Oli kevättalvi 2011 ja minusta tuntui, että halusin päästä kirjoittamaan pelikokemuksistani jonnekin. Keskustelufoorumit, joilla olin vuosia hengaillut, tuntuivat hiljentyneen huomattavasti, vaikkeivät tuossa kohtaa vielä kuolleita olleetkaan. Blogit sen sijaan olivat ehkä jonkinlaisessa nosteessa. Ja niinhän siinä sitten kävi, että aloitin omani: Final Fantasy -päiväkirjat.
Huom! Postaus sisältää mainintoja menneistä yhteistöistä eri tahojen kanssa.
Vanhoista postauksista suurin osa löytyy yhä blogista, mikäli joku haluaa niiden pariin palata. Blogi itsessään on vaihtanut nimeä ja muuttanut hieman muotoaan samalla, kun olen itse hitaasti mutta varmasti vanhentunut. Elämäntilanne on keski-ikäistynyt eikä energiaa riitä enää ihan samalla tavalla kuin vuosia sitten, mutta nelikymppisyydestä huolimatta pelaaminen ei ole kuitenkaan karissut mihinkään.
Peliblogin lyhyt historia
18.3.2011 - Blogaus alkaa nimellä Final Fantasy -päiväkirjat
12.2.2015 - Yhteistyö Pelitin kanssa alkaa
25.4.2015 - Pohdiskelen tietäni kaappipelaajasta bloggaajaksi
8.7.2015 - Kokeilen ensimmäistä kertaa otomepeliä mutten täysin vakuuttunut
2015-2021 - Blogi alkaa kerätä yhteistöitä: arvostelukappaleita, tapahtumavierailuja ja muuta vastaavaa
28.1.2021 - Uusi yritys otomepelien parissa ja tällä kertaa tärppää, niistä tulee osa blogia
21.2.2021 - Emmi liittyy Level up! -blogin toiseksi kirjoittajaksi
2022-2024 - Blogissa vallitsee hiljaisuuden aikakausi
14.5.2025 - Teen yllättävän paluun näppäimistön äärelle
Kaikenlaista säätöä kulissien takana
Ryhdyin kirjoittamaan blogia puhtaasti kirjoittamisen ilosta sekä halusta puhua lempipelisarjastani. Final Fantasyissa riittikin pureskeltavaa hyväksi toviksi, kunnes sitten päätin laajentaa aihetta yleisemmin japanilaisiin roolipeleihin ja pelaaja-lifestyleen. Vuosien saatossa kehityin sekä kirjoittajana että bloggaajana ja opiskelinkin hieman omatoimisesti, miten blogia tulisi kirjoittaa.
Muistaakseni vuonna 2015 Pelit-lehti haki uusia peliarvostelijoita. Päätin tökkäistä kepillä jäätä ja tarjouduin arvostelijan sijaan bloggaajaksi. Tästä alkoi yhteistyö Pelitin kanssa ja muutaman vuoden blogipostaukseni ilmestyivät myös lehden verkkosivuille.
Tietyllä tavalla tuo oli myös entistä vahvempi muutos omassa asenteessani bloggaamista kohtaan. Aloin ikään kuin ottaa sen vakavammin ja tehdä sitä ammattimaisemmin, vaikka siitä en siitä koskaan ole rahaa saanutkaan. Muutamia yhteistöitä eri tahojen kanssa kuitenkin tein eli mm. pääsin käymään parissa tapahtumassa ja sain joitain arvostelukappaleita peleistä.
Moogle, jonka sain Squarelta joululahjaksi yhteistyön vuoksi, on minulla yhä hyllyllä. Se on lämmin muisto siitä, että hetken sain tehdä yhteistyötä oman lempelitaloni kanssa. Tuo pieni asia tuntuu äärimmäisen merkitykselliseltä. Senpai huomasi minut, vaikka olin vain pieni bloggaaja Suomesta. Iso halaus ihanalle Ellalle, joka silloin oli Squarella töissä! Ei olla enää yhteyksissä, mutta tämä on asia, jonka varmasti muistan lopun ikääni.
Yhtenä hauskana nyanssina haluan nostaa myös esille, että minut headhuntattiin menneinä vuosina työhaastatteluun erääseen yritykseen blogin ansiosta. Englanninkielinen haastattelu oli superjännittävä enkä varmaan ollut parhaimmillani, mutta olipahan hieno kokemus. Paikan sai kuitenkin toinen henkilö, joka olikin todennäköisesti sopivampi tehtävään. Olen silti kiitollinen huikeasta mahdollisuudesta.
Lisäksi päädyin myös osallistumaan Pelikasvattajan käsikirja 2:n tekoon. Ilman blogia sitäkään tuskin olisi tapahtunut. Olikin hienoa nähdä, miten tietokirjaa tehdään isolla porukalla ja millainen julkaisuprosessi on. Arvostan suuresti tätäkin kokemusta.
