:ta edelleen, mutta Ys on tuonut suorituspaineiseen puurtamiseen rentoutta ja helppoutta.

Ys VIII:n lähtöasetelma


Ihan totaalinen ummikko en sentään ole, koska kaverilta olen jotain Ys-sarjasta kuullut, esimerkiksi sen, että Originiä lukuun ottamatta kaikkien pelien päähahmona on punatukkainen Adol Christin, joka ei puhua pukahda. Noh, itse asiassa Ys VIII:ssa tämä ei ole täysin totta, koska pelaaja pääsee valitsemaan Adolin mielipiteitä ja joskus herra jopa sanoo pari sanaa tai ainakin ynähtää. Näin siis japaninkielisessä versiossa, englanninkielistä ääninäyttelyä en ole testannut.

Peli lähtee liikkeelle laivan kannelta. Adol on tuttavansa Dogin kanssa matkalla kohti uusia seikkailuja. Kovin pitkään laivamatka ei kuitenkaan jatku, koska aluksen kimppuun hyökkää salaperäinen lonkerohirviö. Laiva tuhoutuu ja matkustajat haaksirikkoutuvat autiolle saarelle. Alkaa selviytymistaistelu, sillä saarta asuttaa varsin villi ja vaarallinen flora ja fauna.

Vaikka Adol on päähahmo, myös muilla tiimin jäsenillä pääsee pelaamaan kartalla juostessa ja taisteluissa, jotka tapahtuvat reaaliaikaisesti ja ovat toimintapainotteisia. Tämä on tietysti hitusen hankalaa minulle, mutta helpolla vaikeustasolla pärjäilen ihan kivasti. Hyvin nopeasti Adolin tiimiin liittyvät oranssitukkainen nuori nainen, Laxia, ja vihreätukkainen hieman vanhempi  mies, Sahad. Heidän lisäkseen olen saanut myös hopeatukkaisen angstipalleron, Hummelin, mukaan matkaan. Muita haaksirikkoisia on tarkoitus etsiä pelin aikana pitkin saarta ja koota heidät turvaan kylään, jonka Dogi ja laivan kapteeni laittoivat heti aluilleen. Paneudun hahmoihin todennäköisesti tarkemmin jossain myöhemmässä postauksessa, joten nyt en sukella heihin sen syvemmin.

Omat fiilikseni Ys VIII:sta 


Ys VIII:n lähtötilanne tihkuu jännitystä ja seikkailua, mutta kovin eeppiseltä se ei tunnu (tosin olen vasta kolmannen luvun alussa). Tämä ei kuitenkaan haittaa ja osasin tähänkin varautua, edelleen kiitos minua aiemmin infonneen kaverin. Jos JRPG:ssä usein esiintyvä eeppinen maailmanpelastusmeno ei siis tunnu sinusta omalta jutulta, saattaisi kenties Ys-sarja iskeä vähän paremmin kuin vaikkapa Talesit tai Final Fantasyt. 

Musiikkipuoli tuntuu pelissä olevan myös kunnossa. Yhtään lujaa kolahtavaa kappaletta soundtrackillä ei toistaiseksi ole tullut vastaan, mutta mikään ei myöskään särähdä korvaan. Musiikki on siis tasaisen hyvää ja sopii peliin erinomaisesti. En ehkä ostaisi sitä levyllä, mutta pelatessa sitä voi varsin hyvin kuunnella.

Visuaalisesti Ys VIII on nätti, vaikkei todellakaan ota PS4:n tehoista kaikkea irti. Maisemat ja hahmot ovat kuitenkin sellaisia, että niitä katselee mielellään. Animevälivideot myös toimivat ja ne on piirretty hyvin. Jostain syystä pelin saari tuo minulle mieleen Star Ocean: The Last Hopen ensimmäisen maailman. Osa hirviöistä on ehkä hieman samankaltaisia ja tunnelmassa on ehdottomasti jotain samaa. Koska tykkään kyseisestä pelistä erittäin paljon, tämä yhtäläisyys ei ole ollenkaan hassumpi juttu. Tosin se ruokkii taas haluani pelata The Last Hope uudestaan, mihin ei todellakaan olisi nyt aikaa.

Kuten sanottu, pelin taistelut ovat toiminnallisia. Jos pidän parinkin päivän tauon pelaamisessa, ehdin autuaasti unohtaa, mikä nappi teki mitäkin ja aloittaminen on yhtä säätämistä. En tiedä, miksi tämä on minulle niin vaikeaa. Ehkä aivoissani on jokin vika osastolla, jolle tällaisten asioiden pitäisi tallentua. Olen kuitenkin selviytynyt ihan kohtalaisesti ja kirosanoja on lennellyt vain satunnaisesti.

Parasta pelissä on kuitenkin ollut toistaiseksi kiinnostava ja tasapainoisesti kerrottu tarina. Hahmoihin en ole kovin syvällisesti vielä kiintynyt, mutta juoni pitää otteessaan ja haluankin tietää, miten se jatkossa kehittyy. Autiosaarella seikkaileminen on sinällään minusta kiintoisa aihe, mutta sen lisäksi mukaan on jo mahtunut murhamysteeriä ja salaperäisiä unia. Kokonaisuudesta voi siis tulla todella mielenkiintoinen.

Innolla siis jatkan peliä eteenpäin ja varmasti kirjoittelen siitä blogiin vielä lisää postauksia. Tässä postauksessa ei suurempia spoilereita ollut, mutta myöhemmin niitä saattaakin esiintyä hieman enemmän. Tarinaa ja hahmoja on nimittäin hiukkasen vaikea lähteä analysoimaan spoilaamatta.




Lue myös


Ys VIII:n demo yllätti positiivisesti

Oletko sinä pelaillut Ys VIII:aa? Mitä tykkäät pelistä?


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

The Zodiac Age -päiväkirja osa 8: Kun pelaaminen menee suorittamiseksi

Pelaaminen on ihanaa, varsinkin silloin, kun pääsee oman suosikkipelinsä pariin. Silti suorituspaineet voivat alkaa varjostaa kokemusta, jos ei ole varovainen. Minulle on hyvää vauhtia käymässä näin.


Edellinen The Zodiac Age -päiväkirja jäi välistä, kun sunnuntaina 10.9. ei sitten tullutkaan blogipostausta. Sisällöllisesti tästä ei tosin suurtakaan haittaa varmasti tullut, sillä olen nyt edistänyt peliä melkoisen rauhalliseen tahtiin. Itse asiassa viime päivinä olen pelaillut enemmän Ys VIII: Lacrimosa of Danaa kuin Final Fantasy XII:ta.

