Life Is Strange -peli teki minuun aikoinaan vaikutuksen ja blogissakin jaksoin höpistä siitä useampaan otteeseen reilut 10 vuotta sitten. Hieman myöhemmin pelasin myös Before the Storm -jatko-osan, mutta sitten unohdin sarjan vuosiksi. Uusiksi sen pariin löysin vuonna 2024, kun Double Exposure toi Maxin takaisin päähahmoksi. Samana vuonna sain myös joululahjaksi True Colorsin, jonka päädyin pelaamaan vihdoin nyt alkuvuodesta 2026.
Sarjan viehätys
Ihan jokaista osaa sarjasta en ole pelannut enkä tiedä pelaanko. Se jäänee nähtäväksi. Selkeästi Life Is Strangessa on kuitenkin jotain viehätystä. Peli on hyvin tarinapainotteinen ja pelaajan tekemät valinnat vaikuttavat jossain määrin tapahtumiin mutta myös ihmissuhteiden kehittymiseen. Jokaisessa pelissä on mysteeri, joka vaatii ratkaisua, tai ongelma, joka pitäisi korjata. Lisäksi päähahmolla on pääsääntöisesti jokin erikoiskyky, jonka avulla hän pystyy vaikuttamaan maailmaan. Tosin minulla on hämärä muistikuva, ettei Before the Stormissa pääosassa oleella Cloella ehkä tällaista ollut.
Näiden seikkojen lisäksi pelit käsittelevät myös raskaita teemoja. Mielenterveysongelmat, vaikeat ihmissuhteet, haasteelliset perhetilanteet, rikollisuus tai itsemurhakaan eivät ole vieraita aiheita. Muistan yhä kuumottavan hetken ensimmäisestä pelistä, kun piti yrittää estää koulukaveria hyppäämästä katolta ja yhtäkkiä ei voinutkaan käyttää yliluonnollisia kykyjä apuna. Se oli hirvittävää. Onneksi lopputulema oli hyvä mutta toisinkin olisi voinut käydä.
Ensimmäinen Life Is Strange oli minulle myös hyvin uudenlainen kokemus. Tuossa kohtaa pelailin melkein pelkästään japanilaisia roolipelejä hyvin vahvalla Final Fantasy -painotuksella. LIS oli jotain erilaista ja eri tavalla jännittävää. Ei eeppisiä taisteluja vaan pieniä muutoksia maailmassa ja päähahmoja, joiden elämä on suhteellisen realistista, jos ei lasketa yksittäisiä erikoiskykyjä.
Ehkä kuitenkin kiinnostavinta peleissä minulle ovat olleet ihmissuhteet. Niiden kehittymisen seuraaminen on antoisaa ja valintojen tekeminen on jännittävää. Kun tähän sitten lisätään mahdollisuus muodostaa romanssi päähahmon ja jonkun sivuhahmon välille, onkin kiinnostukseni taattu. Kenties juuri tässä osuudessa piilee pelien suola (minulle), jos kohta nautin siitä, että romanssi kytee hiljalleen muun juonen ohessa eikä peli keskity pelkästään siihen.
Pussasin tyttöä, pidin siitä eikä se ollut mikään kokeilu
Ensimmäisessä pelissä minulle oli heti selvää, että Maxin ja Chloen välillä oli enemmänkin kuin ystävyyttä. Ehkä tämä ajatus myös johdatti valintojani jonkin verran, vaikken tuossa kohtaa tiennyt, oliko pelissä oikeasti mahdollisuus saada tyttöjen välejä lämmiteltyä niin paljon, että läheisempiin tunnelmiin voisi päästä. Riemullani ei sitten ollut rajoja, kun pusukohtaus oikeasti mahdollistui.
Samoin ensimmäistä peliä pelatessani minulla oli vahva kutina, että Rachel, jonka katoamista pelissä selviteltiin, oli merkinnyt Chloelle hyvin paljon. Kun Chloe sitten sai oman tarinansa ja Rachel siinä myös esiteltiin, olikin suurin tavoitteeni saada nämä kaksi pussaamaan. Tiesin jo, ettei Rachelin loppu voi kovin onnellinen olla, mutta piti keskittyä siihen, mistä voi iloa saada.
True Colors niin ikään ei pettänyt tässä suhteessa. Kyllä, halusin saada pahan kaivosyhtiön nalkkiin, mutta vielä enemmän tahdoin Alexin ja Stephin pussaavan. Olinkin hyvin varovainen toista mahdollista rakkaudenkohdetta koskevissa valinnoissani, etten lämmittäisi välejä liikaa, ja onneksi lopulta myös pääsin tavoitteeseeni.
Kuvaavaa lienee se, että ainoat kuvakaappaukseni LIS: True Colorsista ovat tuosta kohtauksesta, jos ei lasketa sitä, että otin pelin alkuvalikosta myös kuvan. Tämä on siis tärkeää. Tärkeintä.
Kun tässä sitten latailin True Colorsin kuvia omalle tietokoneelleni tätä postausta varten, huomasin, etten ollut ottanut ainuttakaan kuvaa Double Exposuresta, vaikka siinä oli Max päähenkilönä ja pidin hänestä kovasti ensimmäisessä pelissä.
Mitä sitten tapahtui? Miksi tämä näin meni?
Nautin pelistä kyllä paljon. Oli ihanaa päästä pelaamaan taas Maxilla, vaikka peli starttasi surullisissa tunnelmissa, sillä hänen ystävänsä kuoli epämääräisissä olosuhteissa. Pidin myös siitä, millaiseksi Maxin kyky hyödyntää aikaa oli muokkautunut pelien välissä. Pelin tarina piti otteessaan loppuun saakka, ja kahlasinkin sen läpi melko nopeasti.
Valitettavasti en kuitenkaan päässyt pelissä pussaamaan tyttöä, joten kuvia ei tullut otettua. Tämä on tosin täysin oma vikani, sillä huomasin yhä haikailevani Chloen perään, mikä vaikutti valintoihin. Näin ollen tulin torjuneeksi kaikki potentiaaliset deittikumppanit eikä Max päässyt läheisiin väleihin kenenkään kanssa. Jälkikäteen tämä vähän harmittaa, mutta toistaiseksi en ole pelannut peliä uusiksi ja kääntänyt tilannetta toiseen suuntaan. Ehkä joskus.
Uutta Life Is Strangea tulossa
Sarjaan on tulossa maaliskuun lopulla uusi osa, jossa sekä Max että Chloe tekevät paluun. Jotain tällaista ounastelinkin Double Exposuren lopun perusteella. Odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. Huomaan kuitenkin, että näkisin mieluusti myös Alexin ja Stephin uudessa pelissä, koska pala sydämestäni taisi jäädä heidän seuraansa.
Onneksi ainakin Stephin kanssa voin vielä viettää aikaa. Hänellä näyttää olevan True Colorsin DLC:nä jonkinlainen oma tarina, joten ehkäpä pelaan sen vielä tässä alkuvuodesta. Tosin sitä ennen täytyy saada loppuun Birushana, jonka aloitin pari viikkoa sitten. Sen sijaan en ole aivan varma, haluanko pelata Life Is Strange 2:n ja The Awesome Adventures of Captain Spiritin. Käsittääkseni niissä ei voi pelata tytöllä ja päästä pussaamaan toista tyttöä, joten... Noh. Ehkä minua ei sitten lopulta kiinnosta ihan niin kauheasti. Sori siitä.
Ei kommentteja