Väsymystä ilmassa
Pelkkää ruusuilla tanssimista ei bloggaaminen ollut. Ehkä juuri siksi, että yritin pakkomielteisesti pitää yllä tahtia ja tuottaa sisältöä, kuten erinäisillä blogikursseilla opetettiin: riittävän usein ja tietyllä tyylillä. Väsyin. Blogi alkoi tuntua työltä... eikä arvostelukappaleilla ja pehmoleluilla kuitenkaan lyhennetä asuntolainaa, joten samalla piti luonnollisesti tehdä ihan oikeita palkallisia hommiakin. Jos blogi oli alkuun ollut kiva pakopaikka ja hauskaa tekemistä, nyt se tuntui raskaalta velvollisuudelta kaiken muun ohella.
Aika monta vuotta jaksoin, vaikka tahti alkoi jossain kohtaa hiipua. Kokeilin vieraskynäpostausten haalimista, pyysin toisen bloggaajan rinnalleni ja niin edelleen, mutta uupumus kolkutteli yhä vahvemmin ovella. Olin nimittäin päässyt vihdoin vaihtamaan alaa ja uudessa työssäkin piti kehittyä ja kehittää koko ajan.
Niinpä lopulta vuonna 2022 päätin, ettei minun ole pakko väkisin blogata peleistä, jos ei siltä tunnu. Annoin olla ja keskityin kaikkeen muuhun. Pelaaminen ei jäänyt, vain siitä raportointi, mikä tuntui vapauttavalta. Ei pakko ottaa kasaa kuvakaappauksia, ei pohdintaa, mistä saisi hyvän postauksen. Vain silkkaa pelaamisen nautintoa.
Ja niin oli hyvä. Luovuin lopulta omasta domainistakin, kun sen hinta vain nousi eikä sille näyttänyt enää olevan käyttöäkään.
Kunnes sitten viime vuonna tuntui, että voisin sittenkin muutaman ajatuksen jakaa blogiin. Ilman paineita, ilman lupausta jatkosta. Kirjoitin yhden postauksen. Ja sitten myöhemmin pari lisää. Ei se paljon ollut, mutta avasi jälleen oven.
Mitä opin?
Olen rakastanut pelaamista paljon kauemmin kuin kirjoittanut siitä. En usko, että se koskaan putoaa täysin elämästäni, korkeintaan muuttaa muotoaan. Toisaalta myös kirjoittaminen on kulkenut matkassani hyvin kauan. Vaikken reiluun pariin vuoteen kirjoittanut blogiin, raapustelin kaikenlaista muuta. Monimaiset tarinat ovat saaneet elämän sormieni kautta ja osan niistä olen julkaissutkin.
Tein ehkä virheen, kun lähdin yrittämään ammattimaista bloggaamista ilman, että mietin, miten sen saa taivutettua aidoksi kassavirraksi (lieneekö se edes peliblogilla Suomessa mahdollista, en tiedä). Tein siis tuhottomasti hommia ja lopulta en vain jaksanut. Alun perin kivasta tekemisestä katosi ilo.
Opin päästämään irti silloin, kun harrastus ei enää tunnu virkistävältä, ja katsomaan uusiin suuntiin. Luomaan nahkani. Tajusin, että väkisin ei kannata tehdä jotain uuvuttavaa. Kun lopetin blogiin kirjoittamisen, tunsin silti syyllisyyttä. Ehkä se vähän nykii minua takin liepeestä yhä, kun näen tilastot siitä, kuinka paljon lukukertoja aktiiviaikojen postaukset kerryttivät. Tuhansia. Nyt vain kymmeniä, korkeintaan parisataa. Siinä on eroa.
Mutta numeroilla ei ole väliä, koska tämä blogi ei ole työ eikä sen tarvitse olla. Minun ei ole pakko noudattaa jonkun blogiasiantuntijan kehittämää absoluuttisen oikeaa postaustahtia ja sisällöntuotantosuunnitelmaa. Voin kirjoittaa siitä, mistä haluan, ja tasan silloin, kun haluan. Jos nyt joku sattuu jutun lukemaan, se on kiva plussa.
Toki tällä tavalla on turha kuvitella saavansa enää arvostelukappaleita tai tapahtumakutsuja, mutta voin ostaa haluamani pelit itse ja mennä niihin tapahtumiin, jotka puhuttelevat. Todennäköisesti nämä valinnat myös tuottavat minulle enemmän iloa.
Tosin saamani moogle on edelleen lämpöinen ilonlähde. Siitä olen kaikkein kiitollisin. Se olkoon suurin saavutukseni näiltä 15 vuodelta, jotka blogi on ollut elämässäni. Yhdessä Kupli Kopin kanssa katsomme kohti tulevaisuutta ja rennompaa blogausta!
Lopuksi
Ehkä tämä ei ollut nyt mikään suuri 15 vuoden hypetyspostaus, mutta ehkä parempi niin. Halusin olla rehellinen omista tunnoistani. Loppuun haluan vielä kiittää kaikkia niitä tahoja, joiden kanssa tien yhteistyötä vuosien saatossa. Ne olivat oikeasti mahtavia juttuja tuolloin! Kiitos!
Ja kiitos myös sinulle, joka olet blogiini eksynyt nyt tai aiemmin. On ollut mukava nähdä, että postaukseni ovat kiinnostaneet vähintään sen verran, että jotkut ovat klikanneet ne auki ja joskus jopa jättäneet kommentin. Toivon, että nautit kaikesta siitä, mitä blogista jo löytyy, sekä siitä, mitä sinne mahdollisesti jatkossa ilmestyy.
Ei kommentteja