Kun löysin itsestäni pienen suorittajan


Kun lähdin pelaamaan FFXII:ta uudestaan, minulla oli ajatuksena tehdä pelissä mahdollisimman paljon, mutta ei kuitenkaan hankkia itselleni ähkyä. Tärkeimmät syyt, miksi pidän juuri kyseisestä pelistä, ovat sen tarina ja hahmot. Halusin siis nauttia erityisesti näistä elementeistä ja elää vanhan kokemuksen uusiksi, mutta toisaalta saada jotain uuttakin irti eli lähteä koettelemaan niitä omia rajoja.

Ja niitä on kyllä koeteltu. Olen löytänyt itsestäni nimittäin uuden puolen, jota kutsun maaniseksi suorittajapelaajaksi, vaikken nyt oikeasti vielä maanisella tasolla olekaan. Mitä ihmettä tapahtui?

En ole oikeastaan koskaan peleissä juossut palkintojen perässä. Tasan yhdessä pelissä olen hankkinut platinapalkinnon ja senkin siksi, että huomasin sen onnistuvan varsin helposti (Final Fantasy Type-0). Vaikka trophyt ovat kivoja, ne ovat kuitenkin vain digitaalisia pystejä.

Toisaalta nuo digitaaliset pystit ovat symboli siitä, että olen saanut jotain tehtyä. Olen ehkä läpäissyt pelin tai voittanut tosi vaikean vihollisen. Ne voi siis nähdä saavutuksina ja toisaalta oman pelaajastatuksen nostatuksena. Olenhan taas vähän kovempi, kun tämänkin aidan onnistuin ylittämään.

Olen kuitenkin se tyyppi, joka pelaa monet pelit helpolla vaikeustasolla siksi, että haluan vain nauttia tarinasta ja kokemuksesta. Silloin ei oikein voi puhua statuksen nostamisesta ja saavutuksista enkä tosiaan ole kokenut sitä edes tarpeelliseksi. Motivaationi on ollut toisaalla.

Mutta nyt... huomaan tuijottelevani FFXII:n trophy-listaa silmät kiiluen. Noin monta puuttuu vielä! Juonipalkinnoista en stressaa, koska ne tippuvat kyllä aikanaan suoraan kouraan, mutta sitten ne muut. Minulla on nimittäin jäljellä vain niitä vaikeita trophyja.

Minua oikeasti hämmentää, miksi olen saanut trophyista tällaisen pakkomielteen. Tulin siihen tulokseen, että ainakin osatekijä on peli itsessään. Tykkään siitä valtavan paljon ja tavallaan en halua sen loppuvan, vaikken kaikesta tekemisestä nautikaan. Haluaisin myös tehdä pelille kunniaa saavuttamalla siinä kaiken saavutettavissa olevan. Sen lisäksi olisi tietysti hienoa, jos voisi sanoa saaneensa sen platinapalkinnon.

Kaipa minuun on iskenyt ahneus ja kunnianhimo, joista varsinkaan jälkimmäinen ei ole kovin tuttu vieras tunnerepertuaarissani (paitsi ehkä kirjoittamisen suhteen). En oikein osaa sanoa, onko tämä huono vai hyvä juttu.

Saavutuksia kahmimassa


Saavuttamattomien trophyjen listallani roikkuu vielä erilaisista vaikeista hunteista saatavia pystejä ja pari esperiä (Ultima ja Zodiark). Osan näistä hunteista olen tehnyt aiemmin, mutta osaa en. Kaikkia espereitä en ole koskaan saanut, sillä en ole jaksanut panostaa tarpeeksi. Samasta syystä ne vaikeimmat huntitkin ovat jääneet tekemättä.

Ensimmäinen takapakki tuli, kun yritin käydä Fafnirin kimppuun 50-levelisillä hahmoilla. Eihän siitä nyt mitään tullut. Tämän seurauksena teinkin päätöksen peruuttaa edelliseen tallennukseen ja siten heivata Reddasin vielä pois tiimistä. Keräsin hahmoille 20 leveliä lisää, ennen kuin hain Reddasin jälleen matkaan.

Koska Fafnirin pelko kummitteli yhä takaraivossa, päätin sen sijaan yrittää Deathgazea. Sen kanssa minulla ei ensimmäisellä pelikerrallani ollut mitään vaikeuksia, joten menin taisteluun luottavaisin mielin. Noh, Deathgaze ei saanut minua hengiltä, mutta enpä minäkään saanut sitä kaatumaan. Mokoma nimittäin heitti renew'tä uudestaan ja uudestaan aina, kun olin likellä voittamista. Kun viidennen kerran jaksoin yrittää limbossa pyörivää taistelua, onnistuin kuitenkin tekemään niin paljon vahinkoa, että sain pedon aisoihin. Hi-ethereitä ja hermoja kului, mutta menihän se vihdoin. En ymmärrä, miten tämä muka oli ensimmäisellä kerralla helppoa.

Kävin välissä hoitamassa pari muuta huntia, jotka sulivatkin sitten käsiin ennen kuin kunnolla tajusin taistelun alkaneen. Tästä rohkaistuneena uskaltauduin Fafnirin perään ja sain senkin pedon lopulta kaatumaan, mutta taistelu oli edelleen tiukka ja ajoittain jopa kuumottava.

Tämän jälkeen suuntasin ihan vain huvikseni Montblancin juttusille, jolloin minulle selvisi, että Behemoth King -huntti on avautunut (en muistanut sen avautuvan Fafnirin jälkeen). Totta kai nappasin sen mukaan ja lähdin sitäkin hirviötä metsästämään. Taistelu oli pitkä ja hikinen, mutten voittanut. Nyt olenkin taas taistelulimbossa automaattitallennuksen turvin enkä uskalla muita tallennuksia ladatakaan. Jotenkin se pahuksen Behemoth pitäisi vain voittaa. Siinäpä seuraavaa tavoitetta.

Kunhan tuosta taistelusta on selvitty, on edessä vielä yhden huntin tekeminen ja Ultiman ja Zodiarkin hakeminen. Hiki nousee otsalle jo pelkästä ajatuksesta. Inhoan syvästi Great Crystalissa liikkumista, mutta tällä kertaa oikeasti haluaisin Ultiman. Samalla voisi yrittää kerätä arkuista hyviä romppeita. Henne Minesin syvimmistä syövereistä minulla on niin ikään vain huonoja muistoja, joten Zodiarkin hakeminen on ihan yhtä kuumottava keikka, joskin ympäristönä se ei ole ihan yhtä karsea kuin Great Crystal.

