Paras peli, jota en aio pelata - koskaan

En ole kovin paljon blogissa puhunut kauhupeleistä ja siihen on aivan selkeä syy: en pelaa niitä. Nuorempana viihdyin niiden parissa paremmin, mutta silloinkaan pelaaminen ei sujunut ongelmitta. Nykyisin olen vielä arempi,  joten kauhupeleistä on parempi pysyä erossa. Pysyvät ohjaimetkin ehjinä, kun en paniikissa paisko niitä mihin sattuu.

Tästä huolimatta minulla on jonkinlainen masokistinen kiinnostus kauhua kohtaan, ainakin silloin, kun siihen liittyy hyvä tarina tai jokin muu twisti. Nämä ominaisuudet täytti varsin tuore julkaisu Until Dawn. Kauhupeli, jossa yhdistyvät kliseet ja hahmojen kohtalot ratkaisevat valinnat. Kuka vain voi kuolla koska vain, jos valitset väärin. Lisäksi valinnat kehittävät hahmojen välisiä suhteita ja toisaalta vaikuttavat myös siihen, miten ympäristö suhtautuu hahmoihin (tai minkälaisia elementtejä ympäristössä on).

Kiinnostuksesta huolimatta en halunnut maksaa useampaa kymppiä paniikista ja ahdistuksesta, saati varautua ostamaan uutta ohjainta, jos sitten oikeasti paniikissa viskaisisin sen päin seinää. Niinpä ratkaisuksi löytyivät Youtuben Let's play -videot. Muutamassa päivässä tuli katsottua läpi theRadBradin Until Dawn -pelivideot, jotka olivat siinä mielessä mielenkiintoisia, että kyseinen pelaaja teki melko lailla samat valinnat, joihin olisin itsekin todennäköisesti päätynyt. Lisäksi olen katsonut peliä myös Tyranniconin pelaamana. Hänen valintansa ovat täysin erilaisia kuin omani olisivat olleet, joten näistä videoista näkee hyvin eri kulmasta tekojen seuraukset. Hän ei ole vielä pelannut peliä loppuun asti, joten en tiedä, miten se hänellä tulee päättymään (tosin hyvä aavistus minulla on asiasta).

Until Dawnista tuli tunne, että kyseessä oli enemmän elokuva kuin peli... tai sanotaan, että interaktiivinen elokuva, pelillisiä elementtejä sisältävä elokuva. Tämä lajityyppi on lisääntynyt viime aikoina ja alkuun suhtauduin siihen jopa nihkeästi, mutta hiljalleen olen alkanut pitää siitä. Ehkä sen takia, että arvostan peleissä hyvää tarinaa ja yleensä tämän tyypin pelit myös sellaisen tarjoavat (mikä ei tarkoita, etteivätkö muutkin pelit niin tekisi). Until Dawnin osalta tosin hitusen epäilin tarinan toimivuutta, koska olin kuullut sen haarautuvan paljonkin pelaajan valintojen mukaan.

Toinen tärkeä osuus Until Dawnia oli hahmokatras. Tässä postauksessa onkin nyt tarkoitus tarkastella peliä sekä hahmojen että tarinan kautta. Koska itse en tosiaan ole ohjainta tällä kertaa pidellyt käsissäni, en esimerkiksi pelattavuudesta pysty juuri mitään sanomaan.

Hahmot

Yksi Until Dawnin parhaista puolista oli ehdottomasti hahmot ja heidän väliset suhteet. Pelaaja saa valita, onko mukava vai ilkeä tai ketä suojelee tiukassa tilanteessa. Tulee jopa hetkiä, jolloin voi valita tappaa kaverinsa suojellakseen itseään. Ei helppoja päätöksiä, jos oikeasti eläytyy tarinaan ja kiintyy hahmoihin. Peli myös muistaa valintasi. Jos olet ikävä ihminen, saatat kärsiä myöhemmin.

