Joskus vuosia, vuosia sitten erehdyin Project Zero 3 -kauhupelin pariin ja näin pitkän aikaa painajaisia ja melkein rikoin yhden PS2-ohjaimenkin. Silloin vannoin, ettei enää ikinä, koskaan, milloinkaan. Sitten tuli vuosi 2016 ja kaveri lupasi tulla kylään Project Zero 5:n kanssa...
Kummallinen hinku kauhupelejä kohtaan
Olen tämän ehkä sanonut joskus ennenkin, mutta olen surkea pelaamaan kauhupelejä, koska ihan oikeasti pelkään ja säikyn liikaa. Ohjaimet lentelevät, kun kiskaisen kädet silmille ja käperryn kippuraan. Sählään ja kohellan, kun eläydyn tapahtumiin aivan liikaa.
 |
| Herra H, maailman urhein hirvi. |
Tällä kertaa minua yritettiin painostaa tarttumaan ohjaimeen, mutta pidin pintani enkä suostunut. Kaveri ja mies pelasivat sitten vuorotellen ja minä tyydyin ulisemaan sohvannurkassa herra H (kts. kuva) sylissäni. Hirviparka sai kovakouraisia haleja ja sai toimia puskurinani kaameita kummituksia vastaan.
Vaikken tällä kertaa pidellyt ohjainta, onnistuin huitomaan omia silmälasejani, sotkemaan ne ja taisin kertaalleen myös potkaista vieressä istuvaa kaveriani (sori siitä). Aiheutin myös hilpeyttä kiljaisemalla lähes jokaisen kummituskäden kohdalla ja säpsähtelemällä haamuja ylipäätään. Kaveri ja mies lähinnä tuskastuivat taisteluihin eivätkä tainneet pitää peliä mitenkään erityisen pelottavana.
Joku voisi ihmetellä, miksi edes haluan olla tekemisissä kauhupelien kanssa. Niinpä! Kai tämä on jonkinlaista masokismia. En voisi kuvitellakaan pelaavani niitä, mutta toisten pelaamina niistä tulee siedettäviä, joskin silti todella kamalia. Tälläkin kertaa aiheutin lopulta itselleni painajaisia, joten fiksu harrastus ei missään nimessä ole kyseessä.
Vaikken tällä kertaa pidellyt ohjainta, onnistuin huitomaan omia silmälasejani, sotkemaan ne ja taisin kertaalleen myös potkaista vieressä istuvaa kaveriani (sori siitä). Aiheutin myös hilpeyttä kiljaisemalla lähes jokaisen kummituskäden kohdalla ja säpsähtelemällä haamuja ylipäätään. Kaveri ja mies lähinnä tuskastuivat taisteluihin eivätkä tainneet pitää peliä mitenkään erityisen pelottavana.
Joku voisi ihmetellä, miksi edes haluan olla tekemisissä kauhupelien kanssa. Niinpä! Kai tämä on jonkinlaista masokismia. En voisi kuvitellakaan pelaavani niitä, mutta toisten pelaamina niistä tulee siedettäviä, joskin silti todella kamalia. Tälläkin kertaa aiheutin lopulta itselleni painajaisia, joten fiksu harrastus ei missään nimessä ole kyseessä.
Kummituskäsiä, pitkä täti ja kiehtova tarina
Oikeasti en hingu kauhupelien pariin siksi, että tykkäisin kiusata itseäni. Olen hyvien tarinoiden perään ja monet kauhutarinat voivat sellaisia olla... ainakin silloin, kun verellä ja väkivallalla ei mässäillä liikaa, gore-meininki ei kiinnosta minua pätkääkään.
Project Zero 3 piti minut tarinallaan otteessa ja sama juttu oli tämän vitosenkin kanssa. Se olisi ehkä kaivannut pohjalle kaikki aiemmat pelit, mutta toimi itsenäisenäkin teoksena. Peli sijoittui käytännössä lähes kokonaan Hikami-vuorelle, jonne porukka on jo pidempään hakeutunut tappamaan itsensä, kuolemaan kunnolla. Myös yksi pelin päähahmoista yritti aiemmin itsemurhaa tuolla samaisella vuorella.
Nyt vuorelle on vaeltanut joukko pelattavien päähahmojen läheisiä ja heitä yritetään sieltä pelastaa. Pelaamaan pääsee kahdella nuorella tytöllä: itsemurhaa yrittäneellä Yuurilla ja äitiään (ilmeisesti ensimmäisen pelin Mikua) etsivällä Miulla. Näiden lisäksi pelissä on myös pelattavana tutkija Ren, jonka assistentti on jatkuvasti pulassa ja jonka menneisyys liittyy yhteen vuoren aaveista hyvin vahvasti.
Pienet palaset linkittyvät tarinan edetessä toisiinsa ja vuoreen kytkeytyvä mytologia alkaa selvitä hiljalleen. Maisemat ovat synkeän pelottavia. Shinto-pyhätöstäkin on turha etsiä rauhantunnetta, vaikka todellisessa maailmassa sellaisen siellä voi onnistua tavoittamaan. Nyt lähinnä kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä eikä seuraavan kulman taakse meinaa uskaltaa kurkistaa.
Pienet yksityiskohdat pitivät koko ajan sopivasti varpaillaan. Tavaroihin tarttuessa saattoi yhtäkkiä ilmestyä kummitteleva irtokäsi, joka nappasi kiinni ranteesta. Tämä voi kuulostaa kornilta, mutta sai minut säikkymään lähes joka kerta.
Toinen erittäin toimiva elementti pelissä on nainen, jonka nimesin "pitkäksi tädiksi". Kyseessä on todennäköisesti japanilainen internetissä syntynyt kummituslegenda hasshaku-sama tai vanhempaa perua oleva takaonna. Joka tapauksessa pitkä täti on todella karmiva. Hän ilmestyy varoittamatta ja saattaa hyökätä tai olla hyökkäämättä pelaajan kimppuun. Toisinaan riittää, että hänestä vain räpsäisee kuvan ja hän katoaa, toisinaan saa taistella tosissaan henkensä puolesta. Joskin häntä voi päästä pakoon, hän ei ole missään vaiheessa peliä pakollinen vastus ja vain kerran hän ilmestyy juonen mukana paikalle. Muuten pelaaja näkee häntä satunnaisesti ja yleensä kohdissa, jotka ovat vapaaehtoisia.
Toimiva kokonaisuus
Kaikista pikkupalasista muodostui kokonaisuus, joka oli kauhistuttavuudessaan viihdyttävä. Ehdimme viikonloppuna pelata pelin noin puoleen väliin. Kaveri lähti peli mukana kotiinsa, mutta sen verran se jäi kummittelemaan mielen perukoille, että YouTubeenhan sitä piti suunnata.
Mies löysi sitten GirlGamerGaBin Let's play -videot ja niistä katselimme tarinan loppuun. Täytyy kyllä mainita, että kyseisen tubettajan videot olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia ja häneltä tulee varmasti katsottua lisääkin Let's playta.
Itse asiassa Project Zero 5 oli niin kiehtova, että nyt haluaisin tutustua pelisarjaan paremminkin. Se oli yhdistelmä kauhua, japanilaista kulttuuria ja legendoja höystettynä omanlaisellaan mystiikalla. Iskee minuun... kun ei vain tarvitsisi pelätä niin paljon. Ehkäpä siis Let's play -videot pelastavat tässäkin tapauksessa.
Ei kommentteja