Kun nuo on tehty, voin hetkeksi huokaista ja mennä juoniosuuksia eteenpäin (ellei noiden suorittamisen jälkeen avaudu jotain uutta, johon haluan Reddasin mukaan). Ajatus on toisaalta innostava, toisaalta ahdistava. On kiva, että on tavoitteita, mutta niihin pyrkiminen on työlästä. Välillä tuntuu suorastaan olevan verenmaku suussa, kun olen tottunut paljon leppoisampaan menoon.

Pharoksen jälkeen on kuitenkin palattava niin sanotulle suorituslinjalle. Hunteja aukeaa jälleen lisää, mutta esperit pitäisi olla kasassa, jos nykyinen suunnitelmani vain pysyy kasassa. Ennen kuin liidän pelin loppuun, komuan siis vielä maita ja mantuja ja yritän selvitä taisteluista, joita en ole aiemmin edes viitsinyt ajatella. Tai sitten en. En tiedä vielä. Toisaalta haluan, toisaalta en jaksaisi, joten päätös tulee olemaan vaikea.

Kaikki vaikein trophy minulle taitaa kuitenkin olla trial moden läpäisystä saatava. Olen nyt edennyt tasolle 55 asti (kokeilin viimeksi 50-levelisillä hahmoilla), mutta siinä kohtaa tuli seinä vastaan. Taistelut menevät luonnollisesti koko ajan vaikeammiksi ja olen kuullut huhua, että loppupäästä trialia löytyvät ainakin sellaiset kauhistukset kuin Deathgaze ja Yiazmat. Varsinkaan jälkimmäisen suhteen en ole ollenkaan varma, haluanko yrittää sitä vielä trialissa uusiksi.

Trialin viimeisellä tasolla pääsee kohtaamaan kaikki tuomarit yhtä aikaa, ja tästä taistelusta olen kuullut sellaiset kauhujutut, että se ahdistaa enemmän kuin Yiazmatin loputon kestävyys. Tuomarit kuulemma parantavat toisiaan ja heittelevät elixirejä tuon tuostakin. Jos taas pelaaja käyttää reverseä, osaavat pirulaiset mukautua siihenkin. Huhu myös kertoo, että tuomarit on kaadettava juuri oikeassa järjestyksessä (jota en toistaiseksi tiedä).

Ah-dis-tus.

Onko tässä mitään järkeä?


On ollut varsin miellyttävää heittäytyä Ys VIII:n pariin, koska se peli ei aiheuta minussa mitään isompia trophyjen keräilyviettiä. Toki niitä pystejä on kiva saada ja helpot hankitaan, mutta paineita en ota. Siihen peliin osaan siis suhtautua samalla tavalla kuin olen pelien pysteihin ennenkin suhtautunut.

FFXII on siis poikkeus, ei sääntö. Huomasin kuitenkin itsessäni samanlaisia oireita ja tuskastumista, kun ostin kuluneella viikolla Final Fantasy IX:n PlayStation 4:lle ja vilkaisin sen trophy-listaa. Siellä on juttuja, joita en tykkää pelissä tehdä lainkaan (esim. hyppynarun hyppelyä 1000 hyppyä onnistuneesti putkeen, hyvä jos saan kaksi, huoh). Silti minussa heräsi taas kummallinen tarve saada palkinnot.

Miksi? Mikä minussa oikein on vikana?

Luulen, että kyse on siitä, että Final Fantasy XII ja Final Fantasy IX ovat kaikkien aikojen suosikkipelini. Muut pelit jäävät aina hitusen niiden alapuolelle, joten minulla ei ole niihin yhtä voimakasta sidettä. Sen sijaan nämä kaksi aiheuttavat sydämentykytyksiä pelkällä olemassaolollaan ja siksi haluaisin saada niistä kaiken irti. Järkevää se ei silti välttämättä ole.

Kenties pitäisikin ottaa balthiermainen suhtautuminen asioihin ja heittää suorituspaineet romukoppaan.

"I'm only here to see how the story unfolds. Any self-respecting leading man would do the same."

Lue myös


The Zodiac Age -päiväkirja osa 1: Ammatinvalintaa
The Zodiac Age -päiväkirja osa 2: Trophyt
The Zodiac Age -päiväkirja osa 3: Ensimmäiset fiilikset
The Zodiac Age -päiväkirja osa 4: Pohdintoja Baschista päähahmona
The Zodiac Age -päiväkirja osa 5: Ivalicen ihana maailma
The Zodiac Age -päiväkirja osa 6: Esperit
The Zodiac Age -päiväkirja osa 7: Rozarrian keisarikunta

Saatko sinä joskus suorituspaineita peleistä vai keskitytkö nauttimaan kokemuksesta?

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Final Fantasy Type-0:n sivutarina: The Ice Reaper

Luen jonkin verran mangaa aina, kun suinkin ehdin. Tässä alkusyksystä tuli sitten ahmaistua Final Fantasy Type-0 Side Story: The Ice Reaper. Kyseinen mangasarja sisältää kaiken kaikkiaan 5 pokkaria ja keskittyy kertomaan komentaja Kurasame Susayan menneisyydestä.


Mangan sisältö lyhyesti


Manga alkaa kohtauksesta, jonka pelaajat tunnistavat Final Fantasy Type-0:n loppupuolelta. Kurasame on keskustelemassa Caterin ja Ninen kanssa. Sekä Cater että Nine vannovat, etteivät voi unohtaa Kurasamea, vaikka hän kuolisikin tulevassa taistelussa. Tässä kohtaa on tiedettävä, että Rubrumin kristalli pyyhkii eläviltä kaikki muistikuvat kuolleista, jotta heidän ei tarvitsisi kärsiä surua. Unohtamista ei siis käytännössä voi estää.

Tutun kohtauksen jälkeen manga heittää lukijansa Kurasamen nuoruusvuosiin, kun hän itse opiskeli Akademeiassa. Hän ei tullut erityisemmin juttuun oman luokkansa kanssa vaan piti porukkaa typerinä haihattelijoina, kun hän taas itse suhtautui opiskeluun vakavasti ja halusi päästä oikeisiin taisteluihin. Erinäisten tapahtumien seurauksena Kurasame menetti koko luokkansa kolmea luokkatoveria lukuun ottamatta. Vaikka muisto kuolleista pyyhkiytyi hänen mielestään, tapahtunut jätti kaikille selviytyneille trauman. Toisaalta se myös hitsasi heidät yhteen ja niinpä heistä tuli Rubrumin neljä sankaria.

