The Zodiac Age -päiväkirja osa 8: Kun pelaaminen menee suorittamiseksi

Pelaaminen on ihanaa, varsinkin silloin, kun pääsee oman suosikkipelinsä pariin. Silti suorituspaineet voivat alkaa varjostaa kokemusta, jos ei ole varovainen. Minulle on hyvää vauhtia käymässä näin.

Edellinen The Zodiac Age -päiväkirja jäi välistä, kun sunnuntaina 10.9. ei sitten tullutkaan blogipostausta. Sisällöllisesti tästä ei tosin suurtakaan haittaa varmasti tullut, sillä olen nyt edistänyt peliä melkoisen rauhalliseen tahtiin. Itse asiassa viime päivinä olen pelaillut enemmän Ys VIII: Lacrimosa of Danaa kuin Final Fantasy XII:ta.

Kun löysin itsestäni pienen suorittajan

Kun lähdin pelaamaan FFXII:ta uudestaan, minulla oli ajatuksena tehdä pelissä mahdollisimman paljon, mutta ei kuitenkaan hankkia itselleni ähkyä. Tärkeimmät syyt, miksi pidän juuri kyseisestä pelistä, ovat sen tarina ja hahmot. Halusin siis nauttia erityisesti näistä elementeistä ja elää vanhan kokemuksen uusiksi, mutta toisaalta saada jotain uuttakin irti eli lähteä koettelemaan niitä omia rajoja.

Ja niitä on kyllä koeteltu. Olen löytänyt itsestäni nimittäin uuden puolen, jota kutsun maaniseksi suorittajapelaajaksi, vaikken nyt oikeasti vielä maanisella tasolla olekaan. Mitä ihmettä tapahtui?

En ole oikeastaan koskaan peleissä juossut palkintojen perässä. Tasan yhdessä pelissä olen hankkinut platinapalkinnon ja senkin siksi, että huomasin sen onnistuvan varsin helposti (Final Fantasy Type-0). Vaikka trophyt ovat kivoja, ne ovat kuitenkin vain digitaalisia pystejä.

Toisaalta nuo digitaaliset pystit ovat symboli siitä, että olen saanut jotain tehtyä. Olen ehkä läpäissyt pelin tai voittanut tosi vaikean vihollisen. Ne voi siis nähdä saavutuksina ja toisaalta oman pelaajastatuksen nostatuksena. Olenhan taas vähän kovempi, kun tämänkin aidan onnistuin ylittämään.

Olen kuitenkin se tyyppi, joka pelaa monet pelit helpolla vaikeustasolla siksi, että haluan vain nauttia tarinasta ja kokemuksesta. Silloin ei oikein voi puhua statuksen nostamisesta ja saavutuksista enkä tosiaan ole kokenut sitä edes tarpeelliseksi. Motivaationi on ollut toisaalla.

Mutta nyt... huomaan tuijottelevani FFXII:n trophy-listaa silmät kiiluen. Noin monta puuttuu vielä! Juonipalkinnoista en stressaa, koska ne tippuvat kyllä aikanaan suoraan kouraan, mutta sitten ne muut. Minulla on nimittäin jäljellä vain niitä vaikeita trophyja.

Minua oikeasti hämmentää, miksi olen saanut trophyista tällaisen pakkomielteen. Tulin siihen tulokseen, että ainakin osatekijä on peli itsessään. Tykkään siitä valtavan paljon ja tavallaan en halua sen loppuvan, vaikken kaikesta tekemisestä nautikaan. Haluaisin myös tehdä pelille kunniaa saavuttamalla siinä kaiken saavutettavissa olevan. Sen lisäksi olisi tietysti hienoa, jos voisi sanoa saaneensa sen platinapalkinnon.

Kaipa minuun on iskenyt ahneus ja kunnianhimo, joista varsinkaan jälkimmäinen ei ole kovin tuttu vieras tunnerepertuaarissani (paitsi ehkä kirjoittamisen suhteen). En oikein osaa sanoa, onko tämä huono vai hyvä juttu.

