Joskus muinoin kuuli tarinoita siitä, kuinka pelaaminen tekee ihmisestä yksinäisen, epäsosiaalisen jurottajan. Nyt nuo höpinät ovat jäämässä menneisyyteen ja tilalle on tullut positiivinen puhe pelaamisen sosiaalisista piirteistä. Tässä blogiartikkelissa pohdin, onko pelaamisen oltava sosiaalista, jotta se on niin sanottua ”hyvää pelaamista”.
 |
| Kuva Pixabaysta |
Sosiaalisuus on tänä päivänä suuressa arvossa, mikä näkyy myös pelaajien maailmassa. Peleistä ja pelaamisesta puhutaan yhä enemmän, ja yhä useammin jopa positiiviseen sävyyn, mikä on tietenkin loistava asia. Sosiaalisuus on peliharrastuksen puoli, jota nostetaan esiin ja kerrotaan esimerkiksi menestyvistä e-urheilujoukkueista tai muista pelaamiseen liittyvistä sosiaalisista piirteistä.
Yksinäinenkin voi pelien kautta löytää itselleen kavereita esimerkiksi online-pelien kiltojen kautta. Joskus mietin, tarkoittaako sosiaalisuuden korostaminen sitä, että pelaaminen on hyväksyttävää ja hyvää, jos se on sosiaalista. Vai saako pelaaja halutessaan olla edelleen vanhojen stereotypioiden yksinäinen jurottaja?
Pelaajien erilaiset persoonat
Pidän ihmisistä mutta olen introvertti. Se tarkoittaa, että oltuani sosiaalinen tarvitsen aikaa itselleni. Muuten henkiset voimavarani eivät lataudu, ja minusta tulee ärtynyt, ellei jopa suoranaisen kiukkuinen. Kun mittari paukkuu punaiselle, en vain enää kestä muita ihmisiä ja sosiaalista kuormittumista yhtään enempää. Tällä hetkellä teen pääasiassa hyvin sosiaalista työtä, joten kuormitusta tulee päivittäin.
Olen ollut tällainen lapsesta asti, mutta iän myötä introverttiyteni on voimistunut. Ehkä osittain tästä syystä nautin peleistä mieluummin yksin kuin yhdessä toisten kanssa. Toisinaan on mukavaa pelata jotain yhdessä, seurata puolison pelaamista tai päästää hänet seuraamaan, kun minä pitelen ohjainta, mutta pelimaailmaan uppoutuminen kärsii toisen läsnäolosta. Kun pelin parissa viettää aikaa yhdessä, kokemuksesta tulee yhteinen ja peli ikään kuin limittyy tosimaailmassa tapahtuvan sosiaalisuuden kanssa. Tämä ei missään nimessä ole paha asia, mutta vaikeuttaa ainakin minulla pelin tapahtumiin keskittymistä.
Ekstrovertimpi pelaaja ei välttämättä nauti samalla tavalla yksinäisistä pelituokioista kuin minä. Erittäin ekstrovertille sellaiset voivat jopa tuntua kuluttavilta, ja niiden jälkeen saattaa kaivata takaisin ihmisten seuraan. Sen sijaan yhteinen pelaaminen samassa tilassa toisten kanssa, voi ekstrovertille olla miellyttävä ja antoisa kokemus, jopa pelaamista parhaimmillaan.
Kaikki sosiaalinen pelaaminen ei tietenkään tapahdu vain vierekkäin sohvalla napottaen vaan osassa pelejä sosiaalisuus hoituu verkon ylitse. Massive Multi-Player Online -peleissä (MMO-pelit) ideana on pelata yhdessä toisten kanssa eikä aina ole edes tarpeen tuntea peliseuruetta, mutta usein pelaajat muodostavat omia porukoita eli kiltoja, joissa peliä edistetään yhdessä. Kimpassa pelaaminen vaatii toimivaa kommunikaatiota, joten sosiaalisuus on miltei pakollinen osa kokemusta. Veikkaan, että valtaosa MMO-pelien pelaajista nauttiikin tästä virtuaalisesta kanssakäymisestä ja kokee sen parantavan pelikokemusta.
