Xillia antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa

Lupasin, etten kirjoita Tales of Xillia 2:sta enempää, ennen kuin olemme sen pelanneet loppuun. No, nyt se hetki on koittanut. Ihan jokaista sivutehtävää emme suorittaneet, mutta kaikki hahmoihin liittyvät vastaan tulleet tuli tehtyä.

Tämä postaus sisältää sitten niitä spoilereita pelin lopusta. Jos et ole vielä pelannut etkä halua tietää, pysy siis erossa.

Tällä hetkellä olen hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Yritän ajatella Xillioita yhtenä kokonaisuutena ja erikseen enkä tiedä, kumpi olisi parempi tapa. Minulle ykkönen olisi riittänyt varsin mainiosti, pidin sen pääjuonesta enemmän, mutta hahmoissa oli paljon sellaista, mikä tökki ja pahasti.

Oli jokseenkin yllättävää huomata, että Xillia 2:ssa sitten tykästyin hahmoihin, joista en niin ykkösosassa välittänyt. Pelin parasta antia olivat ehdottomasti vanhojen hahmojen omat sivutehtävätarinat. Tykkäsin siitä, miten hahmot olivat kehittyneet (ja osa aikuistunut) pelien välissä ja millaisiksi heidän välisensä suhteet olivat muodostuneet. Leia tökki minulle pahasti ykkösessä, kakkosessa hän oli huomattavasti siedettävämpi, vaikken vieläkään ole valmis rakkautta vannomaan. Pidin kuitenkin siitä, että hänellä oli selkeät omat urasuunnitelmat (eikä pelkkä Juden perässä roikkuminen ollut enää Leian tärkein tehtävä). Lisämausteena Leian ja Alvinin selkeä lähentyminen oli herkkua. Harmittelinkin todella paljon, kun edes todellisessa lopussa (pelissä on kolme loppua, siitä myöhemmin) ei Alvin ollut esittänyt kosintaa. Vai olisiko sittenkin? Kenties Leia ei vain ollut vaihtanut sukunimeään. Kiehtova ajatus kerta kaikkiaan. Minusta näiden kahden kuuluisi ehdottomasti saada toisensa. Älkääkä tulko sanomaan, että kyseessä on pelkkä ystävyys. Minä en kuule teitä, lalalalaaalalaaa!

Nyt kun parituksiin päästiin, taidan jatkaa samalla linjalla, sillä peli tarjoili niitä paljon ja veti sitten maton kätevästi jalkojen alta. Tykkäsin Xillia 2:ssa myös Gaiusista, jota ykkösessä intohimoisesti ällösin, ja myös Muzet paljastui aika mukavaksi naiseksi. Vielä parempaa oli näiden kahden välinen suhde, josta vihjailtiin kovasti, mutta jota ei lopulta todennettu kunnolla. Todellisessa lopussa Muzet kuitenkin hipaisi Gaiusin kättä niin lämpimästi ja vihjaavasti juuri ennen katoamistaan, että varmasti näillä kahdella oli muutakin kuin suusanallista vispilän kauppaa. Tässä onkin sen verran kuuma pari, että on sääli, miten vähän asetelmaa lopulta hyödynnettiin. Minä jäin nälkäiseksi.

Toinen samanlainen kiusoittelu oli tietenkin Juden ja Millan juttu. Kyseinen paritus ei varsinaisesti kiinnosta minua, koska... no, tässäkään pelissä hahmot eivät lopulta niin paljon napanneet, vaikka ihan kivoja olivatkin. Silti minusta oli väärin, ettei heidän välillä (vieläkään!) tapahtunut mitään kunnollista. Hei, yksi pusu edes, pliis! Kuumottelua on puolin ja toisin, mutta kumpikaan ei tee mitään, koska maailman pelastaminen yms. on nyt vain niin paljon tärkeämpää, ettei moisia ehdi ajatella. Kyllä ehtii ja pitää ajatella (ja toimia, hiivatti sentään!), muuten fanityttö on pettynyt.

Ylipäätään tämä Millan ja Muzet'n haihtuminen tai siirtyminen henkien maailmaan riipoi minua huomattavasti enemmän kuin ne pääjuonen muka merkitykselliset tapahtumat. Pelissä vihjattiin useaan otteeseen, että henget ja ihmiset ovat pariutuneet ennenkin. Eivätkö siis Gaius ja Jude olisi voineet saada onneaan Muzet'n ja Millan kanssa? Tai edes toinen pari! Olisitte antaneet minulle edes jotain. Kauheaa kiusaamista.

Kaiken lisäksi edes Ludger, joka tiettävästi olisi tullut tulevaisuudessa isäksi, ei saanut ketään pelin todellisessa lopussa. Ei sillä, että edes erityisemmin välittäisin Ludgerista, mutta ehdin kuitenkin pelin aikana kehittää kuvitelman hänestä ja Drisellesta. Kyllä, juuri heistä, vaikka tällaisesta ei varsinaisesti edes vihjattu. Olin itse asiassa aivan varma, että Drisellestä tulee Ludgerin tyttären äiti, koska ulkonäkö ja nimi siihen minusta vahvasti viittasivat. Sitten normaalissa lopussa paljastuu joku tyttö, jota ei ole koko pelissä aiemmin edes näytetty. Miksi, oi miksi?