Käytännössä manga käy läpi Kurasamen ja hänen kolmen ystävänsä koettelemukset. Tarina antaa pienen kurkistuksen myös nuorukaisen rakkauselämään, mutta pääpaino on kuitenkin Rubrumin ja Militesin alati kiristyvillä väleillä. Neljä sankaria joutuvat ovella kolkuttelevan sodan pyörteisiin ja lopulta myös sisäisten juonittelujen kohteeksi eikä näistä kokemuksista selvitä osumitta.

Sankarinelikon lisäksi mangassa pyörivät sivuhahmoina myös muutamat pelaajalle ennestään tutut tyypit. Kurasame on hyvissä väleissä Kazusan (hullu tiedemies, joka tekee kyseenalaisia kokeita 0-luokan oppilaille) ja Eminan (kaikkien kuumotteleva nuori nainen) kanssa. Tästä syystä heitä näytetään usein, ja fujoshien iloksi manga vihjaa hyvin vahvasti, että Kazusalla saattaa olla jonkinlaisia kuumotuksia Kurasamea kohtaan. Näiden kahden lisäksi mukana pyörii tonberry, joka pelissäkin tavataan Kurasamen seurassa, sekä cactuar, joka juoksentelee Akademeian ympäristössä. Nämä kaksi ovat varsin sympaattisia ja suloisia hahmoja ja ansaisisivat melkeinpä oman yonkoma-mangansa (neliruutuinen lyhyt sarjakuva).

Mangan ja pelin kokonaisuus




Piirrosjälki mangassa miellytti silmääni ja tuki mielestäni pelin tyyliä. Tarina itsessään on hyvin vakavahenkinen, mutta koomisia kevennyshetkiä mahtuu kuitenkin mukaan japanilaiseen tyyliin. Osa näistä voi töksähtää lukijalle, joka ei ole tottunut manga- ja animetyyliseen kerrontaan, mutta minua ne eivät haitanneet.

Kaiken kaikkiaan manga ei kuitenkaan ollut kovin iloinen, mutten toisaalta sellaista odottanutkaan. Pidin siitä, että se tarjosi mahdollisuuden kurkistaa pelin sivuhahmojen menneisyyteen ja teki heidän hahmoistaan syvempiä. Peli toimii erinomaisesti ilman mangaa eikä sitä siis ole pakko lukea pystyäkseen eläytymään pelin tarinaan, mutta manga täydentää kokonaisuutta kivasti.

Pelilliset elementit olivat myös jossain määrin osana tarinaa. Esimerkiksi Rubrumin sotilaat osasivat taikoa ja taikojen nimiä huudeltiinkin taistelutilanteissa toisinaan hyvin ahkerasti. En oikein tiedä, mitä tästä olisi pitänyt ajatella. Tarkoituksenahan on varmasti kertoa lukijalle, minkä sortin taika on seuraavaksi tulossa, mutta toisaalta näkeehän sen sarjakuvakerronnassa omilla silmilläänkin, isketäänkö vihollista tulella vai jäällä.

Manga paljasti myös, mitä hahmoille tapahtuu kuoleman jälkeen. Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista ja lohdullistakin, joskaan en valitettavasti usko, että 0-luokkaa koskevat samat säännöt kuin muita kuolevaisia. Ehkä tällä jutulla paikattiin hieman saamiani traumoja, koska Type-0:n tarina nyt on kaikkea muuta kuin iloinen ja onnellinen.

Viimeisenä herkkuna manga sisälsi välähdyksen siitä, miten asiat olisivat myös voineet olla. Se oli hyvin samantapainen kurkistus toiseen todellisuuteen kuin pelin vaihtoehtoinen loppu, jonka saa avattua pelaamalla pelin kahdesti läpi. Voisin kuvitella kaikkien Kurasamen fanien nauttivan siitä. Itse ainakin nautin. Sokerina pohjalla tässä luvussa vilahtivat myös 0-luokkalaiset lapsina, ja he olivat todella söpöjä. Pikku-spoilerina on pakko mainita, että Queen paljastui luvussa fujoshiksi.

Suosittelen


Mikäli nautit Final Fantasy Type-0:n pelaamisesta, The Ice Reaper saattaa iskeä sinuunkin. Erityisesti suosittelen sitä Kurasamen faneille, sillä hahmo saa todella lihaa luidensa ympärille tämän lisätarinan kautta.

Maailmaa tuntemattomille manga voi kuitenkin olla vaikeasti lähestyttävä. Se tuntuu olettavan, että lukijalle pelin maailma ja lainalaisuudet ovat tuttuja, mikä ei tietysti minua haitannut, mutta voi olla ongelma jollekulle toiselle. Toisaalta varsinaisen tarinan pystyy kyllä nauttimaan sellaisenaan, jos ei anna sen häiritä, ettei maailmaa selitetä yksityiskohtaisesti.

Oletko sinä lukenut kyseisen mangan? Mitä tykkäsit? Luetko muuten peleistä tehtyjä mangoja?

Lue myös


Type-0:n pelipäiväkirja osa 1
Kiinalaista mytologiaa pelissäni
Ristiriitaisten tunteiden Final Fantasy Type-0

http://www.pelit.fi/

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Tales of Berserian hahmopohdinnat 3: Rokurou, Magilou ja Eleanor

Tales of Berserian päähahmoista on käsittelemättä vielä kolme. Näistä kolmesta kirjoittaminen oli minulle ehkä kaikkein vaikeinta, joten fiksusti jätin sen puuhan viimeiseksi. Nyt siis käsittelyssä Rokurou, Magilou ja Eleanor.


Rokurou


Rokurou on 22-vuotias Rangetsu-klaanin samurai, joka on sairastunut daemonblightiin. Toisin kuin monet muut sairastuneet, Rokurou pystyy kuitenkin pitämään daemonipuolensa kurissa ja jopa hyödyntämään sitä taistelussa (samaan tapaan kuin Velvetkin daemonikättään).

Rokurou liittyy Velvetin rinnalle pelin alkupuolella. He kohtaavat vankilasaarella, jolta Velvet on pakenemassa. Velvet kertoo Rokuroulle, mistä mies voi löytää miekan, joka häneltä on vankilassa riistetty, ja tämän seurauksena mies lupautuu auttamaan Velvetiä, koska Rangetsut maksavat aina velkansa.

Vaikka Rokurou lähtee Velvetin matkaan, hänellä on omiakin tavoitteita. Jo lapsesta asti hän on tapellut isoveljensä, Shiguren, kanssa, mutta sittemmin veljesten välille on tullut oikeakin juopa. Rokuroun tavoitteena onkin voittaa veljensä lopullisesti.

