Pelaaja lukemassa: Final Fantasy XV: The Dawn of the Future

Final Fantasy XV ilmestyi loppuvuodesta 2016 ja pelasin pelin alkuperäisen version tuolloin. Sen jälkeen en enää sen pariin itse palannut, mutta seurailin toisen läpipeluukerran Emmin pidellessä vuorostaan ohjainta. Nyt melkein 10 vuotta myöhemmin olin vihdoin valmis tarttumaan Final Fantasy XV: The Dawn of the Future -kirjaan.

 

Blogia pidempään seuranneet tietävät, ettei Final Fantasy XV noussut suosikikseni sarjassa. Tein siitä kuitenkin pelipäiväkirjan, jossa avasin tuntojani useamman postauksen verran ja nostin joitain viihdyttäviäkin seikkoja esille. Silti missään vaiheessa en ole näiden vuosien aikana tuntenut palavaa halua palata sen pariin, vaikka peli on täydentynyt Royal Editionin myötä ja siten ehkä saanut edes osittain paremman toimivan tarinankin.

Sain kuitenkin muutama vuosi sitten joululahjaksi Jun Eishiman teoksen Final Fantasy XV: The Dawn of the Future, joka saikin tovin odotella kirjahyllyssäni. Tänä vuonna vihdoin tartuin siihen ja päätin antaa FFXV:lle vielä yhden mahdollisuuden. Valitettavasti kirja ei herätellyt halua kokeille peliä uudestaan.

Postaus sisältää jonkin verran spoilereita. Lue siis omalla vastuullasi. 

 

Final Fantasy XV:n epäonninen taival

Final Fantasy XV oli alkujaankin varsin epäonninen projekti. Sen taustalla oli Fabula Nova Crystallis -sarjaan kuulunut Final Fantasy versus XIII, joka ei koskaan nähnyt päivänvaloa vaan uudelleen lanseerattiin pääsarjan 15. osana. Ei taida olla ihan täyttä varmuutta, miten paljon alkuperäisestä peliprojektista lopulta päättyi FFXV:en, mutta todennäköisesti yhtäläisyydet jäivät lopulta melko pinnallisiksi.

Sen lisäksi peli ilmestyi varsin keskeneräisen oloisena ja koska siihen ei voitu tiukan aikataulun vuoksi lisätä kaikkia tarinaelementtejä, sitä edelsi sekä Kingsglaive-elokuva että muutaman jakson mittainen animesarja, jotka täydensivät tarinaa. Myöhemmin peli sai myös lisää sisältöä muutaman DLC:n kautta, jos kohta itse en koskaan jaksanut niihin paneutua. Ladattavaa lisäsisältöä piti tulla vielä lisääkin, kun Square Enix yllättäen peruikin tulevat lisäykset ja ilmoitti, että pelin ohjaajakin oli irtisanoutunut. Noista peruutetuista episodeista luotiin lopulta Final Fantasy XV: The Dawn of the Future -kirja. Se ilmestyi Japanissa vuonna 2019 ja englanninkielinen käännös saatiin seuraavana vuonna. 

 

Kirjan sisältö

The Dawn of the Future koostuu viisiosaisesta tarinasta, jossa eri hahmot nousevat näkökulmahahmoiksi eri osissa. Kokonaisuuden aloittaa Ardyn, seuraavaksi ääneen pääsee Aranea, sitten Lunafreya, neljäntenä Noctis ja aivan lopuksi vielä edesmennyt kuningas Regis. Jokainen tarkastelee tilannetta omista lähtökohdistaan käsin mutta päätyy lopulta työskentelemään tavallaan yhteisen tulevaisuuden eteen. Tosin Regisin voinee laskea vain lähinnä tarkastelijaksi tässä kohtaa tarinaa eikä niinkään aktiiviseksi toimijaksi, sillä hänen tekonsa ovat tapahtuneet menneisyydessä.

En tiedä, oliko Ardynin osuuden tarkoitus herätellä sympatioita herraa kohtaan, mutta ainakaan allekirjoittaneen kohdalla se ei toiminut. En välittänyt hänestä pahiksena pelin aikana eikä hänen taustatarinansa avaaminen auttanut minua kiintymään häneen yhtään enempää. 

Kenties Ardynin olisi kuitenkin toiminut minulle paremmin, jos olisin alun alkaenkin kiinnostunut hahmosta vahvemmin. Nyt lähinnä mietin, jaksanko kirjan loppuun saakka, jos minulta läpi matkan yritetään kerätä sympatiapisteitä tätä miestä kohtaan.