Erityisen kiintoisaa tuosta tekee se, ettei pelissä ole vain yhtä päähahmoa vaan pelaaja pääsee liikuttamaan lähes kaikkia ja tekemään valintoja jokaisen puolesta. Pelissä ei siis rakenneta vain yksittäisen pääheebon suhdetta muihin vaan verkostomaisesti kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Tästä voisi päätellä, että aina kannattaa olla kaikille mukava ja tehdä epäitsekkäitä ratkaisuja, mutta kuten elämässä kaikki ei ole mustavalkoista, ei se ole sitä Until Dawnissakaan. Myös epäitsekkyys voi koitua kohtaloksi.

Vaikka hahmojen puolesta tehdään valintoja, he eivät ole mitään persoonattomia nukkeja. Jokaisella on oma selkeä historiansa ja siten myös jo jonkinlainen suhde toisiin hahmoihin. Henkilökemiat ovat luettavissa hyvin nopeasti, kun porukka saadaan saman katon alle. Alkuun epäilin, etten pitäisi juuri kenestäkään, koska jostain syystä oletin hahmojen olevan tyhjäpäitä, mutta aika pian sain jo hävetä omaa ennakkoluuloisuuttani.

Tähän väliin onkin pakko tehdä listaus päähahmokatraasta ja siitä, mitä ajatuksia he minussa herättivät.

Hannah ja Beth - Pelin alussa katoavat kaksoset, joiden persoonasta ei kovin paljon kerrota. Hannah on ihastunut Mikeen ja Sam on hänen paras ystävänsä. Beth on suojelevainen siskoaan kohtaan. Vaikka Hannah ja Beth ovat tärkeitä pelin liikkeelle panevina voimina, he jäivät minulle etäisiksi eikä heihin ehtinyt muodostaa kiintymyssuhdetta.

Josh - Kaksosten veli, joka vaikutti symppikseltä kaverilta. Vaikka oli tavallaan kaveriporukan vika, että Hannah ja Beth juoksivat ulos yöhön ja katosivat, Josh haluaa silti koota vanhan porukan yhteen ja viettää siskojensa muistoksi yhteistä laatuaikaa. Pidinkin Joshista alkuun, mutta mitä pidemmälle peli eteni, sitä nihkeämmin häneen aloin suhtautua. Kykenin tavallaan ymmärtämään häntä, mutta hänestä pitäminen oli todella vaikeaa.

Mike - Hannah'n suuri ihastus, Emilyn eksä ja Jessican nyksä. Mikella on siis suhteita heti vähän joka suuntaan ja hän vaikuttaa olevan melkoinen naistennaurattaja. En pitänyt hänestä, koska hän vastasi mielikuvaani pelimiehestä (siinä negatiivisessa merkityksessä). Sainkin yllättyä, kun pelin loppumetreillä Miken rooli kasvoi entisestään ja hän myös tuntui eniten kasvavan ihmisenä. Loppupuolella siis jopa minäkin pidin hänestä, mutta tietenkin vain ihan vähän.

Emily - Lyhyesti: NARTTU. Emily oli alusta loppuun itsekeskeinen ja keskenkasvuinen omaan napaan tuijottaja, joka näkee miehet vain kulutushyödykkeenä. Tavallaan hän oli hahmona ihan hauska, mutta, voi elämä, että inhosin häntä. En ikinä jaksaisi katsella Emilyä omassa lähipiirissäni. Niin ja Emily tosiaan seurusteli aivan pelin alussa Miken kanssa, mutta oli sitten jostain syystä vuotta myöhemmin päätynyt yhteen Mattin kanssa. Tästä huolimatta hän tuntuu vihaavan Miken nykyistä tyttöystävää, Jessicaa.

Matt - Emilyn nykyinen poikaystävä ja erittäin symppis tyyppi. Mattista tykkäsin heti, mutta en vain kyennyt ymmärtämään, mitä hän oikein Emilyssä näki. Moneen otteeseen ehdinkin jo toivoa, että viimeistään pelin lopussa Matt jättäisi Emilyn rannalle ruikuttamaan. Valitettavasti en koskaan saanut tietää, onko tällainen käänne mahdollinen.

