Tänään on kansallinen pelipäivä. Halusin kantaa oman korteni kekoon ja kirjoitella jotain pelaamiseen liittyvää juuri tänään. Pohdin pitkään, mikä voisi olla hyvä aihe enkä oikeastaan halunnut tällä kertaa nostaa mitään tiettyä peliä estraadille.
Pelit ja parisuhde ei ole aiheena mitenkään uusi. Huomaan vain usein kuulevani erinäisiltä ihmisiltä siitä, kuinka pelit vaikuttavat nimenomaan negatiivisesti parisuhteeseen. Usein näissä keskusteluissa käy ilmi, että puoliso joko pelaa liikaa ja jättää parisuhteen ja kotityöt hoitamatta tai sitten puolison pelaaminen ärsyttää muuten vain. Edellisessä tapauksessa näkisin ärtymyksen oikeutettuna, jälkimmäisessä suosittelisin puhujaa tarkistamaan omaa asennettaan.
Joka tapauksessa minä en halua nyt keskittyä pelaamisen haittapuoliin ja mahdolliseen negatiiviseen vaikutukseen parisuhteessa vaan nostaa esille positiivisia seikkoja. Niitäkin nimittäin on, mutta niistä ei tunnuta puhuvan yhtä paljon.
Sanotaan, että parisuhdetta pitää hoitaa yhteisellä laatuajalla. Jotkut parit katsovat joka arki-ilta yhdessä Salkkarit tai vierailevat kerran pari vuodessa esim. kylpylähotellissa. Meillä pelataan. Joskus pelataan yhdessä ja joskus pelaa vain toinen, mutta toinen on sitten tervetullut viereen seuraamaan, jos vain haluaa.
Tämä ei tietysti tarkoita, ettemme tekisi mitään muuta yhdessä, mutta pelaaminen iso osa yhdessä viettämäämme aikaa. Mikäs sen hauskempaa kuin taistella rinta rinnan yhteistä vihollista vastaan? Sehän yhdistää! Me olemme tiimi.
Tästä päästäänkin siihen, että pelaaminen on yhteinen harrastus. Ei olisi mahdotonta elää pelaamattoman puolison kanssa, mutta näin on kenties helpompaa molemmille. Meillä ei raivota ja kiskota piuhoja irti konsolista tai tietokoneesta, jos pelisessio hieman venähtää dungeonin ollessa oletettua pidempi.
Samalla tavoin kumpaakaan ei haittaa, että yksi hyllykkö on varattu pelejä varten ja että kirjahyllyjen päällä on rivistöt pelihahmofiguureja. Sen sijaan joudumme kyllä yhdessä pohtimaan, mihin seuraavat hankinnat oikein mahdutetaan.
Meillä myös puhutaan peleistä ja paljon puhutaankin. Illalla pitäisi käydä nukkumaan, mutta juuri, kun peitto on vedetty korviin, tulee aiemmin päivällä pelattuun peliin liittyvä oivallus. Se on tietenkin pakko laukaista ääneen ja sitten ollaankin jo tuhon tiellä. Yhtäkkiä kello on ties mitä, kun keskustelu on harhaillut fantasiamaailmojen tai hahmoanalyysien syövereihin.
Lisää puhuttavaa saa kummasti myös siitä, ettei kaikkia pelejä pelata yhdessä. Kun on yksin tahkonnut jotain peliä eteenpäin, on tosi kiva istahtaa toisen kainaloon ja kertoa suuresta seikkailustaan tai pysähtyä kuuntelemaan toisen kokemuksia maailmassa, jonne ei itse ikinä eksyisi. Monesti nämä seikkailut ja salaperäisten maailmojen tilanteet ja kohtalot jaksavat kiehtoa huomattavasti enemmän kuin taantuma-Suomen talousuutiset.
Toisaalta yhdessä pelattujen pelien juonenkäänteistä on kahta hauskempaa spekuloida. Toinen on kenties huomannut sellaisen nyanssin, joka itseltä on mennyt ohitse. Ajatuksia on kiva vertailla ja välillä on hupaisaa päästä myös näpäyttämään toista, kun oma teoria osoittautuu siksi oikeaksi.
Pelit ovat opettavaisia, sitähän monesti sanotaan. Minusta se pitää paikkansa. Yhdessä pelaaminen ei aina ole helppoa. Kun on kaksi erilaista ihmistä ohjaimet käsissään saman pelin ääressä, pitää osata yhdistää kaksi erilaista strategiaa ja pelityyliä. Meillä tämä on hioutunut hiljalleen.