Täydellisen introvertin ja ekstrovertin väliin mahtuu myös varmasti pelaajia, jotka ovat jotain siltä väliltä. Toisinaan voi olla mukava uppoutua peliin ihan yksin ja välillä seurassa pelaaminen joko samassa tilassa tai verkon ylitse tuntuu paremmalta.
Kun sosiaalisuus ei vain napostele
Minulle MMO-pelien pakollinen sosiaalisuus on yhtä väsyttävää kuin tosielämän sosiaalinen kanssakäyminen, joten niiden parissa pelaaminen ei virkistä. Itse peli voi olla kiinnostava niin tarinan kuin mekaniikkojensakin puolesta, mutta muiden ihmisten läsnäolo tekee siitä väsyttävämmän kuin yksin pelattavasta pelistä.
Olen monesti sanonut, että haluaisin Final Fantasy XIV:stä offline-version, sillä ihastuin pelin maailmaan, tarinaan ja monimuotoisiin ammatteihin. Pelissä on myös monia haasteita, joiden suorittamisesta olisin nauttinut enemmän, jos en olisi samalla joutunut pelaamaan yhdessä toisten kanssa. Yhdessä pelaaminen aiheutti suorituspaineita ja sosiaalista väsymystä. Osittain tästä syystä pelitaukoni on venynyt jo miltei 2-vuotiseksi.
Kun pohdiskelen omaa peliharrastustani, huomaan, etten suoranaisesti kaipaa yhteisiä pelihetkiä juuri kenenkään kanssa. Puoliso on ainoa poikkeus, mutten aina silti halua pelata hänenkään kanssa yhdessä.
Vaikka yksin pelaaminen on minulle paras tapa harrastaa, en halua täydellisesti sulkeutua poterooni. Nautin ajoittain peli-iltojen järjestämisestä kavereiden kanssa. Ne tarjoavat hyvän syyn tavata ihmisiä, joita näkee harvakseltaan, ja tilaisuuden kokoontua yhteisen, mielekkään tekemisen ääreen. Toisaalta hälinä ja kimppapelaaminen ovat jälleen hyvin väsyttävä yhdistelmä, koska niissä yhdistyvät sosiaalinen kuormittavuus ja suorituspaineet. En siis harrasta peli-iltoja kovinkaan ahkerasti.
Kaikkein mieluiten olenkin stereotyyppinen pelaaja, joka hautautuu omaan kotiinsa ohjain kourassa. Jos aurinko paistaa liiaksi, suljen maailman sälekaihtimien ulkopuolelle ja nökötän pimennetyssä sohvannurkassa tv-ruutua tuijottaen. Muulla maailmalla ei ole merkitystä, kun olen kunnolla uppoutunut pelin pariin. Tämä on se mielikuva, jota pelaamisen ympäriltä yritetään purkaa ja korostaa harrastuksen muita puolia, mutta samalla se on mielenmaisema, jonka koen kodikseni.
Pelaaminen tarjoaa minulle pakopaikan joka puolelta syliin tunkevasta sosiaalisuudesta, mahdollisuuden olla oma itseni ja sulkeutua väsyttävän vuorovaikutuksen ulkopuolelle edes muutamaksi tunniksi silloin tällöin. Kun saan oman aikani mieleisen puuhan parissa, olen jälleen mukavampi kanssaihminen toisten seurassa ja jaksan arjen pyöritystä paremmin.