Äkkiseltään Rokurousta saa kuitenkin hahmona varsin kepeän kuvan. Hän heittää läppää, on rento ja ei tunnu suhtautuvan mihinkään kovin vakavasti. Myös kuppi Eizenin seurassa näyttää herralle maistuvan erittäin hyvin. Tästä huolimatta Rokuroulla on taustallaan synkkiä asioita eikä daemonina eläminenkään ole helppoa. Ehkä hän onkin päättänyt asennoitua elämään keveästi helpottaakseen omaa oloaan.

Tavallaan olisin halunnut pitää Rokurousta paljonkin. Alkuun hän kuitenkin onnistui lähinnä ärsyttämään minua, sittemmin muuttui ikään kuin yhdentekeväksi. Hän oli lopulta ihan kiva, mutta jäi juuri sellaiseksi, mitäänsanomattomaksi. En onnistunut kehittämään häneen kunnollista sidettä.

Magilou


Myös Magilou liittyy pelaajan tiimiin jo varhaisessa vaiheessa. Hänet on vangittu samalle vankilasaarelle kuin Velvet ja Rokurou, vaikkei hän tiettävästi ole daemoni. Hän on kuitenkin syyllistynyt lisensoimattoman magian käyttöön eli käytännössä hallitsee samanlaisia kykyjä kuin manaajat, muttei kuitenkaan ole manaaja. Hän kutsuukin itseään suureksi velhottareksi, mutta hänet nähdään noitana.

Magiloun taustatarinaa ei pelin alkupuolella avata juurikaan, mitä nyt vihjaillaan, ettei kaikki ole välttämättä sitä, miltä näyttää. Varsinaiset paljastukset tulevatkin melko myöhään ja mielestäni jäivät aika köykäisiksi. Hänestä olisi voinut kertoa tarkemminkin. Sanottakoon, että myös Magiloulla on omat syynsä lähteä Velvetin matkaan eikä kyse ole puhtaasta auttamisen halusta.

Henkilökohtaisesti en erityisemmin pitänyt Magilousta. Hänen ylipirteä ja ylitsepursuava käytöksensä onnistui nykimään jotain hermoani lähes poikkeuksetta aina, kun hän avasi suunsa. Skitit, joissa hän oli pääroolissa, saivat aikaan syvän huokauksen ja toiveen, että kyseinen skitti loppuisi pian. Mainittava kuitenkin on, että hänen teemakappaleeseensa tykästyin luultavasti enemmän kuin yhteenkään Tales-biisiin koskaan aiemmin (poislukien lauletut avauskappaleet, jotka ovat ihan parhautta).

En tiedä, olisinko pitänyt Magilousta enemmän, jos hänen hahmoonsa olisi päästy syvemmälle. Tiedostan nykyisinkin, että pinnan alla piileskelee myös synkkiä sävyjä, eikä Magilou ole se tyhjäpää, jolta vaikuttaa, mutta tiedostaminen ei riitä pyyhkimään ärtymystäni.

Eleanor


Eleanor on pelin alussa tapahtuvan tulipunaisen yön (Scarlet Night) uhreja. Hän itse selviytyi, mutta hän menetti läheisensä daemoneille. Tästä syystä hän on liittynyt taisteluun daemoneja vastaan ja ryhtynyt manaajaksi. Hän siis aloittaa tarinansa eri puolelta pöytää kuin Velvet ja muut päähahmot.

Pakottavien olosuhteiden vuoksi Eleanor joutuu kuitenkin liittymään tiimiin ja myöhemmin hän saakin tehtäväkseen tarkkailla Velvetin toimia. Lähtökohtaisesti hänen ei voida sanoa olevan muiden kanssa samalla puolella, mutta matkan edetessä hän alkaa nähdä asioita uudessa valossa ja seuraa lopulta Velvetiä loppuun asti.

Eleanor oli Velvetin lisäksi ainoita hahmoja, joilla tykkäsin taistella edes jossain määrin, mutta pelasin hänellä lopulta aika vähän ja keskityin hiomaan taitojani Velvetillä. Minulla oli häneen myös hieman kahtalainen suhtautuminen. Toisaalta pidin hänestä, toisaalta hän ärsytti minua. Neutraaliksi hän ei missään nimessä jäänyt. Mainittakoon, että ajoittain hänen ja Velvetin mustasukkaisuus Laphicetista (malakista, ei Velvetin pikkuveljestä) oli pelin hupaisinta antia. Ottaen huomioon, millainen ihanuus Eizen on eikä Rokuroukaan hullumalta näytä, Laphicet on kuitenkin se, joka saa selvästi tyttöjen sukat pyörimään jaloissa. Eleanorin suhde Laphicetiin onkin varsin mielenkiintoinen. Hän olisi voinut käyttää sitä väärin, koska on tottunut kohtelemaan malakeja aseina, mutta tosiasiassa Eleanor kunnioittaa Laphicetia ja alkaa välittää hänestä varsin syvästi.

Lopuksi


Tales of Berseria oli alkuvuoden mielenkiintoinen pelipläjäys, josta pidin hyvin paljon (varsinkin Tales-sarjan peliksi). En luultavasti ihan hetkeen ole tarttumassa siihen uudestaan, mutta muistelen silti kokemusta lämmöllä. Toki pelissä oli vikansa, mutta mielikuvani on silti pääasiassa positiivinen.

Hahmoja oli kiva pohdiskella tällaisella kepeällä otteella. Huomasin kuitenkin, että pelatessa olisi ehkä kannattanut tehdä muistiinpanoja (milloinkohan oppisin siihen?). Kuukausien kuluessa yksityiskohdat alkavat hiljalleen valitettavasti unohtua. Tästä huolimatta halusin vielä palata hahmoihin ja sanoa edes muutaman sanasen. He ehdottomasti ansaitsivat sen.

Lue myös


Tales of Berserian hahmopohdinnat 1: Eizen, Edna ja Zaveid
Tales of Berserian hahmopohdinnat 2: Velvet ja Laphicetit
Paimenten ja serafien historia Berseriasta Zestiriaan

Mitä sinä tykkäsit näistä kolmesta hahmosta? Onko joku kenties suosikkisi tai inhokkisi?

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Synttäriylläri pelaajalle

Syntymäpäivien järjestäminen voi joskus olla hankalaa. Helpointa olisi vain tehdä tai ostaa kakku ja hankkia jokin lahja (mikä ei aina sekään ole helppoa!). Jos haluaa jotain ekstraa, joutuu miettimään jo enemmän. Järjestin pienen syntymäpäiväyllätyksen oman perheeni kakkospelaajalle ja ajattelin nyt jakaa sen kanssasi. Ideaa saa varioida vapaasti.