Ehkä on parempi siirtyäkin niistä lopuista puhumiseen, ettei koko postaus menisi paritusranttaamiseksi. Pelissä on siis tosiaan kolme loppua: huono, normaali ja todellinen. Sain huonon lopun vahingossa startattua, koska minusta sen laukaisevat valinnat olivat itsestään selviä. Ei siis itsestään selviä lopun kannalta vaan sellaisia, jotka minä olisin valinnut. Valitettavasti huonon lopun bossimatsi oli sitten niin kova, ettei siitä vain tullut mitään. Tämä loppu jäi siis näkemättä. Veikkaan, että siihen liittyisi maailman tuhoutuminen tai jotain vastaavaa.

Huonon lopun sijaan onnistuin kuitenkin helposti saamaan pelin normaalin ja todellisen lopun. Näiden kahden väliltä voi käytännössä itse valita, sillä lopputaistelujen jälkeen tehdyt valinnat laukaisevat jommankumman. Jos haluaa molemmat, täytyy nuo taistelut tietysti käydä kahteen kertaan, mutta eivät ne niin mahdottomia ole, etteikö siihen pystyisi.

Normaali loppu oli todella lyhyt ja jätti suuhun lähinnä tympeän maun. Maailma kyllä pelastuu, mutta Elle haihtuu ja Ludgerista tulee Spirius-yhtiön johtaja, minkä ansiosta hän tosiaan tapaa tulevan vaimonsa... ja kenties Elle saa uuden mahdollisuuden syntyä maailmaan? Muiden hahmojen kohtaloista ei kerrota yhtään mitään vaan kaikki jää mälsästi auki.

Todellinen loppu oli hieman parempi. Valinnat tosin johtivat siihen, että Ellen sijasta haihtuikin Ludger, mikä tarkoittaa tietysti, ettei uutta Elleä koskaan synny eikä nykyinenkään Elle tapaa äitiään milloinkaan. Ludgerin lisäksi haihtuvat tosiaan myös Milla ja Muzet. Kahden jälkimmäisen haihtuminen johtui tosin eri syistä kuin Ludgerin eli kenties heillä on mahdollisuus jonain päivänä palata fyysiseen maailmaan. Toivon tätä Gaiusin ja Juden takia.

Hyvää todellisessa lopussa oli se, että kerrottiin, miten Ellen lopulta kävi ja vihjaistiin muidenkin hahmojen kohtaloista. Judella näytti pyyhkivän ihan hyvin, samoin Leialla ja Alvinilla. Vihjaukset olivat kuitenkin niin pieniä, että jäin kaipaamaan jotain enemmän. Kunnollinen päätös tarinalle jäi puuttumaan. Minä olisin tarvinnut jotain enemmän.

Jäin myös miettimään, onko minussa jotain vikaa, kun pääjuoni ei herättänyt juurikaan tunteita. Olen yleensä kauhea herkistelijä, joka itkee suunnilleen tv-mainoksillekin, mutta Xillia 2 ei saanut edes yhtä kliseistä kyyneltä valumaan poskea pitkin. Ludgerin ja Ellen tarina oli selkeästi tarkoitettu dramaattiseksi, traagiseksi ja koskettavaksi, mutta minä lähinnä haukottelin (vaikka Ellestä tykkäsinkin). Ehkä tähän osittain vaikutti Ludgerin persoonattomuus ja puhumattomuus. Minulle hahmot ovat tärkeitä ja Ludgerin syvimpään olemukseen oli mahdotonta päästä, koska hän ei antanut itsestään mitään. Ymmärrän, että näin on tehty, jotta pelissä tehtävät valinnat tuntuisivat nimen omaan pelaajan henkilökohtaisilta päätöksiltä eivätkä pelihahmon, mutta... no, minä satun kuulumaan siihen koulukuntaan, joka kannattaa persoonallisia päähahmoja. Ratkaisu ei siis toiminut minun kohdallani, joku muu kenties on siitä innoissaan.

Kaiken kaikkiaan minulle olisi ehkä riittänyt yksi Xillia, joka olisi ollut yhdistelmä näitä kahta. Ykkösen tarina sinällään toimi minulle ja jos hahmot olisivat olleet tai edes kehittyneet siihen pisteeseen, johon kakkosessa päästiin, olisin ollut tyytyväinen. Nyt sain kaksi peliä, jotka olivat vähän sinnepäin, mutten yhtään täysin tyydyttävää.

Mitä te muut olette Tales of Xillia 2:sta tykänneet? Tiedän, että lukijoissa on peli(sarja)n faneja, joten mieluusti kuulisin myös teidän näkemyksiänne.

Back to Pelit.fi