Saavutuksia kahmimassa

Saavuttamattomien trophyjen listallani roikkuu vielä erilaisista vaikeista hunteista saatavia pystejä ja pari esperiä (Ultima ja Zodiark). Osan näistä hunteista olen tehnyt aiemmin, mutta osaa en. Kaikkia espereitä en ole koskaan saanut, sillä en ole jaksanut panostaa tarpeeksi. Samasta syystä ne vaikeimmat huntitkin ovat jääneet tekemättä.

Ensimmäinen takapakki tuli, kun yritin käydä Fafnirin kimppuun 50-levelisillä hahmoilla. Eihän siitä nyt mitään tullut. Tämän seurauksena teinkin päätöksen peruuttaa edelliseen tallennukseen ja siten heivata Reddasin vielä pois tiimistä. Keräsin hahmoille 20 leveliä lisää, ennen kuin hain Reddasin jälleen matkaan.

Koska Fafnirin pelko kummitteli yhä takaraivossa, päätin sen sijaan yrittää Deathgazea. Sen kanssa minulla ei ensimmäisellä pelikerrallani ollut mitään vaikeuksia, joten menin taisteluun luottavaisin mielin. Noh, Deathgaze ei saanut minua hengiltä, mutta enpä minäkään saanut sitä kaatumaan. Mokoma nimittäin heitti renew'tä uudestaan ja uudestaan aina, kun olin likellä voittamista. Kun viidennen kerran jaksoin yrittää limbossa pyörivää taistelua, onnistuin kuitenkin tekemään niin paljon vahinkoa, että sain pedon aisoihin. Hi-ethereitä ja hermoja kului, mutta menihän se vihdoin. En ymmärrä, miten tämä muka oli ensimmäisellä kerralla helppoa.

Kävin välissä hoitamassa pari muuta huntia, jotka sulivatkin sitten käsiin ennen kuin kunnolla tajusin taistelun alkaneen. Tästä rohkaistuneena uskaltauduin Fafnirin perään ja sain senkin pedon lopulta kaatumaan, mutta taistelu oli edelleen tiukka ja ajoittain jopa kuumottava.

Tämän jälkeen suuntasin ihan vain huvikseni Montblancin juttusille, jolloin minulle selvisi, että Behemoth King -huntti on avautunut (en muistanut sen avautuvan Fafnirin jälkeen). Totta kai nappasin sen mukaan ja lähdin sitäkin hirviötä metsästämään. Taistelu oli pitkä ja hikinen, mutten voittanut. Nyt olenkin taas taistelulimbossa automaattitallennuksen turvin enkä uskalla muita tallennuksia ladatakaan. Jotenkin se pahuksen Behemoth pitäisi vain voittaa. Siinäpä seuraavaa tavoitetta.

Kunhan tuosta taistelusta on selvitty, on edessä vielä yhden huntin tekeminen ja Ultiman ja Zodiarkin hakeminen. Hiki nousee otsalle jo pelkästä ajatuksesta. Inhoan syvästi Great Crystalissa liikkumista, mutta tällä kertaa oikeasti haluaisin Ultiman. Samalla voisi yrittää kerätä arkuista hyviä romppeita. Henne Minesin syvimmistä syövereistä minulla on niin ikään vain huonoja muistoja, joten Zodiarkin hakeminen on ihan yhtä kuumottava keikka, joskin ympäristönä se ei ole ihan yhtä karsea kuin Great Crystal.

Kun nuo on tehty, voin hetkeksi huokaista ja mennä juoniosuuksia eteenpäin (ellei noiden suorittamisen jälkeen avaudu jotain uutta, johon haluan Reddasin mukaan). Ajatus on toisaalta innostava, toisaalta ahdistava. On kiva, että on tavoitteita, mutta niihin pyrkiminen on työlästä. Välillä tuntuu suorastaan olevan verenmaku suussa, kun olen tottunut paljon leppoisampaan menoon.