Jessica - Miken nykyinen tyttöystävä. Jessica vaikutti melko tyhjäpäältä, mutta kuitenkin ihan kivalta sellaiselta. Tykkäsin loppujen lopuksi hänestä aika paljonkin, mutta hän sai harmillisen vähän ruutuaikaa.

Chris - Toinen sympaattinen nuori mies, joka oli pahasti ihastunut Ashleyn, muttei oikeastaan uskaltanut tehdä asian suhteen mitään. Chris ja Ashley olivat siinä mielessä kiintoisia hahmoja, että heidän suhteensa otti joko askeleen eteenpäin tai voimakkaasti takapakkia pelaajan valinnoista riippuen. Toki tätä tapahtui muillakin, mutta heidän osaltaan se näkyi ehkä kuitenkin erityisen selvästi. Mitä Chrisiin itseensä tulee, hän oli juuri sellainen perusluonteeltaan mukava ja hitusen ujo kaveri, jonka kanssa varmaan tulisin itsekin hyvin juttuun. Hän siis pääsi nopeasti suosikkilistalle.

Ashley - Kiva tavistyttö. Siinä missä Jessica oli vähän bimbo ja Emily aika pitkälti k-pää, Ashley vaikutti perusfiksulta ja järkevältä nuorelta naiselta, mutta aralta tuomaan tunteitaan julki. Hän oli sellainen helposti samastuttava ja toisaalta myös helposti lähestyttävä persoona. Tykästyin häneenkin hyvin vahvasti.

Sam - Hannah'n paras ystävä. Sam oli niitä harvoja hahmoja, joilla ei ollut ihastus- tai seurustelukuviota menossa koko pelin aikana. Hän tuntui myös olevan vähän syrjässä kaveriporukasta, sillä siinä missä muut viettivät aikaa pareittain tai pienissä ryhmissä, Sam oli pelin alun yksinään kylvyssä ja senkin jälkeen useampaan otteeseen seikkaili omillaan. Vaikka hän vaikutti herkältä nuorelta naiselta, hän oli samaan aikaan vahva ja rohkea, luultavasti paljon rohkeampi kuin itse pystyisin olemaan niissä tilanteissa, joihin hän joutui. Sam on ehdottomasti myös tykkäyslistani kärkipäässä.

Tarina

Nyt kun Until Dawnin olen kertaalleen nähnyt läpi pelattuna, voin sanoa, että kyllä sen tarina siinä toimi. Peli alkaa aika perinteiseen kauhuleffatyyliin. Edellä lueteltu porukka on keskellä korpea viettämässä laatuaikaa keskenään, kunnes typerän töhöilyn takia kaksoset, Hannah ja Beth, katoavat. Vuotta myöhemmin sama jengi kokoontuu taas paikalle kadonneiden kaksosten veljen, Joshin, toiveesta. Tilanne on kaikille vähän kiusallinen, mutta paikalle mennään silti.

Jo alusta asti pelissä on painostava tunnelma, mutta sitä kevennetään niin mustasukkaisuusdraamalla kuin lumisodallakin. Tuleekin tunne, että kaikkien mieltä varjostavasta kaksosten katoamisesta huolimatta, hahmot pyrkivät pitämään kepeää oloa yllä ja keskittymään muihin asioihin, kuten entisen poikaystävän liehittelyyn tai pääsemään tuoreen tyttöystävän farkkuihin.

Kepeys kuitenkin karisee aste asteelta, kun ilta muuttuu yöksi ja alkaa tapahtua kummia. Metsässä jokin vainoaa kulkijoita tai kenties siellä on parikin hiipparia. Toisaalta sisälläkään ei ole turvassa, sillä mökiksi muutetussa entisessä hotellissa tuntuu kummittelevan pari kadonnutta kaksosta. Kun tapahtumat vihdoin käynnistyvät, ei pelaaja tiedä, kuka oikein on tarinan pahis tai mitä edes on tarkalleen ottaen tekeillä. Näyttää nimittäin siltä, että hahmojen hajaantuessa eri puolille pelialuetta, jokainen saa osansa kurmotuksesta. Mikä heitä sitten vainoaakin, se tuntuu olevan kaikkialla... tai kenties kyse onkin useammasta pahantekijästä yhden sijaan.

