Tales of Berserian hahmopohdinnat 3: Rokurou, Magilou ja Eleanor

Tales of Berserian päähahmoista on käsittelemättä vielä kolme. Näistä kolmesta kirjoittaminen oli minulle ehkä kaikkein vaikeinta, joten fiksusti jätin sen puuhan viimeiseksi. Nyt siis käsittelyssä Rokurou, Magilou ja Eleanor.

Rokurou

Rokurou on 22-vuotias Rangetsu-klaanin samurai, joka on sairastunut daemonblightiin. Toisin kuin monet muut sairastuneet, Rokurou pystyy kuitenkin pitämään daemonipuolensa kurissa ja jopa hyödyntämään sitä taistelussa (samaan tapaan kuin Velvetkin daemonikättään).

Rokurou liittyy Velvetin rinnalle pelin alkupuolella. He kohtaavat vankilasaarella, jolta Velvet on pakenemassa. Velvet kertoo Rokuroulle, mistä mies voi löytää miekan, joka häneltä on vankilassa riistetty, ja tämän seurauksena mies lupautuu auttamaan Velvetiä, koska Rangetsut maksavat aina velkansa.

Vaikka Rokurou lähtee Velvetin matkaan, hänellä on omiakin tavoitteita. Jo lapsesta asti hän on tapellut isoveljensä, Shiguren, kanssa, mutta sittemmin veljesten välille on tullut oikeakin juopa. Rokuroun tavoitteena onkin voittaa veljensä lopullisesti.

Äkkiseltään Rokurousta saa kuitenkin hahmona varsin kepeän kuvan. Hän heittää läppää, on rento ja ei tunnu suhtautuvan mihinkään kovin vakavasti. Myös kuppi Eizenin seurassa näyttää herralle maistuvan erittäin hyvin. Tästä huolimatta Rokuroulla on taustallaan synkkiä asioita eikä daemonina eläminenkään ole helppoa. Ehkä hän onkin päättänyt asennoitua elämään keveästi helpottaakseen omaa oloaan.

Tavallaan olisin halunnut pitää Rokurousta paljonkin. Alkuun hän kuitenkin onnistui lähinnä ärsyttämään minua, sittemmin muuttui ikään kuin yhdentekeväksi. Hän oli lopulta ihan kiva, mutta jäi juuri sellaiseksi, mitäänsanomattomaksi. En onnistunut kehittämään häneen kunnollista sidettä.

Magilou

Myös Magilou liittyy pelaajan tiimiin jo varhaisessa vaiheessa. Hänet on vangittu samalle vankilasaarelle kuin Velvet ja Rokurou, vaikkei hän tiettävästi ole daemoni. Hän on kuitenkin syyllistynyt lisensoimattoman magian käyttöön eli käytännössä hallitsee samanlaisia kykyjä kuin manaajat, muttei kuitenkaan ole manaaja. Hän kutsuukin itseään suureksi velhottareksi, mutta hänet nähdään noitana.

Magiloun taustatarinaa ei pelin alkupuolella avata juurikaan, mitä nyt vihjaillaan, ettei kaikki ole välttämättä sitä, miltä näyttää. Varsinaiset paljastukset tulevatkin melko myöhään ja mielestäni jäivät aika köykäisiksi. Hänestä olisi voinut kertoa tarkemminkin. Sanottakoon, että myös Magiloulla on omat syynsä lähteä Velvetin matkaan eikä kyse ole puhtaasta auttamisen halusta.

Henkilökohtaisesti en erityisemmin pitänyt Magilousta. Hänen ylipirteä ja ylitsepursuava käytöksensä onnistui nykimään jotain hermoani lähes poikkeuksetta aina, kun hän avasi suunsa. Skitit, joissa hän oli pääroolissa, saivat aikaan syvän huokauksen ja toiveen, että kyseinen skitti loppuisi pian. Mainittava kuitenkin on, että hänen teemakappaleeseensa tykästyin luultavasti enemmän kuin yhteenkään Tales-biisiin koskaan aiemmin (poislukien lauletut avauskappaleet, jotka ovat ihan parhautta).

En tiedä, olisinko pitänyt Magilousta enemmän, jos hänen hahmoonsa olisi päästy syvemmälle. Tiedostan nykyisinkin, että pinnan alla piileskelee myös synkkiä sävyjä, eikä Magilou ole se tyhjäpää, jolta vaikuttaa, mutta tiedostaminen ei riitä pyyhkimään ärtymystäni.

Eleanor

Eleanor on pelin alussa tapahtuvan tulipunaisen yön (Scarlet Night) uhreja. Hän itse selviytyi, mutta hän menetti läheisensä daemoneille. Tästä syystä hän on liittynyt taisteluun daemoneja vastaan ja ryhtynyt manaajaksi. Hän siis aloittaa tarinansa eri puolelta pöytää kuin Velvet ja muut päähahmot.

Pakottavien olosuhteiden vuoksi Eleanor joutuu kuitenkin liittymään tiimiin ja myöhemmin hän saakin tehtäväkseen tarkkailla Velvetin toimia. Lähtökohtaisesti hänen ei voida sanoa olevan muiden kanssa samalla puolella, mutta matkan edetessä hän alkaa nähdä asioita uudessa valossa ja seuraa lopulta Velvetiä loppuun asti.

Eleanor oli Velvetin lisäksi ainoita hahmoja, joilla tykkäsin taistella edes jossain määrin, mutta pelasin hänellä lopulta aika vähän ja keskityin hiomaan taitojani Velvetillä. Minulla oli häneen myös hieman kahtalainen suhtautuminen. Toisaalta pidin hänestä, toisaalta hän ärsytti minua. Neutraaliksi hän ei missään nimessä jäänyt. Mainittakoon, että ajoittain hänen ja Velvetin mustasukkaisuus Laphicetista (malakista, ei Velvetin pikkuveljestä) oli pelin hupaisinta antia. Ottaen huomioon, millainen ihanuus Eizen on eikä Rokuroukaan hullumalta näytä, Laphicet on kuitenkin se, joka saa selvästi tyttöjen sukat pyörimään jaloissa. Eleanorin suhde Laphicetiin onkin varsin mielenkiintoinen. Hän olisi voinut käyttää sitä väärin, koska on tottunut kohtelemaan malakeja aseina, mutta tosiasiassa Eleanor kunnioittaa Laphicetia ja alkaa välittää hänestä varsin syvästi.

Lopuksi

Tales of Berseria oli alkuvuoden mielenkiintoinen pelipläjäys, josta pidin hyvin paljon (varsinkin Tales-sarjan peliksi). En luultavasti ihan hetkeen ole tarttumassa siihen uudestaan, mutta muistelen silti kokemusta lämmöllä. Toki pelissä oli vikansa, mutta mielikuvani on silti pääasiassa positiivinen.

Hahmoja oli kiva pohdiskella tällaisella kepeällä otteella. Huomasin kuitenkin, että pelatessa olisi ehkä kannattanut tehdä muistiinpanoja (milloinkohan oppisin siihen?). Kuukausien kuluessa yksityiskohdat alkavat hiljalleen valitettavasti unohtua. Tästä huolimatta halusin vielä palata hahmoihin ja sanoa edes muutaman sanasen. He ehdottomasti ansaitsivat sen.

Lue myös

Tales of Berserian hahmopohdinnat 1: Eizen, Edna ja Zaveid
Tales of Berserian hahmopohdinnat 2: Velvet ja Laphicetit
Paimenten ja serafien historia Berseriasta Zestiriaan

Mitä sinä tykkäsit näistä kolmesta hahmosta? Onko joku kenties suosikkisi tai inhokkisi?