Blogihiljaisuuden ajalle osui muutamakin peli. Niistä tuskin vähäisin on Final Fantasy XVI, jonka pelasin heti sen ilmestyessä. Harmillisesti peli tuli myyntiin juuri ennen juhannusta, joten ehdin vain vähän aloitella sitä ennen kuin piti lähteä mökille. Onneksi pienen reissun jälkeen sainkin paneutua siihen antaumuksella.
Final Fantasy -sarja on kulkenut matkassani aina teinistä asti. Vaikka tuoreimmat osat eivät ole enää lämmittäneet sydäntäni samalla tavalla kuin vanhemmat, huomaan yhä tarttuvani peleihin sitä mukaa, kun niitä pääsarjassa tarjoillaan (kaikkia sivupolkuja en ole lähtenyt tutkimaan). Nykyiselläänhän tätä ei tietysti tapahdu kovin usein, sillä pelien kehitysajat ovat muuttuneet järkyttävän pitkiksi, etenkin kun puhutaan AAA-tason peleistä. FFXVI:kin ilmestyi vasta vuonna 2023 eli seitsemän vuotta edellisen osan ensimmäisen version julkaisun jälkeen.
Koska vuosia on vierähtänyt välissä, en pysty enää autenttista pelipäiväkirjaa raapustelemaan. Sen sijaan ajatukset ovat saaneet muhia ja jalostua aikansa. Tosin eivät ne välttämättä sen viisaampia ole kuin tuoreen pelikokemuksen jälkeenkään.
Vaikutteita länsimaalaisista roolipeleistä?
Kaikista pelaamistani Final Fantasyistä FFXIV on tuntunut eniten länsimaalaiselta. Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mistä kaikesta tunne kumpuaa, mutta se pyöri mielessäni läpi pitkän matkan maailman halki. Yksi tekijä lienee yleinen synkkyys, jonka miellän länsiroolipeleihin kuuluvaksi. Keskimäärin vaikutelmani japanilaisista peleistä on värikkäämpi.
Yhdistin pelin tunnelmat myös mielessäni vahvasti George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan tai ehkä enemmän siihen pohjautuvaan Game of Thrones -tv-sarjaan. Mielestäni peliin oli livahtanut siitä piirteitä, joita ei niinkään Finaleissa ole tyypillisesti näkynyt, kuten hahmojen välisiä kiihkeämpiä kohtauksia ja alastomuutta. Nämä kuitenkin olivat ihan hyvällä maulla tehtyjä kohtauksia eivätkä sinällään häirinneet, mutta veivät mielestäni sarjaa sellaiseen suuntaan, jota en siltä oikeastaan odota.
Pelatessani minusta siis tuntui, että peli yrittää kalastella erityisesti länsimaalaista yleisöä, kenties tavoittaa uusia pelaajia, joille sarjan juuret eivät ole tuttuja. Tässä ei toisaalta ole mitään pahaa, mutta huomaan, että minua se silti ajoittain ärsytti. Minulla on ikävä omaan makuun osuvia pelielämyksiä eikä lempisarjani ole niitä aikoihin tarjoillut.
Toisaalta toki FF-sarja on myös aina uudistunut jokaisen pelin kohdalla. Sarjan osat eivät ole toistensa kopioita vaan aina asioita on tehty myös eri tavalla. Summon-hirviöitä on hyödynnetty moninaisin tavoin, taikuutta käytetty kaikenlaisin keinoin ja taistelusysteemiäkin uudistettu säännöllisesti. Silti maailmoissa ja hahmoissa on ollut osasta toiseen "se FF-tunne", jota en osaa tarkasti nimetä ja jota en tästä uusimmasta löytänyt. Ohueksi se minusta jäi myös FFXV:ssä, mutta siitä olen pelannut vain alkuperäisen version. Ehkä Royal Edition toi tähän parannusta?
Hahmot jäivät etäisiksi
Vika voi olla puhtaasti minussa, mutta en ihastunut syvemmin FFXVI:n hahmokaartiin. Minusta oli ihan hauska pelata Clivella ja kohtalaisen kiinnostavaa seurata hahmojen välisiä keskustelujakin, mutta jotain jäi puuttumaan. Tavallaan pidin hahmoista mutten kuitenkaan samalla tavalla kuin sarjan vanhemmissa osissa (FFXV:ssä oli vielä pahemmin tämä ongelma).
Poikkeuksen tosin toi Cid, jonka jutut saivat minut jopa naureskelemaan. Clive ja Jill sen sijaan olivat niin vakavia ja kritisoivat Cidin huomioita niin, että minua alkoi suorastaan ärsyttää. Eikä nyt edes mennä siihen, mitä Cidille tapahtui pelin edetessä. Sitä en anna anteeksi. Minun suosikkini!