Ennen minulla oli paha tapa juosta pelien juonet läpi, koska ajattelin pelaavani saman pelin myöhemmin uudestaan ja koluavani kaiken mahdollisen sitten toisella kerralla. Nykyisin aikaa on käytettävissä vähemmän kuin ennen ja pelejä tarjolla loputtoman paljon. Silti meinaan yhä sortua vanhoihin kaavoihini. Mies sitten tasapainottaa tätä haluamalla koluta aivan jokaisen nurkan ja pusikon heti alkuunsa. Yhteinen pelaaminen on pientä heiluriliikettä. Välillä mies painostaa minut tutkimaan vielä sen yhden mutkan siellä luolaston perukoilla, välillä minä ilmoitan, että nyt laitettiin mutkat suoriksi, että joskus päästään eteenpäinkin.
Erilaiset taistelutyylimme on ollut ehkä hieman helpompi yhdistää. Minä en vain kerta kaikkiaan jaksaisi taikoa takarivissä ja parantaminen ja puolustaminenkin ovat tosi tylsiä puuhia. Mieluummin otan lähitaisteluaseen käteen ja ryntään vihollista kohti sitä heiluttaen. Mitä suurempi lämä, sen parempi. Mies on ehkä enemmän taktikoija ja jaksaa keskittyä parantamiseenkin tai sitten ihan vain iskujen vastaanottoon. Eli minä pysyn paremmin hengissä, kun mussukka on matkassa.
Parisuhde ei tietenkään voi olla pelkkää pelaamista eikä se sitä meilläkään ole. Pelaaminen on vain yksi yhdistävä tekijä ja meillä se sattuu olemaan isohkossa roolissa. Huvittavaa kyllä, tästä huolimatta minulle on joskus esitetty säälin sekaisia kauhisteluja siitä, että olen mennyt pelaavan miehen itselleni huolimaan. Itse näen asian hieman toisin. Toisen pelaamattomuus ei olisi ongelma, mutta plussapojojakaan sillä ei saa. Kunhan muutkin kriteerit mätsäävät, pelaaja on minulle paras valinta.
 |
| Todistetusti on parempi, että minä mätän vihuja turpaan enkä toimi parantajana... |
Mitenkäs teillä muilla? Onko pelaaminen tai pelaamattomuus vaikuttanut parinvalintaan? Tai jos olet sinkku, onko sinulla toiveita mahdollisen tulevan puolison peliharrastuksen suhteen?
Hei,
VastaaPoistaOlipa mukavasti kirjoitettu artikkeli peliperjantaina! Tuntuu, että usein pelaaminen nähdään yksinomaan negatiivisena ilmiönä, nimenomaan poissa parisuhteelta tai kotitöiltä tai joltain muulta ajalta. Kuitenkin paljon hyväksyttävämpää on käyttää aikaa johonkin muuhun, kuten edellä mainittuu salkareiden katselemiseen tai toisissa yhteyksissä baarissa käymiseen. Tässä mielessä pelaaminen on edelleen tabu joka mielletään pelkästään lasten ajanvietteeksi ja jossain määrin turhaksi ajankäytöksi.
Lisäisin vielä tähän, että kaikkia ei pelaaminen samalla tavalla kiinnosta. Tällöin parisuhteen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää keskustella siitä, miten yhteinen aika halutaan jakaa ja miten pelaamiseen tulisi suhtautua. Toisen ymmärtämättömyys ja puhumattomuus saattavat kasvaa erottaviksi tekijöiksi.
Toivon mukaan sinun kolumni rohkaisee muitakin kertomaan parisuhteen ja pelaamisen yhdistämisestä. Ehkä tulevaisuudessa pelaaminen ei ole enää niin suuri tabu.
Hei,
PoistaKiitos kommentistasi :)
Olet aivan oikeassa siinä, ettei pelaaminen ole kaikkien juttu ja se on erittäin okei. Kaikkien ei tarvitse tykätä samoista asioista. Toivottavasti pelaamisen harrastaminen vain voisi jonain päivänä olla verrattavissa joogatunteihin tai leffaillan viettoon eli tapa puuhata arjessa ilman, että kukaan ottaa siitä nokkiinsa. Harvemmin nimittäin ketään haittaa ne puolison "tavallisemmat harrastuksetkaan".
Silloin kun suhteen osapuolet tykkäävät erilaisista asioista, tarvitaan tosiaan sitä puhetta ja ymmärrystä puolin ja toisin. Jos pelaaminen on erottava tekijä, on hyvä löytää jotain muuta yhteistä :)
Hyvä postaus! :) Itselläni on nyt kyllä ihan unelma kumppani, johon tutustuin pelien kautta! Hän opettaa ja tutustuttaa minua uusiin ja erilaisiin peleihin ja jaksaa neuvoa ja auttaa. :)
VastaaPoistaAikaisemmassa parisuhteessani minä olin se pelaava osapuoli ja entinen miesystäväni vihasi sitä kun pelasin. Että näinkin voi käydä, joka tuntuu olevan aika harvinaista.