Sekä sosiaalisuus että sen ulkopuolelle sulkeutuminen ovat okei
Tarkoitukseni ei ole sanoa, että sosiaalisuus olisi pahasta tai etteikö pelaamisen sosiaalisia puolia saisi nostaa esille hyvänä asiana. Sen sijaan haluan muistuttaa, että monet meistä kaipaavat omaa aikaa, jolloin saa ladata akkuja eikä tarvitse olla kenellekään läsnä. Sosiaalisuus ja ihmissuhteet ovat arvokkaita mutta niin on myös itselle otettu aika. Osa pelaajista haluaa harrastaessaan eristäytyä hetkeksi sosiaalisesta kanssakäymisestä, eikä siinä ole mitään pahaa.
Pelaajan ei siis ole pakko olla sosiaalinen sankari, joka kerää ympärilleen valtaisan taistelutiimin joko konkreettisesti sohvalle tai virtuaalisesti verkossa. Harrastaa saa myös yksin. Jokaisella on oikeus löytää oma tapansa nauttia tästä mahtavasta harrastuksesta. Jos et rakasta pelaamisen sosiaalisia puolia, et ole mitenkään viallinen. Se tarkoittaa vain, että yksin pelaaminen on sinun juttusi. Pidä siitä kiinni.
Seuraa myös somessa!
Square Enix on kuullut epäsosiaalisten pelaajien toiveet ja seuraavan FF XIV lisäosan ryhmäluolastot voi pelata myös NPC-joukkion kanssa.
VastaaPoistaNo kippas kappas. :D
PoistaTosin itse joutuisin ensin kahlaamaan läpi melkein koko Heavenswardin ja koko Stormbloodin ennen kuin pääsisin uusimpaan lisäriin asti. Olen niin pahasti pelissä jäljessä pääjuonesta, että palaaminen tuntuu aika työläältä ajatukselta. :D
Toivottavai jossakin vaiheessa myös kaikki alkupään luolastot voi vetää NPC-porukan kanssa. FFXI on ollut jo hyvän aikaa ihan täysin yksinpelattava kokemus Trust NPC-hahmojen kanssa, niin toivoisin kovasti samanlaista uudistusta myös Realm Reborniin. Ei ainoastaan siksi, että olisin epäsosiaalinen vaan myös siksi, että ei tarvitsisi välillä odottaa pitkiä aikoja peliseuraa (oma aikani on erittäin rajallista)ja samalla saisi ainakin rauhassa katsella välianimaatioita, eikä tarvitsisi kuunnella muiden länkytystä omasta menestyksestä/menestymättömyydestä :D
PoistaMuutenkin olen sitä mieltä, että jossakin vaiheessa olisi todella mahtavaa kun kummatkin moninpeli FF:t voitaisiin julkaista ihan reiluna yksinpeliversiona vailla onlineominaisuuksia ollenkaan. Kumpikin on sen verran syvällinen sekä loren että gameplayn osalta, että varmasti ostajia riittäisi. Ei kuvittelisi olevan aivan mahdoton tehtävä, sillä pelithän ovat jo tavallaan valmiiksi olemassa. Pitäisi vain modifioida yksinpeliin sopivaksi!
Myönnän, etten ole kovin syvällisesti FFXI:n kohdalla kartalla, joten olin täysin missannut tuon tiedon, että sitä pystyy nykyisin pelaamaan ihan yksinkin. Ovatko NPC-apurit kuinka hyviä pelaajia luolastoissa ja erityisesti bossitaisteluissa?
PoistaFFXIV:n pomo-otteluista tulee heti mieleen, että ne sisältävät monesti useamman vaiheen, joissa on omat mekaniikkansa. Olisi tietysti suotavaa, että NPC osaa mukautua näihin vaiheisiin, kuten oikea pelaajakin... mutta toisaalta, jos NPC on liian hyvä pelaaja, voi otteluista tulla aika helppoja.
Toivoisin kyllä ehdottomasti tuollaisia offline-versioita. Voisin sitten omassa rauhassa koluta pääjuonet peleistä läpi (ja sivutavaraa sen verran kuin sitä jaksaa, koska sitä nyt on aivan älyttömän paljon tarjolla).