Joshua ja Mid olivat ehkä enemmän makuuni kuin Clive ja Jill. Heitä olisin mieluusti nähnyt enemmänkin, ja olisi ollut mielenkiintoista, jos heidän välilleen olisi kehittynyt jotain. En tosin heihinkään kiintynyt niin paljon, että olisin esimerkiksi innostunut kirjoittamaan ficcejä.
Loppujen hahmojen nimiä en edes kunnolla muista (no, okei Tarjan, koska suomalainen nimi), mikä kertonee tarpeeksi siitä, kuinka innossani heistä olin. Homoprinssi oli ihan kiva kuitenkin. Oli mukavaa vaihtelua nähdä edustusta jopa seksuaalivähemmistölle, vaikka hänenkään kohtalonsa ei lopulta ollut se paras mahdollinen.
Eeppisyyttä... Ehkä liikaakin?
Sarjan pelit ovat olleet tyypillisesti eeppistä maailman pelastamista eikä jumalten kimppuun käyminenkään ole vierasta. Tässä mielessä FFXVI siis noudattelee jopa tuttua linjaa, mutta minusta alkoi tuntua pelin edetessä, että eeppisyyttä oli vähän liikaakin. Jopa siinä määrin, että peli tuntui toistavan itseään sen suhteen.
Jokaisen alueen viimeinen taistelu muodostui jättimäiseksi eidolon-otteluksi, joka muistutti minua ehkä enemmän muiden pelien lopputaisteluista. Nyt niitä vain riitti useampi eikä lopulta se enää tuntunut miltään, kun jumalallisia mittasuhteita osasi jo parin kerran jälkeen odottaa. Ehkä osalle pelaajista tämä oli kiinnostavaa, mutta minut se jätti kylmäksi.
En tiedä, johtuiko tästä rakenteesta myös se, että jokainen isompi kaupunki oli enemmänkin dynkky, jonka lopussa eidolon-taistelu odotti pelaajaa. Mieluummin olisin halunnut tutkailla isoja kaupunkeja rauhassa kuin raahautunut niiden läpi rivimonsuja ja pienempiä bosseja vastaan taistellen tai ainakin tässä olisi voinut olla enemmän vaihtelua ja joillekin pääkaupungeista antaa suuremmat mahdollisuudet olla aitoja ja eläviä paikkoja. Onneksi sentään pienemmissä kylissä pääsi tapaamaan sivuhahmoja ja tekemään tehtäviä.
Mitä tulee pelin lopetukseen, oli sekin odotettu suuri taistelu ihmisyyden puolesta jumaluutta vastaan. Se ei silti enää sykähdyttänyt, koska isoja matseja oli riittänyt jo useamman kymmenen tunnin aikana ihan tarpeeksi. Lisäksi pelin loppuratkaisu ei ollut omaan makuuni, joten edes se ei pelastanut hitusen tympääntynyttä tunnelmaa.
Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin
Kitinän puolellehan tämä postaus meni, joten lienee selvää on, ettei FFXVI noussut suosikki-Finalieni listalle. Kuitenkin se oli pelikokemuksena ihan ok enkä kadu siihen käyttämiäni kymmeniä tunteja. Kuten sanottua, pidin Cidin osuuksista hyvin paljon ja nautin hänen jutuistaan. Myöhemmin tosiaan Mid ja Joshua myös ilahduttivat minua.
Lisäksi Cliven ja Jillin romanssi oli ihan mukavaa nähtävää, vaikka se lienee eeppisin slow burn sarjan historiassa. Menikö heiltä peräti 15 vuotta vai enemmänkin päätyä yhteen?
Maailmassa oli myös joitain kivoja paikkoja. Rosarrian maisemat olivat minun makuuni, ja sillä kartalla olikin sitten ihan kiva liikuskella. Samoin Dhalmekia oli ihan jees. Siinä oli ehkä vähän samaa tunnelmaa kuin FFXII:n Dalmascassa ja sitä ympäröivissä aavikoissa, joten ehkäpä nostalgiahuurut puskivat tässä kohtaa päälle.
Voisin siis sanoa, että Final Fantasy XVI oli minusta ihan kiva, mutta uusiksi sitä tuskin pelaan. Sen jälkeen minusta oli myös äärimmäisen mukavaa hypätä Star Ocean: The Divine Forcen pariin, koska sen sarjan osalta uskoin saavani jotain tuttua ja turvallista. Vaikka FF-sarjan ei minusta tarvitsekaan toistaa itseään, toivoisin silti, että Square Enix muistaisi, mikä teki sarjasta loisteliaan sen kulta-aikoina ja loisi jotain samankaltaista uusille alustoille sen sijaan, että yrittäisi jatkossakin kosiskella länsimaalaisia pelaajia tekemällä jotain, mikä tuntuu länsiropelta, vaikkei sitä sitten kuitenkaan ole.
Todennäköisesti siis pelaan kyllä Final Fantasy XVII:n, mikäli sellaisen joskus saamme. Yritän kuitenkin pitää odotukseni varsin kohtuullisina.
Ei kommentteja