Nykyinen miesystäväni on vaan ihan haltioissaan, kun saadaan yhdessä pelata ja on yhteinen harrastus. :) Ja hei, samat sanat, minä olen se joka aina haluaa juosta vihollisiin kiinni ja huitoa menemään lähietäisyydeltä, kun taas mies on se joka hoitaa taistelut taktikoiden ja kauempaa ja minua parantaen. :D Ehkä se vaan on miesten juttu? ;)
Kiitos kommentista! Mukava kuulla, että sinulla on myös kumppani, jonka kanssa voi nauttia pelaamisesta :)
PoistaOlen itsekin ollut suhteessa, jossa toinen osapuoli suoranaisesti halveksui pelaamista. Vaikkei suhde kaatunut siihen (vaan lopulta täysin muihin juttuihin), oli se varsin ikävä tilanne molemmin puolin ja johti siihen, että piilottelin vähäistäkin pelaamista.
Toisaalta toisessa suhteessa silloinen kumppani pelasi kyllä itsekin, mutta inhosi kaikkia pelejä, joista minä tykkäsin. Tämäkään ei olisi ongelma, jos inhosta ei tarvitsisi kuulla jatkuvasti. Pelaaminen voi siis aiheuttaa monenlaista pulmaa parisuhteessa ;D
(Tai sitten ne on enemmänkin ihmisten asenteet toisiaan kohtaan kuin pelaaminen sinänsä.)
On ylipäätään onnekasta löytää kumppani, joka ymmärtää omia harrastuksia ja vielä paremmin homma menee, jos harrastuksista saadaan yhteisiä. Ja tosiaan mukava kuulla, että muillakin on näin käynyt!
Meillä molemmat pelaa, mutta eri pelejä ja eri alustoilla. Mies on enemmän konsolipelaaja ja minä viihdyn mieluummin pöytäkoneen ääressä. Molemmilla pelaaminen on nykyään kausittaista, eikä se varsinaisesti häiritse kumpaakaan kun toinen pelaa. Paitsi kun vietän pidempiä aikoja mm.Dota2n ääressä kuulokkeet korvilla, jolloin olen saavuttamattomissa eikä matsia voi oikein keskenkään jättää; tästä meillä on ollut hieman kränää.
VastaaPoistaYhdessäkin pelataan, mutta harvemmin, sillä pelimaku on niin erilainen. Ja sitten jotain Falloutteja yms ei voi pelata kahdestaan. :D
Näinhän se on, että kahden pelaajankin kesken voi kränää tulla, jos kovin uppoutuu sinne pelimaailmaan liian pitkäksi aikaa. Kyllä meilläkin ajoittain toisillemme huomautellaan.
PoistaErilainen pelimaku varmasti rajaa jonkin verran yhdessä pelaamista. Minä olen tosin huomannut yhä useammin seuraavani vierestä niitä pelejä, joihin en itse koskisi. Sekin on mielenkiintoista ja avartavaa :)
Tosi mukava lukea välillä näitä positiivisiaki puolia pelaajapariskunnista. :)
VastaaPoistaItsekin olen nyt 9-vuotta ollut suhteessa, jossa molemmat pelaa, mutta meidän kohdalla se yhteinen pelaaminen on harmillisesti jäänyt vähemmälle. Taloudessa on pleikka 3:n ja yksi pöytäkone ja yksi hyvin huonosti toimiva läppäri mitkä osaltaan rajoittavat yhdessä pelaamisen mahdollisuuksia.
Ollaan toki kokeiltu monenlaista kuten Tekkeniä, Mortal Kombattia, LittleBigPlanettia ja jopa Fifaa ja Nhl:ää. Ongelmana on aina joko se, että toinen ei oikeastaan kiinnostu pelistä tai sitten oman osaamisen vähyys ottaa pannuun niin pahasti, että peliin ei halua enää koskea (esim. minä ja nhl emme vain kuulu yhteen).
Eletään kuitenkin toivossa. :D Seuraavana kokeilussa on Don't Starve Together ja toivon mukaan se miellytää ja koukuttaa molempia ^^
Kiitos kommentistasi! :)
PoistaSe on kyllä totta, ettei tee mieli pelata sellaisia pelejä, joissa ei vain pärjää. Minulle esim. Mariokart on tällainen. Suostun sitä ajoittain pelaamaan toisen mieliksi, mutta jatkuva viimeisenä laahaaminen käy hyvin äkkiä tympimään. Ei siksi, että olisin huono häviäjä, olen vain yksinkertaisesti huono (kyseisessä pelissä).
Toivottavasti tuo Don't Starve Together on teille molemmille mieleinen kokemus. ^^