Tales of Arise tuli kyllä hankittua julkaisussa mutta sen pelaaminen jäi minulta lopulta vuodelle 2025, koska muut asiat sattuivat vetämään puoleensa pelin ilmestymisen aikaan ja pelin pariin sukeltaminen sitten jäi. Viime vuonna JRPG:t kuitenkin huutelivat vahvasti puoleeni, joten Tales of Arisen aika oli vihdoin tullut.
Historiani Tales of -sarjan pelaajana
Hyppäsin sarjan pariin ehkä noin 10 vuotta sitten ja aloitin tuolloin Tales of Xilliasta yhdessä puolison kanssa. Aika pian tämän jälkeen pelasimme yhdessä myös Xillia 2:n sekä sittemmin Zestirian ja Berserian. Pari vuotta sitten paneuduimme myös Graces f:ään. Symphonian, Vesperian ja The Abyssin olenkin sitten pelaillut yksin ja Hearts R:ää hieman aloitellut, mutta se ei ole pitänyt otteessaan niin perusteellisesti, että olisin toistaiseksi jaksanut sitä loppuun saakka.
Joka tapauksessa tätä myöten sanoisin, että vuosien varrella minulle on ehtinyt jo syntyä selkeä kuva sarjan lännessä julkaistuista osista. Oma suosikkini on yhä edelleen Tales of Zestiria, vaikka se kärsiikin joistain peliteknisistä ongelmista, kuten äärimmäisen surkeasta taistelukamerasta. Peli oli minulle kuitenkin tarinallisena kokemuksena niin voimakas, että muiden Talesien on miltei mahdoton sitä ylittää.
Olen sarjassa myös nauttinut kaksinpelimahdollisuudesta, mistä syytä puolison kanssa yhdessä pelatut sarjan osat ovat olleet erityisen kiva muisto. Jos kohta kumpikaan meistä ei nauti Talesien loppupuoliskoissa, jotka ovat pääsääntöisesti tuntuneet samojen paikkojen uudelleen kiertämiseltä ja tarinan turhalta pitkitykseltä, yleisesti ottaen pelit ovat tarjonneet mukavan leppoista parisuhteen laatuaikaa. Yksin pelaamiini osiin ei siis ole syntynyt samanlaista lämminhenkistä ulkopelillistä yhteyttä.
Pettymys jo ennen ilmestymistä
Koska yhdessä pelaaminen on ollut Talesien kohdalla erityisen hauskaa, olimmekin molemmat pettyneitä, kun paljastui, ettei Arisessa se ole enää vaihtoehtona. Pelasin kuitenkin demon sen ilmestyessä ja noin muuten se vaikutti ihan kivalta. Ehkä vähän taskulämpimältä mutta kuitenkin pienesti kiinnostavalta. Ja nätiltähän peli toki näytti, visuaalisesti jopa aika reilusti edeltäjiään hienommalta.
Puoliso ottikin pelin sitten pelaukseen varsin pian sen ilmestymisen jälkeen. Itse en saanut siihen tartuttua, kun muut harrastukset ja Diabolik Lovers -sarjan pelaaminen houkuttelivat sillä hetkellä enemmän. Jos kaksinpelimahdollisuus olisi ollut, luultavasti kalenteristani olisi kuitenkin tyhjentynyt tunteja yhdessä sohvalla istuskeluun pelin parissa. Nyt sen sijaan välttelin spoilereita ja pysyin toisessa huoneessa, kun puoliso pelistä nautti.
Kävi kuitenkin niin, että määrittelemättömästä syystä puolisolta peli jäi kesken. Ehkä jotain muuta kiinnostavaa imestyi juuri sopivasti? Ja koska yhteistä sitoutumusta pelin pelaamiseen ei ollut, oli helppo niin sanotusti lipsahtaa.
Toivoisinkin siis, että sarjan seuraavassa osassa mahdollisuus olisi jälleen tarjolla. Vaikka muita pelejä on ja aikaa toki vietetään yhdessä ihan muissakin puuhissa, Talesien pelaaminen on ollut sellainen kiva yhteinen juttu, jonka tahtoisin takaisin.
Innostus ja ihastus vuosia myöhemmin
Vuosia kului ja kaikenlaista muuta tuli pelailtua. Syksyllä 2025 alkoi kuitenkin poltella paluu Tales of -sarjan pariin, kun olin ehtinyt kolut läpi Xenoblade X:n, Ys X: Nordicsin ja Final Fantasy X:n (ei, en valinnut niitä kaikkia peräkkäin X-kirjaimen takia, se oli sattumaa). Niinpä vuoden viimeiseksi peliksi valikoitui Arise.
Tällä kertaa jäin koukkuun paljon nopeammin kuin demon kohdalla. Pidin molemmista päähahmoista, Alphenista ja Shionnesta, enemmän kuin osasin odottaa. Yleensä Talesien päähahmot eivät nimittäin ole tehneet minuun mitenkään erityisen suurta vaikutusta vaan olen pääsääntöisesti pitänyt enemmän jostakusta muusta partyn jäsenestä. Nyt olin aikalailla myyty. Tähän saattoi vaikuttaa ihan sekin, että molemmat ovat aikuisempia kuin sarjan päähahmot keskimäärin.