Tähän alkuun vielä pahoittelut siitä, ettei sunnuntaina tullut blogipostausta. Olen kolmatta viikkoa flunssainen, joten veto on ollut jokseenkin poissa. Sen lisäksi on ollut oman elämän kiireitä ja Tracon-kiireitä (olin siellä taidekujalla kirjojeni kanssa), joten jaksaminen ei yksinkertaisesti riittänyt vaan jostain piti karsia. Nyt on kuitenkin vakaa aikomus taas palata ruotuun.

Ja sitä myöten siihen asiaan!

Meillä vietettiin lähiaikoina syntymäpäiviä ja koska sankari on pelaaja siinä missä allekirjoittanutkin, halusin liittää tähän syntymäpäivään jotain teemaan sopivaa. Mitään erillisiä juhlia sen sijaan emme järjestäneet vaan vietimme päivän kahdestaan. Aikaisemmin oli hieman kahviteltu lähipiirin kesken.

Sankarin seikkailu -teemainen syntymäpäivä


Koostin sankarille pienen seikkailun,  joka eteni tekemieni korttien varassa. Tarvikkeet olivat sellaisia, että sopinevat tiukempaankin budjettiin.

- Korttipohjia
- Liimaa
- Tarroja
- Valkoista paperia
- Tusseja
- Tulostin

Tulostin, valkoinen paperi ja liima eivät ole välttämättömiä, koska samat kortit voi toteuttaa myös kokonaan käsin tekemällä. Minä olin ehkä hieman laiska ja kirjoitin tekstit tietokoneella. Sitten tulostin ne ja liimailin korttipohjiin. Minimissään tähän siis riittää korttipohjat ja kynä.

1. kortti




Sankarin seikkailu alkaa, kun hän kiirehtii aamupesulle. Olin piilottanut peilikaappiin seikkailun ensimmäisen vaiheen. Tätä varten jouduin nousemaan yöllä ja hiippailemaan vessaan, mutta eipä tuo nyt kovin iso vaiva ollut.

Jätin siis sankarille kortin, joka käynnisti seikkailun. Kortista löytyy toimintaohjeet, joita seuraamalla pääsee seuraavaan pisteeseen. Tämä kortti on suunniteltu sitä silmällä pitäen, että synttärit sattuivat arkiviikolle, johon kuului luonnollisesti työpäivä. Viikonloppua varten olisin todennäköisesti suunnitellut seikkailulle toisenlaisen alun.

2. kortti




Kun sankari palasi kotiin, häntä odotti uusi vihjekortti. Tämän olin piilottanut paikkaan, jonne tiesin hänen menevän melkolailla ensimmäiseksi kotiin tullessaan. Kortti sisältää erillisen luolastokartan, johon olen merkinnyt kaksi seuraavaa etappia.

3. kortti




Kolmas kortti oli piilotettu karttapisteeseen 1. Tämä sisältää jo pienen osan synttärilahjasta eli mana- ja health-pullot, jotta sankari varmasti selviää seikkailustaan. Nämä pullot voivat olla limua, mehua tai vaikkapa alkoholia sankarin mausta ja iästä riippuen. Koristelin pullot vielä omilla etiketeillä, jotka olin tehnyt käsin. Valitettavasti en muistanut kuvata niitä tuolloin ja nyt pullot ovatkin jo lähteneet kierrätykseen.

4. kortti




Neljännen kortin olin piilottanut karttapisteeseen 2. Se sisältää pulmatehtävän. Pulmatehtäviä voi olla monenlaisia, mutta minä päätin tehdä ristikon. Sen vihjeet ovat luonnollisesti peliaiheisia ja osa sellaisia, joihin vain oikea sankari voi tietää vastauksen. Ristikon ratkaistuaan sankari saa tietää, minne hänen on seuraavaksi suunnistettava.

5., 6. ja 7. kortti



Sankarin seikkailun loppuosio sisältää kolme eritasoista palkintoa. Näihin voi luonnollisesti valita ihan mitä tahansa henkilölle sopivaa eikä niiden tarvitse välttämättä olla kalliita.

Meillä pronssinen palkinto (joka löytyi pulmatehtävän osoittamasta paikasta) oli laatikollinen donitseja, koska sankari sattuu pitämään niistä. Itse kortti sisälsi myös vihjeen, minne seuraavaksi kannattaa siirtyä.

Hopeinen palkinto oli viinipullo, joka tosin korkattiin vasta myöhemmin. Tähän korttiin kirjasin, että viimeisen, kultaisen, palkinnon sankari saa, kun on pelannut riittävän pitkään. Hän tietää, kun aika on koittanut. Näin ei ole mikään pakko tehdä, mutta minä en rehellisesti sanottuna tiennyt kortteja tehdessä, ehtiikö varsinainen synttärilahja ajoissa perille. Tulli nimittäin istui sen päällä melkoisen pitkään ennen kuin asia lähti etenemään.

Noh, minun onnekseni lahja saapui juuri sankarin merkkipäivänä, mutta en silti ehtinyt enää muokata kortteja uusiksi. Niinpä sujautin kultaisen palkinnon illemmalla sohvalle, kun sankari oli hetkeksi poistunut paikalta.

Mikäli lahja olisi tullut ajoissa, olisin luultavasti keksinyt sille oman sijainnin ja jättänyt hopeisen palkinnon korttiin taas uuden vihjeen tästä sijainnista tai ehkä jopa kehitellyt toisen pulmatehtävän korttiin.

Mitäs se sankari sitten sai lahjaksi?


Mielestäni seikkailun järjestäminen oli jo osa lahjaa, samoin kaikki pienet jutut, joita sankari sai kerätä matkallaan. Olin kuitenkin hankkinut myös varsinaisen lahjan ja se oli NieR: Automatan fanitaidekirjanen.


Lahjahan luonnollisesti kannattaa valita sankarin maun ja mielenkiintojen mukaan. Ei siis ole olemassa mitään yhtä, kaikille pelaajille sopivaa lahjaa vaan nämä ovat aina yksilöllisiä juttuja.

Lue myös


Mitä pelaajalle pukinkonttiin?

Oletko sinä järjestänyt vastaavaa yllätystä pelaajalle? Tai haluaisitko itse tulla yllätetyksi tällä tavoin?

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Ys VIII:n demo yllätti positiivisesti

Viime viikolla tuli kokeiltua jotain uutta eli otin testaukseen Ys VIII - Lacrimosa of Dana -pelin demon. Lähdin liikkeelle ilman suurempia odotuksia ja pääsinkin yllättymään varsin positiivisesti.