Juuri tämä kompleksinen mysteeri oli se, mikä minut lopulta peliin koukutti. Oli vain pakko saada tietää lisää ja katsoa vielä yksi Let's play -video. Tämä siitäkin huolimatta, että pelissä tapahtui asioita, joita en välttämättä olisi halunnut nähdä ollenkaan, esim. silpomiskohtauksia ja karhunrautoihin jääneitä sormia. Hyi, hemmetti!

Erityisesti pelin alkupuolisko oli kiehtovaa katseltavaa, kun yritti väkisinkin saada selville, kuka on pahis ja mitä oikeastaan on edes tekeillä. Mielenkiintoista tästä tekivät myös kohtaukset, joissa joku istuu psykologin juttusilla avautumassa siitä, mitä mahdollisesti pelkää tai kenestä porukan jäsenistä tykkää enemmän kuin jostakusta toisesta. Kaikki tämä toteutettiin pelaajan valintoina. Jokaisella psykologi-istunnolla huone oli muuttunut, yleensä karumpaan suuntaan ja sisustuselementteihin näyttivät vaikuttavan pelaajan valitsemat pelonaiheet. Jossain vaiheessa aloinkin epäillä, ettei koko psykologi ole todellinen vaan jonkun sairaan mielen kehitelmä.

En ole paljon viime vuosien aikana kauhupelien ääressä viihtynyt, kun suosikkikauhusarjani Resident Evilkin on näyttänyt taantuvan pelkäksi tympeäksi räiskinnäksi, joten Until Dawn yllätti todella positiivisesti. Se oli alusta asti sopivan pelottava, muttei kuitenkaan liikaa. Veikkaan silti, että jos itse olisin puikoissa, pelaaminen kärsisi säikkymisestäni. Muiden pelaamista seuratessa voi helpommin piilotella viltin alla pahimpien kohtien yli.

Aivan täydellinen Until Dawn ei silti ole. Kun mysteeri pelin puolessa välissä käytännössä ratkesi, loppupuolisko olikin sitten enemmän karkuun juoksemista kuin kuumottelua. Räiskinnäksi meno ei onneksi mennyt, mutta silti paras koukku oli alussa ja loppu olisi minun puolestani voinut olla vähän lyhyempikin.

Tarinan haarautuminen myös tuotti pienoisen pettymyksen. Kun nyt olen kahden hyvin erilaisen pelaajan suoriutumista seurannut, ei tarinallisesti näissä videoissa ole ollut kovinkaan isoa eroa. Suuret linjat näyttävät pysyvän samoina, mutta muutos näkyy tosiaan siinä, miten hahmot suhtautuvat toisiinsa ja kenet kuolo korjaa matkan varrella. Ei tämäkään huono ole, mutta jotenkin olin siinä käsityksessä, että suuremmatkin juonikuviot saattaisivat vaihdella eri pelikerroilla.

Tosin jos pelissä olisi ollut useampi haarautuva juonikuvio, olisi vetävä tarina saattanut siitä kärsiä. Nythän se pysyy koossa ja pitää myös pelaajan otteessaan intensiivisyytensä ansiosta. Haarautuvassa juonessa olisi voinut käydä toisin ja kokonaisuus hajota käsiin. Ehkä.

Joka tapauksessa nautin Until Dawnin seuraamisesta käsittämättömän paljon. Varmasti en sitä itselleni osta, koska en vain uskaltaisi pelata, mutta sanoisin sen olevan ehdottomasti näkemisen arvoinen peli.

Back to Pelit.fi