Lopulta kävi niin, että koko pääparty sai sydämeni. Rinwell ja Hootle ovat söpö parivaljakko, joita tekisi mieli vain halata. Law on ehkä vähän yksinkertainen mutta hänellä oli ehdottomasti hetkensä. Pidin myös dynamiikasta, joka hänen ja Rinwellin välille muodostui. Kisara ja Dohalim taas olivat paitsi kuumia, iskivät myös persoonillaan minuun täysillä. Jossain välissä pohdin, onko Shionne vai Kisara oma suosikkini hahmoista, mutta tässä vaiheessa en oikein edes osaa nimetä yhtä suosikkia. Pidän kaikista mutta eri syistä. En siis lähtisi edes vertaamaan seitsikkoa toisiinsa. Rakkautta kaikille, kyllä tähän sydämeen mahtuu.
Antagoneista välitin vähemmän. Osa heistä tuntui melko karikatyyrisiltäkin eikä heistä jäänyt vahvoja mielikuvia. Mitä nyt Pirkka-Sephiroth Vholran onnistui ärsyttämään. En kuitenkaan pitänyt tätä erityisenä ongelmana, koska olin tarpeeksi innoissani pelattavista hahmoista ja jaksoin kiinnostua heidän väliensä kehittymisestä. Kerrankin jaksoin jopa katsoa suurimman osan skitteistä turhautumatta, kun taas yleensä olen kyllästynyt niihin jo heti alkuunsa. Skitit myös sisälsivät kivasti maailmanrakennusta, joten kokonaiskäsitys ihan kaikesta laajeni kivasti niiden kautta.
Ja nyt kun maailmaan päästiin, sekin sai minut innostumaan. Kuten jo aikaisemmin totesin, peli on visuaalisesti huomattavasti sarjan aiempia osia hienompi. Kartat ovat kauniimpia, yksityiskohtia on enemmän ja kaikki vain näyttää upealta. Maailmassa oli kiva kuljeskella ja katsella ympärilleen. Monia karttoja muistelen lämmöllä vielä näin pelin pelaamisen jälkeenkin, ja odotan mahdollista paluuta niiden koluamiseen, kun vihdoin korkkaan DLC:n.
Lässähdys, turhautuminen ja väsähdys kohti loppua
Peli oli minulle Tales-kokemusten parhaimmistoa aina Vholranin linnan kähinöihin saakka. Sen jälkeen pakka kuitenkin tuntui, ettei punainen lanka hukkui ja kaikki loppu tapahtui samaan aikaan pikakelauksella että aivan liian hitaasti.
Mielenkiintoiset kartat vaihtuivat tylsiin dynkkyihin ja kauniit väritkin tuntuivat haalistuvan tai vähintään synkistyvän. Maisemat eivät enää innostaneet kurkistamaan seuraavan kulman taakse. Tämä tosin on minulle tuttu tunne japanilaisista roolipeleistä ylipäätään. Monesti inhoan pelin kuin pelin viimeisiä karttoja, koska ne huokuvat synkkyyttä. Tales of Arisen kohdalla maisemien muutos vain toi mukanaan vielä hajonneen rytmityksen, jossa välivideoita ja skittejä pääsi katselemaan tuntitolkulla ilman, että varsinaista tekemistä tarjoiltiin juurikaan. Jos nyt ei lasketa sitä, että oli mahdollista kävellä muutama askel kartalla ja painaa X:ää uuden keskustelun laukaisemiseksi.
Vaikka taisteluakin lopussa tarjoiltiin, olisi keskustelujen katsomisella vahva painotus. Jos aiemmin olin nauttinut tarjolla olevista skiteistä ja välivideoista, nyt ne saivat aikaan turhautuneen huokaisun. Katson elokuvan, jos haluan katsoa elokuvan. Tosin mainittakoon nyt, että juuri ennen loppumestaa tarjoiltiin aivan loistava Kisaran ja Dohalimin välinen kohtaus, joka vähän sai entistä innostusta nostettua takaisin. Harmi vain, että sen jälkeen piti rämpiä viimeinen dynkky läpi ja kärsiä pitkitetty lopputaistelu, jossa oli mukana täysin turhia vaiheita.
Lämmittävä lopetus ja uteliaisuus
Kitinästä huolimatta pidin pelin lopusta. Kun viimeisistä kähinöistä oli päästy eroon, oli ihan mukava katsella lopputekstit, joita sävytettiin kauniilla taidekuvilla hahmoista. Pidin muutenkin siitä, mitä hahmoista paljastettiin vielä ihan lopussa, joten ehkä kaikki viimeinen rämpiminen oli kuitenkin palkinnon arvoista.
Arisen DLC myös sattui olemaan hyvässä alennuksessa juuri silloin, kun sain pelin läpi, joten hivutin sen samantien ostoskoriin. Yleensä en näin toimi vaan odottelen tovin, pelailen muuta ja hankin ladattavat lisäsisällöt vasta siinä kohtaa, kun olen oikeasti ne pelaamassa. Minulla on kuitenkin vahva tunne, että haluan palata Arisen maailmaan ja toivonkin näkeväni taas niitä kauniimpia karttoja sekä saavani mahdollisuuden nauttia lisää kiehtovista kohtauksista hahmojen välillä.
En silti ryhtynyt pelaamaan DLC:tä samoin tein. Nyt aina tehdä muuta ja palata sen pariin hieman myöhemmin. Kenties syksyllä on sopiva hetki jälleen kurkistaa, mitä hahmoille mahtaakaan kuulua.
Ei kommentteja