Ys ei ole minulle pelisarjana tuttu. Jonkin osan olen tainnut Steamistä itselleni lunastaa, mutta tietäähän sen, miten hyvin minun PC-pelaamiseni edistyy. En siis ole vielä edes kyseistä peliä saanut koneelle asennettua.

Tästä syystä latasin Ys VIII - Lacrimosa of Danan demon täysin nollatiedoilla pelisarjan ominaisuuksista. Okei, olen ehkä kuullut kavereilta jotain pientä ja saattanut jonkin jutunkin lukea, mutta siis sitä omakohtaista kokemusta ja vertailupohjaa ei ollut. Avoimin mielin lähdin siis kokeilemaan, mistä oikein on kyse.

Kauniit maisemat ja simppelit hahmomallit


Pelin maisemat miellyttivät silmää välittömästi. Ne suorastaan kutsuivat seikkailemaan, mikä on ehdottomasti plussaa. On olemassa maisematyyppejä, jotka nostavat niskavillani välittömästi pystyyn (esim. lumiset vuoret), mutta tässä demossa ei sellaisia onneksi esiintynyt.

Sen sijaan näin maastossa vihreää ruohoa, puita, vesialueita ja kallioisia rinteitä. Kaikki nämä muodostivat jännittävän ja kiehtovan kokonaisuuden, mutta missään vaiheessa ei tullut pelottavaa fiilistä. Varmaan varsinaisesta pelistä löytyy niitä epämiellyttäviäkin maisemia ja pelottavia luolia, mutta onnekseni niitä ei ollut valittu demoon.

Hahmomallit tuntuivat vähän yksinkertaisilta, mutta ehkä kyse on vain siitä, että olen taas viime aikoina tuijotellut vähän toisentyyppisiä pelejä. Yksinkertaisuudesta huolimatta hahmot näyttivät ihan hyvin toteutetuilta. Pidin animetyylisestä ilmeestä myös. Se on kivaa vastapainoa niille peleille, joissa hahmomallit ovat huomattavasti realistisempia. Tosin tiedostan, että jollekulle animetyyli saattaa olla täydellinen turn off, mutta ehkäpä peli ei sitten muutenkaan innostaisi, jos siltä tuntuu.

Hahmojakin siis katseli ihan  mielellään. Tapani mukaan tietysti kiinnostuin tiimissä olevasta Laxia-neidosta. Hänellä tosin voisi olla housut jalassa, mutta muuten tykkäsin hänen asustaan ja aivan erityisesti hänen hiuksistaan.

Nopeat taistelut ja hukassa olevat kontrollit


Demossa oli kaksi pomo-ottelua ja paljon pienempiä matseja. Taistelusysteemiin en näin lyhyessä pätkässä oikein päässyt sisään, mutta helpolla vaikeustasolla aseiden heiluttaminen kuitenkin sujui. Tapani mukaan unohdin aina puolustautua, mikä tietysti tällaisissa aktiivisemmissa, reaaliaikaisissa peleissä ei ole niin kauhean hyvä juttu.

Taistelun tempo oli kuitenkin hyvä ja mielestäni kähinät olivat riittävän nopeasti ohitse. En ole ollut pitkien otteluiden ystävä oikeastaan koskaan. Siinä mielessä tällainen rytmitys tuntuikin istuvan minulle kuin nenä päähän, kunhan vain pääsisin systeemin saloihin oikeasti kiinni.

Taistelemisen lisäksi minulle hankaluuksia tuotti kartta. Ehkä hahmotuskyvyssäni on jotain pielessä, mutta koin sen lukemisen vaikeaksi. Lisäksi sen esille saaminen ei ollut luontevaa. Monissa pelaamissani peleissä kartan saa esille PS4-ohjaimen touch padia hiplaamalla, mutta Ys VIII:ssa kartta tulikin esille täysin eri napin takaa. Tämä ei kuitenkaan ole iso juttu vaan lähinnä oppimiskysymys, joka epäilemättä korjautuisi ajan kanssa, jos peliä enemmän pelaisi.

Tarina ja hahmojen persoonat?


Kuten tavallista demojen kohdalla, ei tarina avautunut juuri lainkaan. Siitä sai vain pienen väläyksen, jonka kautta pääsi jyvälle lähtökohdista. Tässä sitä ollaan salaperäisellä saarella ilmeisesti haaksirikkoutuneena. Muuta ei sitten oikein paljastetakaan.

Tämä on ihan okei demoa pelatessa. Japanilaisissa roolipeleissä tarina yleensä muutenkin aukenee hitaasti ja saattaa sisältää myös monia kerroksia. En siis edes odottanut demon annin olevan tältä osin kovin kummoinen.

Sama koskee oikeastaan hahmojakin. Sarjaa pelanneet toki tietävät varmasti jotain päähahmo Adelista, mutta minulle hän jäi mysteeriksi. En tiedä, ovatko Laxia ja Sahad olleet myös mukana aiemmissa osissa, mutta jos ovat, kenties hekin ovat jo muille tuttuja. Minun kosketuspintani hahmoihin jäi kuitenkin hyvin pitkälti heidän ulkonäkönsä varaan.

Sen verran tiedän, ettei Adel puhu lainkaan, mutta demo antoi kuitenkin kertaalleen valita kannan pulmatilanteessa. Muuten Laxia ja Sahad hoitivat höpöttelyt, mutta kovin paljon tähän puoleen ei luonnollisesti keskitytty nyt. Toisaalta eipä kukaan hahmoista päässyt sitten herättämään suuria negaatioitakaan.

Ehkä ostoslistalle


Demosta jäi pääasiallisesti positiivinen fiilis. Vaikka kontrollit olivat minulle vähän hankalia, uskon ne oppivani, jos vain pelaan enemmän. Lisäksi aina on mahdollista valita helppo vaikeustaso, jolloin voi keskittyä enemmän hauskanpitoon ja vähemmän taktiikkaan.

Visuaalisesta ilmeestä tykkäsin ehdottomasti ja taistelujen nopeus nosti myös pisteitä. Tarinasta ja hahmoista ei ole juuri sanottavaa, mutta pelatessahan se puoli sitten selviäisi. Voisin joka tapauksessa kuvitella Ys VIII:n olevan vähintäänkin viihdyttävää kastia.

Jostain syystä demossa oli hieman samanlaista fiilistä kuin Tales-sarjan peleissä, mutta myös jotain, mikä muistutti minua Star Oceanista. Se asettui ehkä näiden kahden sarjan välimaastoon, mikä ei missään nimessä ole huono asia. Kummassakin on nimittäin paljon sellaista, mistä pidän.