Pharoksen jälkeen on kuitenkin palattava niin sanotulle suorituslinjalle. Hunteja aukeaa jälleen lisää, mutta esperit pitäisi olla kasassa, jos nykyinen suunnitelmani vain pysyy kasassa. Ennen kuin liidän pelin loppuun, komuan siis vielä maita ja mantuja ja yritän selvitä taisteluista, joita en ole aiemmin edes viitsinyt ajatella. Tai sitten en. En tiedä vielä. Toisaalta haluan, toisaalta en jaksaisi, joten päätös tulee olemaan vaikea.

Kaikki vaikein trophy minulle taitaa kuitenkin olla trial moden läpäisystä saatava. Olen nyt edennyt tasolle 55 asti (kokeilin viimeksi 50-levelisillä hahmoilla), mutta siinä kohtaa tuli seinä vastaan. Taistelut menevät luonnollisesti koko ajan vaikeammiksi ja olen kuullut huhua, että loppupäästä trialia löytyvät ainakin sellaiset kauhistukset kuin Deathgaze ja Yiazmat. Varsinkaan jälkimmäisen suhteen en ole ollenkaan varma, haluanko yrittää sitä vielä trialissa uusiksi.

Trialin viimeisellä tasolla pääsee kohtaamaan kaikki tuomarit yhtä aikaa, ja tästä taistelusta olen kuullut sellaiset kauhujutut, että se ahdistaa enemmän kuin Yiazmatin loputon kestävyys. Tuomarit kuulemma parantavat toisiaan ja heittelevät elixirejä tuon tuostakin. Jos taas pelaaja käyttää reverseä, osaavat pirulaiset mukautua siihenkin. Huhu myös kertoo, että tuomarit on kaadettava juuri oikeassa järjestyksessä (jota en toistaiseksi tiedä).

Ah-dis-tus.

Onko tässä mitään järkeä?

On ollut varsin miellyttävää heittäytyä Ys VIII:n pariin, koska se peli ei aiheuta minussa mitään isompia trophyjen keräilyviettiä. Toki niitä pystejä on kiva saada ja helpot hankitaan, mutta paineita en ota. Siihen peliin osaan siis suhtautua samalla tavalla kuin olen pelien pysteihin ennenkin suhtautunut.

FFXII on siis poikkeus, ei sääntö. Huomasin kuitenkin itsessäni samanlaisia oireita ja tuskastumista, kun ostin kuluneella viikolla Final Fantasy IX:n PlayStation 4:lle ja vilkaisin sen trophy-listaa. Siellä on juttuja, joita en tykkää pelissä tehdä lainkaan (esim. hyppynarun hyppelyä 1000 hyppyä onnistuneesti putkeen, hyvä jos saan kaksi, huoh). Silti minussa heräsi taas kummallinen tarve saada palkinnot.

Miksi? Mikä minussa oikein on vikana?

Luulen, että kyse on siitä, että Final Fantasy XII ja Final Fantasy IX ovat kaikkien aikojen suosikkipelini. Muut pelit jäävät aina hitusen niiden alapuolelle, joten minulla ei ole niihin yhtä voimakasta sidettä. Sen sijaan nämä kaksi aiheuttavat sydämentykytyksiä pelkällä olemassaolollaan ja siksi haluaisin saada niistä kaiken irti. Järkevää se ei silti välttämättä ole.

Kenties pitäisikin ottaa balthiermainen suhtautuminen asioihin ja heittää suorituspaineet romukoppaan.

"I'm only here to see how the story unfolds. Any self-respecting leading man would do the same."

Lue myös

The Zodiac Age -päiväkirja osa 1: Ammatinvalintaa
The Zodiac Age -päiväkirja osa 2: Trophyt
The Zodiac Age -päiväkirja osa 3: Ensimmäiset fiilikset
The Zodiac Age -päiväkirja osa 4: Pohdintoja Baschista päähahmona
The Zodiac Age -päiväkirja osa 5: Ivalicen ihana maailma
The Zodiac Age -päiväkirja osa 6: Esperit
The Zodiac Age -päiväkirja osa 7: Rozarrian keisarikunta

Saatko sinä joskus suorituspaineita peleistä vai keskitytkö nauttimaan kokemuksesta?