Toisessa osassa ääneen pääsi Aranea, joka itse asiassa oli yksi suosikkihahmoistani FFXV:ssä. Pidin kovasti osuudesta, jossa hän liittyi pelaajan partyyn ja muutenkin hänessä oli kunnollista asennetta. Olisin siis mieluusti nähnyt hänellä suuremmankin roolin. Niinpä ehdin jo innostua, kun pääsin näkemään hänen puuhiaan.

Valitettavasti Aranean osuus keskittyi melko pitkälti taisteluun ja toimintaan. Uskon, että osa lukijoista näistä kohtauksista voikin innostua, mutta itse lähinnä pitkästyin ja yritin pikalukea ne läpi. Saatoin missata joitain yksityiskohtia tästä syystä, mikä on tietysti hieman harmillista.  

Näiden kahden osuuden jälkeen mietin jo vakavasti, pitäisikö vain luovuttaa. Päätin kuitenkin antaa kirjalle vielä mahdollisuuden, ja se pääsikin yllättämään. Siinä missä en saanut otetta Lunafreyasta sen enempää Kingsglaivessa kuin pelissäkään, kirjassa hän pääsi vihdoin kunnolla esille. Vaikka hänen persoonansa saattoi edelleen jäädä vähän ohueksi, hän kuitenkin kasvoi ja kehittyi enemmän kuin koskaan aiemmin ja hänen kamppailuaan kuoleman halki takaisin elämään oli aidosti kiinnostavaa seurata.

Erityisesti pidin Lunafreyan ja Solin (Aranean osuudessa pelastettu tyttö) ystävyydestä. Naisten välien kehittyminen epäluulosta kohti solidaarisuutta ja lopulta lämpöä oli oikeasti kiinnostavaa seurattavaa ja siitä olisin voinut lukea enemmänkin. 

Lopulta oli kuitenkin aika jättää Lunafreyan seikkailut taakse ja siirtää viestikapula Noctisille. Pääsin palaamaan siihen pelistä tuttuun hetkeen, kun hän viimein vuosien jälkeen astuu ulos kristallista enemmän tai vähemmän valmiina kohtaamaan Ardynin. Tällä kertaa loppukohtaukset ja taistelut kiertyivät auki kuitenkin hieman eri tavalla, ellei sitten pelin loppuun ole Royal Editionin myötä tehty muutoksia. 

Luonnollisesti tässä osuudessa riitti toimintaa ja taistelua, joten koin sen taas puuduttavammaksi lukea. Toisaalta siihen mahtui myös ensimmäinen minua aidosti liikauttanut kohtaaminen Noctisin ja Lunafreyan välillä, joten pisteet siitä. Tässä ehkä auttoi se, että olin Lunafreyan osuuden aikana vihdoin oppinut arvostamaan häntä persoonana ja ylipäätään pitämään hänestä hahmona, joten vihdoin kohtaamisissa tuntui olevan jonkinlainen merkityksellisyys. 

Aivan viimeiseksi tarina etääntyi jo edesmenneen kuningas Regisin näkökulmaan hyvin tiiviiksi epilogiksi, joka tarjosi kokonaisuudelle selkeän päätöksen ja jätti ilmaan leijumaan toivon paremmasta huomisesta sekä maailmalle että hahmoille. Yllätin itseni jopa herkistymällä tässä kohtaa, mutta ehkä se oli merkki siitä, että olisin tällaista lopetusta kaivannutkin.

 

Lopuksi

Mitäs tästä nyt sitten jäi käteen? Tavallaan olen ihan tyytyväinen, että vihdoin luin kirjan, koska samalla sain päätökseen tarinan, jonka aloitin jo 10 vuotta sitten ja joka jätti minut monin tavoin tyytymättömäksi. Se ei tehnyt minusta FFXV:n fania, mutta kasvatti ainakin pelisarjan yleissivistystäni taas rippusella ja antoi minulle vihdoin mahdollisuuden tutustua Lunafreyaan. Eli ei lukukokemus hukkaankaan mennyt.

Kirjaa voisin suositella heille, jotka pitävät Final Fantasy XV:stä ja ovat kokonaisuuteen kuuluvat muut mediatuotteet jo kolunneet läpi. Sen sijaan sen pariin ei välttämättä kannata hypätä yksittäisenä teoksena, koska se ei suoranaisesti seiso omilla jaloillaan, kuten nyt odottaa saattaakin.

 

PS. Pelaaja lukemassa oli aikoinaan oma postaussarjansa blogissa. Kiinnostaisiko jatkossakin nähdä pohdintoja jollain tapaa peleihin liittyvistä kirjoista?