Pelihän olisi ilmestymässä jo 15.9.2017 eli ihan kohta. Välittömästi se ei taida ostoskoriini päätyä, koska minulla riittää vielä puuhaa Final Fantasy XII: The Zodiac Agen kanssa. Sen jälkeen voisin kuitenkin harkita, josko Ys VIII olisi syksyni viihdyke.

Mitä tykkäät Ys-sarjasta? Aiotko hankkia Ys VIII:n?

http://www.pelit.fi/


Päivitys to 7.9.2017: Nyt on käynyt niin, että allekirjoittaneen flunssa ja Tracon-kiireet ovat imaisseet viimeisetkin voimavarat. Tästä johtuen blogi ei päivity tulevana sunnuntaina (10.9.) vaan seuraavan kerran vasta keskiviikkona 13.9. Pahoitteluni! Mukavaa ja pelien täytteistä viikonloppua silti kaikille!

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Innostava yllätys - remake Secret of Manasta

Aivan hiljattain saimme kuulla, että 1993 alun perin julkaistu Secret of Mana on saamassa remaken PlayStation 4:lle, PlayStation Vitalle ja Steamiin. Peli ilmestyy 15.2.2018.


Remake- ja remaster-versiot peleistä ovat tämän päivän juttu ja näitä uutisia tuntuu pulpahtelevan ihan koko ajan. Silti en osaa olla innostumatta niistä. Ehkä tämä on sitä kolmekymppisyyttä. Oman nuoruuden peleillä on jokin kultakruunu päässä ja niistä ilahtuu yhä uudestaan ja uudestaan. (En silti väitä, etteivätkö tuoreemmatkin pelit olisi hyviä. Ne ovat sitä vain eri tavalla.)

En todellakaan pelannut Secret of Manaa 90-luvun alkupuolella, sillä tuolloin näppeihin saatavat pelit olivat tasan sitä, mitä vanhemmat päättivät hankkia eikä niitä osteltu useampaa samalle konsolille. En edes tiedä, olisiko Secret of Mana ollut tuolloin saatavilla Euroopassa / Suomessa. Itse nimittäin kuulin siitä vasta vuosia myöhemmin ja joskus 90-luvun ja 2000-luvun taitteen tienoilla sitä kokeilinkin. En kuitenkaan niin paljon, että voisin varsinaisesti sanoa pelanneeni peliä kunnolla. Muistikuvani siitä ovat vähintäänkin hataria. Mitään kunnollista vertailupohjaa minulla ei siis vanhaan versioon ole.

Mitä uutta on tarjolla?


Minullehan käytännössä kaikki on uutta, mutta listaan tähän nyt silti ne viralliset uudistukset.

  • Uudelleen sovitettuja musiikkeja
  • Ääninäyttely
  • 3D-grafiikat
  • Parannettu pelattavuus
  • Lisättyjä dialogikohtauksia

Näiden lisäksi pelin ennakkovaraajat saavat moogle-puvut kaikille kolmelle päähahmolle ja kaksiosaisen tiikeripuvun Primmille sekä tiikeripuvun Randilleja Popoille.

Koska minulle tosiaan kaikki on uutta, suhtaudun näihin uudistuksiin hyvin avoimin mielin. Voin kuitenkin kuvitella, että vanhoille faneille esimerkiksi ääninäyttely voi olla myrkkyä. Olen ainakin itse joskus ärsyyntynyt, kun jonkin vanhan pelin hahmot ovat saaneet äänen esiintyessään jossain toisessa pelissä. Joskus äänet sopivat ihan kivasti, toisinaan nostavat niskavillat pystyyn. Jälkimmäistä tapahtuu useammin, koska äänettömille hahmoille on luonut äänen omassa mielessään eikä kukaan ääninäyttelijä yleensä pysty vastaamaan tätä mielikuvaa. Nyt kun minulla ei tällaista vanhaa mielikuvaa ole taustalla kummittelemassa, voin kuitenkin tykästyäkin ääninäyttelyyn... olettaen tietysti, että se on laadukasta. Ainahan näinkään ei valitettavasti ole.

Trailerin ja kuvien perusteella sanoisin pelin ilmeen olevan minua miellyttävä. Tykkään värimaailmasta, mutta myös hahmojen ulkonäöstä, joka on enemmän animemainen kuin realistinen. Jotenkin se vain sopii näihin vanhempiin peleihin, vaikka niistä uusioita tehtäisiinkin.

Pelattavuuden parannukset ovat yleensä vain plussaa ja dialogi on pääsääntöisesti niitä juttuja, joista olen peleissä ylipäätään tykännyt (en tosin Tales-sarjan ylipitkistä, turhista skitteistä).

Pelissä on kuulemma myös local multiplayer -mahdollisuus, mikä tarkoittaa, että päästään puolison kanssa pelailemaan sitä yhdessä. Aiemminhan olemme pelailleet lähinnä Tales-sarjan pelejä, joten on kivaa, että nyt voidaan kokeilla jotain uutta. Puoliso tosin on pelannut Secret of Manan jo villissä nuoruudessaankin, joten hänelle kokemus lienee erilainen kuin minulle.

Odotukset aktivoitu


Pakkohan se on myöntää, että peli meni ostoslistalle. Vasta vähän aikaa sitten harmittelin, etten tällä hetkellä odota mitään peliä kovin innokkaasti (esim. Life Is Strangen jatkoon, Lost Spheariin ja Dissidia Final Fantasy NT:hen suhtaudun todella varauksellisesti). Nyt on siis alkuvuoteen 2018 jotain oikeastikin kiinnostavaa odotettavaa.

Samalla tulee myös korjattua taas yksi aukko sivistyksessä, kun tosiaan alkuperäisen pelin pelailut jäivät syystä tai toisesta kokeilun asteelle.

Vähän jännittää, mitä tulen lopulta pelistä pitämään. Paljon olen siitä muilta kyllä hyvää kuullut, mutta totuushan on, etteivät maut aina osu yksiin edes parhaimpien kavereiden kesken. Joka tapauksessa haluan nyt päästä kokeilemaan, toimiiko Secret of Mana minulle, kun siihen kerran näin hyvää tilaisuutta tyrkytetään.

Sitä paitsi joskus on ihan kiva tutustua vanhojen pelien uusioversioihin ilman painolastia, joka alkuperäisen pelin pelaamisesta tulee. Kun alkuperäinen on taustalla, vertailua tulee väkisinkin tehtyä eivätkä uudistukset aina uppoa nostalgiahuurujen muodastaman muurin läpi, vaikka periaatteessa hyviä olisivatkin.

Oletko sinä pelannut alkuperäisen Secret of Manan? Innostaako ajatus remakesta sinua vai kauhistuttaako se?

http://www.pelit.fi/